Mulla on varmasti maailman kummallisin syy miksei voida mennä seurakunnan kerhoon

Ette ole. Minun mielestäni uskonnon pitäisi olla iloinen (duurissa soiva) asia, eikä pelkkiä mollisointuja ja kuolemaa jo lapsesta asti.

Se hartaudessa istuttaminen on niin kummallista täällä. Ei leikkejä tai mitään ja emännät saarnaa ku pappeja ois. Arvatkaa montako 1-3-vuotiasta juoksee jo 10 min jälkeen. Ei lapset jaksa istua 30-60 min mitä täällä istutetaan. Oma on vielä sen verran sylivauva, ettei perässä tarvi juosta..Käyn lähinnä kavereiden takia siellä.

Miksei voi istua vaikka ringissä siellä leikkihuoneessa ja leikkien ottaa jumalaa mukaan.

Nyt istutaan penkeillä pikkukirkossa kynttilöitä ympärillä. Äidit juoksee ettei piltit revi niitä kynttilöitä ja kerhotädit katsovat paheksuen

Vierailija kirjoitti:

Ette ole. Minun mielestäni uskonnon pitäisi olla iloinen (duurissa soiva) asia, eikä pelkkiä mollisointuja ja kuolemaa jo lapsesta asti.

No nii. Kun lapsi katsoo mua ihan pelästyneenä kun se virren veisuu alkaa kun jotenkin säikähti hautajaisissa mun surua, itkin tietenkin juuri silloin kun joku surullinen virsi tuli. Nyt hän ei tunnu pääsevän asiasta yli millään. Ihan tyhmä juttu, mutta herättää kummastusta ja lapsi on pitkään surullinen tämän jälkeen, vaikka mollivirret kerhossa on jo laulettu.

Tämä on jo itsessään kiistaton osoitus jumalan suunnattomasta vihasta ihmistä ja ihmiskuntaa kohtaan.

Kannattaa siis tarkkaan miettiä, että mihin ne kirkollisveroäyrit sijoittaa...

Mun lapsella oli nyyhkyvaihe 2-vuotiaana ihan ilman hautajaistraumpoja, jo se soittorasia-laulu itketti, kaikki unilaulut oli pannassa. Kirjaston aulassa kuoro lauloi tangoa ja lapseni sai hepulin. Sitten vain poistuttiin tilanteesta, pyyhittiin kyyneleet ja jatkettiin elämää. Avoimen päivökodin lauluhetkellä kävin sitkeästi jonkun siedätyshoitoajatuksen kanssa, jälkikäteen tuntuu tosi tyhmältä.

Vierailija kirjoitti:

Ette ole. Minun mielestäni uskonnon pitäisi olla iloinen (duurissa soiva) asia, eikä pelkkiä mollisointuja ja kuolemaa jo lapsesta asti.

Kyllä uskon asioihin kuuluvat myös mollin sävyt.

Ylipäätään jos mietitään elämää ja taidetta ja musiikkia, niin olisi kummallista jos toinen sävellaji eliminoitaisiin kokonaan. Mollissa on niin paljon kauneutta, haikeutta, suurten, hyviksi kasvavien tunteiden käsittelyä, tietoisuutta maailmasta, harmoniaa. Ei mollia voi noin kapeakatseisesti leimata vain surun sävellajiksi.

Vierailija kirjoitti:

Se hartaudessa istuttaminen on niin kummallista täällä. Ei leikkejä tai mitään ja emännät saarnaa ku pappeja ois. Arvatkaa montako 1-3-vuotiasta juoksee jo 10 min jälkeen. Ei lapset jaksa istua 30-60 min mitä täällä istutetaan. Oma on vielä sen verran sylivauva, ettei perässä tarvi juosta..Käyn lähinnä kavereiden takia siellä.

Miksei voi istua vaikka ringissä siellä leikkihuoneessa ja leikkien ottaa jumalaa mukaan.

Nyt istutaan penkeillä pikkukirkossa kynttilöitä ympärillä. Äidit juoksee ettei piltit revi niitä kynttilöitä ja kerhotädit katsovat paheksuen

Juu, koitettiin muutama kerta käydä ja se oli todella absurdi tilanne.. Hyvä ettei porua väännetty sielläkin. Musiikki lopetettiin jos joku lapsi liikkui ja häntä mulkoiltiin hetki yhdessä, sitten jatkettiin. Siihen päälle mun lopen surullisena itkevä lapseni niin olihan se kynttilöineen ja hartaine tunnelmineen aika järkyttävää..

