En kertakaikkiaan käsitä sitä, miten joku uskaltaa synnyttää!

Minua inhottaa myös ajatus raskaana olemisesta. Raskaana oleva nainen ei ole mielestäni tosiaankaan kaunis, mutta estetiikka ei ole painavin syy inholleni.

Ajatus sisälläni kasvavasta, minusta ruokkivasta ja elämänvoimaani kuluttavasta loisesta on yksinkertaisesti vastenmielinen. En osaa selittää, mistä nämä tuntemukset kumpuavat, esimerkiksi lapsuuteni oli varsin hyvä ja rakkaudentäyteinen.

Enkä kuitenkaan siis pidä raskaana olevia naisia mitenkään vastenmielisinä, vaan ajatus oman kehoni "uhraamisesta" herättää puistatusta. Siihen päälle sitten vielä se synnytyskammo.

Minulla oli traumaattinen synnytys. Vieläkin saa itkun kun vähääkään asiaa miettii. Lääkäritkin kävi jälkeen päin suosittelemassa terapiaa. Nyt olen taas raskaana ja kumminkin valitsen mielummin alatiesynnytyksen. Vaikka pelkään sitä ihan sairaasti. Mutta pelkään myös sektiota. Tuska loppuu saman tien kun vauva tulee, täytyy vaa asennoitu niin että sittepähän se on ohi ja kaikki hyvin. Minä toivuin nopeasti vaikken saanukkaan 1kk istua ku toisella pakaralla. Oli kiva päästä suihkuun ja vessaan 2h synnytyksen jälkeen ja huomata että mä oon taas kunnossa. Raskas masu poissa ja mihikkään ei sattunut.

Mä olin ennen lasta todella ulkonäkökeskeinen ja kauhulla ajattelin että mitä raskaus tekee. Olin jopa päättänyt että ei lapsia sen takia ja myös seksin takia. Nyt jälkikäteen ihmettelen miten pystyin ajattelemaan noin höhlästi. Ihan naurettava ajattelutapa näin jälkikäteen. Lapsi muuttaa ihmeellisesti arvoja. Itseensä osaa rakastaa nyt paljon enemmän kuin ennen, vaikka on huonommassa "kunnossa". Enään itsetunto jne.ei ole ulkonäkö sidonnainen vaan se on tervehtynyt. Ja se oli yksi paras asia lapsen saamisen myötä. Synnyttäminen tekee alapää lihaksista paljon sileämmät, nautin seksistä nykyään ihan hurjasti. Opin myös synnytyksen kautta hallitsemaan lihaksiani ja nyt hyödynnän sitä mieheni kanssa ja hän nauttii niin kuin minäkin.

En minäkään. En synnyttäsi mistään hinnasta! Hyi saatana. N28

Vierailija kirjoitti:

Ei synnyttämisessä mitään, mutta hammaslääkäri on ihan helvettiä. Synnytän kohta kolmannen kerran, ja enemmän ahdistaa se että taitaa olla parikin paikkaa taas lohjennut.

Sama juttu täällä, ei ole jäänyt pelkoa siitäkään huolimatta vaikka poltot loppuivat kesken koska poika jäi jumiin käden tullessa pään kanssa samaan aikaan. Puhuivat jo luiden murtamisesta mutta onneksi eräs hoitaja auttoi ylävatsaa painamalla ja sain työnnettyä pojan ulos. Toki vie tyystin voimat kun pitää työntää pelkillä lihaksilla. Ne poltot, vaikka tekevätkin kipeää, ovat kyllä suuri apu synnytyksessä. Sen huomaa vasta kun ne puuttuvat. Ja joo repesinkin hieman, mutta ei minulla mitään vaivoja ole jäänyt ja ihan hyvin seksikin sujuu. En ole väljääntynyt erityisemmin. Tätä voi ehkäistä harjoittamalla lantionpohjan lihaksia.

Mutta hammaslääkäriä yritän välttää huolehtimalla hampaista niin hyvin kuin mahdollista. Ottaisin jopa veden menemisen( minulle oli se kivuliain kohta synnytyksessä) mieluummin kuin että hammaslääkäri poraa ruusulla hermoon. Minulle synnytyksen lopputulos oli kuitenkin kaiken vaivan arvoinen. Harmi kun alan olla liian vanha. Muuten olisin mielelläni yrittänyt toista.

Omassa suvussani synnytykset on olleet vaikeita molempien vanhempien puolella monen sukupolven ajan. Tästä huolimatta toisilla isovanhemmilla (lestadiolaisia) on 9 lasta, vaikka jo kahdeksas vei isoäidin pyörätuoliin. Lapsista neljä on kärsinyt synnytyksenaikaisesta hapenpuutteesta, kun ei siihen aikaan maalla mitään apuja mihinkään ollut.

