Lue keskustelun säännöt.
Onko se aina väärin jättää sairas puoliso?
29.08.2017 |
Taas näitä päiviä, kun mietin tätä.
Miehellä todettiin viitisen vuotta sitten Parkinsonin tauti. Tauti etenee tietysti, kuten kuvaan kuuluu, miehelläni melko nopeasti kylläkin. Tasapaino on heikonlainen ja puhe puuroutuu pahemman kerran.
Ongelma ei niinkään ole itse tauti vaan se, kun mies ei näköjään opi elämään sen kanssa. On hankittu (= saatu apuvälineiksi) mm. sähköskootteri, puhumisen apulaite jne. Mitään näistä mies ei käytä. Mihinkään ei enää minun ja lasten (2kpl) kanssa lähde.
Olen yrittänyt olla tukena, olen ollut aina mukana lääkärissä ja sopeutumisvalmennuksessa.
Kuntoutukseen ei aio lähteä ikinä "jauhamaan paskaa". Liittoon ei liity, vaikka sieltä voisi hakea esim. tuettuja lomia lapsiperheille.
Mies käyttää kaiken aikansa kaiken sen murehtimiseen, mitä ei enää pysty tekemään ja minun arvostelemiseen. Nyt ei enää ole edes tyytyväinen tapaani kasvattaa lapsia ja ärhentelee lastenkin kuulleen ihan tyhjänpäiväisistä asioista. Tästä esimerkkinä eilinen: sain tuttavaltani suklaalevyn ja annoin luvan ottaa siitä (vaikka ei ole lauantai). Tästä asiasta riitti riitaa koko illan. Olen ikävässä välikädessä, kun joudun lapsille selittelemään että ei isä tarkoita pahalla, sitä vaan harmittaa muut asiat jne.
Erehdyin myös viattomasti kysymään että mitenkähän käy, kun tänään on auton katsastus. Mies halusi kuulla tämän niin että auto on mielestäni ihan paska, ja tämähän oli valtava henkilökohtainen loukkaus miestä kohtaan.
Mies on käynyt neuropsykologisissa testeissä ja niissä ei ollut poikkeavaa. Eli tämä ei johdu itse sairaudesta vaan hän nyt on vaan ottanut oikeudekseen olla ilkeä minulle joka käänteessä.
Olen luvannut että hyvinä ja huonoina päivinä rakastan ja näin olen tehnytkin. Hyviä päiviä ei viimeiseen 1-2 vuoteen kovin montaa mahdu.
Eilen, kun mies moitti minua isoon ääneen jo lastenkin kuullen, rupesin ajattelemaan ensimmäistä kertaa vakavissani hänen jättämistään.
Sairauden kanssa minä kyllä pärjäisin mutta mies näköjään ei. Se on tosi surullista meille kaikille.
Kommentit (48)
Olet aivan oikeassa. Puhu miehelle suoraan, kun lapset ovat pois. Jaksamista!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kuulostaa siltä, että miehelläsi on vaikeuksia hyväksyä sairautensa ja purkaa sen kiukkuna sinuun. Mies tarvitsisi jotain ulkopuolista apua, jotain tukea tai terapiaa, jonka avulla käsitellä asiaa. Vaikka kiukku on luultavasti sairauden aiheuttamaa (ei oire, mutta sairauden takia), ei se ole tietenkään oikein ja tilanteessasi ei mielestäni olisi väärin jättää miestä, jos tilanne ei muutu puhumisesta ja avusta huolimatta. Mies tosin varmasti ajattelee sinun jättävän hänet nimenomaan sairauden vuoksi, joten kannattaa valmistautua hänen ja ehkä sukulaistenkin syyttelyyn ja halveksuntaan, jos hänet päätät jättää.
Vierailija kirjoitti:
Myös mies on luvannut tahtoa ja tuollainen käytös ei ole sitä. Miehelle ukaasi, että jos käytös ei muutu sellaiseksi, mitä vihkivalassa annetaan odottaa, on ero ainoa tie.
Näin minä olen ruvennut ajattelemaan myös pikkuhiljaa. Kuitenkin jo 5 vuotta ollut aikaa sopeutua. Minä ymmärrän sen, että jokainen päivä, viikko, vuosi on hieman huonompi kuin edellinen ja minusta asioita kannattaisi vielä nyt tehdä yhdessä, kun kuitenkin jotenkin voisi.