Erikoista, että pikkulasten kerhossa on tuollaista. Olin itse 1980-luvulla seurakunnan aamupäiväkerhossa eikä siellä ollut tuollaisia lauluhetkiä, vaan yksi laulu korkeintaan laulettiin kerralla penkissä istuen ja usein sekin oli duurisointuinen.

Minulla ei kyllä ole kokemusta "perhekerhoista" (eli missä vanhemmat ovat mukana?), mutta ihmettelen silti.

Voittehan olla osallistumatta virsienveisuuhetkeen ja selittää mahdollisille uteliaille, miksi ette osallistu. Ihan normaalilta syy minusta kuulostaa.

Ota yhteyttä seurakunnan perhekerhon koordinaattoriin ja kerro hänelle ajatuksesi. Ts. ehdota kohteliaasti parannusta/toiminnan kehittämistä. Muista olla varovainen sanoissasi - seurakuntalaiset loukkaantuvat kaikesta mahdollisesta hetkessä. On tosin erojakin...

Ilman muuta pitkät "hartaudet" ovat liikaa lapsille. Maks. 15-20 minuuttia saisi jonkinlainen hartaus kestää. Jos sitä hartautta on edes pakko olla - tai että se hartaus olisi toisessa tilassa. Halukkaat voisivat osallistua.

Muistan itse, kun ensi kertaa menin seurakunnan perhekerhoon. Esikoiseni oli puolitoistavuotias. Lähes kyyneleet silmissä häkellyin, että joku (seurakunta) oli tehnyt valmiita voileipiä, kahvia ja mehua tarjolle! Että sain istua valmiiseen pöytään, jättää hetkeksi puolitoistavuotiaan lapseni valvottavaksi toiselle, istua juomaan kupillista kahvia rauhassa. Olin totaaliyksinhuoltaja vailla verkostoa. Olen aivan kirjaimellisesti hoitanut lapseni itse, ilman mitään apua.

Joten seurakunnan perhekerho oli minulle henkireikä, vaikka en niistä hartauksista välittänyt siinä tilanteessa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ette ole. Minun mielestäni uskonnon pitäisi olla iloinen (duurissa soiva) asia, eikä pelkkiä mollisointuja ja kuolemaa jo lapsesta asti.

Kyllä uskon asioihin kuuluvat myös mollin sävyt.

Ylipäätään jos mietitään elämää ja taidetta ja musiikkia, niin olisi kummallista jos toinen sävellaji eliminoitaisiin kokonaan. Mollissa on niin paljon kauneutta, haikeutta, suurten, hyviksi kasvavien tunteiden käsittelyä, tietoisuutta maailmasta, harmoniaa. Ei mollia voi noin kapeakatseisesti leimata vain surun sävellajiksi.

Kyllä, tottakai on kaunista ja suru kuuluu elämään. Paha vaan on opettaa 2- veetä olemaan surematta ja itkemättä suruaan ääneen jottei toisten mollilaulu kärsi. Kuitenkin lapsille tarkoitettu kerho. Jos halutaan mollia ja surua niin sitten annetaan lasten itkeä, eikö totta?

Vierailija kirjoitti:

Tämä on jo itsessään kiistaton osoitus jumalan suunnattomasta vihasta ihmistä ja ihmiskuntaa kohtaan.

Kannattaa siis tarkkaan miettiä, että mihin ne kirkollisveroäyrit sijoittaa...

Sun kommentointi osoittaa suurta suvaitsemattomuutta. Ääliön kirjoitus.

Mikäköhän laulu siellä seurakunnan kerhossa on mollisävyinen? Pienet rakentajat?

Toiseksi ne ihan samat 1-3v ikäiset joutuisi päiväkodissa joka aamu istumaan paikallaan noin 30 minuuttia eikä siellä todellakaan lähdetä juoksentelemaan ympäriinsä alkupiirin aikana. Päväkodissa tosin ei ole kynttilöitä, mutta muuten jopa siellä opetetaan lapsia istumaan paikallaan ja kuuntelemaan sekä kuulemaan.

Perhekerho(kaan) ei ole mikään vapaamuotoinen kahvitilaisuus, sellaisia järjestää vaikka MLL (vapaaehtoiset äidit vuorollaan toimii kerhotiloissa emäntinä, joten siellä äidit joutuvat osallistumaan, hui kamala). Kerhossa on taustalla sen kristillisen sanoman lisäksi ripaus varhaiskasvatusta, joten ne yhteiset hetket ovat osa lasten opastamista olemaan muiden kanssa. Toki on äitejä, jotka eivät ymmärrä, että lapselta voi oikeasti odottaa rauhoittumista ja uuden opettelua, mutta onneksi viimeistään koulussa saa sitten Wilman viestien kautta palautetta siitä, että varhaiskasvatus kotona ei mennyt ihan nappiin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ette ole. Minun mielestäni uskonnon pitäisi olla iloinen (duurissa soiva) asia, eikä pelkkiä mollisointuja ja kuolemaa jo lapsesta asti.