Itse jäin jumiin ja äiti kiidätettiin hätäsektioon. Äiti oli monesti pyytänyt suunniteltua sektiota, koska siskoillaan oli kaikilla käynyt samoin ja veljeni syntyessä liippasi läheltä. Lääkäri sanoi että ei suvusta tai edellisestä synnytyksestä voi mitään ennustaa. No kyllä siitä sen verran pitäisi nähdä, että jos 2,5kg syntynyt veljeni jäi jumiin hartioistaan, niin enhän mäkään sieltä läpi mahtunut kun syntymäpainoksi arvioitiin jo ultrasta melkein 4kg. Niinhän siinä sitten kävikin. Lähipiirini naisilla on kaikilla repeämiä ja muita, koska lantio on suvussamme poikkeuksellisen ahdas. Tämän sanoi gyne minulle, ja äitini lantio on pienempi. Että ei ne kaikki lääkäritkään mitään ymmärrä...

Ihan tyytyväisenä voin käydä läpi suomalaislapsen adoptioprosessin, jos joskus lapsen haluan. Adoptoisin mieluiten 3-8v lapsen, koska vauvaa vanhemmilla on niin paljon huonommat mahdollisuudet kelvata kenellekään. Synnytyksiin kuolleita löytyy suvustani myös sen verran (pyörätuoli-isoäiti kävi hämärän rajamailla verenhukan takia), etten halua ottaa niin suurta riskiä mieheni jäämisestä yksin lapsen kanssa. Saati lapsen joutumisesta orpokotiin.

Mies halusi ennen lapsen, nimenomaan oman, mutta kieltäydyin ja vein hänet juttelemaan isoäitini kanssa. Vasta isoisän kuoltua hän on uskaltanut avata suunsa ja kertoa kokemuksistaan. Mummu sanoi myös miehelleni, että kaikkia ei ole edes Jumala tarkoittanut synnyttämään, ja adoptointi on hyve joka kyllä korvaa synnyttämisen Taivaan Isän silmissä.

Emme mieheni kanssa ole uskovaisia, mutta lestadiolaiselta kuultuna tuo herätti miehessänikin ajatuksia. Nyt hän on alkanut nähdä adoption hyvät puolet kuultuaan lähisukuni kokemuksia - ja on hän kerran oksentanutkin, kun näki vanhimman tätini ruhjoutuneen alapään saunassa. Ei ole oman äitini tapaus yhtään sen parempi, ja molemmilla vain yksi alatiesynnytys takana.

Pahimpana suvustani löytyy yksi "Anna-Liisa", jonka lapsi ei tosin ollut avioton. Hän repesi niin pahoin että oli kuolla, eikä pystynyt edes katsomaan vauvaansa "joka melkein tappoi hänet". Masennuksesta johtunut psykoosi sai sitten päätymään lopulliseen ratkaisuun, eikä hän pysty edes katumaan, vaikka on yrittänyt. Mitään sidettä lapseen ei synnytystrauman takia tullut, vaan hän vertasi ratkaisuaan purevan koiran lopettamiseen. Tämä tieto takataskussani en aio kokeilla, miten minun kävisi.

Kyllä nainen itse tietää, mikä vaihtoehto sopii hänelle. Varsinkin sukulaisnaisilta saa osviittaa siitä, miten voisi mennä. Jos kaikilla on vammoja, niin niitä tullee itsellekin. Pelon vähättely on traumaattista monelle ja usein vain lisää pelkoa, kun sitä täytyy häpeissään piilotella. Pelkopotilaat myös masentuvat synnytyksen jälkeen useammin, jos eivät ole saaneet sektiota, ja masentunut äiti on sekä itselleen että vauvalle paljon pahempi vaihtoehto kuin sektio, kuten suvussani on katkerimman kautta havaittu.

Mielenkiintoista. Olen aina luullut, että synnyttäminen on ihan normihommaa, josta nyt suoriutuu kuka hyvänsä. Näköjään olen joku extreme kovahermoinen supersuoriutuja, kun olen peräti kaksi lasta synnyttänyt alakautta. Kaikkea sitä oppii... eikä nuo synnytykset tuntuneet mitenkään vaikeiltakaan, vaikka ompeleitakin piti laittaa.

Vierailija kirjoitti:

Ymmärrän tuon pointin, että ei se synnytys kivusta huolimatta todellakaan mikään maailmanloppu ole ja että ei elämässä tarvitse tai voi aina mennä helpoimman kautta. Samalla asenteella hoidin oman synnytyksen ja se meni ilman kivunlievitystä omalla painollaan ihan hyvin.

MUTTA synnytys (ja raskaus) on silti minusta käsittämättömän brutaalia hommaa. Itse en siis käsitä miten siitä vieläkin puhutaan luonnollisena asiana. Se on väistämätön paha, ja olisi paljon parempi jos sen ihanan vauvan voisi saada syliinsä jollain toisella tavalla. - Ketjun alkupään kommentoija

Luonto on aika brutaalia monella tavalla, siinä mennään eikä meinata. Tarkoittaako luonnollisuus sinulle yhtä kuin helppoa ja ihanaa? Outo määritelmä.