Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Onko täällä muita herkästi töistä ahdistuvia/uupuvia? Tuntuu, että en selviä työelämästä :o! Mikä auttaisi jaksamaan?
09.08.2017 |
Olen ollut myöskin työtön välillä ja olin tosi ahdistunut aina kun töitä ei meinannut löytyä. Lopulta aina sain jotain töitä.
Kaikissa on ollut sama kuvio, jonka tunnistan: aluksi työ on ollut ihanaa ja mukavaa. Kiva saada rahaa! Säännöllinen arkirytmi! Olen jaksanut työssä hetken.. Muutaman kuukauden päästä alkaneet ensioireet uupumuksesta: vatsa sekaisin, päätä särkee, viikonloppuisin ja iltaisin ei ehdi palautumaan.. Töitä ajattelen kotonakin.
Monessa paikassa työyhteisökin on kussut tai siltä on tuntunut, sairauslomia kertynyt fyysisten oireiden vuoksi. Lopulta olen aina vaihtanut työpaikkaa kun olen ajatellut, että vika on työpaikassa kun en jaksa työtä.
Nyt 6kk sitten löysin oikeasti ihan jeespalkkaisen ja tosi rennon duunin, työntekijöitä kymmeniä jakamassa tätä työtaakkaa.. Työ on itsenäistä.. Minä aloin kuitenkin huomata näitä tuttuja oireita, olen väsynyt koko ajan. Sain keväällä jatkuvasti flunssaa, vatsatautia yms ja jouduin olemaan pois töistä muutamia kertoja kun oksentelin jne. Huomasin, että stressi on varmaan laskenut vastustuskykyä, vaiko oliko kaikki sittnekin stressioireita? Jatkoin työssä kuitenkin ihan normaalisti, mutta ahdistus sisälläni kasvoi. Huomasin, että valitan kaikesta. Eristäydyn työyhteisöstä. Väsyin työpäivän jälkeen niin, että en jaksanut enää tehdä mitään.
En jaksa uskoa, että tässäkin duunissa olisi "vikaa" vaan vika on korvien välissä. Varasin ajan psykologille kun uuvuin niin, että menin itkien lääkäriin tänään aamulla ja hän kirjoitti hetkeksi sairaslomaa kun olen niin ahdistunut.
Mistähän tää vois johtua? Olen luoteeltani äärimmäisen herkkä ja kuormitun nopeasti mm.sosiaalisista kontakteista. Onneksi ei ole asiakaspalvelutyö kuitenkaan. Millä helpottaa työssä jaksamista? Olen luoteeltani kuitekin aika korkean työmoraalin omaava enkä yhtään sellainen "pummi". Olen vaan todella niin väsynyt, että en vaan jaksa enää. Siis miten mulla voi olla uupumusta kun oon duuniakin vaihdellut? Tehny erilaisia toimistotöitä. Hävettää ja nolottaa!
Taas on olo, että pitäiskö vaihtaa duunia tai ettiä jotain muuta. Kuitenkin nykyinen työ on palkkaukseltaan ja sisällöltään aika iisiä, vähän ykstoikkosta joo mut ns. helppoo rahaa. Ei kuormita aivoja liikaa.. Koitin miettiä, että missä/minkälaisessa asiat ois paremmin ja missä viihtyisin paremmin, mutta en juuri nyt keksi mitään. Eli duunin vaihtaminen ei ole vaihtoehto nyt.
Onko muilla tällasia ongelmia? Toivottavasti psykologi osaa auttaa. En tiedä olenko niin paatunut sitten arkeeni, että siksi duuni ahdistaa. Lapsiakaan ei ole, että ei se arki niin rankkaa ole. Mieheni ja vanhempani ovat kuvailleet että oon varmaan jotenkin erityisherkkä ja siksi kuormitun. No, olin tai en niin jotain tälle on tehtävä. Veriarvot yms on muuten tutkittu, että vika on tosiaan korvien välissä tän uupumuksen kanssa.
Kommentit (319)
Ei tuohon taida auttaa muu kuin 9mm:n burana.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ap, sinuna kävisin elävän ja kuivan veren analyysissä. Siinä saa poissuljettua monta terveysongelmaa tai sitten löydettyä useita, jotka voivat aiheuttaa oireita (vuotava suoli, hiivasyndrooma, raudanpuuteanemia tai muut punasoluongelmat, puuttuvat/nukkuvat valkosolut jne.).
