Lue keskustelun säännöt.
Alkaisitko parisuhteeseen sellaisen kanssa, jonka mielestä elämänmittaiset suhteet eivät ole useinkaan mahdollisia eivätkä edes tavoiteltavia?
01.09.2017 |
Itse ajattelen realistina/pessimistinä näin, ja mietin, kuinka paljon tällaista asennetta kannattaa tuoda julki deittailuvaiheessa. Haluan kuitenkin pitkän suhteen, jossa toimitaan yhdessä tiiminä ja kumpikin on sitoutunut yhteisen onnen vaalimiseen ja ongelmien ratkaisemiseen.
Olen vain itse kokenut sen, kun edes ns. sielunkumppanin kanssa ei suhde kestä, vaikka kummakin tekevät parhaansa, joten en rehellisesti usko enää loppuelämän suhteisiin.
Mihinkään pystyyn kuolleisiin, lähellä tottumuksen ja "sujuvan arjen" voimalla kasassa pysyviin parisuhteisiin en myöskään jää. Siitä on vanhempieni suhteessa hyvä esimerkki. Minusta hyvän parisuhteen kriteeri ei ole kesto vaan laatu.
Miten paljon tällainen realismi olisi sinulle turn-off?
Kommentit (161)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minä tuon realismin tosi nopeasti deittailuvaiheessa esiin. Minusta se on vain rehellistä, koska olen sellainen. Se ei tarkoita, ettenkö voisi joskus pitää romanttisia kynttiläillallisia, että en olisi uskollinen tai välittäisi toisesta tosi paljon, mutta en vaan voi luvata mitään ikuista rakkautta silmiin tuijottaen. En ole pystynyt ikinä naimisiinkaan menemään siitä syystä, vaikka on lapsia ja pitkä suhde takana.
Ehkä jokin minussa haluaa uskoa, että jossain on semmoinen vastakappale olemassa, että galaksit räjähtää ja maailmankuvani kääntyy täysin, mutta etsimällä semmoista ei tahdo vastaan tulla.
Osa pitää realismista, useampi ei. Olen ainakin alkuun yrittänyt vähentää ääneen pohdintaa, koska se saa naiset epävarmoiksi ja ylitulkitsemaan asioita.
Huoh. Miksi olla pitkässä suhteessa ja tehdä niitä lapsia, jos ei kuitenkaan ole tunnetta, että tämän ihmisen kanssa haluan sitoutua ja viettää elämäni? Ne lapset jäävät tuollaisessa kuviossa häviäjien rooliin, kun vanhempi jossain vaiheessa toteaa, että se yhdessä tehty perhe ei olekaan tarpeeksi tajunnanräjäyttävä kokemus hänelle.
Tähän minäkin haluaisin saada vastauksen. Miksi helvetissä niitä lapsia tehdään, jos jo alust asti tietää, ettei puoliso ole loppuelämän eikä edes paras mahdollinenkaan.
No jotkut haluavat ilmeisesti niitä lapsia niin kipeästi, että niitä on saatava vaikka ei kunnollista rakkaussuhdetta olisikaan löytynyt. Osa naisista tekee nykyään lapset hoidoilla kokonaan ilman miestä - osa taas menee jonkun sinne päin ok-tyypin kanssa yhteen vain lapsia saadakseen. Tiedän pari miestäkin, jotka tunnustavat näin toimineensa.
En oikein itse tiedä mitä tuosta ajattelisin. Lapsilta jää ainakin siinä alusta asti se todellisen rakkauden malli saamatta sitten. Mutta eihän se ultimaattinen rakkaus toki elämän jatkuvuuden perusedellytys ole ja tällaisissa oloissa kasvaneet lapset voivat olla aikuisena ihan ok, vaikka eivät oppisikaan koskaan ymmärtämään millainen rakkaussuhde voi parhaimmillaan olla. Varmaan tuollaiset onnelliset, koko elämän kestävät suhteet sitten ajan myötä tilastollisesti vähenevät. Sellaisen muodostaakseen kun täytyy kyetä uskomaan, että se on mahdollista - ja tämä koskee suhteen kumpaakin osapuolta. Eihän siihen toki maailma kaadu jos noin käy (tai kun on ilmeisesti jo käynyt), mutta surulliselta tuntuu ajatella, että rakkauskin on nykymaailmassa katoava luonnonvara. :/
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mutta johtaako realismi siihen, että suhteessa annetaan liian helposti periksi ja erotaan, kun suhde ei enää tunnu tuoreelta? Voisin lähteä suhteeseen realistin kanssa, mutta ensin pitäisi puhua aika perusteellisesti siitä, mitä hänen mielestään on "parhaansa tekeminen suhteen eteen".
