Lue keskustelun säännöt.
Olen 27-vuotias, enkä ole saanut elämässäni mitään aikaiseksi. Samanikäisillä kavereilla on jo kaikki :(
27.07.2017 |
Minulla on valkolakki päässä, kolme ammattia ja reilusti työkokemusta. Mutta ei avioliittoa, lapsia, omakotitaloa ja farmari-Volvoa. Samanikäisillä kavereillani on 2-4 lasta, avioliitot, talolainat ja autot. Minua kuukauden vanhemmalla lapsuudenkaverillani on 2 lasta ja kolmas tulossa, toinen avioliitto meneillään ja omistusasunto kerrostalossa. Toisella samanikäisellä taas on 4 lasta ja kuulemma lapsiluku täynnä, aikoo seuraavaksi keskittyä omakotitalonsa puutarhanlaittoon ja ehtoisaan kotiäitiyteen.
Minä olen tehnyt mielestäni kaiken voitavani, mutta kun tielleni osuu vain kusipäisiä miehiä ja välissä pitkiä jaksoja sinkkuna. En vaadi mieheltä muuta kuin rehtiä ja suoraselkäistä elämäntyyliä sekä terveyttä, mikä ilmeisesti on liikaa vaadittu. Ex-avopuoliso lupaili häitä ja vauvaa, vaan lähtikin toisen matkaan ja minä sain luun kouraan tuhlattuani parhaat nuoruusvuoteni moiseen idioottiin. Omalääkärikin vaan vääntää veistä haavassa sanomalla, että pitäisi jo alkaa niitä lapsia tehdä - joo joo, tekisin jos yksin voisin! Olen lisäksi orpo ja perheeni ainut lapsi, joten ei minulla olisi edes tukiverkkoa hankkia lasta yksin.
Alan olla aika katkera, vaikken sitä ulkomaailmalle näytäkään muuten kuin tässä aloituksessa. Minusta taitaa tulla sellainen crazy cat lady, joka kuolee sänkyynsä ja kissat kaluavat luut. Ja tämänkin aloituksen kirjoitin silkasta itsesäälistä. Anteeksi ja hei hei.
Kommentit (121)
Noh... mä täytin just 30. On lapsi, aviomies, talo keskikokoisen kaupungin laitamilla, kaksi autoa. Valmistuin just toiseen ammattiini. Mutta mun työkokemus on ihan surkeaa kuraa. Pätkiä sieltä täältä (eka alakin toki on hyvin projektiluontoinen) ja naurettavan paljon työkkärin kautta tehtyjä harjotteluja/työkokeiluja. Kadehtien seuraan, miten muilla kaveripiirin samanikäisillä on jo vastuullisia vakihommia. Mä en edes tiedä, mitä haluan loppujen lopuksi tehdä työkseni, missä viihtyisin parhaiten, ja muut ympärillä porskuttaa vaan monen vuoden työkokemuksen vahvistamalla cv:llä eteenpäin. Oon samassa vaiheessa työn etsimisessä kuin muut opiskelukaverini heti valmistuttuaan, kun töitä ja työkokemusta pitää raapia sieltä täältä surkeistakin kesäsijaisuuksista. Itsehän olin valmistumisen jälkeen heti 3 vuotta kotona lapsen kanssa ja nyt nolottaa olla kolmikymppisenä joka paikassa harjottelija, lyhytaikainen projektityöntekijä tai kesähessu, joka ei missään työpaikassa ole tavallisten työntekijöiden kanssa tasavertainen.
Että olet sä AP saanut jo vaikka mitä aikaiseksi. Elämän eri osa-alueella vain kuin perheelliset ikätoverit.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Herranjestas, sinähän olet AP ehtinyt jo paljon. Luulen kuitenkin, että tässäkin asiassa asuinkunta ja kaveriporukka vaikuttaa paljon. Itse olen samanikäinen kuin sinä, koko ikäni helsingissä asunut omasta mielestään aika normaali 27v kaupunkilainen: opiskelen vielä yliopistossa, työkokemusta on kertynyt alan kesätöistä ja erilaisista harjoitteluista, määräaikaisuuksista sekä osa-aikatöistä opiskelun ohella, pitkä parisuhde meneillään, mutta ei vielä kiirettä naimisiin ja lapsienhankinnasta ei vielä edes puhuta, asutaan vuokralla ja rahat käytetään ulkona syömiseen ja reissailuun. Ja suurin osa oman ikäisistä helsinkiläiskavereistani on ihan samassa tilanteessa, moni tosin on sinkku. Muutamalla rikkaammasta perheestä tulevilla on omistusasunnot, yksi kavereistani on naimisissa ja yksi raskaana, mutta noin keskimäärin jengi on hiljalleen valmistumassa yliopistoista, tekee pätkätöitä tai ettii vakiduunia, asuu vuokralla, rahat menee stadissa vuokriin ja huvituksiin :D
Ei toi tunne johdu oikeasti siitä että 27-vuotiaana pitäisi olla sitä ja tätä. Mikä elämässäsi oikeasti aiheuttaa tyytymättömyyttä?