Mitä roskaa!
Vierailija kirjoitti:
Minä olen kuin ap, mutta sillä erotuksella, että yhdessä työpaikassa voin hyvin, viihdyin hyvin ja jaksoin hyvin enkä uupunut ja ahdistunut. Harmi vain, että se oli määräaikainen ja loppui. Minulla on aina ollut töitä kyllä, mutta muissa työpaikoissa olen sairastunut uupumukseen ja ahdistukseen. Tuossa yhdessä vaan oli sellainen harvinainen juttu, että siellä minua arvostettiin ja sain itse vaikuttaa moneen asiaan omassa työssäni ja sen työpaikan asioissa, siellä oli siksi hyvä olla.
täällä myös yksi aloittajan kaltainen ja en voi olla ajattelematta, olisko itselläkin näin, jos löytys duuni jossa arvostetaan ja johon voi itse vaikuttaa... tarvitsen tekemiseen "sosiaalisen rauhan" ja autonomian, vaikka itse työ olis hektistä ja rankkaa (se ei haittaa)
Vierailija kirjoitti:
Minä olen kuin ap, mutta sillä erotuksella, että yhdessä työpaikassa voin hyvin, viihdyin hyvin ja jaksoin hyvin enkä uupunut ja ahdistunut. Harmi vain, että se oli määräaikainen ja loppui. Minulla on aina ollut töitä kyllä, mutta muissa työpaikoissa olen sairastunut uupumukseen ja ahdistukseen. Tuossa yhdessä vaan oli sellainen harvinainen juttu, että siellä minua arvostettiin ja sain itse vaikuttaa moneen asiaan omassa työssäni ja sen työpaikan asioissa, siellä oli siksi hyvä olla.
Tuossa on se pointti!
Fyysisen ja kiireinen työ ei uuvuta. Se uuvuttaa kun joutuu tekemään ja taipumaan toisten epätarkoituksen mukaisiin sääntöihin ja työskentelytapohin.
On nautinnollista ja rentouttavaa vaikka lapioida 8 tuntia lehmänsontaa. Kunhan sen saa tehdä lapiolla (eikä kepillä/lusikalla/sormella), omilla itse valitsemillaan liikeradoilla, ilman että kukaan on huutamassa tahtia; seis! älä nyt lapioi. Start! Nyt lapioi kolme kertaa 10 sekunnissa yhdellä jalalla hyppien.
Mulla on kanssa, että en todellakaan halua huomiota. Inhoan olla huomion keskipiste. Pelkään kuollakseni esimerkiksi jotain keskusteluita esimiehen kanssa, siis aina vuosittain pidetään kaikille tai ylipäänsä pelkään esimiestäni nykyään. En halua jutella hänelle, haluan olla huomaamaton. Että en vaan möläytä jotain typerää. Mietinkin, olisiko etätyö tai joku tällainen mulle hyvä jos se ois mahdollista.. että ei tarviisi nähdä esimiestä. Pelkään vaan auktoriteettejä.
Olen töissä valtion/kunnan "suojatyöpaikassa". En kerro enempää, pelkään että tunnistetaan.
Olenkin pärjännyt oireideni kanssa töissä, mutta nyt vaan tuli joku romahdus ja en kerta kaikkiaan pystynyt menemään. Kamelin selkä jotenki napsahti poikki.
Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mulla sama juttu. Olen asiakaspalvelutehtävissä ja joka aamu jännitän töihin menoa. Työpäivän päätyttyä olen aivan rättipoikki ja makaan sohvalla tekemättä mitään. Töissä en tunne itseäni kotoisaksi ja olen aika paljon yksikseni, kun muut jaksavat keskustella toistensa kanssa jatkuvalla syötöllä.
Mä olen nähnyt tuon kuvion useamman kerran. Varoitan, että jos sulla jatkuu tuo ahdistus ja esim. työn hektisyys lisääntyy, niin sun pitää olla tosi tarkkana tuon ahdistuksen kanssa.
