Onko väärin patistaa 18v omilleen?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Hänellä ei ole mitään diagnoosia. Nuorempana kävi toimintaterapiassa tiettyjen aistiasioiden tiimoilta, ja pahimpia ylilyöntejä käytöksen suhteen saatiinkin sillä pois. Oli siis väkivaltainen ennen murrosikää, mutta rauhoittui, joko iän tai terapian tai niiden yhteisvaikutuksen vuoksi. Henkinen puoli on tullut sen jälkeen ja pahentunut koko ajan, luulin aluksi että kyse on perusmurkkukapina, mutta tosiaan vuosi vuodelta tämä vain pahenee. Jotenkin uskon, että hän ei vaan kestä elää isossa perheessä (no 3 lasta, eli keskikokoinen) vaan kaipaa oman tilan ja rauhan ja ehtonsa. ap

Jos kyse on aspergerista, vaikkei diagnoosia olekaan, niin heidän murrosikänsä voi olla yhtä helvettiä. Kuviossa on helposti sekä poliisi että lastensuojelu ja vanhemmat saavat taistella väsymykseen saakka, että saavat lapselleen oikeanlaista apua. Sivusta olen katsonut yhden perheen kamppailua, neurotyypillisen lapsen vanhemmat eivät edes pysty kuvittelemaan minkälaisten asioiden kanssa toiset joutuvat painimaan. Tämä nuori sai vihdoin apua, mutta joutui välissä asumaan huostaanotettuna ihan vääränlaisissa paikoissa, joissa muut nuoret tulivat päihdeperheistä. Pitkään kesti että sai oikeanlaista apua ja tukea ja pääsi harjoittelemaan itsenäistä asumista. Autismisäätiöstä voi kysyä varmaan neuvoja, vaikka diagnoosia ei olisikaan. Diagnoosin kanssa voisi saada tukea nuoren aikuistumiseen ja siihen asumiseenkin.

Tähän minäkin kannustaisin. Asperger tuli minullekin mieleen. Nyt ei puhuta mistään norminuoren kasvukivuista, vaan erityislapsesta. Diagnoosin kautta voisi löytyä tukea hänelle, ei ainoastaan että pääsee omaan asuntoon, mutta myös opintoihin ja työllistymiseen. Arvelen ettei hän pärjää ilman tukea. Koulumaisissa oloissa on voinut vielä pärjätäkin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

No patistaa ja pakottaa ovat huonoja sanavalintoja, mutta kyllä voit keskustella, ehdottaa ja ystävällisesti ohjata siihen suuntaan.

Ok, olin ehkä hieman jyrkkä aloituksen sanoittamisessa. Ehkä se tulee siitä, että jotenkaan en näe muita ratkaisuja enää. Joko muutto tai se, että nuori tavalla tai toisella oppii olemaan pahan olonsa kanssa niin, ettei vahingoita sisaruksia ja mieluiten ei meitä aikuisiakaan.

Ap

Se ei taida olla normaalia pahaa oloa vaan erityislapsen oireita.

kiinnostaa miksi teidän välit hiertää niin paljon, että olette tossa pisteessä. 18-v on lain edessä täysikäinen, mutta useimmat ihan lapsia kuitenkin... eli parempi, jos perhe pystyy henkisesti ja rahallisesti vielä kannattelemaan... ettei sössi elämäänsä ihan sekaisin, jätä lukiota kesken, ota pikavippejä yms.

Mitä tulee kotona asumiseen niin vähän aikuismaiset pelisäännöt siihen: Nuori saa tulla ja mennä ilman kyselyitä, tuoda poika/tyttöystävän yöksi jne. Toisaalta sitten ei haistattele vanhemmilleen eikä sisaruksilleen ja tekee osan kotitöistä erikseen pyytämättä. Myös osa-aikatyö n. 10h viikko olisi hyvä joka tapauksessa etsiä koulun oheen, jolloin saa sitä vastuuta ja vapautta eli täysin omaa rahaa, josta ei olisi sitten tilivelvollinen kellekään. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Hänellä ei ole mitään diagnoosia. Nuorempana kävi toimintaterapiassa tiettyjen aistiasioiden tiimoilta, ja pahimpia ylilyöntejä käytöksen suhteen saatiinkin sillä pois. Oli siis väkivaltainen ennen murrosikää, mutta rauhoittui, joko iän tai terapian tai niiden yhteisvaikutuksen vuoksi. Henkinen puoli on tullut sen jälkeen ja pahentunut koko ajan, luulin aluksi että kyse on perusmurkkukapina, mutta tosiaan vuosi vuodelta tämä vain pahenee. Jotenkin uskon, että hän ei vaan kestä elää isossa perheessä (no 3 lasta, eli keskikokoinen) vaan kaipaa oman tilan ja rauhan ja ehtonsa. ap