Nää ikäkriisit sun muut johtuu mun kokemuksen mukaan aina oikeasti siitä että kenkä puristaa jostain ihan muualta. Mulla se oli onneton parisuhde - enhän minä alle kolmekymppisenä vanha ollut, mutta tuntui että elämä on ohi kun mustasukkainen kumppani rajoitti menemisiä ja tekemisiä niin että koti tuntui vankilalta. Erottuani olen tuntenut olevani 10 vuotta nuorempi kun saa taas käydä kahviloissa ja mökillä.
On kummallinen käsitys, että lapset olisivat jokin saavutus. Jopa alkeelliset eläimetkin osaavat lisääntyä, mitä ihmeellistä siinä on. Sama asuntolainan ja omakotitalon kanssa, lainalla ostettu valmis talo ei ole mikään saavutus. Sen sijaan omin käsin, omalla rahalla rakennettu talo on.
Minä olen sua pari vuotta nuorempi ja sama tilanne. Ymmärrän tunteen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kaikkien parikymppisten pitäisi kuunnella tämä Ted Talk: https://www.ted.com/talks/meg_jay_why_30_is_not_the_new_20
Vaikka parikymppisenä ei tarvitse vielä perustaa perhettä ja luoda uraa, niin silloin luodaan pohja sille tulevaisuudelle. Muuten voi käydä helposti niin, että kun on kolmekymppinen, ei ole miestä eikä uraa. Parikymppisenä ei pidä erehtyä kuvittelemaan, että nyt on aikaa bilettää eikä tarvitse huolehtia huomisesta.
Itselläni menivät nuo parhaat nuoruusvuodet ihan hukkaan, en kasvanut aikuiseksi silloin kun olisi pitänyt, opinnoista ei tullut valmista enkä päässyt kunnolla työelämään. Nyt on mies ja lapsi on lukiossa, asuntolaina alkaa olla maksettu ja opinnotkin olen hoitanut, mutta työelämään en edelleenkään ole päässyt.
En tiedä missä päin asustelet, omista ystävistäni ne jotka jäivät pienelle paikkakunnalle asumaan, ovat hommanneet asunnot,lapset, miehet ym. Ne kaverit, jotka asuvat pk-seudulla, eivät välttämättä edes seurustele :D ehkä isommassa kaupungissa on muutakin tekemistä kuin miehet ja lisääntyminen? Sen ehtii kyllä myöhemminkin, 27-vuotiaana ei todellakaan ole mitenkään myöhäistä
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sun elämä kuulostaa ihanan vapaalta, kavereidesi elämä tuossa iässä olisi mulle vankila.
Teidän iässänne olen vasta valmistunut ja siinä kohtaa rupean työskentelemään kunnolla ensimmäistä kertaa. Ei ole kiire hankkia asuntolainaa, lapsia, mennä naimisiin tai muuta kun on viimein mahdollisuus ja varaa matkustella ja olla huolettomasti.
Vierailija kirjoitti:
On kummallinen käsitys, että lapset olisivat jokin saavutus. Jopa alkeelliset eläimetkin osaavat lisääntyä, mitä ihmeellistä siinä on. Sama asuntolainan ja omakotitalon kanssa, lainalla ostettu valmis talo ei ole mikään saavutus. Sen sijaan omin käsin, omalla rahalla rakennettu talo on.
Se yhdyntä nyt on pienin osio vrt. lasten hoito ja kasvatus. Sitä ei alkueliöt tee.
Arvostat sitä että joku rakentaa talon, mutta et sitä että joku kasvattaa ja hoitaa lasta 18 vuotta? 😂
Itse arvostan kyllä kaikenlaisia saavutuksia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Suurimmalla osalla munkaan samanikäisistä kavereista ei tosiaankaan ole mitään lapsia. Minä olen 28 eikä mulla ole edes työkokemusta. Sähän oot ehtinyt jo vaikka mitä, ja oot vielä nuori!