Tiedän parikin tapausta aspatyöstä, jossa tilanne johti lopulta pahoihin paniikkikohtauksiin, kun ahdistus ja työn rasitus vain kasvoi ja kasvoi ja sille ei tehty mitään. Pidä huoli itsestäsi!
No jaa, paljon on myös meitä jotka on jännittäneet joka hemmetin aamu ja jotka työ imee kuiviin, mutta jaksamme silti vuosikymmenestä toiseen. Itse olen jo 43 ja siis ollut aika kauan työelämässä. Aina se on samaa ahdistusta, pelkoa ja stressiä ollut. Ei ole pahentunut eikä helpottanut. Tiedän jo jaksavani eläkeikään asti, kun olen tähänkin asti jaksanut.
Noniin. Hienoa että kunnioitit läsnäolollasi tätäkin ketjua, ja vaivauduit kertomaan meille huonommille, heikommille ja alemmille ihmisille kuinka luovuttajia ja surkeita sinun rinnallasi olemme.
Minäpä voin omalla kokemuksellani vannoa, että sinä olet juuri niitä energiasyöppöihmisiä jotka tuolla asenteellaan imevät toiset työntekijät kuiviin ja työkyvyttömiksi.
Olen juuri valmistunut. Kesän olen nyt ollut töissä omalla alalla. Saan olla onnellinen, ja olenkin, että sain heti koulutustani vastaavaa työtä. Mutta olen niin poikki :( Vaikka töitä on ollut vain 4 pv/vko. Töissäni olen paljon tekemisissä ihmisten (asiakkaiden) kanssa. Opiskeluaikana ja harjoitteluissa nautin siitä, mutta nyt tuntuu, että nimenomaan tuo ihmisten kanssa oleminen imee minusta kaikki voimat :(
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
ihan just samaa vikaa! oon ylitunnollinen ja teen kaiken aina "liian hyvin" (mut silti nopeasti), suht introvertti ja myös traumataustaa löytyy, luulen et erityisesti liika tunnollisuus kuormittaa liikaa töissä. pitäs jotenkin oppia suoraan sanottuna vähän sluibaamaan eikä tarvis olla niin kiltti. toinen juttu että olis tärkee pitää joku harrastus tai muu itelle tärkee juttu työn ohessa, että työ ei olis se elämän "keskipiste" vaan joku missä käydään venaamassa sitä harrastuksen tms. pariin pääsyä.
Mä olen samanlainen. Todella tunnollinen, kiltti, ahkera ja liioitellun vastuuntuntoinen. Tunnistin itsestäni että se käytös johtui osittain siitä että minusta tuntui että en tavallaan riitä itsenäni, jonka vuoksi minun piti olla todella hyvä työssäni ja koska minulla oli nämä todella positiiviset puolet (ahkeruus,vastuunkanto, reippaus) niin olin vähän parempi ihminen ja täten ehkä joku pitäisi minusta näiden asioiden vuoksi, koska en uskonut että joku aidosti pitäisi minusta jos olisin ihan vain 100% oma itseni, ilman näitä hankittuja lisäpiirteitä.
En ole ihan vielä selvillä omista ajatuksistani, mutta tunnistan nyt jo sen että sillä liialla ahkeroinnilla, kiltteydellä ja täydellisen työnteon tavoittelulla yritän piilottaa jotain epävarmuuksiani.
onpa helpottavaa kuulla (t. sama)! ehkä itsellä on myös tuota, että haluaa "piilottaa" töissä osan itseään, mikä tavallaan suojelee sitä privaelämää mutta tekee kyllä töissäolosta kahta rankempaa, kun siellä ei voi olla itsenään. mä myös jotenkin pelkään koko ajan, että mun keksitään olevan paska työntekijä, vaikka oikeesti oon pärjänny aina tosi hyvin (lukuun ottamatta loppuunpalamisia) ja pohjimmiltaan tiedän olevani hyvä työssäni. silti aina joku vähänki veemäisempi esimies pystyy käyttään tätä hyväkseen niin, että närppii jostain pienistä eikä koskaan anna hyvää palautetta, että tekisin vielä enemmän ja parempaa... tajuan ton kuvion, mutta se uuvuttaa silti älyttömästi ja siitä on tosi vaikea päästä irti. ehkä pitäs vaan opetella sanoon suoraan vastaan ja oleen ylpeempi työstään ja taidostaan. tää nykytyöelämä taitaa olla luonnostaan helpompaa niille, jotka pitää meteliä ittestään (syytä tai ei)...
