Lue keskustelun säännöt.
Alkaisitko parisuhteeseen sellaisen kanssa, jonka mielestä elämänmittaiset suhteet eivät ole useinkaan mahdollisia eivätkä edes tavoiteltavia?
01.09.2017 |
Itse ajattelen realistina/pessimistinä näin, ja mietin, kuinka paljon tällaista asennetta kannattaa tuoda julki deittailuvaiheessa. Haluan kuitenkin pitkän suhteen, jossa toimitaan yhdessä tiiminä ja kumpikin on sitoutunut yhteisen onnen vaalimiseen ja ongelmien ratkaisemiseen.
Olen vain itse kokenut sen, kun edes ns. sielunkumppanin kanssa ei suhde kestä, vaikka kummakin tekevät parhaansa, joten en rehellisesti usko enää loppuelämän suhteisiin.
Mihinkään pystyyn kuolleisiin, lähellä tottumuksen ja "sujuvan arjen" voimalla kasassa pysyviin parisuhteisiin en myöskään jää. Siitä on vanhempieni suhteessa hyvä esimerkki. Minusta hyvän parisuhteen kriteeri ei ole kesto vaan laatu.
Miten paljon tällainen realismi olisi sinulle turn-off?
Kommentit (161)
Ei varmaan toimi tosi nuoriin vielä romanttisissa kuvitelmissa eläviin ihmisiin, mutta et taida itsekään ihan juniori enää olla? Ja tosi uskonnollis-konservatiiviset ja läheisriippuvaisuuteen taipuvaiset tyypit eivät myöskään pidä ajatuksesta, että suhteesta voi myös lähteä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Miksi lähtisin suhteeseen jonka päämääränä on erota?
Vierailija kirjoitti:
En minä investoisi henkisesti kuvailemaasi ihmiseen. Sorry.
Miksi et? Onko sinulle tärkeää pysyä suhteessa, vaikka se olisi kuinka huono, eikä ongelmia saada yhdesä ratkaistuksi?
Ei kiitos. Olen sen verran elämää nähnyt, että tuollainen asenne tökkisi välittömästi. Jos sinä et pysty ihmissuhteisiin, niin pysy niistä kaukana. Moni muu pystyy kyllä joustamaan sen verran, että voi olla onnellinen, vaikka joskus joutuukin antamaan jossain asiassa periksi toiselle.
Eli siis oikeasti kysyt, "valehtelisinko kumppanilleni vai en"? Varsinainen helmi ihmiseksi!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Alkaisin, olen itse samanlainen.
Eikä se tarkoita sitä että ihmiset (ystävät tai kumppani) olisi mulle vaihtuvaa valuuttaa. Usein vaan tässä elämässä tuppaa tapahtumaan itsestä riippumattomia asioita, tai sitten vaan yksinkertaisesti ihmiset lähtevät kasvamaan ja kehittymään eri suuntiin. Annan itsestäni paljon ja sitoudun, vaikka en uskokaan yhdenkään ihmissuhteen(i) ikuisuuteen. Toki silti toivon että suhteet kestää ja teen sen eteen töitä.
Nainen, 28 vuotta.
En alkaisi. Koska minä uskon elämänmittaisiin suhteisiin ja koska haluan puolison, joka sitoutuu minuun. Ja koska uskon, että pystyynkuolleisuus voidaan välttää ja sille voi jotain tehdä. Mutta ensin pitää uskoa, että sille on jotain tehtävissä. Jos ei usko, niin suhteet jäävät lyhyiksi. Itseään toteuttava kehä.
Ajatuksemme luovat todellisuutemme, sanoi jo Buddha aikanaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minä tuon realismin tosi nopeasti deittailuvaiheessa esiin. Minusta se on vain rehellistä, koska olen sellainen. Se ei tarkoita, ettenkö voisi joskus pitää romanttisia kynttiläillallisia, että en olisi uskollinen tai välittäisi toisesta tosi paljon, mutta en vaan voi luvata mitään ikuista rakkautta silmiin tuijottaen. En ole pystynyt ikinä naimisiinkaan menemään siitä syystä, vaikka on lapsia ja pitkä suhde takana.
Ehkä jokin minussa haluaa uskoa, että jossain on semmoinen vastakappale olemassa, että galaksit räjähtää ja maailmankuvani kääntyy täysin, mutta etsimällä semmoista ei tahdo vastaan tulla.
Osa pitää realismista, useampi ei. Olen ainakin alkuun yrittänyt vähentää ääneen pohdintaa, koska se saa naiset epävarmoiksi ja ylitulkitsemaan asioita.
Mietit siis huijaavasi jonkun kanssasi suhteeseen.
Minulla kävi niin että vasta eron jälkeen mies paljasti missä kaikessa ajatuksemme ovat erilaiset. Oli kaiken aikaa ollut eri mieltä kuin mitä antoi ymmärtää, koska jos olisi ollut avoin ajatuksistaan, tiesi itsekin ettei olisi saanut minua suhteeseen kanssaan.
Pilasi elämäni, mutta itsepä uskoin. Ole rehellinen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Miksi lähtisin suhteeseen jonka päämääränä on erota?
Minulle on parisuhteissa vain yksi päämäärä: maksimoida se onnellisuus, jota voimme yhdessä kokea, kesti suhde sitten miten pitkän tai lyhyen ajan tahansa.