Minusta yksi pitkän suhteen hyviä puolia on juuri se, että tunteet tasaantuvat (eivät katoa!) ja arki sujuu kivasti. Mulle tasainen ja luotettava parisuhde antaa henkisesti tilaa keskittyä mm. työhön ja uusien asioiden oppimiseen, jotka molemmat ovat mulle erittäin tärkeitä asioita.
Ap saa ihan turhaa kritiikkiä. Avioerotilastojen valossa lähes puolet on ajattelee noin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minä tuon realismin tosi nopeasti deittailuvaiheessa esiin. Minusta se on vain rehellistä, koska olen sellainen. Se ei tarkoita, ettenkö voisi joskus pitää romanttisia kynttiläillallisia, että en olisi uskollinen tai välittäisi toisesta tosi paljon, mutta en vaan voi luvata mitään ikuista rakkautta silmiin tuijottaen. En ole pystynyt ikinä naimisiinkaan menemään siitä syystä, vaikka on lapsia ja pitkä suhde takana.
Ehkä jokin minussa haluaa uskoa, että jossain on semmoinen vastakappale olemassa, että galaksit räjähtää ja maailmankuvani kääntyy täysin, mutta etsimällä semmoista ei tahdo vastaan tulla.
Osa pitää realismista, useampi ei. Olen ainakin alkuun yrittänyt vähentää ääneen pohdintaa, koska se saa naiset epävarmoiksi ja ylitulkitsemaan asioita.
Huoh. Miksi olla pitkässä suhteessa ja tehdä niitä lapsia, jos ei kuitenkaan ole tunnetta, että tämän ihmisen kanssa haluan sitoutua ja viettää elämäni? Ne lapset jäävät tuollaisessa kuviossa häviäjien rooliin, kun vanhempi jossain vaiheessa toteaa, että se yhdessä tehty perhe ei olekaan tarpeeksi tajunnanräjäyttävä kokemus hänelle.
Tähän minäkin haluaisin saada vastauksen. Miksi helvetissä niitä lapsia tehdään, jos jo alust asti tietää, ettei puoliso ole loppuelämän eikä edes paras mahdollinenkaan.
Mistä sä oikeasti tiedät parikymppisenä, kuka on se oikea ja miltä susta tuntuu 15v päästä?
Vierailija kirjoitti:
Ap saa ihan turhaa kritiikkiä. Avioerotilastojen valossa lähes puolet on ajattelee noin.
Ap:n kohdalla eron todennäköisyys on 90-100 %.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ero on luonnollinen vaihe useimpia parisuhteita. En tiedä, miksi pitäisi teeskennellä muuta.
Kuin minun ajatuksiani! Ensimmäinen pitkä suhde kariutui toisen sairastuttua vakaviin mielenterveysongelmiin ja toinen pitkäaikainen avopuolisoni kuoli. Haluan nauttia suhteesta niin kauan kuin se kestää, mutta en usko oman loppuelämäni mittaiseen suhteeseen. Jos näin käy, se on hienoa ja myönnän olleeni väärässä. Kerron kuitenkin tapailuvaiheessa jo pessimismistäni/realistisuudestani suhteen kestoon. Jotkut se on säikäyttänyt. Nykyisen miehen kanssa olen seurustellut vuoden. Välillä hän riidellessä nostaa tämän esille, että "kannattaako edes yrittää, kun ei tämä kuitenkaan kestä". Mutta kyllähän minä siihen pyrin kaikin keinoin, aina sille ei vain voi mitään, jos tiet eroavat.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ap saa ihan turhaa kritiikkiä. Avioerotilastojen valossa lähes puolet on ajattelee noin.
Niin? Hieman yli puolet ihmisistä taas ei ajattele samoin (itse asiassa voi jopa olla, että vain 25% on noita ei-sitoutuvia, koska liitossa on aina kaksi osapuolta ja sen päättymiseen riittää että vain jompi kumpi heistä heittää kirveen kaivoon).
