Lue keskustelun säännöt.
Olen 27-vuotias, enkä ole saanut elämässäni mitään aikaiseksi. Samanikäisillä kavereilla on jo kaikki :(
27.07.2017 |
Minulla on valkolakki päässä, kolme ammattia ja reilusti työkokemusta. Mutta ei avioliittoa, lapsia, omakotitaloa ja farmari-Volvoa. Samanikäisillä kavereillani on 2-4 lasta, avioliitot, talolainat ja autot. Minua kuukauden vanhemmalla lapsuudenkaverillani on 2 lasta ja kolmas tulossa, toinen avioliitto meneillään ja omistusasunto kerrostalossa. Toisella samanikäisellä taas on 4 lasta ja kuulemma lapsiluku täynnä, aikoo seuraavaksi keskittyä omakotitalonsa puutarhanlaittoon ja ehtoisaan kotiäitiyteen.
Minä olen tehnyt mielestäni kaiken voitavani, mutta kun tielleni osuu vain kusipäisiä miehiä ja välissä pitkiä jaksoja sinkkuna. En vaadi mieheltä muuta kuin rehtiä ja suoraselkäistä elämäntyyliä sekä terveyttä, mikä ilmeisesti on liikaa vaadittu. Ex-avopuoliso lupaili häitä ja vauvaa, vaan lähtikin toisen matkaan ja minä sain luun kouraan tuhlattuani parhaat nuoruusvuoteni moiseen idioottiin. Omalääkärikin vaan vääntää veistä haavassa sanomalla, että pitäisi jo alkaa niitä lapsia tehdä - joo joo, tekisin jos yksin voisin! Olen lisäksi orpo ja perheeni ainut lapsi, joten ei minulla olisi edes tukiverkkoa hankkia lasta yksin.
Alan olla aika katkera, vaikken sitä ulkomaailmalle näytäkään muuten kuin tässä aloituksessa. Minusta taitaa tulla sellainen crazy cat lady, joka kuolee sänkyynsä ja kissat kaluavat luut. Ja tämänkin aloituksen kirjoitin silkasta itsesäälistä. Anteeksi ja hei hei.
Kommentit (121)
Vierailija kirjoitti:
Minulla on valkolakki päässä, kolme ammattia ja reilusti työkokemusta. Mutta ei avioliittoa, lapsia, omakotitaloa ja farmari-Volvoa. Samanikäisillä kavereillani on 2-4 lasta, avioliitot, talolainat ja autot. Minua kuukauden vanhemmalla lapsuudenkaverillani on 2 lasta ja kolmas tulossa, toinen avioliitto meneillään ja omistusasunto kerrostalossa. Toisella samanikäisellä taas on 4 lasta ja kuulemma lapsiluku täynnä, aikoo seuraavaksi keskittyä omakotitalonsa puutarhanlaittoon ja ehtoisaan kotiäitiyteen.
Minä olen tehnyt mielestäni kaiken voitavani, mutta kun tielleni osuu vain kusipäisiä miehiä ja välissä pitkiä jaksoja sinkkuna. En vaadi mieheltä muuta kuin rehtiä ja suoraselkäistä elämäntyyliä sekä terveyttä, mikä ilmeisesti on liikaa vaadittu. Ex-avopuoliso lupaili häitä ja vauvaa, vaan lähtikin toisen matkaan ja minä sain luun kouraan tuhlattuani parhaat nuoruusvuoteni moiseen idioottiin. Omalääkärikin vaan vääntää veistä haavassa sanomalla, että pitäisi jo alkaa niitä lapsia tehdä - joo joo, tekisin jos yksin voisin! Olen lisäksi orpo ja perheeni ainut lapsi, joten ei minulla olisi edes tukiverkkoa hankkia lasta yksin.
Alan olla aika katkera, vaikken sitä ulkomaailmalle näytäkään muuten kuin tässä aloituksessa. Minusta taitaa tulla sellainen crazy cat lady, joka kuolee sänkyynsä ja kissat kaluavat luut. Ja tämänkin aloituksen kirjoitin silkasta itsesäälistä. Anteeksi ja hei hei.
Ei ihme, että olet katkeroitumassa jo 27 -vuotiaana, jos arvosi ovat tuollaiset. Vai että "kaikki" on perhe, omistusasunto ja auto mahd. nuorella iällä? Mitä sen jälkeen, vai onko tarkoitus hautautua elävältä omistuasuntoon sen "kaiken" kanssa? Kun naisten eliniänodote Suomessa on jo n. 80 v. niin siinä on 50 vuotta "valmiin" elämän kanssa.
