Lue keskustelun säännöt.
Onko se aina väärin jättää sairas puoliso?
29.08.2017 |
Taas näitä päiviä, kun mietin tätä.
Miehellä todettiin viitisen vuotta sitten Parkinsonin tauti. Tauti etenee tietysti, kuten kuvaan kuuluu, miehelläni melko nopeasti kylläkin. Tasapaino on heikonlainen ja puhe puuroutuu pahemman kerran.
Ongelma ei niinkään ole itse tauti vaan se, kun mies ei näköjään opi elämään sen kanssa. On hankittu (= saatu apuvälineiksi) mm. sähköskootteri, puhumisen apulaite jne. Mitään näistä mies ei käytä. Mihinkään ei enää minun ja lasten (2kpl) kanssa lähde.
Olen yrittänyt olla tukena, olen ollut aina mukana lääkärissä ja sopeutumisvalmennuksessa.
Kuntoutukseen ei aio lähteä ikinä "jauhamaan paskaa". Liittoon ei liity, vaikka sieltä voisi hakea esim. tuettuja lomia lapsiperheille.
Mies käyttää kaiken aikansa kaiken sen murehtimiseen, mitä ei enää pysty tekemään ja minun arvostelemiseen. Nyt ei enää ole edes tyytyväinen tapaani kasvattaa lapsia ja ärhentelee lastenkin kuulleen ihan tyhjänpäiväisistä asioista. Tästä esimerkkinä eilinen: sain tuttavaltani suklaalevyn ja annoin luvan ottaa siitä (vaikka ei ole lauantai). Tästä asiasta riitti riitaa koko illan. Olen ikävässä välikädessä, kun joudun lapsille selittelemään että ei isä tarkoita pahalla, sitä vaan harmittaa muut asiat jne.
Erehdyin myös viattomasti kysymään että mitenkähän käy, kun tänään on auton katsastus. Mies halusi kuulla tämän niin että auto on mielestäni ihan paska, ja tämähän oli valtava henkilökohtainen loukkaus miestä kohtaan.
Mies on käynyt neuropsykologisissa testeissä ja niissä ei ollut poikkeavaa. Eli tämä ei johdu itse sairaudesta vaan hän nyt on vaan ottanut oikeudekseen olla ilkeä minulle joka käänteessä.
Olen luvannut että hyvinä ja huonoina päivinä rakastan ja näin olen tehnytkin. Hyviä päiviä ei viimeiseen 1-2 vuoteen kovin montaa mahdu.
Eilen, kun mies moitti minua isoon ääneen jo lastenkin kuullen, rupesin ajattelemaan ensimmäistä kertaa vakavissani hänen jättämistään.
Sairauden kanssa minä kyllä pärjäisin mutta mies näköjään ei. Se on tosi surullista meille kaikille.
Kommentit (48)
Kannabis auttaa parkinsonin tautiin ja voisi varmaan piristää miehesi masentunutta mielialaakin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Minun miehelläni on reuma. Ollut jo 14 vuotta. Vasta viime vuosina hän on alkanut hakemaan apua. Olen tuskastunut monta kertaa. Lapset ovat kärsineet. Ero toisi lapsille kuitenkin vielä ylimääräistä kärsimystä, koska ei heidän isänsä tuosta muuttuisi miksikään. Huononisi vain. Lapset ovat pikkuhiljaa alkaneet ymmärtämään et isän pahan olon takana on sairaus.
Joudun jatkuvasti olemaan lasten ja isän välissä pehmentämässä tilannetta. Monta kertaa vuosien aikana olen sanonut miehelleni et ovi on tuossa. Ota tai jätä tämä arki. En todellakaan kuuntele kiukuttelua yhdestä suklaalevystä. Onkohan käynyt niin että hyssyttelet itsekin liikaa? Säälit miestäsi?