Mulla ihan sama tuon itsensä "piilotuksen" kanssa. Vaikka kaikilla töissä oli tietty työrooli päällä, niin silti monet oli paljon avoimempia itsejään ja kertoivat omista asioistaan kaikenlaista. Musta tuntui että mun piti jotenkin "suojella" itseäni salaamalla sen privaattielämän. En oikein edes tiedä miksi tuntui tuolta? Mutta mulla oli kyllä tosi erilainen rooli töissä ja kotona. Ehkä se ei oo kovin hyvä juttu?
Mulla oli myös tosi paha pelko virheistä, mutta olen hiukan oppinut ajattelemaan siitä toisin. Joku kerta vain pohdin sitä, että mitä jos työparini tekisi sen virheen, jota itse yritän aina estää tapahtumasta. Noh, ajattelisin että kaikille virheitä sattuu, se on ihan tavallista. Mutta sitten ajattelin kuitenkin että jos MINÄ teen virheen, niin se on jotain aivan kamalaa, maailmanloppu ja tosi iso asia. Aika ristiriitaista, eikö? Pitäisi vaan luottaa itseensä että pärjää silti vaikka joku valittaisi ja haukkuisi, koska ihan oikeasti olisin minäkin todella hyvä työntekijä silti vaikka muutama virhe tulisikin, tilasto on niin hyvä. :D
Vierailija kirjoitti:
Mua hävettää jo kirjoittaa tämä.. Aion kyllä mennä töihin heti kun tämä sairasloma päättyy ja akuutti olo on pois. Työoloja olen käynyt päässä läpi, enkä sinänsä keksi niistä vikaa. Tai no, muutamat työkaverit ovat kunnon energiasyöppöjä niin ehkä voisin hengailla niiden kanssa vähemmän.. Tosin nyt olen jo ollut paljon omissa oloissa.
Onkohan tää masennusta? Voiko masennus oireilla näin? En saa mielihyvää juuri mistään. Keho tuntuu ylivirittyneeltä: olo on levoton mutta väsynyt, vatsa löysällä, pää kipeä ja en saa oikein rentouduttua mitenkään. En ymmärrä miksi mietin töitä kotona, koska en voi edes tehdä niitä kotona. Silti näen usein unia töistä ja mietin jotain tehtyä työhommaa..
Ap
Siis niin äärimmäisen tuttua kaikki mitä kirjoitat - olen jo yli 50 v. enkä ole vieläkään löytänyt työpaikkaa, missä en kokisi noita kaikkia mainitsemisiasi tunteita ja lopulta sen burn outin, jolloin en ole voinut jatkaa enää ko.työssä tuon syvän uupumisen tähden.
Olen aina ollut erittäin tunnollinen, yliherkkä ja helposti ahdistuva, minulla on myös erittäin paljon asperger-oireita enkä jaksa olla kauaa ihmisten kanssa tekemisessä, kun tuntuu että pitää mennä omiin oloihin.
En siis ole itsekään vielä löytänyt sellaista työtä, jota jaksaisin uupumatta kauaa tehdä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Erityisherkkyyteen auttaa usein 9mm burana
Yli 20 vuotta olin töissä ja joka päivä vitutti olla siellä/niissä työpaikoissa.
Nyt kun olen työtön niin on hyvä olla kun ahdistus on poissa ja työkkärin vittuilut eivät vaikuta minuun mitenkään kun omaisuutta löytyy niin eläkkeelle asti pärjätään erittäin hyvin taloudellisesti ja siitä eteenkin päin.
Tekemistä riittää vaikka parasta on vain välillä vain olla ja nauttia elämästä eikä tehdä yhtään mitään vaikka viikkotiolkulla, kun taasen välillä kipinä syttyy johonkin hommaan niin sitä myös tehdään aikansa.