Toivottavasti löydät sen suoraselkäisen miehen ja hän jakaa arvosi. Saatte lapset ja koiran ja opetatte niille tuon saman suorittamisen elämän kaikilla osa-alueilla ja että elämän pitää olla valmis paketti alle kolmikymppisenä. Ei riskejä, ei kunnianhimoa, ei seikkailua, ei kehitystä, ei uusia mahdollisuuksia, epäilyä tai kyseenalaistamista, ei uteliaisuutta. Katkeroituminen ainoana väylänä käsitellä pettymyksiä. Jos ensimmäisillä ihmisen kaltaisilla olennoilla olisi olleet nuo samat asenteet, eläisimme vielä luolissa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen 30-vuotias mies, en ole koskaan seurustellut ja kaikki tapaamani naiset ovat parisuhteessa. Se on jännä, miten jokainen netin ulkopuolella aikaa viettävä nainen pariutuu nuorena, ellei ole syntymäruma, ylipainoinen tai tykkää vaihtelusta miesten suhteen.
Ihan hyvä että opiskelijoiden tukia leikataan. Miten niin moni on melkein kolmekymppisenä vielä opiskelemassa. :D
Ehkä ap:lla on ikäkriisi? Itse ahdistuin keväällä samoista asioista, kun täytin 30 ja tunsin etten ole "saavuttanut" mitään.Ei ahdista enää, sain kesäksi oman alan töitä, minulla on tuore pariauhde ihanan miehen kanssa ja perheen perustamiseen on vielä hyvin aikaa.
Mielestäni ap on hoitanut asiat fiksusti, kun on opiskellut ollessaan nuori ja lapseton, on kuitenkin vielä runsaasti aikaa löytää puollso ja hankkkia lapsia, ennen kuin biologinen kello tikittää.
Se, että asuntolaina, lapset ja auto olisi elämässä "kaikki" mitä voi saavuttaa, on todella masentava ja tylsä ajatus. Minulle tulee mieleen heti ainakin kymmenen kiinnostavampaa asiaa. Oman kirjan julkaiseminen, erilaisissa maissa käyminen, jonkin erikoisen kielen oppiminen, tohtorintutkinto, junamatka Venäjän halki, kuumailmapallolento, oman valokuva- tai taidenäyttelyn järjestäminen, purjehtiminen, Kiinan muurilla käynti, taloudellinen riippumattomuus vakituisista töistä. Se, joka on toteuttanut kaikki nuo, hänellä mielestäni on kaikki! Mistä ihmeestä ihmisille on tullut tuo käsitys, että materia, talot, autot ym. on jotenkin arvostettavaa?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jo on ruikutusta taas. Mä oon myös 27v, eikä mulla ole edes ainuttakaan ammattia, ei työkokemusta, eikä edes sitä valkolakkia. Oon mä sentään peruskoulun käynyt.
Miestäkään ei ole, eikä autoa, eikä kavereita, eikä lemmikkejä, eikä rahaa, eikä oikein mitään muutakaan paitsi keskivaikea masennus, paniikkihäiriö, sosiaalisten tilanteiden pelko, traumaperäinen stressihäiriö ja yleistunut ahdistuneisuushäiriö. Kaikki diagnosoituja.
Kyllä sulla AP aika hyvin loppupeleissä on asiat. Minun elämä on paskaa, surkeaa ja täysin turhaa, mutta aina löytyy ihmisiä, joilla asiat ovat vieläkin pahemmin.
Tämä.
Miten ihmiset kehtaavatkin valittaa? Itsellä on ikää kymmenen vuotta vielä enemmän, eikä mitään ole. Suurin saavutukseni on valkolakki huonoin arvosanoin ja siihen se on jäänyt. 20 vuotta ilman mitään. Ei ammattia, ei töitä, ei parisuhdetta, ei omaisuutta, ei seksiä, eikä todellakaan edes onnellisuutta. Elä hetki minun housuissani ja tajuat miten typerältä ininäsi kuulostaa.
Tuota tuota... Valitithan juuri itsekin, huomasitkos?