Jos kyse on aspergerista, vaikkei diagnoosia olekaan, niin heidän murrosikänsä voi olla yhtä helvettiä. Kuviossa on helposti sekä poliisi että lastensuojelu ja vanhemmat saavat taistella väsymykseen saakka, että saavat lapselleen oikeanlaista apua. Sivusta olen katsonut yhden perheen kamppailua, neurotyypillisen lapsen vanhemmat eivät edes pysty kuvittelemaan minkälaisten asioiden kanssa toiset joutuvat painimaan. Tämä nuori sai vihdoin apua, mutta joutui välissä asumaan huostaanotettuna ihan vääränlaisissa paikoissa, joissa muut nuoret tulivat päihdeperheistä. Pitkään kesti että sai oikeanlaista apua ja tukea ja pääsi harjoittelemaan itsenäistä asumista. Autismisäätiöstä voi kysyä varmaan neuvoja, vaikka diagnoosia ei olisikaan. Diagnoosin kanssa voisi saada tukea nuoren aikuistumiseen ja siihen asumiseenkin.

Tähän minäkin kannustaisin. Asperger tuli minullekin mieleen. Nyt ei puhuta mistään norminuoren kasvukivuista, vaan erityislapsesta. Diagnoosin kautta voisi löytyä tukea hänelle, ei ainoastaan että pääsee omaan asuntoon, mutta myös opintoihin ja työllistymiseen. Arvelen ettei hän pärjää ilman tukea. Koulumaisissa oloissa on voinut vielä pärjätäkin.

Nuorella ei koskaan ole koulun suhteen ollut ongelmaa. Arvosanat ovat melko hyviä, opiskelu on helppoa.

Olemme etenkin nuorempana olleet monien tukitoimien kohteena. Nuorelle tai no silloin vielä lapselle on tehty mm. ADHD-testejä. Mitään virallista diagnoosia ei koskaan saatu. Lievää aistipoikkeamaa hänellä oli, ehkä vieläkin, kuulon ja tuntoaistin suhteen. Toimintaterapialla kuntoutettu. Nämähän voivat aiheuttaa hyvinkin impulsiivista käytöstä. 

Hän on yllättävänkin itsenäinen monessa kohdassa. En usko, että omillaan olisi mitään ihmeellisempää ongelmaa olla, ja ehkä haluaisikin sitten enemmän tukea meiltä, kun ei niin ahdistaisi olla koko ajan yhdessä.

ap

Vierailija kirjoitti:

kotona oli sen verran paljon velvollisuuksia (ison perheen esikoisena), että omilleen muutto heti kun 18 tuli lasiin oli kauan odotettua ja haaveiltua - ja kävi muuten lomasta, kun ei tarvinnut huolehtia enää kuin itsestään :) ...töissä olin käynyt 15-vuotiaasta, että siinä ei mitään uutta ollut.

ihan oikein patistaa täysi-ikäiset ihmiset omilleen, niitä saa muuten olla hyysäämässä tukevaan keski-ikään saakka. (kyllä, vanhemmat tasoittamassa tietä aikuiselle ihmiselle on hyysäämistä.)

Heh, meillä nuorella on normaalit kotityöt, mutta ei mielestäni kohtuuttomia määriä ollenkaan. Yhdessä sovittu on ja hoitaa ne kyllä suurinpiirtein. Nuoremmista ei ole koskaan tarvinnut huolta kantaa. 

ap

Todella törkeää jos häädät pois.

Tänä päivänä on vaikea saada töitä eli voi joutua lopettamaan lukion taloudellisten syiden vuoksi.

Kirjoitukset edessä ja olet häätämässä. 1 vuosi ja sitten vasta ja silloinkin tuettuna.