Suosittelen kaikille downshiftaamista tai miksi haluatte sitä nimittää vaikka sitten loisimiseksikin, eipä ole mulle niin väliä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Onko sinulla ap sitten vapaa-aikaa, jolla saat purettua työstä aiheutuvaa uupumista?
Jaksamisessa auttaa tietysti hyvä ruokavalio ja liikunta.
Itse aloittaisin nyt siitä että laittaisin ruokavaliota paremmaksi, aloittaisin säännöllisen liikunnan raittiissa ilmassa ja sinun kannattaisi ehkä myös tutustua mindfullnessiin (googlaile) ja tehdä niitä harjoituksia, jotta tutustut paremmin itseesi ja tunnistat uupumisen ennen kuin se menee niin pahaksi että joudut ottamaan sairaslomaa. Keino, jolla myös nollaisit päivän rasituksen olisi hyvä löytää? Joku harrastus vaikka missä hiljennyt ja rauhoitut ja unohdat stressin. Jooga?
Mä uskon että psykologista on sinulle apua!
Jahas, täällä sitä ehdotellaan ap:lle hindulaisuutta (jooga) ja buddhalaisuutta (mindfullness)!
Noista "hiljentymisistä" ei saa kun riivaajia sieluunsa ja henkeensä!
Olen ollut baarityontekija kahdeksan vuotta Englannissa. Olen aina ollut ylitunnollinen ja viimeiset nelja vuotta olen uupunut aina vaan enemman. Vatsani oireilee toissa ollessani, vapaapaivina ei juurikaan. Valilla jos asiakkaan palveleminen ei menekaan juuri niin kuin piti, saatan vatvoa sita koko loppupaivan, pikkujuttuja kuten esim. kuulin ehka tilauksen vaarin ja asiakas ei sanonut siita mitaan - en siis edes ole varma teinko mitaan vaarin ja silti vatvon vaan... Joskus ahdistaa niin etten meinaa pystya olemaan baarin takana mutta pakko on silti jutella kaikille kun kyseessa on pieni kantispaikka jossa kaikki tuntee kaikki. Pahinta on etta kaikki pitaa musta ja on niin ystavallisia, pomokin on tosi reilu, enka voi vaan lopettaa ja hankkia uusia toita kun olen ainakin talla hetkella korvaamaton. Tyourani aikana olen oikeastaan aina ollut onnellisin kun EN ole tykannyt pomostani tai tyopaikastani, koska on ollut vahemman paineita - hoidan vaan omat hommani parhaani mukaan ja viis veisaan tyonantajasta. Siksi ahdistun nyt kun haluan etta firmalla menee hyvin. Uupumusta yritan hoitaa joogalla ja vahasokerisella ruokavaliolla. Harkitsemme mieheni kanssa perheen perustamista, huolettaa vain, miten jaksan huolehtia pienesta ihmisesta jos itsesta huolehtiminenkin on joskus liikaa. Tosin ehka lapsi olisi myos syy jaksaa, koska itseani en aina pida arvokkaana, mutta lapsi menee ainakin tyhmien tyojuttujen edelle.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sama juttu. Töissä jotenkin "pelottaa", en oikein osaa sanoa mikä. Olen tunnollinen, mutta pelkään vastuuta. Ehkä on traumat jäänyt kun kaikissa työpaikoissa en ole osannut/ole ollut tarpeeksi nopea ja viime työpaikassa lähiesimies haukkui ja sätti minua aina kun näki. Jäin kyseisestä paikasta sairaslomalle.
Nyt olen menossa opiskelemaan, ja harjoittelut jännittävät jo valmiiksi... miten kovettaa itseni niin, että en välitä mahdollisista ilkeistä työkavereista? :,(
Mulla myös vastaavanlaisia kokemuksia, mutta oon päästänyt tän jo hyvin hyvin pitkälle. Tuntuu että oon ihan aina ollut viallinen. Ala-asteelta lähtien halusin lintsata ja sain huonoja numeroita kokeista. Sain jopa ehdot vitosluokalla. Sitten koitti yläaste. Ahdisti aina jopa pelkästään kävellä käytävillä, ja tuntui että kaikki naureskeli selän takana. Oli mulla sentään muutama ystävä koulussa.