Kyllä uskon asioihin kuuluvat myös mollin sävyt.

Ylipäätään jos mietitään elämää ja taidetta ja musiikkia, niin olisi kummallista jos toinen sävellaji eliminoitaisiin kokonaan. Mollissa on niin paljon kauneutta, haikeutta, suurten, hyviksi kasvavien tunteiden käsittelyä, tietoisuutta maailmasta, harmoniaa. Ei mollia voi noin kapeakatseisesti leimata vain surun sävellajiksi.

Kyllä, tottakai on kaunista ja suru kuuluu elämään. Paha vaan on opettaa 2- veetä olemaan surematta ja itkemättä suruaan ääneen jottei toisten mollilaulu kärsi. Kuitenkin lapsille tarkoitettu kerho. Jos halutaan mollia ja surua niin sitten annetaan lasten itkeä, eikö totta?

Mollia ja surua? Miksi juuri surua? Entä mollia ja harmoniaa, mollia ja haikeutta?

Juu, täytyy koittaa vielä ja vaan vetäytyä paikalta kun hartaus alkaa. Sitä hartautta ja surullista ( oli varmaan tarkoitettu rauhalliseksi) kestää siellä viimeisen tunnin. Ehkä koitan laittaa palautettakin.

Vierailija kirjoitti:

Ota yhteyttä seurakunnan perhekerhon koordinaattoriin ja kerro hänelle ajatuksesi. Ts. ehdota kohteliaasti parannusta/toiminnan kehittämistä. Muista olla varovainen sanoissasi - seurakuntalaiset loukkaantuvat kaikesta mahdollisesta hetkessä. On tosin erojakin...

Ilman muuta pitkät "hartaudet" ovat liikaa lapsille. Maks. 15-20 minuuttia saisi jonkinlainen hartaus kestää. Jos sitä hartautta on edes pakko olla - tai että se hartaus olisi toisessa tilassa. Halukkaat voisivat osallistua.

Muistan itse, kun ensi kertaa menin seurakunnan perhekerhoon. Esikoiseni oli puolitoistavuotias. Lähes kyyneleet silmissä häkellyin, että joku (seurakunta) oli tehnyt valmiita voileipiä, kahvia ja mehua tarjolle! Että sain istua valmiiseen pöytään, jättää hetkeksi puolitoistavuotiaan lapseni valvottavaksi toiselle, istua juomaan kupillista kahvia rauhassa. Olin totaaliyksinhuoltaja vailla verkostoa. Olen aivan kirjaimellisesti hoitanut lapseni itse, ilman mitään apua.

Joten seurakunnan perhekerho oli minulle henkireikä, vaikka en niistä hartauksista välittänyt siinä tilanteessa.

Totta. Miksi ihmeessä seurakunnan kerhossa on kristillisyyttä ja hartaus, jos äidit haluavat ensisijaisesti ilmaiset voileivät? Kyllä pitää kirkossa ymmärtää, että äitejä kiinnostaisivat myös ilmaiset rakennekynnet ja lastenvaatekutsut siten, että seurakunnan väki (ilmaiseksi tietenkin) huolehtii lapsista ja äidit voisi jutella tärkeistä asioista kuten olutmerkeistä ja Molon haalareista.

Vierailija kirjoitti:

Mikäköhän laulu siellä seurakunnan kerhossa on mollisävyinen? Pienet rakentajat?

Toiseksi ne ihan samat 1-3v ikäiset joutuisi päiväkodissa joka aamu istumaan paikallaan noin 30 minuuttia eikä siellä todellakaan lähdetä juoksentelemaan ympäriinsä alkupiirin aikana. Päväkodissa tosin ei ole kynttilöitä, mutta muuten jopa siellä opetetaan lapsia istumaan paikallaan ja kuuntelemaan sekä kuulemaan.

Perhekerho(kaan) ei ole mikään vapaamuotoinen kahvitilaisuus, sellaisia järjestää vaikka MLL (vapaaehtoiset äidit vuorollaan toimii kerhotiloissa emäntinä, joten siellä äidit joutuvat osallistumaan, hui kamala). Kerhossa on taustalla sen kristillisen sanoman lisäksi ripaus varhaiskasvatusta, joten ne yhteiset hetket ovat osa lasten opastamista olemaan muiden kanssa. Toki on äitejä, jotka eivät ymmärrä, että lapselta voi oikeasti odottaa rauhoittumista ja uuden opettelua, mutta onneksi viimeistään koulussa saa sitten Wilman viestien kautta palautetta siitä, että varhaiskasvatus kotona ei mennyt ihan nappiin.