Miehet eivät tykkää naisista jonka elämän tehtävä on päästä naimisiin ja saada lapsia. Mitä sitten kuin on häät vietetty, lapset tehty ja mies on siinä edelleen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mä kun luin otsikon ajattelin , ettei sulla ole mitään koulutusta ja asut tyyliin vielä vanhemmilla . Ethän sä ny voi mitenkään väittää ettet ole saanut mitään aikaiseksi ? Ihan normaalin verran olet saanut ikääsi nähden . Jos olet vielä tervekin noiden saavutusten jälkeen niin aivan turhasta valitat :( tuon verran ikää sulla niin kerkeät vielä saada avioliiton ja lapsia erittäin hyvin .
Nää on näitä, tuo kaikki "kuuluu" hankkia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Asutko jollain raamattuvyöhykkeellä jos ikäisilläsi on neljä lasta?Eivätkö he ole opiskelleet tai olleet töissä?Ensisynnyttäjä on n.30-vuotias tänäpäivänä (jos tämä nyt oli sitä,että et ole saanut ns.aikaan).
Vertaatko muiden tekemisiä ja pidät sitä omana mittarinasi?Sekö on sitä mitä Sinä haluat?
Itse olen myös 27 vuotias ja olen todennut etten halua "kaikkea". Istuin pöydässä kavereidne kanssa ja he keksutelivat asuntolainasta, muisteli omia häitään ja laski että 2018 on hyvä aloittaa lapsen yrittäminen. Asunto oli ostettu maalta kun kaupungissa ahdistaa ja koirakin tykkää. Ainut on vaan ettei oikein voi käydä enää ulkona kun pitää tulla autolla mutta onneksi viihtyy puolison ka saa kahden kotona hoitaessa puutarhaa.
Olen onnellinen heistä puolesta jos he haluavat tuollaista elämää. Mutta itseä alkoi ahdistamaan enkä todellakaan halua tuota. En tiedä mitä haluan mutta sen tiedän että tuo ahdistaa. Ja mitä he tekee sen jälkeen kun 'kaikki' on saatu alle kolmekymppisenä? Eniten ahdistaa kun he luulevat että minäkin haluan samoja asioita. Vaikka elämältä sellainen selkeä suunta puuttuu niin ainakin on vaihtoehtoja ja vapaus tehdä mitä vaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mulle tuli 26 vuotiaana quartier life Crisis joka siis vastaava kuin keski-iän kriisi. Siinä on juuri tämä että tuntuu että pitää asettua aloilleen mutta samalla haluaa kokemuksia. Oma ongelma oli etten löytänyt paikkaa itselleni. Se helpotti kun päätin repäistä oikein kunnolla ja todistin itselleni että minäkin pystyn mihin vaan. Suosittelen lukemaan aiheesta ja pohtimaan haluatko oikeasti sen kekailuokkaisen ohjelman vai Koetko että niin pitää tehdä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jo on ruikutusta taas. Mä oon myös 27v, eikä mulla ole edes ainuttakaan ammattia, ei työkokemusta, eikä edes sitä valkolakkia. Oon mä sentään peruskoulun käynyt.
Miestäkään ei ole, eikä autoa, eikä kavereita, eikä lemmikkejä, eikä rahaa, eikä oikein mitään muutakaan paitsi keskivaikea masennus, paniikkihäiriö, sosiaalisten tilanteiden pelko, traumaperäinen stressihäiriö ja yleistunut ahdistuneisuushäiriö. Kaikki diagnosoituja.
Kyllä sulla AP aika hyvin loppupeleissä on asiat. Minun elämä on paskaa, surkeaa ja täysin turhaa, mutta aina löytyy ihmisiä, joilla asiat ovat vieläkin pahemmin.
Tämä.
Miten ihmiset kehtaavatkin valittaa? Itsellä on ikää kymmenen vuotta vielä enemmän, eikä mitään ole. Suurin saavutukseni on valkolakki huonoin arvosanoin ja siihen se on jäänyt. 20 vuotta ilman mitään. Ei ammattia, ei töitä, ei parisuhdetta, ei omaisuutta, ei seksiä, eikä todellakaan edes onnellisuutta. Elä hetki minun housuissani ja tajuat miten typerältä ininäsi kuulostaa.
Tuota tuota... Valitithan juuri itsekin, huomasitkos?
En valittanut. Kerroin oman tilanteeni ja toin asiaan hieman perspektiiviä.
Ei minun tilanteessani valiteta tai inistä. Tilanne on mikä on, eikä se siitä enää mihinkään muutu.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Oon 34, asun vuokralla ulkomailla, en omista ees huonekaluja, kaikki mahtuu matkalaukkuun. Ei säästöjä, ei eläketiliä, ei sijoituksia. Ei puolisoa, ei lapsia, ei lemmikkejä.