Meillä sitoutumisen arvostajilla on oikeus pariutua kaltaistemme kanssa, joten ap:n kaltaiset kertokoot rehellisesti arvoistaan jo tapailuvaiheessa, jotta tiedämme välttyä tuhlaamasta heihin aikaamme. Kukaan ei varmaankaan sitä ole kritisoinut, että ap ajattelee kuten ajattelee, kunhan hän vain pariutuu samoin ajattelevan kanssa eikä huijaa kanssaan suhteeseen sellaista ihmistä, joka päätyisi vain tuhlaamaan aikaansa ap:n kanssa. Jokaisella meistä on vain yksi elämä ja on todella vakava rikos tieten tahtoen huijata toinen ihminen tuhlaamaan omaansa hankkeeseen, joka ei olennaisilta osiltaan ole tämän ihmisen toiveiden kaltainen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minä tuon realismin tosi nopeasti deittailuvaiheessa esiin. Minusta se on vain rehellistä, koska olen sellainen. Se ei tarkoita, ettenkö voisi joskus pitää romanttisia kynttiläillallisia, että en olisi uskollinen tai välittäisi toisesta tosi paljon, mutta en vaan voi luvata mitään ikuista rakkautta silmiin tuijottaen. En ole pystynyt ikinä naimisiinkaan menemään siitä syystä, vaikka on lapsia ja pitkä suhde takana.
Ehkä jokin minussa haluaa uskoa, että jossain on semmoinen vastakappale olemassa, että galaksit räjähtää ja maailmankuvani kääntyy täysin, mutta etsimällä semmoista ei tahdo vastaan tulla.
Osa pitää realismista, useampi ei. Olen ainakin alkuun yrittänyt vähentää ääneen pohdintaa, koska se saa naiset epävarmoiksi ja ylitulkitsemaan asioita.
Huoh. Miksi olla pitkässä suhteessa ja tehdä niitä lapsia, jos ei kuitenkaan ole tunnetta, että tämän ihmisen kanssa haluan sitoutua ja viettää elämäni? Ne lapset jäävät tuollaisessa kuviossa häviäjien rooliin, kun vanhempi jossain vaiheessa toteaa, että se yhdessä tehty perhe ei olekaan tarpeeksi tajunnanräjäyttävä kokemus hänelle.
Tähän minäkin haluaisin saada vastauksen. Miksi helvetissä niitä lapsia tehdään, jos jo alust asti tietää, ettei puoliso ole loppuelämän eikä edes paras mahdollinenkaan.
Mistä sä oikeasti tiedät parikymppisenä, kuka on se oikea ja miltä susta tuntuu 15v päästä?
Tuo kirjoittaja varmaan tarkoitti tilanteita, joissa ihminen on koko ajan ihan tietoinen siitä, ettei kumppani ole hänelle mikään elämän rakkaus, mutta silti tekee suhteeseen lapsia. Minullakin on ystävä, joka ihan avoimesti minulle kertoi ennen naimisiinmenoaan tekevänsä sen ensisijaisesti siksi, että biologinen kello tikitti ja ikää alkoi olla sen verran että lapsia saadakseen hänen piti aloittaa niiden laittaminen lähitulevaisuudessa. Muita vaihtoehtoja kumppaniksi ei vain ollut tarjolla, joten hän meni yhteen sen miehen kanssa, joka häntä aktiivisesti piiritti, ja joka vaikutti kaikin puolin hyvältä mieheltä (ja todella onkin sellainen).
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kuka pystyy muka pystyy lupaamaan elämänmittaista OIKEASTI onnellista suhdetta kun suurin osa suhteista väljähtyy ja päättyy anyways eroon jossain vaiheessa? Nykynuorten erotilastot tulee kasvamaan huomattavasti vanhempiemme vastaavista koska meillä ei ole samanlaista sosiaalista painetta pysyä epätyydyttävissä suhteissa kuin vanhemmillamme on ollut tapana.
Vierailija kirjoitti:
Ero on luonnollinen vaihe useimpia parisuhteita. En tiedä, miksi pitäisi teeskennellä muuta.
Ap:han se tässä on se teeskentelijä, joka puntaroi "kuinka paljon tätä puolta kannattaa näyttää", eli kuinka paljon tiedostaen jättää kertomatta parisuhdearvoistaan ja tulevaisuuden odotuksistaan, ettei toinen vain jätä häntä. :D
Sisältö jatkuu mainoksen alla
"Tähän minäkin haluaisin saada vastauksen. Miksi helvetissä niitä lapsia tehdään, jos jo alust asti tietää, ettei puoliso ole loppuelämän eikä edes paras mahdollinenkaan"
Tässä yksi yleinen skenaario:
"Kyllä naiset ymmärtävät ikääntyvänsä. Siksi moni päätyykin vaihtoehtona hankkimaan lapsia epäsopivan miehen kanssa. Pariskuntien erotilastot ja erolapsien ahdistus kertovat tästä omaa karua kieltään, nainen kirjoittaa"
Riippuu tilanteesta.