Itse olen samanikäinen enkä ole koskaan edes seurustellut. Aloitin yliopisto-opinnot noin parikymppisenä, mutta sairastuin vakavasti. Hoitoa on ollut tosi vaikeaa saada kun psykoterapian rahoituksen saatavuus on mitä on nykyään Suomessa... Nyt olen vihdoinkin kunnon hoidossa, mutta rahoitusta on ollut vaikea saada.
Haluaisin löytää miehen ja päästä naimisiin ja valmistua yliopistosta. Aika ankealta näyttää kaikki, kun en ole edes kandin työtä tehnyt yliopistolla. Parhaat vuodet menneet vaikea sairauden kourissa. Olen myös velkaantunut sairauden ja sen hoidon takia.
Lisäksi jos joskus pääsisin naimisiin, niin minulla olisi silti se ikuinen mt-leima. Enhän minä kelpaa muiden silmissä enää yhtään mihinkään, en äidiksi en mihinkään. Kun tietää minkälaisia ennakkoluuloja mt-ongelmaisia kohtaan on.
Elämästä ole paljon mitään enää jäljellä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Älä vertaa omaa elämääsi muiden elämään. Kukin tyylillään. Silti, viestisi hieman masensi minua, sillä minä olen jo 35-vuotias, ja ei minullakaan ole lapsia eikä parisuhdetta, omistusasunnosta puhumattakaan. Takana yliopisto-opinnot ja pätkätyökierre . Sanoisin, että 80 prosentilla vanhoista lukiokavereista on perhe ja se hemmetin omakotitalo .
Vierailija kirjoitti:
Ei kannata kadehtia 27 vuotiasta kotiäitiä. Aika säälittävää tuon ikäisenä elää mummoelämää.
:D olipa katkera kommentti. Minusta ei kannata kadehtia 27v lapsetonta bilettäjää. Aika säälittävää vielä tuossa iässä jakaa persettä ympäri kyliä ja ryypätä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Lapsia sulla on ainakin 10vuotta aikaa tehdä. ellei enemmänki. Älä ressaa :)
Vierailija kirjoitti:
Kaikkien parikymppisten pitäisi kuunnella tämä Ted Talk: https://www.ted.com/talks/meg_jay_why_30_is_not_the_new_20
Vaikka parikymppisenä ei tarvitse vielä perustaa perhettä ja luoda uraa, niin silloin luodaan pohja sille tulevaisuudelle. Muuten voi käydä helposti niin, että kun on kolmekymppinen, ei ole miestä eikä uraa. Parikymppisenä ei pidä erehtyä kuvittelemaan, että nyt on aikaa bilettää eikä tarvitse huolehtia huomisesta.
Itselläni menivät nuo parhaat nuoruusvuodet ihan hukkaan, en kasvanut aikuiseksi silloin kun olisi pitänyt, opinnoista ei tullut valmista enkä päässyt kunnolla työelämään. Nyt on mies ja lapsi on lukiossa, asuntolaina alkaa olla maksettu ja opinnotkin olen hoitanut, mutta työelämään en edelleenkään ole päässyt.
Kun olisikin biletystä, mutta omalla kohdallani elämää rajoittaa sairaus. Olet jumittunut tuohon klassiseen idylliin perheestä ja urasta. Olisit voinut jättää lapset tekemättä tai mennä ulkomaille tai ryhtyä yrittäjäksi tai... jotain. Eikä se urakaan ole niin varma että sen varaan kannattaa kaikki jättää. Työpaikka voi mennä alta. Tai terveys. Itse ainakin näen että jos en pysty luomaan itselleni pohjaa nuorena, kuten itse sanot, niin jätän muita ovia auki.
Viiteryhmäsi on ilmeisesti matalasti koulutettu pienemmältä paikkakunnalta maakunnasta. Tällöin on luonnollista että ihmiset rakentavat perhe-elämän jotta elämässä olisi sisältöä. Korkeasti koulutetut 27v ottavat ensimmäisen toisen kolmanne vuoden askeleita työelämässä ja hamuavat ensimmäisiä ylennyksiä. Joku saatttaa jopa mennä naimisiin ennen kolmeakymppiä. Usein tosin työelämään astumisen kynnyksellä moni yo-aikaisista suhteista joutuu koetukselle kun elämä muuttuu työelämään astuminen johdosta. Niin kävi minullekin ja 7v suhde jäi historiaan. Nyt 32v, korkeakoulutettu, menossa pian kihloihin ja elämä hymyilee - omistuskaksio aivan stadin ytimessä ja 100k vuositulot. Pikkukaupungin kaverit esiteiniensä kanssa painavat katkerasti like kun laitan kuvan lomakohteesta somewhere close to indian ocean. Elämä on valintoja.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kaikkien parikymppisten pitäisi kuunnella tämä Ted Talk: https://www.ted.com/talks/meg_jay_why_30_is_not_the_new_20
Vaikka parikymppisenä ei tarvitse vielä perustaa perhettä ja luoda uraa, niin silloin luodaan pohja sille tulevaisuudelle. Muuten voi käydä helposti niin, että kun on kolmekymppinen, ei ole miestä eikä uraa. Parikymppisenä ei pidä erehtyä kuvittelemaan, että nyt on aikaa bilettää eikä tarvitse huolehtia huomisesta.