Oon todella onnellinen enkä välitä siitä mitä muilla on tämän ikäisenä. Nimittäin mulla ei myöskään ole huolia :).
Vierailija kirjoitti:
Itse olen myös 27 vuotias ja olen todennut etten halua "kaikkea". Istuin pöydässä kavereidne kanssa ja he keksutelivat asuntolainasta, muisteli omia häitään ja laski että 2018 on hyvä aloittaa lapsen yrittäminen. Asunto oli ostettu maalta kun kaupungissa ahdistaa ja koirakin tykkää. Ainut on vaan ettei oikein voi käydä enää ulkona kun pitää tulla autolla mutta onneksi viihtyy puolison ka saa kahden kotona hoitaessa puutarhaa.
Olen onnellinen heistä puolesta jos he haluavat tuollaista elämää. Mutta itseä alkoi ahdistamaan enkä todellakaan halua tuota. En tiedä mitä haluan mutta sen tiedän että tuo ahdistaa. Ja mitä he tekee sen jälkeen kun 'kaikki' on saatu alle kolmekymppisenä? Eniten ahdistaa kun he luulevat että minäkin haluan samoja asioita. Vaikka elämältä sellainen selkeä suunta puuttuu niin ainakin on vaihtoehtoja ja vapaus tehdä mitä vaan.
Meinaatko että ne unelmat loppuu kun yhden saavuttaa? 😂 Elämä ei lopu lapsiin ja talolainaan. Itse olen 28, lapset tehty ja nyt sain unelmieni työpaikan. Siinähän sitä on puuhaa ja mielenkiintoa taas ainakin pariksi vuodeksi. Kun lapset on kasvaneet, aiotaan toteuttaa matkustushaaveita. Mehän ollaan vasta neljäkymppisiä kun lapset lentää pesästä.
Ei kaikkien tarvitse toteuttaa näitä unelmia samassa järjestyksessä ;)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jo on ruikutusta taas. Mä oon myös 27v, eikä mulla ole edes ainuttakaan ammattia, ei työkokemusta, eikä edes sitä valkolakkia. Oon mä sentään peruskoulun käynyt.
Miestäkään ei ole, eikä autoa, eikä kavereita, eikä lemmikkejä, eikä rahaa, eikä oikein mitään muutakaan paitsi keskivaikea masennus, paniikkihäiriö, sosiaalisten tilanteiden pelko, traumaperäinen stressihäiriö ja yleistunut ahdistuneisuushäiriö. Kaikki diagnosoituja.
Kyllä sulla AP aika hyvin loppupeleissä on asiat. Minun elämä on paskaa, surkeaa ja täysin turhaa, mutta aina löytyy ihmisiä, joilla asiat ovat vieläkin pahemmin.
Tämä.
Miten ihmiset kehtaavatkin valittaa? Itsellä on ikää kymmenen vuotta vielä enemmän, eikä mitään ole. Suurin saavutukseni on valkolakki huonoin arvosanoin ja siihen se on jäänyt. 20 vuotta ilman mitään. Ei
ammattia, ei töitä, ei parisuhdetta, ei omaisuutta, ei seksiä, eikä todellakaan edes onnellisuutta. Elä hetki minun housuissani ja tajuat miten typerältä ininäsi kuulostaa.
Tuota tuota... Valitithan juuri itsekin, huomasitkos?
En valittanut. Kerroin oman tilanteeni ja toin asiaan hieman perspektiiviä.
Ei minun tilanteessani valiteta tai inistä. Tilanne on mikä on, eikä se siitä enää mihinkään muutu.
Selvä. Ap siis mielestäsi valittaa ja inisee, mutta sinä et. Oman tilanteensahan ap:kin kertoi. Lukisitpa kommenttejasi jonkun toisen silmin ;).