Se vaan on niin, että kukaan ei koskaan kysy, miten minä voin. Kaikki ovat huolissaan miehestä ja pahoillaan. Ymmärränhän sen. Minkähänlaiseksi hirviöksi minut leimataan, jos jätän hänet?
Kukaan ei voi uskoa, millaista kieltä hän minua kohtaan käyttää. Olen käskenyt häntä miettimään että jos asetelma olisikin toisinpäin, niin jäisikö kuuntelemaan. Vastaus on ollut pelkkää tuhahtelua.
Eroa en näin vakavissani kuin nyt ole pohtinut vielä koskaan aiemmin. Ajattelin, että tästäkin yhdessä selvitään mutta nyt arveluttaa, eniten huolestuttaa lapset joita selvästi hämmentää isän arvaamattomuus ja nykyiset rumat käytöstavat.
Ap
Voimia sinulle. Uskoisin että miehesi on masentunut. Tuota sairautta ei voi, eikä tarvitse hyväksyä. Uskon että miehelläsi on todella paha olla. Kuvitteleppas itsesi tuohon asemaan.
Minulla epäiltiin kyseistä sairautta. Luin siitä kaiken mitä vaan löysin. Luojalle kiitos, ei ollut.
Vierailija kirjoitti:
Kuulostaa siltä, että miehelläsi on vaikeuksia hyväksyä sairautensa ja purkaa sen kiukkuna sinuun. Mies tarvitsisi jotain ulkopuolista apua, jotain tukea tai terapiaa, jonka avulla käsitellä asiaa. Vaikka kiukku on luultavasti sairauden aiheuttamaa (ei oire, mutta sairauden takia), ei se ole tietenkään oikein ja tilanteessasi ei mielestäni olisi väärin jättää miestä, jos tilanne ei muutu puhumisesta ja avusta huolimatta. Mies tosin varmasti ajattelee sinun jättävän hänet nimenomaan sairauden vuoksi, joten kannattaa valmistautua hänen ja ehkä sukulaistenkin syyttelyyn ja halveksuntaan, jos hänet päätät jättää.
Tämä. Olen lähes 100% varma että hän on masentunut. Monta kertaa olen ehdottanut että haetaan muuta keskusteluapua mutta vastaus on aina "vitut!" tai muuta vastaavaa. Neurologille sanoo aina mielialan olevan hyvä.
Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Voimia sinulle. Uskoisin että miehesi on masentunut. Tuota sairautta ei voi, eikä tarvitse hyväksyä. Uskon että miehelläsi on todella paha olla. Kuvitteleppas itsesi tuohon asemaan.
Minulla epäiltiin kyseistä sairautta. Luin siitä kaiken mitä vaan löysin. Luojalle kiitos, ei ollut.
Olen kuvitellut monta kertaa.
Parkinsonin tautiin on nykyään erittäin hyviä lääkkeitä ja säännöllinen liikunta ja kuntoutus lieventävät oireita myös. Parkinsonin tautiin ei myöskään kuole. Olen tavannut muita perheitä joita sairaus koskettaa ja pystyvät tekemään vaikka mitä, kun se sairastunut ei ole päättänyt linnottautua kotiin.
Tiedän että miehelläni on paha olla, on ollut viimeiset 5 vuotta. Mietin vaan että kauanko minun ja erityisesti lasten tulee sitä vaan sitkeästi sietää ja ymmärtää, kun hän ei mitään apua suostu ottamaan vastaan.
Ap
En tiedä vastausta.
Meillä mies on antanut ymmärtää, että haluaisi ehkä erota, koska ei kestä masennustani. Masennus tarttuu kuulemma myös häneen. Lisäksi pilaan kodin ilmapiiriä.
Mies ei ennen masennustanikaan ollut kovin empaattinen. Nyt tuntuu, että hänen on vaikea sietää, että en voi hyvin. Vaikea ehkä sietää heikkoutta tms. Ja sitä, ettei voi ratkaista asiaa. Muuten kuin hankkiutumalla minusta eroon.
Itse en halua erota, koska vaikea ajatus olla erossa lapsista. Eikä voimat tällä hetkellä riittäisi käytännön asioiden järjestämiseen. Mutta ei kodin riitainen ilmapiiri lapsillekaan hyväksi ole.
Elättelen toiveita, että masennukseni parantuisi. Ja että yhteiselomme voisi jatkua nykyistä parempana.