Mä menin kerran reuma polille mukaan ja annoin tulla. Sanoin lääkärille ettei enää jakseta. Mieheni sai hyvät lääkkeet ja lähetteen kuntoutukseen. Se vertaistuki mitä sieltä sai, avasi mieheni silmiä. Hän ei ole yksin sairautensa kanssa.
Ystäväni jätti miehensä pahan onnettomuuden jälkeen. Ymmärrän senkin ratkaisun. En tiedä olisinko itsekään jaksanut sitä miestä. Tukee kuitenkin eksäänsä monin tavoin.
Kiitos tästä!
Ehkä tosiaan olen hyssytellytkin liikaa. En kylläkään säälistä vaan siksi että on kaikille lopulta helpompaa jos mies ei suutu mistään. Huono se valinta tietysti on, mutta aina ei jaksa.
Ehkäpä minäkin rohkaistun lääkärissä puhumaan. Pelkään vaan sitä miten pahasti mies siitä suuttuu ja kauanko siitä saan sitten kuulla :-(
Ap
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minun miehelläni on reuma. Ollut jo 14 vuotta. Vasta viime vuosina hän on alkanut hakemaan apua. Olen tuskastunut monta kertaa. Lapset ovat kärsineet. Ero toisi lapsille kuitenkin vielä ylimääräistä kärsimystä, koska ei heidän isänsä tuosta muuttuisi miksikään. Huononisi vain. Lapset ovat pikkuhiljaa alkaneet ymmärtämään et isän pahan olon takana on sairaus.
Joudun jatkuvasti olemaan lasten ja isän välissä pehmentämässä tilannetta. Monta kertaa vuosien aikana olen sanonut miehelleni et ovi on tuossa. Ota tai jätä tämä arki. En todellakaan kuuntele kiukuttelua yhdestä suklaalevystä. Onkohan käynyt niin että hyssyttelet itsekin liikaa? Säälit miestäsi?
Mä menin kerran reuma polille mukaan ja annoin tulla. Sanoin lääkärille ettei enää jakseta. Mieheni sai hyvät lääkkeet ja lähetteen kuntoutukseen. Se vertaistuki mitä sieltä sai, avasi mieheni silmiä. Hän ei ole yksin sairautensa kanssa.
Ystäväni jätti miehensä pahan onnettomuuden jälkeen. Ymmärrän senkin ratkaisun. En tiedä olisinko itsekään jaksanut sitä miestä. Tukee kuitenkin eksäänsä monin tavoin.
Kiitos tästä!
Ehkä tosiaan olen hyssytellytkin liikaa. En kylläkään säälistä vaan siksi että on kaikille lopulta helpompaa jos mies ei suutu mistään. Huono se valinta tietysti on, mutta aina ei jaksa.Ehkäpä minäkin rohkaistun lääkärissä puhumaan. Pelkään vaan sitä miten pahasti mies siitä suuttuu ja kauanko siitä saan sitten kuulla :-(
Ap
Mä en usko että sulla on kauheasti hävittävää, jos avaat suusi siellä neurologin vastaanotolla. Teillähän sairastuu tuota menoa muuten koko perhe.
Tarvitseeko paskapäisen ihmisen kanssa jakaa elämä? Tuskin kukaan on vapaaehtoisesti luvannut kestää pelkkää vastamäkeä tahallaan tai olosuhteiden vuoksi ilkeästi käyttäyttyvän ihmisen kanssa.
Itselläni kesti useamman vuoden tajuta, että voin lähteä eikä tarvitse pitää kiinni vanhoista lupauksista, joihin on tosissaan sitoutunut. Tiesin syyt miehen käytökselle, mutta hänellä ei ollut mitään tuntoa siitä, että toimii väärin tai halua korjata asiaa. Ei siinä jää vaihtoehtoja kuin pelastaa itsensä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kuulostaa siltä, että miehelläsi on vaikeuksia hyväksyä sairautensa ja purkaa sen kiukkuna sinuun. Mies tarvitsisi jotain ulkopuolista apua, jotain tukea tai terapiaa, jonka avulla käsitellä asiaa. Vaikka kiukku on luultavasti sairauden aiheuttamaa (ei oire, mutta sairauden takia), ei se ole tietenkään oikein ja tilanteessasi ei mielestäni olisi väärin jättää miestä, jos tilanne ei muutu puhumisesta ja avusta huolimatta. Mies tosin varmasti ajattelee sinun jättävän hänet nimenomaan sairauden vuoksi, joten kannattaa valmistautua hänen ja ehkä sukulaistenkin syyttelyyn ja halveksuntaan, jos hänet päätät jättää.