Jos olisin kovin nuori niin voisin alkaa suhteeseen. Mutta se tarkoittaisi omia asuntoja, omia rahoja jne. Jos löytäisin hyvän työpaikan toisesta maasta niin lähtisin jne. Eli en rakentaisi mitään vakavaa tai yhteistä tulevaisuutta tällaisen tyypin kanssa. Ja olen nuorena ollutkin tällaisessa suhteessa. Ehkä myös iäkkäämpänä voisi olla ok. Mutta ehdoton ei perheen perustamiseen ja pitkään yhdessä olemiseen tuo asenne.
Hieman enemmän ikää niin etsein oikeasti sitä jonka kanssa viettää loppuikä. Koska haluan elää ydinperheenä. onneksi löysin miehen joka halusi sitoutua loppuiäksi. Nyt on yhteinen talous, lapset, omakotitalo, maatila jne. Kummallakin oma työpaikka muualla (tosin tehdään välillä toistemme töitäkin ja työnantajamme tietävät sen). Mutta olisi tosi tyhmä olo rakentaa yhdessä paljon kaikkea ajatuksella miten tämä sitten jaetaan kun erotaan.
En olisi voinut sitoutua tuollaiseen tyyppiin kuin ap. Miksi rakentaa yhteinen talo ja sitten erossa ainakin toinen joutuu luopumaan siitä. Miksi hommata yhteiset lapset jos ei ole tarkoitusta elää yhdessä perheenä (paremmin ymmärrän sen jos ei alun perinkään leikitä parisuhdetta ja perhettä vaan hommataan lapset sitten järkiperiaatteella). Meillä on ollut vaikeita aikoja. Mutta silloinkin on toimittu tiiminä ja perheenä. Ja selvitty yhdessä. Samassa paketissa puoliso, paras ystävä, työkaveri, lasten vanhempi, rakastaja. En tarvi muuta enkä halua muuta. Kunnes kuolema erottaa. (Tai ero mutta se ei ole tavoite tai helposti toteutettava juttu kun ei enää huvita).
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Kuka pystyy muka pystyy lupaamaan elämänmittaista OIKEASTI onnellista suhdetta kun suurin osa suhteista väljähtyy ja päättyy anyways eroon jossain vaiheessa? Nykynuorten erotilastot tulee kasvamaan huomattavasti vanhempiemme vastaavista koska meillä ei ole samanlaista sosiaalista painetta pysyä epätyydyttävissä suhteissa kuin vanhemmillamme on ollut tapana.
En minä odota sellaista lupausta, mutta toivoisin että se olisi puolisollakin tavoitteena. "Joskus mekin varmaan erotaan" ei ole minusta houkutteleva lähtökohta parisuhteelle.
Vierailija kirjoitti:
Kuka pystyy muka pystyy lupaamaan elämänmittaista OIKEASTI onnellista suhdetta kun suurin osa suhteista väljähtyy ja päättyy anyways eroon jossain vaiheessa? Nykynuorten erotilastot tulee kasvamaan huomattavasti vanhempiemme vastaavista koska meillä ei ole samanlaista sosiaalista painetta pysyä epätyydyttävissä suhteissa kuin vanhemmillamme on ollut tapana.
Tarkoitus ei olekaan "luvata elämänmittaista suhdetta", vaan luvata että se on itselle tärkeä arvo ja että haluaa ja pyrkii aktiivisesti rakentamaan sellaisen, vaikka se merkitsisi että joutuu luopumaan joistakin muista itselle tärkeistä asioista.
Osa ihmisistä voi tuon luvata, osa taas ei voi. Ap vaikuttaa jälkimmäiseen porukkaan kuuluvalta, mutta samalla myös siltä ettei hän ole vielä oppinut hahmottamaan itseään realistisesti - puhuuhan hän jo avausviestissä sitoutumisesta väittäen olevansa sitoutumiseen halukas, samalla kuitenkin otsikossa kertoo ettei pidä elämän mittaista suhdetta tavoiteltavana.