Ennen oli ennen ja silloin sai helpolla töitä. Itselläni kaksi teiniä ja on ollut todella hankaliakin hetkiä ja en kyllä toimisi niin kuin sinä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Hänellä ei ole mitään diagnoosia. Nuorempana kävi toimintaterapiassa tiettyjen aistiasioiden tiimoilta, ja pahimpia ylilyöntejä käytöksen suhteen saatiinkin sillä pois. Oli siis väkivaltainen ennen murrosikää, mutta rauhoittui, joko iän tai terapian tai niiden yhteisvaikutuksen vuoksi. Henkinen puoli on tullut sen jälkeen ja pahentunut koko ajan, luulin aluksi että kyse on perusmurkkukapina, mutta tosiaan vuosi vuodelta tämä vain pahenee. Jotenkin uskon, että hän ei vaan kestä elää isossa perheessä (no 3 lasta, eli keskikokoinen) vaan kaipaa oman tilan ja rauhan ja ehtonsa. ap

Jos kyse on aspergerista, vaikkei diagnoosia olekaan, niin heidän murrosikänsä voi olla yhtä helvettiä. Kuviossa on helposti sekä poliisi että lastensuojelu ja vanhemmat saavat taistella väsymykseen saakka, että saavat lapselleen oikeanlaista apua. Sivusta olen katsonut yhden perheen kamppailua, neurotyypillisen lapsen vanhemmat eivät edes pysty kuvittelemaan minkälaisten asioiden kanssa toiset joutuvat painimaan. Tämä nuori sai vihdoin apua, mutta joutui välissä asumaan huostaanotettuna ihan vääränlaisissa paikoissa, joissa muut nuoret tulivat päihdeperheistä. Pitkään kesti että sai oikeanlaista apua ja tukea ja pääsi harjoittelemaan itsenäistä asumista. Autismisäätiöstä voi kysyä varmaan neuvoja, vaikka diagnoosia ei olisikaan. Diagnoosin kanssa voisi saada tukea nuoren aikuistumiseen ja siihen asumiseenkin.

Tähän minäkin kannustaisin. Asperger tuli minullekin mieleen. Nyt ei puhuta mistään norminuoren kasvukivuista, vaan erityislapsesta. Diagnoosin kautta voisi löytyä tukea hänelle, ei ainoastaan että pääsee omaan asuntoon, mutta myös opintoihin ja työllistymiseen. Arvelen ettei hän pärjää ilman tukea. Koulumaisissa oloissa on voinut vielä pärjätäkin.

Nuorella ei koskaan ole koulun suhteen ollut ongelmaa. Arvosanat ovat melko hyviä, opiskelu on helppoa.

Olemme etenkin nuorempana olleet monien tukitoimien kohteena. Nuorelle tai no silloin vielä lapselle on tehty mm. ADHD-testejä. Mitään virallista diagnoosia ei koskaan saatu. Lievää aistipoikkeamaa hänellä oli, ehkä vieläkin, kuulon ja tuntoaistin suhteen. Toimintaterapialla kuntoutettu. Nämähän voivat aiheuttaa hyvinkin impulsiivista käytöstä. 

Hän on yllättävänkin itsenäinen monessa kohdassa. En usko, että omillaan olisi mitään ihmeellisempää ongelmaa olla, ja ehkä haluaisikin sitten enemmän tukea meiltä, kun ei niin ahdistaisi olla koko ajan yhdessä.

ap

Oppiminen helppoa, ihmissuhteet hepreaa; asperger pähkinänkuoressa.

Jos teillä on jo taustaa kuntoutuksesta ja tukitoimista, niin sinun kannattaisi nyt taas aktivoitua siihen suuntaan, ja sanoa että teidän perhe tarvitsisi taas tukitoimia. Koska on eri ikävaihe, tuen tarvekin kohdistuu eri asioihin. Voisit ottaa esiin hänen pahoinvoinnin (kun ei saa olla omassa rauhassa?) Ja tuen tarpeen pikkusisaruksille, ja tuen tarpeen nuoren itsenäistymiselle. Ratkaisu varmaan voisi olla että nuori pääsisi omaan asuntoon, jossa voisi järjestää rutiininsa mieleisekseen, ja säädellä sosiaalisia kontakteja sen mukaan miten niitä kestää. Voisi olla hänelle suuri helpotus ja tasapainottava tekijä. Vilkkaassa perheessä asuminen voi varmaan olla aistiyliherkälle yhtä helvettiä.

Aistiyliherkälle oma rauha on varmasti tärkeää. Oma koti olisi tähän hyvä ratkaisu, jolloin hän saisi koulupäivän jälkeen lepuuttaa aistejaan ilman ympärillä olevaa perhe-elämää.