Eli annanko mä sen 2- veen itkeä surullisena sen lauluhetken ajan vai hiljennänkö sen jotenkin vai mitä mä nyt teen?

Niin kun täällä on nyt tämä oikein ärhäkkä varhaiskasvattaja niin voisitko auttaa, miten sen lapsen saa hiljenemään?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mikäköhän laulu siellä seurakunnan kerhossa on mollisävyinen? Pienet rakentajat?

Toiseksi ne ihan samat 1-3v ikäiset joutuisi päiväkodissa joka aamu istumaan paikallaan noin 30 minuuttia eikä siellä todellakaan lähdetä juoksentelemaan ympäriinsä alkupiirin aikana. Päväkodissa tosin ei ole kynttilöitä, mutta muuten jopa siellä opetetaan lapsia istumaan paikallaan ja kuuntelemaan sekä kuulemaan.

Perhekerho(kaan) ei ole mikään vapaamuotoinen kahvitilaisuus, sellaisia järjestää vaikka MLL (vapaaehtoiset äidit vuorollaan toimii kerhotiloissa emäntinä, joten siellä äidit joutuvat osallistumaan, hui kamala). Kerhossa on taustalla sen kristillisen sanoman lisäksi ripaus varhaiskasvatusta, joten ne yhteiset hetket ovat osa lasten opastamista olemaan muiden kanssa. Toki on äitejä, jotka eivät ymmärrä, että lapselta voi oikeasti odottaa rauhoittumista ja uuden opettelua, mutta onneksi viimeistään koulussa saa sitten Wilman viestien kautta palautetta siitä, että varhaiskasvatus kotona ei mennyt ihan nappiin.

Eli annanko mä sen 2- veen itkeä surullisena sen lauluhetken ajan vai hiljennänkö sen jotenkin vai mitä mä nyt teen?

Mä varmaan ottaisin syliin ja heijaisin siinä, vetäydyttäisiin vähän kauemmas rauhoittumaan. Lohduttelisin ja sanoisin, että ei ole mitään hätää.

Anna lapsen itkeä jos  siltä tuntuu. Minun mielestäni olisi ihan kohtuullistakin, että puhuisit seurakunnan työntekijän, joka on siellä perhekerhossa, tuosta tilanteesta. Lasta voisi ehkä hiukan siedättää tilanteelle ja yrittää tehdä siitä rauhallisen, mutta samalla iloisen. Onhan meillä paljon iloisia lastenvirsiä, mitkä sopivat vallan mainiosti perhekerhon hartauteen. 

Ota asia seurakunnan kanssa puheeksi..terveisin kirkon nuorisotyöntekijä, ja  joskus tuuraan perhekerhossakin

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mikäköhän laulu siellä seurakunnan kerhossa on mollisävyinen? Pienet rakentajat?

Toiseksi ne ihan samat 1-3v ikäiset joutuisi päiväkodissa joka aamu istumaan paikallaan noin 30 minuuttia eikä siellä todellakaan lähdetä juoksentelemaan ympäriinsä alkupiirin aikana. Päväkodissa tosin ei ole kynttilöitä, mutta muuten jopa siellä opetetaan lapsia istumaan paikallaan ja kuuntelemaan sekä kuulemaan.

Perhekerho(kaan) ei ole mikään vapaamuotoinen kahvitilaisuus, sellaisia järjestää vaikka MLL (vapaaehtoiset äidit vuorollaan toimii kerhotiloissa emäntinä, joten siellä äidit joutuvat osallistumaan, hui kamala). Kerhossa on taustalla sen kristillisen sanoman lisäksi ripaus varhaiskasvatusta, joten ne yhteiset hetket ovat osa lasten opastamista olemaan muiden kanssa. Toki on äitejä, jotka eivät ymmärrä, että lapselta voi oikeasti odottaa rauhoittumista ja uuden opettelua, mutta onneksi viimeistään koulussa saa sitten Wilman viestien kautta palautetta siitä, että varhaiskasvatus kotona ei mennyt ihan nappiin.

Eli annanko mä sen 2- veen itkeä surullisena sen lauluhetken ajan vai hiljennänkö sen jotenkin vai mitä mä nyt teen?

Mä varmaan ottaisin syliin ja heijaisin siinä, vetäydyttäisiin vähän kauemmas rauhoittumaan. Lohduttelisin ja sanoisin, että ei ole mitään hätää.

No kiitos tästä. Ei tullut mieleenkään. Onpa hyvä kun sanoit! Kiitos!