Tämä. Olen lähes 100% varma että hän on masentunut. Monta kertaa olen ehdottanut että haetaan muuta keskusteluapua mutta vastaus on aina "vitut!" tai muuta vastaavaa. Neurologille sanoo aina mielialan olevan hyvä.
Ap
Pystytkö istuttamaan hänet alas puhumaan asiasta vakavasti? Vaikkapa joku viikonloppu, jos lapset saisi isovanhemmille, kummeille tai muille yökylään, jotta pystyisitte miehesi kanssa puhumaan asioista pitkään ja rauhassa. Kerro kaikki ajatuksesi ja tunteesi, suoraan syyttämättä miestä, mutta niin, että hän tajuaa ettei voi jatkaa enää noin.
Hyvinä hetkinä keskustelu onnistuu ihan hyvin ja mies on se sama, jonka kanssa on ollut hyvä olla. Näiden keskustelujen pohjalta vaan ei mikään muutu, eli se on vain sellainen ohimenevä hyvä hetki, joka antaa voimia kyllä mutta ei muuta mitään.
Olen miettinyt sitäkin, että voisinko neurologin vastaanotolla ottaa asian esiin itse vaikka mies on se potilas. En tiedä.Ap
Pitäisi neurologin saada kuulla totuus. Jos mies sanoo hänelle, että kaikki hyvin, niin mistäpä hän saisi tietää. Eli ota yhteyttä ja puhu neurologille.
Ota myös yhteys johonkin tukiryhmään, kuten täällä on ehdotettu, jotta saat itsellesi apua.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kuulostaa siltä, että miehelläsi on vaikeuksia hyväksyä sairautensa ja purkaa sen kiukkuna sinuun. Mies tarvitsisi jotain ulkopuolista apua, jotain tukea tai terapiaa, jonka avulla käsitellä asiaa. Vaikka kiukku on luultavasti sairauden aiheuttamaa (ei oire, mutta sairauden takia), ei se ole tietenkään oikein ja tilanteessasi ei mielestäni olisi väärin jättää miestä, jos tilanne ei muutu puhumisesta ja avusta huolimatta. Mies tosin varmasti ajattelee sinun jättävän hänet nimenomaan sairauden vuoksi, joten kannattaa valmistautua hänen ja ehkä sukulaistenkin syyttelyyn ja halveksuntaan, jos hänet päätät jättää.
Tämä. Olen lähes 100% varma että hän on masentunut. Monta kertaa olen ehdottanut että haetaan muuta keskusteluapua mutta vastaus on aina "vitut!" tai muuta vastaavaa. Neurologille sanoo aina mielialan olevan hyvä.
Ap
Pystytkö istuttamaan hänet alas puhumaan asiasta vakavasti? Vaikkapa joku viikonloppu, jos lapset saisi isovanhemmille, kummeille tai muille yökylään, jotta pystyisitte miehesi kanssa puhumaan asioista pitkään ja rauhassa. Kerro kaikki ajatuksesi ja tunteesi, suoraan syyttämättä miestä, mutta niin, että hän tajuaa ettei voi jatkaa enää noin.
Hyvinä hetkinä keskustelu onnistuu ihan hyvin ja mies on se sama, jonka kanssa on ollut hyvä olla. Näiden keskustelujen pohjalta vaan ei mikään muutu, eli se on vain sellainen ohimenevä hyvä hetki, joka antaa voimia kyllä mutta ei muuta mitään.