Tsemppiä sinulle ap!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Entä jos hakeutuisit itse jonkun keskusteluavun tms. piiriin? Onko sairastuneiden läheisille ryhmiä? Vertaistuki voisi olla helpottavaa.
Toivotan kovasti voimia, olet vaikeassa tilanteessa johon toisaalta kuka tahansa voi joutua.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kuulostaa siltä, että miehelläsi on vaikeuksia hyväksyä sairautensa ja purkaa sen kiukkuna sinuun. Mies tarvitsisi jotain ulkopuolista apua, jotain tukea tai terapiaa, jonka avulla käsitellä asiaa. Vaikka kiukku on luultavasti sairauden aiheuttamaa (ei oire, mutta sairauden takia), ei se ole tietenkään oikein ja tilanteessasi ei mielestäni olisi väärin jättää miestä, jos tilanne ei muutu puhumisesta ja avusta huolimatta. Mies tosin varmasti ajattelee sinun jättävän hänet nimenomaan sairauden vuoksi, joten kannattaa valmistautua hänen ja ehkä sukulaistenkin syyttelyyn ja halveksuntaan, jos hänet päätät jättää.
Tämä. Olen lähes 100% varma että hän on masentunut. Monta kertaa olen ehdottanut että haetaan muuta keskusteluapua mutta vastaus on aina "vitut!" tai muuta vastaavaa. Neurologille sanoo aina mielialan olevan hyvä.
Ap
Pystytkö istuttamaan hänet alas puhumaan asiasta vakavasti? Vaikkapa joku viikonloppu, jos lapset saisi isovanhemmille, kummeille tai muille yökylään, jotta pystyisitte miehesi kanssa puhumaan asioista pitkään ja rauhassa. Kerro kaikki ajatuksesi ja tunteesi, suoraan syyttämättä miestä, mutta niin, että hän tajuaa ettei voi jatkaa enää noin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Myös mies on luvannut tahtoa ja tuollainen käytös ei ole sitä. Miehelle ukaasi, että jos käytös ei muutu sellaiseksi, mitä vihkivalassa annetaan odottaa, on ero ainoa tie.
Näin minä olen ruvennut ajattelemaan myös pikkuhiljaa. Kuitenkin jo 5 vuotta ollut aikaa sopeutua. Minä ymmärrän sen, että jokainen päivä, viikko, vuosi on hieman huonompi kuin edellinen ja minusta asioita kannattaisi vielä nyt tehdä yhdessä, kun kuitenkin jotenkin voisi.
Se vaan on niin, että kukaan ei koskaan kysy, miten minä voin. Kaikki ovat huolissaan miehestä ja pahoillaan. Ymmärränhän sen. Minkähänlaiseksi hirviöksi minut leimataan, jos jätän hänet?
Kukaan ei voi uskoa, millaista kieltä hän minua kohtaan käyttää. Olen käskenyt häntä miettimään että jos asetelma olisikin toisinpäin, niin jäisikö kuuntelemaan. Vastaus on ollut pelkkää tuhahtelua.Eroa en näin vakavissani kuin nyt ole pohtinut vielä koskaan aiemmin. Ajattelin, että tästäkin yhdessä selvitään mutta nyt arveluttaa, eniten huolestuttaa lapset joita selvästi hämmentää isän arvaamattomuus ja nykyiset rumat käytöstavat.
Ap
Kyse on sinun elämästä, ei niiden muiden. Jos tuomitsevat mahdollisen eron, sittenhän tuomitsevat. Minusta elämäsi kuulostaa kerakaikkiaan sietämättömälle, olet vähitellen joutunut tottumaan kohteluun johon äkkiä laitettuna kukaan ei suostuisi.
Faktat miehelle pöytään. Olet itse kohta täysin loppu.
Tsemppiä ap. Mä olin kauan omaishoitajana edesmenneelle puolisolleni eikä se ollut helppoa. Onneksi meillä ei ollut lapsia koska hän ilkeili jatkuvasti ja teki kaikkea mahdollista kiusaa mm heitti sopan pitkin seiniä yms. Kyllä miehesi jotain psykologista apua tarvitsee ja ellei sitä huoli niin sitten ehkä ero.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Voi luoja. Olet väärässä. Parkinssonin taudin lääkkeet auttavat alussa mutta loppua kohti mennessä niistä ei ole enää apua. Ja kyllä, siihen kuollaan. Lue Jorvin neurologin kirjoittama kirja Matkakumppanina Parkinsson. Ylilääkäri joka itse sairastui kyseiseen tautiin. Tosin tässäkin kirjassa vähätellään kuolemaa siiheen mutta loppu tulee olemaan todella karsea. Kuolet hitaasti kitumalla.
