Mikä tuli siitä tuttavastasi, joka vuosi toisensa jälkeen haki lääkikseen, oikikseen...

Kolme kertaa haki lääkikseen ja neljännellä pääsi, keskitasoa paremmin kirjoitti fykebi. Meni jenkkeihin vuodeksi aurpairiksi, Ehti toisen kerran valmistautua n 5 kk ja kolmantena vuonna meni uudelleen jennkkeihin ja ehti valmistautua n puolivuotta ja neljännen kerran valmistautui pääsykokeisiin n 8,5 kk. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ihmetyttää kyllä nämä, jotka haaveilee vuosikausia esimerkiksi kauppiksesta, mutta joille jopa lukion lyhyt matikka on ollut ylitsepääsemättömän vaikeaa. Yksi tuttuni ei koskaan pärjännyt koulussa, vaikka yritti, koska oli vain ihan oikeasti hieman keskivertoa tyhmempi. Ei vain tajua sitä itse ja silti yrittää päästä vuodesta toiseen yliopistoon, koska haluaa paremman statuksen ja tienata enemmän rahaa.

Vanhoina hyvinä aikoina tuollaiselle tyypille olisi sanottu tyyliin "Pekka, sinusta ei taida kynämieheksi olla, mutta kovia työmiehiä tarvitaan aina, meneppäs ja teeppäs näin.." Nykyään sille yläasteen matikasta vitosia saavallekin toitotetaan kuinka hän on yhtä hyvä koululainen ja älykäs kuin muutkin. Mutta kun ei oikeasti ole.

Sanoisitko dysleksiasta kärsivälle ettei tämä ole älykäs?Samoin monilla on myös esim.dyskalkulia ja sillä ei ole älyn kanssa mitään tekemistä.

Moni on kielellisesti huippulahjakas ja heille esim.matematiikka on vaikeaa.

Jos tutustut ihmiseen paremmin huomaat kyllä, onko henkilö älykäs vai ei niin kovin älykäs. Mielestäni voi helposti siis sanoa kärsiikö dyskalkuliasta vai onko vain ns. tyhjäpää, jos siis tuntee ihmisen.

Miksiköhän vertasit juuri matematiikasta vitosia saavia "vähemmän älykkäisiin?""

Minusta ihmisten kannustaminen,"tyhjäpäidenkin" on parempi,kuin se että lytätään. Aika harva on oikeasti niin tyhjäpää ettei olisi lahjoja millekkään alalle. Älyä on monenlaista.

Mä oon hakenut kolme kertaa lääkikseen. Oiskohan kahtena kertana ollut niin, etten jaksanut herätä pääsykokeisiin. Yhden kerran menin, mutten viitsinyt ostaa sitä varten laskinta. Mietin josko tänä keväänä hakisi, mutta kun ei kiinnostais olla siellä kuutta vuotta. Oon ekan maisterintutkintoni saanut ulos 21-vuotiaana, ja luultavasti vuoden sisän vedän kolmannen korkeakoulututkinnon.

En mä tiedä jaksaisinko mä sitä loppuun asti käydä, kun siellä pitää olla aika paljon paikalla. Lähinnä kait olisi kiva saada vain oikeus kirjoittaa reseptejä, minkä vuoksi harkitsen hakevani sinne. Sitten voisi tuttavien kautta aina kierrättää reseptillä kaikkia kivoja lääkkeitä eikä tarvitsisi tilata ulkomailta. Toki sitten voisi aina ystäviä ja tuttuja diagnosoida tarpeen vaatiessa - ja vaihtelun vuoksi välillä käydä heittään lääkärin keikkaa muiden töiden sijaan. 

Itse pääsin oikikseen ekalla yrittämällä ja olen sitä mieltä, että kävi vaan tuuri. Toisen kerran olisin voinut yrittää, mutta siihen olisi saanut jäädä.

Ei se oikis mikään paratiisi ole ja duunit vaatii suht kovaa pokkaa. Tai ainakin siis ne duunit, mitä itse tein.

Mitään en yliopistosta valmistuttuni osannut ja paras koulu oli auskultointi. Pari vuotta oikeusaputoimistossa teki sen verran kyyniseksi kanssaihmisten suhteen, että opiskelin sitten toisen ammatin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tunnen monta lääkikseen useampaan kertaan hakenutta kemistiä.

- Heitäkin varmasti on. Itseäni taas surettaa hieman yhden ystäväni puolesta, joka on tänä päivänä ehtinyt väitelläkin. Mutta hyvin monta kertaa hän sai selitellä ja kertoa, että miksi hän valitsi kemian ja fysiikan opiskelun sen sijaan, että hän olis seitsemän laudaturin ylioppilaana hakenut lääkikseen tai oikikseen, tai ratsastusta harrastavana vaikka eläinlääkikseen kun oikeasti noin älykäs ja ihmisenäkin oikein mukava. - Siis ikään kuin meidän kaikkien oletettaisiin olevan kiinnostuneita just lääkiksestä tai oikiksesta jos vain saisimme vapaasti valita, mihinmenisimme opiskelemaan. Toki minusta, joka en kuulu siihen penaalin terävämpään päähän oli jännää kuulla, että fysiikan ja kemian ohella hän kertoi harkitsevansa myös teologian tai filosofian opintoihin hakeutumista.   

Ei kukaan voi olla noin idiootti, että alkaa opiskella jotain fysiikkaa tai kemiaa samaa paskaa ja huuhaata on jokin telokia tai vieläkin hirveämpää joku filosofia joka on vain jotain antiikki ukkojen höpinöitä.