Olen miettinyt sitäkin, että voisinko neurologin vastaanotolla ottaa asian esiin itse vaikka mies on se potilas. En tiedä.Ap
Ehdottomasti otat asian puheeksi siellä. Eihän neurologikaan pysty auttamaan ellei tiedä todellista tilannetta.
Tuntuu vähän ikävältä tietenkin miestäsi kohtaan mutta mielestäni se pitäisi tehdä ainakin ennen kuin eroaa. Että olisi kaikki kivet käännetty ennen kuin antaa periksi.
Jos on masennus ei siinä hoitotuloksia juuri ole. Sensijaan. Parkinsonin taudissa yms on jos potilas yhteistyössä. Nuo psyykkiset taudit on hoito resistenttejä
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minun parisuhteeni perustuvat ainakin vapaaehtoisuuteen. Lähden, jos suhde tekee minusta onnettoman, eikä siinä vaiheessa ole mitään väliä, miksi suhde tekee minusta onnettoman.
Vierailija kirjoitti:
Minun parisuhteeni perustuvat ainakin vapaaehtoisuuteen. Lähden, jos suhde tekee minusta onnettoman, eikä siinä vaiheessa ole mitään väliä, miksi suhde tekee minusta onnettoman.
Onhan se tietysti näinkin. Meillä on ollut todella hyvä, lämmin, ihana liitto näitä viimeisiä vuosia lukuunottamatta. Pari vuotta nyt olleet huonoja ja tuntuu että pahenee vain - hyviä hetkiä on koko ajan harvemmin ja huonot tuntuvat voittavan.
Tietysti, jos jaksaisin olla provosoitumatta niin voisi näennäisesti mennä mukavammin. Antaisin vaan haukkua. Mutta kun se tuntuu NIIN epäreilulta, vaikka kuinka tiedän toisen olevan sairas.
Munasin tämän neurologihomman nyt ihan itse. Tänään on aika sinne ja eilen illalla tulin sanoneeksi, että haluan puhua neurologin kanssa tästä tilanteesta. Nyt sitten mies ei suostunut ottamaan minua lainkaan mukaan sinne (hän pystyy ajamaan vielä autoa itse). Jotenkin tästä tulee kyllä mieleen, että hän ymmärtää käyttäytyvänsä kusipäisesti mutta ei vaan viitsi tehdä asialle mitään.
Ero olisi helppo, helpompi ainakin, jos ei meillä olisi näitä lapsia. Ja huolettaa toki mieskin, kaikesta huolimatta, että miten hän yksin selviäisi. Minun apuani hän tuskin enää huolisi vaikka voisinkin auttaa.
Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Pystyisitköhän sä saamaan yhteyden siihen neurologiin varaamaalla hänelle vaikka puhelinajan? Kerrot myös tuon, että mies ei suostunut ottamaan sua vastaanotolle mukaan.
Täysi-ikäinen voi kieltää puolisonsa, vanhempansa tms. läsnäolon lääkärin vastaanotolla. Joten sulla ap ei taida olla vaihtoehtona kuin soittaa sille neurologille.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Voi luoja. Olet väärässä... Tosin tässäkin kirjassa vähätellään kuolemaa siiheen mutta loppu tulee olemaan todella karsea. Kuolet hitaasti kitumalla.
Varmasti on kuolemaan johtava sairaus. Mutta itseään se mies on kiduttanut tulevalla sen sijaan että olisi päättänyt käyttää jäljellä olevan aikansa elämiseen.
Kun lopulta kuolema armahtaa, vaimo ja lapset huokaa helpotuksesta. Menee kauan ennen kuin ne hyvät muistot lopulta taas nousee pintaan.
Aloittaja, voimia sinulle. Puhu lääkärissä.
Pitääkin kokeilla :-)
Eihän hän mikään parisuhdeneuvoja tietenkään ole mutta varmaan olisi hyvä tietää.