Kuulostaa Parkinson-narsissilta ja varmaan pettää jatkuvasti muiden Parkison miesten kanssa. JÄTÄ SE s*IKa!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kuulostaa siltä, että miehelläsi on vaikeuksia hyväksyä sairautensa ja purkaa sen kiukkuna sinuun. Mies tarvitsisi jotain ulkopuolista apua, jotain tukea tai terapiaa, jonka avulla käsitellä asiaa. Vaikka kiukku on luultavasti sairauden aiheuttamaa (ei oire, mutta sairauden takia), ei se ole tietenkään oikein ja tilanteessasi ei mielestäni olisi väärin jättää miestä, jos tilanne ei muutu puhumisesta ja avusta huolimatta. Mies tosin varmasti ajattelee sinun jättävän hänet nimenomaan sairauden vuoksi, joten kannattaa valmistautua hänen ja ehkä sukulaistenkin syyttelyyn ja halveksuntaan, jos hänet päätät jättää.
Tämä. Olen lähes 100% varma että hän on masentunut. Monta kertaa olen ehdottanut että haetaan muuta keskusteluapua mutta vastaus on aina "vitut!" tai muuta vastaavaa. Neurologille sanoo aina mielialan olevan hyvä.
Ap
Pystytkö istuttamaan hänet alas puhumaan asiasta vakavasti? Vaikkapa joku viikonloppu, jos lapset saisi isovanhemmille, kummeille tai muille yökylään, jotta pystyisitte miehesi kanssa puhumaan asioista pitkään ja rauhassa. Kerro kaikki ajatuksesi ja tunteesi, suoraan syyttämättä miestä, mutta niin, että hän tajuaa ettei voi jatkaa enää noin.
Hyvinä hetkinä keskustelu onnistuu ihan hyvin ja mies on se sama, jonka kanssa on ollut hyvä olla. Näiden keskustelujen pohjalta vaan ei mikään muutu, eli se on vain sellainen ohimenevä hyvä hetki, joka antaa voimia kyllä mutta ei muuta mitään.
Olen miettinyt sitäkin, että voisinko neurologin vastaanotolla ottaa asian esiin itse vaikka mies on se potilas. En tiedä.
Ap
Tuttavan tuttu jätti vähän aikaa sitten miehensä joka oli vammautunut. Juuri sen ilkeilyn ja syyttelyn vuoksi. Myös muutaman vuoden takainen työkaverini jätti miehensä, joka oli lähes täysin avustettava sairautensa takia. Molemmissa tapauksissa oli se piirre että katkeria ja ilkeitä jaksettiin olla ja sitä jopa ruokittiin erilaisilla asioilla. Mutta mitään ei suostuttu tekemään sen vuoksi että tilannetta olisi korjattu.
Ihmistä ei sairaudet yms jalosta. Ilkeys on luonteessa ei sairaudessa. Ilkeyttä ei tarvitse sietää. Masennus on myös hoidettavissa ellei se johdu fyysisistä muutoksista aivoissa. Sairaan js vammautuneen tulee vastata omasta hyvinvoinnistaa niin että tekee itse kaikkensa tilanteen parantamiseen.
Sinuna muuttaisin pois. Jos mies vetoaa sairauteen sano että et muuta sairauden vaan ilkeilyn takia.
Vierailija kirjoitti:
Voi luoja. Olet väärässä. Parkinssonin taudin lääkkeet auttavat alussa mutta loppua kohti mennessä niistä ei ole enää apua. Ja kyllä, siihen kuollaan. Lue Jorvin neurologin kirjoittama kirja Matkakumppanina Parkinsson. Ylilääkäri joka itse sairastui kyseiseen tautiin. Tosin tässäkin kirjassa vähätellään kuolemaa siiheen mutta loppu tulee olemaan todella karsea. Kuolet hitaasti kitumalla.