Huono koulumenestys vaan jatkui ja jouduin erityisluokalle ysiluokalla. Olin todella ujo ja hiljainen ja oli kova järkytys kun luokalle tuli ne 3 kovaäänistä kikattelijaa, jotka selän takana supatteli ja sain outoja katseita. Ei kauheen mieltä ylentävää! Taistelin koulun loppuun ja tiesin jo silloin ettei musta ole mihinkään työelämään.
Päädyin ysiluokan jälkeen kymppiluokalle ja sain ensimmäisestä kokeesta hylätyn, ja lannistuin täysin. Toisena päivänä samassa luokassa olevan poikaystävän kanssa erottiin ja en enää koskaan palannut sinne. Olin työtön aika pitkään sen jälkeen, ahdisti jo pelkkä ajatus töihinmenosta, ja samalla olin kateellinen muille jotka jaksoivat työelämää ja oli ns."normaaleja".
Muuten elin normaalia elämää, mutta tää asia on aina piinannut mua. Olen tähän ikävuoteen mennessä (olen nyt 25) tehnyt pätkätöitä ja olin pysynyt asiakaspalvelussa jopa 3 vuotta. Se oli yhtä taistelua päivittäin, mutta päätin että nyt musta tulee normaali työssäkäyvä ihminen, ja hankin oman vuokra-asunnon 21-vuotiaana. Aloin saamaan paniikinomasia kohtauksia töissä, ja pelkkä kaupan näkeminen sai mut todella ahdistuneeksi. Yhden kerran kävelin töihin, ja kun näin työpaikan rakennuksen, mä pysähdyin ja jotain tapahtu. Soitin itkien töihin etten pysty tulemaan. Toinen kerta tapahtui kun parkkeerasin kaupan pihalle. Lopulta rintakehässä oli päivittäin isoja punaisia läiskiä ja aloin itkemään töissä enkä voinut poistua myymälän puolelle asiakkaiden pariin. Menin lääkäriin ja sain sairauslomaa. Kun pääsin autoon, itkin onnesta!
Nyt tosta on kulunut jo hetki, ja tässä välissä oon ollut koulussa ja toisessa asiakaspalvelutöissä. Kummastakin oon lähtenyt. Mikä mua vaivaa, en tiedä. Nyt olen työtön ja en enää tiedä kuka mä oon. Itken usein ja en oikein enää nauti mistään. Oon niin loppu että oikeen yllätyin että jaksoin kirjottaa tän tänne.
Jaksamisia kaikille!!
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mulla sama juttu. Olen asiakaspalvelutehtävissä ja joka aamu jännitän töihin menoa. Työpäivän päätyttyä olen aivan rättipoikki ja makaan sohvalla tekemättä mitään. Töissä en tunne itseäni kotoisaksi ja olen aika paljon yksikseni, kun muut jaksavat keskustella toistensa kanssa jatkuvalla syötöllä.
Mä olen nähnyt tuon kuvion useamman kerran. Varoitan, että jos sulla jatkuu tuo ahdistus ja esim. työn hektisyys lisääntyy, niin sun pitää olla tosi tarkkana tuon ahdistuksen kanssa.
Tiedän parikin tapausta aspatyöstä, jossa tilanne johti lopulta pahoihin paniikkikohtauksiin, kun ahdistus ja työn rasitus vain kasvoi ja kasvoi ja sille ei tehty mitään. Pidä huoli itsestäsi!
No jaa, paljon on myös meitä jotka on jännittäneet joka hemmetin aamu ja jotka työ imee kuiviin, mutta jaksamme silti vuosikymmenestä toiseen. Itse olen jo 43 ja siis ollut aika kauan työelämässä. Aina se on samaa ahdistusta, pelkoa ja stressiä ollut. Ei ole pahentunut eikä helpottanut. Tiedän jo jaksavani eläkeikään asti, kun olen tähänkin asti jaksanut.
Noniin. Hienoa että kunnioitit läsnäolollasi tätäkin ketjua, ja vaivauduit kertomaan meille huonommille, heikommille ja alemmille ihmisille kuinka luovuttajia ja surkeita sinun rinnallasi olemme.
Minäpä voin omalla kokemuksellani vannoa, että sinä olet juuri niitä energiasyöppöihmisiä jotka tuolla asenteellaan imevät toiset työntekijät kuiviin ja työkyvyttömiksi.