Itse asiassa fysiikan, kemian tai biokemian saralla älykkäänä ihmisenä hän todennäköisesti tekee huomattavasti suurempia ihmeitä kuin lääkärinä. Lääkäri ei sinällään kehitä lääketiedettä mihinkään suuntaan. Kyllä ne suurimmat kehitysasteet lääketieteeseen tulee juurikin mikrobiologian, biokemian, kemian ja fysiikan puolelta. Lääkikseen meneminen olisi yksinkertaisesti lahjojen heittämistä hukkaan.

Vierailija kirjoitti:

Minä suoritin vähän lääketieteen perusopintoja biokemian sivuaineena. Aloittavalla vuosikurssilla oli yksi noin 50-60-vuotias nainen (ulkonäön perusteella sanoisin, että yli 55-vuotias). Hänen lääketieteen opintonsa olivat minusta resurssien tuhlaamista. En tiedä mikä hänen taustansa oli ja mihin tarvitsi lääketieteen opintoja, mutta kun valmistumiseen menee se 5,5-6 vuotta, niin hyvin lyhyeen hänen työuransa lääkärinä tuli jäämään ja vei tuossa vain opiskelupaikan joltain muulta. Voihan sitä työskennellä vaikka 80-vuotiaaksi asti, mutta veikkaan, ettei välttämättä tule palkatuksi mihinkään iäkkäänä, mutta vähän työkokemusta omaavana lääkärinä...

Tiedän tosi paljon lääkäreitä jotka ovat jatkaneet uraa yksityissektoreilla normaalin virkauransa jälkeen sairaaloissa. Moni jatkaa jopa 80-vuotiaaksi yksityisissä lääkärikeskuksissa.

Monelle pääsykokeisiin pänttääminen vuodesta toiseen on elämän jäähylle laittamista, mutta itse katson tuota aikaa taaksepäin ( hain 5 vuotta ennen kuin pääsin "vaikealle" alalle kouluun ) ja töiden tekeminen omien unelmien eteen oli itselle juurikin sitä elettyä elämää, vaikka välillä erittäin tuskaista ja vaatii erittäin paljon uskoa itseensä kun ihmiset ympärillä yrittävät puhua ( omasta mielestään ) järkeä. Olen erittäin iloinen että pidin pääni ja en koskaan luopunut unelma- ammatista.

Koen olevani näiden vaikeiden vuosien ansiosta parempi ja motivoituneempi opiskeluissani ja työssäni.

Myös ne kaverit jotka eniten yrittivät saada minua luovuttamaan, ovat itse niitä jotka aikoinaan valitsivat helpoimman ja järkevimmän koulutusalan ja nyt saa kuunnelle itkua siitä että milloin taas tulisi se loma kun töissä on niin paskaa...

Tsemppiä kaikille joille ei heti ovet aukea, kaikilla on elämässä kuitenkin omat taistelunsa, joillain kestää lasten tulo, joillain kumppanin löytyminen, jollain tulee vakava sairaus ja osalla koulupaikan aukeamiseen tai oman alan löytymiseen menee monta vuotta.

Itse hain aikanaan oikeustieteellisen 6 kertaa, ennen kuin vihdoin pääsin, ja itse tutkinto tuli valmiiksi nopeammin kuin mitä sisäänpääsy kesti. Aika monta vuotta "hukkaan", mutta toisaalta hyvä lopputulos huomioiden olen tietysti nyt jälkikäteen tyytyväinen siihen, että jaksoin olla härkäpäinen. Luultavasti olisi harmittanut loppuikä jollain tasolla, jos olisin luopunut unelmasta.

Itse pääsin sisälle oikikseen neljännellä kerralla 27-vuotiaana. Menihän siinä vuosia hukkaan, mutta itse innostuin opiskelusta vasta suoritettuani aikuislukion yli parikymppisenä. Olin tosi lähellä päästä ekalla kerralla oikikseen (muistaakseni 3 pistettä vajaa). Toinen kerta puolestaan meni ihan puihin erinäisistä yksityiselämään liittyvistä syistä. Kolmas kerta oli taas ihan lähellä, mutta niin kaukana. Neljännellä kerralla sitten tärppäsi.

Nautin tosi paljon opinnoista ja työ on juuri sitä, mitä toivoinkin. Olen iloinen, että jaksoin nähdä vaivaa ja toimia omien unelmien eteen. Eihän tämä työ tietysti yksinään ketään autuaaksi tee (tämän ymmärtää jokainen alalla toimiva ennemmin tai myöhemmin), mutta kyllä se on tärkeä osa elämää ja identiteettiä. Mulle oikis oli haave ja halusin sen toteuttaa ajattelipa yhteiskunta minusta monta kertaa yrittäneenä mitä tahansa.

Kannattaa tehdä ja toimia sillä tavalla, että pystyy katsomaan taaksepäin isommin harmittelematta. Jos olisin jättänyt pyrkimättä, en usko, että olisin henkisesti yhtä tasapainossa ja onnellinen. Mulle opintojen kautta aukesi aivan uusi maailma ja koin yliopistoajan todella sivistävänä ja maailmankuvaani muuttavana.

Enkä tiedä olisinko halunnut tehdä mitään muuta yhtä palavasti. Ehkä historiaa tai filosofiaa olisin voinut mennä lukemaan taikka psykologiaa. Nekin alat kyllä kiinnostivat, mutta ei niin paljon kuin juridiikka. :)