Vierailija kirjoitti:
En alkaisi. Koska minä uskon elämänmittaisiin suhteisiin ja koska haluan puolison, joka sitoutuu minuun. Ja koska uskon, että pystyynkuolleisuus voidaan välttää ja sille voi jotain tehdä. Mutta ensin pitää uskoa, että sille on jotain tehtävissä. Jos ei usko, niin suhteet jäävät lyhyiksi. Itseään toteuttava kehä.
Ajatuksemme luovat todellisuutemme, sanoi jo Buddha aikanaan.
Minäkin uskon, että pystyynkuolleisuudelle on tehtävissä jotakin, paljonkin. Mutta tiedän myös, että vaikka kumpikin tekisi todella paljon töitä suhteen eteen, se ei silti välttämättä toimi. Silloin ero on parempi vaihtoehto kuin väkisin yhdessä pysyminen.
Buddha sanoi jotakin myös takertumisesta ja siitä, miten ihminen haluaa asioiden olevan eri tavalla kuin ne todellisuudessa ovat.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Alkaisin, olen itse samanlainen.
Eikä se tarkoita sitä että ihmiset (ystävät tai kumppani) olisi mulle vaihtuvaa valuuttaa. Usein vaan tässä elämässä tuppaa tapahtumaan itsestä riippumattomia asioita, tai sitten vaan yksinkertaisesti ihmiset lähtevät kasvamaan ja kehittymään eri suuntiin. Annan itsestäni paljon ja sitoudun, vaikka en uskokaan yhdenkään ihmissuhteen(i) ikuisuuteen. Toki silti toivon että suhteet kestää ja teen sen eteen töitä.
Nainen, 28 vuotta.
Täsmälleen näin ajattelen itsekin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miksi lähtisin suhteeseen jonka päämääränä on erota?
Minulle on parisuhteissa vain yksi päämäärä: maksimoida se onnellisuus, jota voimme yhdessä kokea, kesti suhde sitten miten pitkän tai lyhyen ajan tahansa.
Ja sitten kun siihen maksimaaliseen onneen tulee ongelmia lähdetään eri suuntiin kun ei tässä kuitenkaan olla loppuelämää yhdessä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Voisin tapailla ja seurustella kevyesti, mutta esim naimisiin en ikinä menisi ihmisen kanssa joka on koko ajan ajatuksella "katsellaan nyt kauan tämä kestää." mutta et taida naimisiin siis halutakkaan?
Vosin treffailla ja pitää hauskaa mutta ei mitään sen vakavampaa.
Naimisissa olen miehen kanssa jolla on samat arvot ja tavoitteet elämässä kuin minulla itselläni.
Tarkoitus vanheta yhdessä. Ja ei olla kyllä millään tasolla "pystyyn kuolleita" vaikka yhdessä on oltu nyt 26 vuotta.
Ei kyllä innostaisi. Suhteen kestoa ei voi kukaan tietää ja erokin on mahdollinen, mutta lähtökohtana pitäisi mielestäni olla että yritetään edes saada homma kestämään koko elämän. On niitä sellaisiakin suhteita, usko pois!
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En alkaisi. Koska minä uskon elämänmittaisiin suhteisiin ja koska haluan puolison, joka sitoutuu minuun. Ja koska uskon, että pystyynkuolleisuus voidaan välttää ja sille voi jotain tehdä. Mutta ensin pitää uskoa, että sille on jotain tehtävissä. Jos ei usko, niin suhteet jäävät lyhyiksi. Itseään toteuttava kehä.
Ajatuksemme luovat todellisuutemme, sanoi jo Buddha aikanaan.
Minäkin uskon, että pystyynkuolleisuudelle on tehtävissä jotakin, paljonkin. Mutta tiedän myös, että vaikka kumpikin tekisi todella paljon töitä suhteen eteen, se ei silti välttämättä toimi. Silloin ero on parempi vaihtoehto kuin väkisin yhdessä pysyminen.
Buddha sanoi jotakin myös takertumisesta ja siitä, miten ihminen haluaa asioiden olevan eri tavalla kuin ne todellisuudessa ovat.
Mitä ovat ne tilanteet, joissa parisuhde ei "toimi". En ymmärrä, mitä tämä "toimimattomuus" on. Antaisitko konkreettisia esimerkkejä?
Jos addiktiot tai mt-ongelmat poistetaan, niin minusta minkä tahansa saa toimimaan, jos molemmat HALUAVAT.
Vierailija kirjoitti:
Mietit siis huijaavasi jonkun kanssasi suhteeseen.
Ei suinkaan. En koskaan lupaa sellaista, mitä en usko voivani pitää, ja olen kyllä rehellisesti sitä, mitä olen. Mutta tämä ei ole sellainen asia, jota mietin erityisen paljon tai joka olisi minulle tärkeä. Lähinnä mietin, onko realistinen elämänasenne yleensä plussa vai miinus, ja kannattaako sitä tuoda erityisesti esiin.
En käsitä niitä joille on joku suhteen arvo tai mitta luvata ikuista rakkautta. Että olisi jotenkin arvokkaampaa uskoa elämänmittaiseen suhteeseen, kunnes kuolema meidät erottaa. Onhan se ihan epärealistista vaikka tietty romanttista ja kaunista.
Mutta kun kukaan ei tiedä huomisesta. Ihminen yleensä myös muuttuu ikääntyessään, jotkut paljonkin, niin sitten ei tavallaan ole enää sama ihminen kuin nuorena. Olisi inhimillisempää ja vähemmän syyllistävää jos ei vaatisi ikuista rakkautta.
En minä investoisi henkisesti kuvailemaasi ihmiseen. Sorry.