Vaikutat kovalta tyypiltä AP.  Jotakin on perheen dynamiikassa pielessä kun vanhinta lasta aletaan ajamaan pois heti kun se on juridisesti mahdollista.  Koko perheelle pitäisi saada apua kun kerran oireet ovat noin kovat. Ihan turha on medikalisoida  asiaa, lapsihan on terveydenhuollon taholta aikanaan testattu ja normaaliksi todettu, kyllä syy käyttäytymiseen löytyy muualta. Miltä mahtaa nuoresta tuntua kun vanhemmat ovat aikeissa hylätä hänet ? Pysähtykää hetkeksi miettimään. Niin ja vielä näin tärkeänä elämänkohtana kuin abivuoteena, jonka tapahtumilla on ratkaiseva merkitys koko loppuelämälle. 

Aikuiseksi tuleminen ja itsenäistyminen on rankkaa puuhaa niin nuorelle itselleen kuin myös vanhemmille sekä tässä tapauksessa ovat nuoremmat sisaruksetkin mukana leikissä. Ei ole helppoa olla yhtä aikaa lapsen ja aikuisen roolissa. Julma olet AP jos työnnät esikoisesi väkivalloin pois pesästä. Muut sisarukset nähdessään toimintasi saattavat  ruveta pelkäämään kokevansa saman kohtalon.

Jos nuori itse haluaa ja tarvitsee enemmän omaa tilaa ja rauhaa niin hänen kannattaa muuttaa pois, kerta pystytte taloudellisesti auttamaan.

Kaikki eivät kestä asua isossa perheessä, se tukahduttaa. Sanoit että joskus käynyt toiminta terapiassa, olisiko mahdollisesti Asperger?

Mieheni veli muuttui täysin kun muutti omaan asuntoon, oli vanhemmilla asuessaan eristäytynyt, välinpitämätön, siskon "kiusaaja". Omillaan ollessa aikuistunut ja käytös parempaa, aikuismaisempaa. Joskus nuoren on vain päästävä omaan tilaan ja rauhaan.

Itse muutin pois 18 vuotiaana, ei taloon mahtunut kahta emäntää, välit vanhempiin ja sisarukseen parantuneet ja näemme viikoittain.

Tässä muutama esimerkki omasta elämästä. Toivottavasti teidän nuori on kuitenkin tunnollinen ja haluaa hoitaa lukion loppuun. Ettei muutto omilleen aja häntä elämään ihan sikaillen.

Kommenteille että 18 vuotiasta pitää paapoa, kasvattaa ja ymmärtää, ei aina ole mahdollista, varsinkaan jos teinin käytön on vahingollista muille lapsille.

Pakko kysyä: onko lapsesi tyttö? Nimittäin tytöillä mm. Aspergerin oireyhtymä on todella pahasti alidiagnosoitu. Aistiongelmatkin viittaavat siihen. Tiedän mistä puhun koska minulla oli samanlaisia ongelmia, olin lapsena fyysisesti väkivaltainen, teininä taas kilahtelin ja raivosin ja käyttäydyin kuin heikkopäinen. Syynä oli se, etten kestänyt kodin ääniä, hajuja ja meteliä enkä jatkuvaa sosiaalista kanssakäymistä. Olin äärettömän uupunut ja jatkuvassa ylirasitustilassa. Vasta aikuisena sain tietää että kaiken takana onkin Asperger. Se on tytöillä ja naisilla monesti erilainen kuin pojilla/miehillä. Minut siis tutkittiin ihan julkisella ja sanottiin ettei ole ollenkaan epätavallista että tytöt jää lapsuudessa diagnosoimatta. Voisiko tästä olla kysymys? En minäkään kavereille raivonnut, vaan uupumus purkautui aina kotona. Enkä tahallaan ollut sellainen kuin olin, vaan menetin täydellisesti kyvyn kontrolloida itseäni uupumuskohtauksen aikana. Näitä kutsutaan meltdown-kohtauksiksi.

Moni joka opiskelee ammattikorkeakoulussa tai yliopistossa käy samalla töissä, miksi tämä töissä käyminen on niin kamala mörkö niin monelle?

Itse kävin töissä 15-vuotiaasta asti ja samalla koulussa. tein tätä 18-vuotiaaksi asti. Hyvin meni koulu, valmistuin ajallaan ja hyvin arvosanoin. Oli omaa rahaa joka lisäsi tyytyväisyyttä elämääni.