Itselläni menivät nuo parhaat nuoruusvuodet ihan hukkaan, en kasvanut aikuiseksi silloin kun olisi pitänyt, opinnoista ei tullut valmista enkä päässyt kunnolla työelämään. Nyt on mies ja lapsi on lukiossa, asuntolaina alkaa olla maksettu ja opinnotkin olen hoitanut, mutta työelämään en edelleenkään ole päässyt.
Kun olisikin biletystä, mutta omalla kohdallani elämää rajoittaa sairaus. Olet jumittunut tuohon klassiseen idylliin perheestä ja urasta. Olisit voinut jättää lapset tekemättä tai mennä ulkomaille tai ryhtyä yrittäjäksi tai... jotain. Eikä se urakaan ole niin varma että sen varaan kannattaa kaikki jättää. Työpaikka voi mennä alta. Tai terveys. Itse ainakin näen että jos en pysty luomaan itselleni pohjaa nuorena, kuten itse sanot, niin jätän muita ovia auki.
Meg Jay puhui paljon asiaa, toki pitää suhteuttaa puhe amerikkalaiseen kulttuuriin. Isossa maassa on paljon kilpailijoita perhe- ja työurilla, puhumattakaan Kiinasta, jossa perheen ainoa lapsi kilpailee koulutuspaikoista miljoonien muiden kanssa. Suomessa "paikkakunnan valintakin" pelkistyy usein Helsinkiin vai muualle -päätökseksi.
Amerikkalaisen ja suomalaisen yhteiskunnan yksi ero on, että Suomessa sosiaaliturva on niin korkea, että nainen voi mennä naimisiin rakkaudesta, yhteiskunta elättää vaikka koko perheen. Yhdysvalloissa on tyypillistä että nainen kysyy onko miehellä varaa avioliittoon ja perheeseen:)
Ap ei omasta mielestään ole saavuttanut mitään, joten miten epäonnistuneena pidät minua? Olen myös 27, lakki on mutta ei mitään muuta koulutusta, ei ammattia, ei työkokemusta. Yliopistolla olen roikkunut monta vuotta ja suorittanut vain muutamia noppia. En ole koskaan seurustellut ja kukaan kunnon mies tuskin sylkäiseekään minuun päin. Asun vuokralla pienessä luukussa luteiden ja juoppojen keskellä einkä koskaan pysty ostamaan asuntoa, koska on vanhaa velkaa ja luottotiedot mennyt.
Menkää te parikymppiset pariutuneet täältä pois. "joo hei mulla on sama tilanne paitsi että ihana mies ollut jo pitkään ja blaa blaa". Tuo ei kannusta meitä yhtään.
Minä taas olen vähän sellainen sekalainen tapaus, että olen tehnyt vähän kaikenlaista.
Olen samanikäinen kuin sinä ap, eli 27v. Minulla on 10 vuotias lapsi, ja aikoinaan hänen isänsä kanssa asuttiin omakotitalossa maaseudulla ja oli kaikki se normaali lapsiperhearki silloin kun olin iältäni 18-23v.
Sitten tuli ero, ja opiskelin toisen ammatin, löysin uuden miehen, muutto Helsinkiin ja lähdin jatko-opiskelemaan. Nyt järjestelen häitä, mies töissä, asutaan kivalla alueella isossa asunnossa mutta vuokralla ja haaveissa valmistumiseni jälkeen omakotitalo pienemmältä paikkakunnalta.
Suurin osa samanikäisistä ystävistäni on naimisissa tai menossa naimisiin, ja aika monella on jo useampi lapsi. Kukaan muu kuin minä ei taida enää opiskella, vaan ovat töissä tai äitiyslomilla.
Lapsia voi muuten tehdä nykyään myös yksin jos se on se mitä haluat mutta et löydä miestä.