En ole väärässä. Olen lukenut kyseisen kirjan kyllä ja hakenut tietoa liitosta ja sopeutumisvalmennuksessa juttelin paljon eri asiantuntijoiden kanssa. Parkinsonin tauti etenee jokaisella eri tavalla. Lääkehoito on kehittynyt valtavasti ja myös stimulaattorit yleistyneet. 5 vuotta on vielä todella lyhyt aika lääkehoidon kannalta, kaikki tujuimmat on vielä käyttämättä ja ovat varmaan vielä vuosia.
Toki sairauden loppuvaihe voi olla tosi pahakin, mutta miksi sitä pitäisi miettiä ja murehtia jo nyt koko ajan? Voihan iskeä vaikka sydänkohtaus tai syöpä ennen sitä jos oikein haluaa jaaritella.
Ap
Minun miehelläni on reuma. Ollut jo 14 vuotta. Vasta viime vuosina hän on alkanut hakemaan apua. Olen tuskastunut monta kertaa. Lapset ovat kärsineet. Ero toisi lapsille kuitenkin vielä ylimääräistä kärsimystä, koska ei heidän isänsä tuosta muuttuisi miksikään. Huononisi vain. Lapset ovat pikkuhiljaa alkaneet ymmärtämään et isän pahan olon takana on sairaus.
Joudun jatkuvasti olemaan lasten ja isän välissä pehmentämässä tilannetta. Monta kertaa vuosien aikana olen sanonut miehelleni et ovi on tuossa. Ota tai jätä tämä arki. En todellakaan kuuntele kiukuttelua yhdestä suklaalevystä. Onkohan käynyt niin että hyssyttelet itsekin liikaa? Säälit miestäsi?
Mä menin kerran reuma polille mukaan ja annoin tulla. Sanoin lääkärille ettei enää jakseta. Mieheni sai hyvät lääkkeet ja lähetteen kuntoutukseen. Se vertaistuki mitä sieltä sai, avasi mieheni silmiä. Hän ei ole yksin sairautensa kanssa.
Ystäväni jätti miehensä pahan onnettomuuden jälkeen. Ymmärrän senkin ratkaisun. En tiedä olisinko itsekään jaksanut sitä miestä. Tukee kuitenkin eksäänsä monin tavoin.
Ei ole väärin, sinun on ehdottomasti ajateltava ja ajettava lastesi etua. Jos mies ei kykene hallitsemaan käytöstään eikä ole halukas tekemään mitään sen eteen, ei sinulla ole oikein muutakaan vaihtoehtoa (pakkohoitoon
tuskin saat häntä näillä perusteilla).
Itse olen omia vanhempiani seurannut vastaavassa tilanteessa, isän tauti oli toinen (MS), mutta reaktio sama. Mielenterveydelliset oireet itse asiassa paheni ajan kanssa, ja hänestä tuli täysin vainoharhainen.
Itse olin onneksi jo muuttanut omilleni, mutta pikkuveljille tuo oli aivan kamalaa. Onneksi äiti lopulta rohkaistui ja lähti, sai tietenkin suvulta p*skaa niskaan, mutta kun toinen kieltäytyi täysin ulkopuolisesta avusta eikä suostunut yhtään joustamaan niin ei tosiaan ollut muitakaan vaihtoehtoja.
Veljiini on tuolla ajanjaksolla ollut pysyvä vaikutus, varsinkin nuorempaan joka oli alta kouluikäinen. Huonommin olisi käynyt jos eivät olisi päässeet tilanteesta pois vieläkään.
Eihän sinun tarvitse sitä loppua miettiä, mutta miehesi miettii varmasti. Kuka tahansa miettisi jos sairastaisi itse. Turha väittää muuta.
Mutta seuraavan kerran kun tapaatte neurologin niin kerro miehesi masennuksesta. Siihen täytyy saada apua. Ja itsellesi keskustelu ja käytännön apua arjen pyörittämiseen. Suomessa näitä huippu lääkkeitä ei saa kuin kovalla rahalla kyseiseen tautiin, näin sanovat myös Iiro Viinanen ja Esko Seppänen, jotka sairastavat itse. Niistä joutuu maksamaan n.2000e kuukaudessa.
Viinanen ja Seppänen vaativat myös eutanasiaa Suomeen koska tietavät mikä heitä odottaa.
Myös mies on luvannut tahtoa ja tuollainen käytös ei ole sitä. Miehelle ukaasi, että jos käytös ei muutu sellaiseksi, mitä vihkivalassa annetaan odottaa, on ero ainoa tie.