En kyllä usko että ketään toisia imen kuiviin. Olen kyllä ankara ja säälimätön itselleni, mutta vain itselleni. Muiden kanssa en juuri koskaan edes puhu. Teen koodausta työkseni, eikä siellä puhuta kuin harvoin, ja silloinkin tiukasti sitä teknistä toteutukseen liittyvää asiaa.
En myöskään ajattele että ne jotka ei tähän pysty ovat surkeita. Joskus ajattelen, että he ovat viisaita, kun eivät suostu uhraamaan kaikkea pystyäkseen työhön, jonkun kivikautisen protestanttisen työetiikan takia, joka minuun on aivopesty jo kakarana. Toisaalta ymmärrän, että ihmisten henkiset kapasiteetit ja elämäntilanteet on erilaisia. Esim. minä en pystyisi tähän jos en olisi lapseton sinkku. (Ja olen lapseton sinkku paljolti siksi, että olen uhrannut senkin osan elämästäni työn takia). Ja olen muuten psyykkisesti aika ongelmaton, esim. jotkut vanhat traumat kaupan päälle niin voisi olla ettei jaksaisi.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kuulostaa aika tutulta. Minulla on masennuslääkitys, mutta ei se tunnu tässä suhteessa juuri auttavan.
Töissä aina iskee lopulta se "möh" -olo, jollpin vain tuijottaa seiniä tai surffaa eikä saa töistä kiinni vaikka kuinka yrittää. Se taas ruokkii ahdistusta.Vapaa-ajalla on paha hakea energiaa muusta kun on työpäivän jälkeen henkisesti niin puhki, että haluaa lähinnä nukkua.
Näin on ollut minun kohdalla käytännössä 20 vuotta, ensimmäisestä työpaikasta lähtien. Ehkä munä ja säännöllinen työ emme sovi yhteen?
Miten olet kestänyt, onko tullut saikkua? Juuri on tollanen "möh"-olo, tuntuu siis niin tylsälle ja kakalle. Saikuttelu nyt ei tässä auta pidemmän päälle, koska koen huonoa oloa tietenkin kotona olemisesta kun nytkin pitäis olla töissä :(. Sain vaan totaalisen itkukohtauksen eilen ja aamulla menin sitten lääkäriin itkien..
Ap
Olin kerran pitkällä saikulla (kuukausia), mutta ei se minun kohdalla mitään auttanut.
Lyhyt tai pitkä tauko työstä, molemmat auttavat samalla tavalla: alkuun tuntuu, että nyt taas jaksan mutta pian se tylsä olo taas palaa.
Yllätyin kyllä, että en oo ainut tän kans. Olin varma, että saan sata alapeukkua ja lusmuhuudot täällä. Harmi tietenkin, että myös muut kamppailee tän jaksamisen kanssa. Vaikeaa on kun mut on vielä kasvatettu silleen, että työtä pitää tehdä ja sinne mennään vaikka kipeä olisi.
Ap
Alue: Aihe vapaa
onpa helpottavaa kuulla (t. sama)! ehkä itsellä on myös tuota, että haluaa "piilottaa" töissä osan itseään, mikä tavallaan suojelee sitä privaelämää mutta tekee kyllä töissäolosta kahta rankempaa, kun siellä ei voi olla itsenään. mä myös jotenkin pelkään koko ajan, että mun keksitään olevan paska työntekijä, vaikka oikeesti oon pärjänny aina tosi hyvin (lukuun ottamatta loppuunpalamisia) ja pohjimmiltaan tiedän olevani hyvä työssäni. silti aina joku vähänki veemäisempi esimies pystyy käyttään tätä hyväkseen niin, että närppii jostain pienistä eikä koskaan anna hyvää palautetta, että tekisin vielä enemmän ja parempaa... tajuan ton kuvion, mutta se uuvuttaa silti älyttömästi ja siitä on tosi vaikea päästä irti. ehkä pitäs vaan opetella sanoon suoraan vastaan ja oleen ylpeempi työstään ja taidostaan. tää nykytyöelämä taitaa olla luonnostaan helpompaa niille, jotka pitää meteliä ittestään (syytä tai ei)...