Tiedän, että tautiin voi liittyä erinäisiä impulssikontrollin häiriöitä, mutta en oikein usko että tällainen häiriö kohdistuisi vain piilossa oman perheen jäseniin (tai no, jäseneen).
Ehkä olen vain hyvä roskasanko minne kaataa se oma huono olo.
Nyt kun mies ei ole kotona, niin huomaan heti miten täällä on helppo hengittää. Onneksi siellä menee monta tuntia, kun ei ole omalla paikkakunnalla neurologian polia.
Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Miksi miehellä on puhekone, jos hän sitä käyttämättä pystyy kuitenkin riitelemään ap:n kanssa? Vai onko taustalla sittenkin neurologinen ongelma, jossa puhe tulee vain valikoituneesti, tiettyjen tunnetilojen ja tiettyjen sanojen kautta?
En osaa neuvoa tai sanoa kuinka sinun pitäisi tehdä koska en ole ollut kyseisessä tilanteessa enkä tiedä tuskaasi enkä miehesi tuskaa mitä se konkreettisesti on.
Mutta minä hakeutuisin välittömästi itse avun piiriin. Miehellä se hakeutuminen kestää pidempään mutta kyllä hän siihen suostuu.
Toivotan sinulle paljon voimaa.
Vierailija kirjoitti:
Eihän sinun tarvitse sitä loppua miettiä, mutta miehesi miettii varmasti. Kuka tahansa miettisi jos sairastaisi itse. Turha väittää muuta.
Mutta seuraavan kerran kun tapaatte neurologin niin kerro miehesi masennuksesta. Siihen täytyy saada apua. Ja itsellesi keskustelu ja käytännön apua arjen pyörittämiseen. Suomessa näitä huippu lääkkeitä ei saa kuin kovalla rahalla kyseiseen tautiin, näin sanovat myös Iiro Viinanen ja Esko Seppänen, jotka sairastavat itse. Niistä joutuu maksamaan n.2000e kuukaudessa.
Viinanen ja Seppänen vaativat myös eutanasiaa Suomeen koska tietavät mikä heitä odottaa.
Ei mieti. Suomessa on myös lääkekorvauskatto käytössä. Aihe on sen verran vakava, että mutuasi ei kaivata.
Ap:lle tsemppiä. Miehesi kuulostaa katkeroituneelta ja hänen itsensä pitäisi tajuta, että se rajoittaa hänen omaa elämäänsä todella radikaalisti. Paino voimakkaasti sanoilla itsensä tajuta.
Mahdollisena ratkaisuna ehdottaisin että seuraavalla neurologiajalla avaat suusi ja kerrot miten miehen käytös vaikuttaa muun perheen elämään eikä miehen mieliala vaikuta hyvältä. Miehesi ei todennäköisesti ole ensimmäinen tapaus laatuaan neurologin uralla.
Vierailija kirjoitti:
Miksi miehellä on puhekone, jos hän sitä käyttämättä pystyy kuitenkin riitelemään ap:n kanssa? Vai onko taustalla sittenkin neurologinen ongelma, jossa puhe tulee vain valikoituneesti, tiettyjen tunnetilojen ja tiettyjen sanojen kautta?
Minä saan hänen puheestaan vielä selvän, vieraat eivät. Sen vuoksi. Että mies pystyisi kommunikoimaan omin sanoin, ilman että minä tulkkaan.
Lyhyet lauseet kuten "Haista vittu", "Saatanan tyhmä", "Ole hiljaa" ja "Vittu et älyä" onnistuvat turhankin hyvin.... ongelmana on, ettei tahdo pystyä pitkiä lauseita sanomaan koska puhe puuroutuu ja joskus ääni katoaa.
Muutenkin yksittäiset sanat siis onnistuvat.