Ei osa-aikainen työ pilaa kirjoituksissa pärjäämistä, enemmän oma halu ja asenne vaikuttaa

Isäni heitti minut pois lapsuudenkodistani kun täytin 18v. Olin lukion 2.luokalla. Kuukauden asuin kavereiden nurkissa kunnes sain ilta-ja viikonlopputöitä ja vuokrasin huoneen alivuokralaisena. Olen nyt 50v enkä ole kertaakaan ottanut yhteyttä isääni sen jälkeen kun putkikassi kädessäni lapsuudenkodistani lähdin. Eli varautukaa että saatatte menettää kontaktin lapsenne.

Vierailija kirjoitti:

Pakko kysyä: onko lapsesi tyttö? Nimittäin tytöillä mm. Aspergerin oireyhtymä on todella pahasti alidiagnosoitu. Aistiongelmatkin viittaavat siihen. Tiedän mistä puhun koska minulla oli samanlaisia ongelmia, olin lapsena fyysisesti väkivaltainen, teininä taas kilahtelin ja raivosin ja käyttäydyin kuin heikkopäinen. Syynä oli se, etten kestänyt kodin ääniä, hajuja ja meteliä enkä jatkuvaa sosiaalista kanssakäymistä. Olin äärettömän uupunut ja jatkuvassa ylirasitustilassa. Vasta aikuisena sain tietää että kaiken takana onkin Asperger. Se on tytöillä ja naisilla monesti erilainen kuin pojilla/miehillä. Minut siis tutkittiin ihan julkisella ja sanottiin ettei ole ollenkaan epätavallista että tytöt jää lapsuudessa diagnosoimatta. Voisiko tästä olla kysymys? En minäkään kavereille raivonnut, vaan uupumus purkautui aina kotona. Enkä tahallaan ollut sellainen kuin olin, vaan menetin täydellisesti kyvyn kontrolloida itseäni uupumuskohtauksen aikana. Näitä kutsutaan meltdown-kohtauksiksi.

Pahoitteluni, täällä olikin jo ehdotettu Aspergerin mahdollisuutta.

Vierailija kirjoitti:

Moni joka opiskelee ammattikorkeakoulussa tai yliopistossa käy samalla töissä, miksi tämä töissä käyminen on niin kamala mörkö niin monelle?

Itse kävin töissä 15-vuotiaasta asti ja samalla koulussa. tein tätä 18-vuotiaaksi asti. Hyvin meni koulu, valmistuin ajallaan ja hyvin arvosanoin. Oli omaa rahaa joka lisäsi tyytyväisyyttä elämääni.

Ei osa-aikainen työ pilaa kirjoituksissa pärjäämistä, enemmän oma halu ja asenne vaikuttaa

Olen tässä kyllä samaa mieltä, työssäkäyntiä opintojen ohella demonisoidaan ihan turhaan. Pari iltaa viikossa tai yksikin pidempi vuoro viikonloppuna vaikka kaupassa tai siivousta tms + opintoraha + asumistuki + vanhemmilta tukea, niin varmasti nuori pärjää oikein mainiosti. Meillä kaksi lukiolaista, asuvat vielä kotona, mutta kumpikin tekee osa-aikatyötä ja arvosanat kuitenkin kiitettäviä. Toisella abivuosi menossa, tavoitteena muuttaa kotoa vielä ennen kirjoituksia, että saa lukurauhaa. Ymmärrän hyvin.

Vierailija kirjoitti:

Isäni heitti minut pois lapsuudenkodistani kun täytin 18v. Olin lukion 2.luokalla. Kuukauden asuin kavereiden nurkissa kunnes sain ilta-ja viikonlopputöitä ja vuokrasin huoneen alivuokralaisena. Olen nyt 50v enkä ole kertaakaan ottanut yhteyttä isääni sen jälkeen kun putkikassi kädessäni lapsuudenkodistani lähdin. Eli varautukaa että saatatte menettää kontaktin lapsenne.

Niin, ap ei kai ollut heittämässä lasta tyhjän päälle vaan auttamassa tätä etsimään kämpän, maksamassa osaa vuokrasta ja muutenkin vaikuttaa minusta ihan tervepäiseltä.