Olisi hyvä että ihmiset olisivat ensisijaisesti rehellisiä ja realistisia itselleen. Ap:n väitetty "realismi" ei ole todellista realismia vaan kyynisyyttä ja uskon puutetta, kuten valitettavan usein näillä oman realisminsa korostajilla on. Itsereflektiossa ei toki koskaan voi täydellistä totuutta saavuttaa, mutta jos ap olisi otsikoinut tekstinsä vaikkapa tähän tyyliin: "Miksiköhän havaitsen itsessäni tarvetta peitellä treffikumppaneiltani sitä tosiasiaa, että en usko elämänmittaisiin liittoihin?", hän vaikuttaisi jo huomattavasti enemmän realismiin pyrkivältä.
Niin, eipä tästä elämästä juuri tiedä kuin juuri meneillään olevan hetken osalta. Itse olen ollut kaksi pitkää suhdetta, toinen 15v ja toinen 7v. Molempien alussa oli tuntu, että tämä kestää iäti. En olisi alkanut suhdetta, jossa itselläni tai toisella fiiilis tyyliin ollaan niin kauan kuin kivaa on.
Vierailija kirjoitti:
Itse ajattelen realistina/pessimistinä näin, ja mietin, kuinka paljon tällaista asennetta kannattaa tuoda julki deittailuvaiheessa. Haluan kuitenkin pitkän suhteen, jossa toimitaan yhdessä tiiminä ja kumpikin on sitoutunut yhteisen onnen vaalimiseen ja ongelmien ratkaisemiseen.
Olen vain itse kokenut sen, kun edes ns. sielunkumppanin kanssa ei suhde kestä, vaikka kummakin tekevät parhaansa, joten en rehellisesti usko enää loppuelämän suhteisiin.
Mihinkään pystyyn kuolleisiin, lähellä tottumuksen ja "sujuvan arjen" voimalla kasassa pysyviin parisuhteisiin en myöskään jää. Siitä on vanhempieni suhteessa hyvä esimerkki. Minusta hyvän parisuhteen kriteeri ei ole kesto vaan laatu.
Miten paljon tällainen realismi olisi sinulle turn-off?
En lähtisi. Yleensäkään en lähde minnekään valmiiksi häviämään. Jos takkiin tulee, siinä sitten kävi niin, mutta kuka minuun uskoo jos en itsekään sitä tee.
Tuollaiset voivat puolestani kuluttaa aikaa jonkun muun kanssa, en tarvitse enempää itsekeskeisiä elämääni.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Itse ajattelen realistina/pessimistinä näin, ja mietin, kuinka paljon tällaista asennetta kannattaa tuoda julki deittailuvaiheessa. Haluan kuitenkin pitkän suhteen, jossa toimitaan yhdessä tiiminä ja kumpikin on sitoutunut yhteisen onnen vaalimiseen ja ongelmien ratkaisemiseen.
Olen vain itse kokenut sen, kun edes ns. sielunkumppanin kanssa ei suhde kestä, vaikka kummakin tekevät parhaansa, joten en rehellisesti usko enää loppuelämän suhteisiin.
Mihinkään pystyyn kuolleisiin, lähellä tottumuksen ja "sujuvan arjen" voimalla kasassa pysyviin parisuhteisiin en myöskään jää. Siitä on vanhempieni suhteessa hyvä esimerkki. Minusta hyvän parisuhteen kriteeri ei ole kesto vaan laatu.
Miten paljon tällainen realismi olisi sinulle turn-off?
En lähtisi. Yleensäkään en lähde minnekään valmiiksi häviämään. Jos takkiin tulee, siinä sitten kävi niin, mutta kuka minuun uskoo jos en itsekään sitä tee.
Tuollaiset voivat puolestani kuluttaa aikaa jonkun muun kanssa, en tarvitse enempää itsekeskeisiä elämääni.
Hyvin sanottu.
Ei sadan metrin aitojakaan voiteta ajatuksella että jokaisessa erässä 90% juoksijoista häviää. Se, joka ei usko voivansa voittaa, ei todella myöskään voita.
Vierailija kirjoitti:
En minä investoisi henkisesti kuvailemaasi ihmiseen. Sorry.
Investoi. Iiiiieeeeh!!
Mä voisin aloittajalta kysyä, lainaisitko 300 000 € ystävällesi, joka 99% varmuudella ei tule koskaan maksamaan velkaansa takaisin, mutta saattaa käyttää osan rahoista myös sinun iloksesi? Jos et, miksi ihmeessä et?