Ap
Juuri näin. Viisi vuotta on jo tarpeeksi pitkä aika kestämistä ja tilanne tulee kertomasi perusteella pahenemaan. Jos ei mies suostu apua hakemaan, eroa ihmeessä! Ei ole helppoa tiedän, mutta et tekisi väärin. Olet varmasti upea tyyppi, ja vahva kun tuollaista olet kestänyt. Vahvatkaan ei kuitenkaan kestä kaikkea. Harmi että miehelläsi on vakava sairaus, mutta hän olisi perheensä tähden velvollinen ottamaan hoitoa vastaan. Koita saada hänet ymmärtämään tämä. Muutoin: pelasta itsesi! Äläkä mieti enää pitkään. Paljon tsemppiä!
Ilmeisesti hän ei ole hyväksynyt sairauttaan, koska kieltäytyy apuvälineistä.
Mä olen myös samaa mieltä, että seuraavalla neurologiajalla puhu suusi puhtaaksi.
Oletko huomannut että hänellä olisi muistiongelmia? Nuorella parkinsonilla ne on harvinaisia, mutta vanhempana sairastuneille niitä voi tulla jo osalle. Muistiongelmat voi muuttaa myös käyttäytymistä.
Jos erota aiot, sun on viisainta ottaa se, kun mies vielä asioista jotain älyää. Siinä on puhekonettakin pakko alkaa käyttää, jos meinaa avioeron lakiasioista selvitä vieraiden ihmisten kanssa. Et se ole sinä, joka ne paperit kirjoittaa.... Ehkä mies vasta siinä tilanteessa havahtuu - tai sitten ei.
Mutta mä olisin sitä mieltä, että lastenkin takia ero voisi olla viisasta, jos mies ei nyt kerta kaikkiaan tajua. Sulla on vain yksi elämä ja niin on lapsillakin. Teidän ei kaikkien tarvitse sairastua mieleltänne. Lapsilla pitää olla rauhallinen ja helppohengittää kasvuympäristö, eikä varpaisillaan kuljettu lapsuus. Se seikka tulee sitten kuvioihin, ettei ne isän ja lasten tapaamisviikonloput taida enää onnistua normityylillä. Se tapaamisasia pitäisi jotenkin järjestää.
Jos omalta kohdaltani ajattelisin kohtelevani perhettäni noin, häpeäisin. Muutaman kuukauden voisi sietää, mutta ei vuosia. Ei huonoa käytöstä ole pakko sietää keneltäkään normijärkiseltä, ei keneltäkään. Miehesi ei ole vammainen, sairas, mutta ei vähä-älyinen.
Mä lopettaisin sinuna nyt ne keskustelut, ja laittaisin kovan kova vastaan. Sanoisin ihan suoraan, että "jos sinä nyt ala käyttäytyä ihmisiksi minua ja lapsia kohtaan, minä alan katsella omaa asuntoa ja jätän viimeistään eropaperit. Mieti sitten, miten yksinäsi oikein pärjäät. Mieti kuule nyt oikein kunnolla. Minä en jaksa olla sinun haukuttavanasi ja kynnysmattonasi kaiken aikaa, ja se on ihan varma, että ketään toistakaan naista sinä et tule saamaan. Sinun pöksyissäsi minä olisin ihan vittu nyt hiljaa ja helvetin ystävällinen. Sinä se olet täällä se, joka ei mistään mitään tajua eikä varsinkaan omaa etuaan. Minä kyllä tajuan mitä minun on pakko tehdä ja mitä ei, ja sinun vittuiluasi minun EI tarvitse kuunnella. Hoida omat hommasi. " Sulla on oikeus lakata olevamasta kiltti roskasanko, ja tuulettaa äijälle huutamalla ja kiroilemalla sisintäsi. Sitten pidä kanssa sanasi. Asumusero vähintään voi olla hyvä asia.
Puhu myös niille tutuille ja sukulaisille tästä käytöksestä.
Jos olet tapaamisessa itse mukana, ehdottomasti avaat suusi ja kerrot lääkärille asiasta. Erityisesti, jos olet yrittänyt miehen kanssa toistuvasti puhua ja hän osaltaan valehtelee lääkärille.