Vierailija kirjoitti:

Moni joka opiskelee ammattikorkeakoulussa tai yliopistossa käy samalla töissä, miksi tämä töissä käyminen on niin kamala mörkö niin monelle?

Itse kävin töissä 15-vuotiaasta asti ja samalla koulussa. tein tätä 18-vuotiaaksi asti. Hyvin meni koulu, valmistuin ajallaan ja hyvin arvosanoin. Oli omaa rahaa joka lisäsi tyytyväisyyttä elämääni.

Ei osa-aikainen työ pilaa kirjoituksissa pärjäämistä, enemmän oma halu ja asenne vaikuttaa

Yhtä paljon on niitä perheitä, joissa on ollut kotoalähdön seurauksena se, että ensin on jäänyt koulunkäynti vähiin ja myöhemmin kokonaan kesken ja sitten on jäänyt se hanttihommien tekeminenkin, jolloin seuraavat 20 vuotta ruikutetaan valtiolta rahaa, kun elämä on niin potkinut päähän eikä ole tutkintoa yhtään mistään eikä kukaan ota töihin ja kotoakin ajettiin keskenkasvuisena pois.

Kun ei ole enää valvovaa silmää, nuori alkaa helposti vain lojua kotona tekemättä mitään. Pitserioissa on kotiinkuljetus ja rahaa tulee seinästä.

Koko ketjun ajan ap selittää, että USKOO kyseessä olevan jonkun tietyn ongelman. Ei selvästikään TIEDÄ, mistä ongelmat johtuvat. Mutta lapsi pihalle vaan. Ehkä kyseessä masennus/ahdistuneisuus tai muu mielenterveyden ongelma? Mutta tätähän ei ole perheessä tutkittu tai asiasta keskusteltu. Koska ap USKOO tietävänsä, mistä kenkä puristaa. Eli lapsi vaan pihalle ja hänen tulevaisuutensa siinä mahdollisesti samalla. Itsellä tulee mieleen, voisiko olla vikaa ihan perhedynamiikassa sekä ehkä siellä vanhempienkin päässä...

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Isäni heitti minut pois lapsuudenkodistani kun täytin 18v. Olin lukion 2.luokalla. Kuukauden asuin kavereiden nurkissa kunnes sain ilta-ja viikonlopputöitä ja vuokrasin huoneen alivuokralaisena. Olen nyt 50v enkä ole kertaakaan ottanut yhteyttä isääni sen jälkeen kun putkikassi kädessäni lapsuudenkodistani lähdin. Eli varautukaa että saatatte menettää kontaktin lapsenne.

Niin, ap ei kai ollut heittämässä lasta tyhjän päälle vaan auttamassa tätä etsimään kämpän, maksamassa osaa vuokrasta ja muutenkin vaikuttaa minusta ihan tervepäiseltä.

Kukaan, joka häätää lasta kodista heti tämän täytettyä 18v ei ole ihan tervepäinen. Sorry ny vaan.

Vierailija kirjoitti:

Koko ketjun ajan ap selittää, että USKOO kyseessä olevan jonkun tietyn ongelman. Ei selvästikään TIEDÄ, mistä ongelmat johtuvat. Mutta lapsi pihalle vaan. Ehkä kyseessä masennus/ahdistuneisuus tai muu mielenterveyden ongelma? Mutta tätähän ei ole perheessä tutkittu tai asiasta keskusteltu. Koska ap USKOO tietävänsä, mistä kenkä puristaa. Eli lapsi vaan pihalle ja hänen tulevaisuutensa siinä mahdollisesti samalla. Itsellä tulee mieleen, voisiko olla vikaa ihan perhedynamiikassa sekä ehkä siellä vanhempienkin päässä...

Voisiko olla kuitenkin, että halutaan kokemuksia nuorista kotoa muuttaneista, eikä niinkään jeesustelua masennuksista tms? Varmasti asioita on puitu, yritetty ratkoa, keskustella jne. Tukitoimiakin on ollut, mitä näistä viesteistä ymmärrän. Joskus pitää vaan osata etsiä joku ihan uusi malli, millä lähestyä ongelmia, eikä väkisin hakata päätä seinään.

Perhedynamiikassa on parantamisen varaa varmasti ihan jokaisessa perheessä. Ei siinä kohtaa, jos perheessä on 18v joka ei halua alkaa perheterapiaan tms asialle oikein mitään voi. Etäisyys on pelastanut monen perheen dynamiikan, ainakin omassa tuttavapiirissä.