Mäkin oon täys luuseri, vaikka olen sinua parikymmentä vuotta vanhempi. Edelleen oon saman ukon kanssa, ei oo erottu, vaikka monet kaverit on jo kolmannella kierroksella, mies on täys lassukka, ei edes hakkaa tai käy vieraissa(kuten siskolla). Lapset on suurinpiirtein normaaleita (ovat käyneet koulunsa) (päinvastoin kuin naapurin tytöistä toinen on teiniäiti ja toinen sekakäyttäjä). Vain vanhimmalla on ollut avioliitonomainen parisuhde (onneksi on eronnut, mutta sekin ikävä kyllä sovussa) (serkun tyttö muutti yhteen työttömän poikaystävänsä kanssa jo 16-vuotiaana). Laskuista ja lainoista olemme tylsästi huolehtineet, eivät ole edes luottotiedot menneet (kuten jo mainitsemillani siskolla). Työpaikkakin on molemmilla (päinvastoin kuin toisella siskolla), míestä tosin vituttaa loman loppuminen. Tällaista tylsää elämää ilman suurempia säpinöitä ja tunteita. Tuntuu, etten ole saavuttanut elämässä mitään. Ei ole salarakkaita eikä mökkejä aurinkorannikolla. Mä en kestä.
Miten niin et ole saanut mitään aikaiseksi? Opiskeltu ammattitaito kolmelle alalle noin nuorena on todella kova suoritus. Monella Sun ikäisistä ei ole edes yhtä ammattia. Myös se, että on ehtinyt saada työkokemusta on hieno juttu. Ilmeisesti sulla on myös nyt työpaikka? Olet kyllä paljon ehtinyt.
Sitten neuvot:
1. Kirjaudu johonkin nettitreffipalveluun (esim. Suomi24) ja tinderiin. Tiedän monia itseni mukaan lukien, jotka ovat miehen löytäneet näin.
2. Kun sinulla ilmeisesti on töitä ja tuloja, avaa ASP-tili pankkiisi ja aloita asuntosäästäminen nyt.
Ymmärrän kyllä, että jos itse eniten juuri kaipaisi perhe-elämää hyvän puolison kanssa, niin turhauttaa, jos ei ole vielä lähelläkään tätä. Asiat kuitenkin voivat tapahtua tosi nopeasti! Mun mies oli 28-vuotias, kun tapasimme neljä vuotta sitten (neljä vuotta minua vanhempi). Hän opiskeli vielä tuossa vaiheessa eikä hänellä ollut oman alan työkokemusta eikä oikein mitään säästöjä
Säästäväisesti eli yksinkertaista opiskelijaelämää. Minäkin vielä viimeisetkin opintojani. Sitten alle vuoden sisään saimme molemmat töitä, tosin eri ksupungeista. Siinä välissä parisuhde siis kesti yhden etävuodenkin. Muutettiin lopulta yhteen. Nyt miehelläni on vakituinen työ, mukavasti säästöjä ja vakaa, onnellinen parisuhde. Niin myös minulla. Ostimme juuri asunnon (ei kyllä mikään okt vaan kiva rivaripätkä) ja olemme menossa naimisiin ensi vuonna. Lasta alamme yrittää heti naimisiin mentyämme tai jo vähän ennen sitä.
Oikeasti miehelläni meni siis neljä vuotta siitä 28-vuotiaasta sinkkuopiskelijasta 32-vuotiaaseen työssäkäyvään parisuhteelliseen asunnonomistajaan. Puoli vuotta lisää, niin on avioliitto ja siihen vielä vuosi, niin on todennäköisesti lapsikin. Aika näyttää, onko tämä se "kaikki" meille vai heittääkö elämä vielä johonkin ihan muuhun tilanteeseen.
Eli kyllä sä ehdit. Mutta parisuhteesta sanon, että itse en olisi sitä löytänyt, ellen olisi aktiivisesti sitä etsinyt nettitreffien kautta. Pari hutia tuli deittailtua ja niistäkin hyvää kokemusta ja itsetuntemusta saatua, ennen kuin tämä sopivin ja rakkain osui kohdalle. Siitä kun aloitin nettitreffailun, meni n. 10 kuukautta, että olin tässä nykyisessä suhteessa. Aina vastasi vain niille, jotka osasivat sujuvasti kertoa itsestään enemmän ja vaikuttivat lyhyen viestien vaihdon perusteella oikeasti asiallisilta ja kiinnostavilta. Miehenikin kanssa kirjoitimme toisillemme muutaman pitkän sähköposti kirjeen, ennen kuin lähdimme treffeille. Tämä oli mielestäni todella mukava tapa tutustua.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jo on ruikutusta taas. Mä oon myös 27v, eikä mulla ole edes ainuttakaan ammattia, ei työkokemusta, eikä edes sitä valkolakkia. Oon mä sentään peruskoulun käynyt.
Miestäkään ei ole, eikä autoa, eikä kavereita, eikä lemmikkejä, eikä rahaa, eikä oikein mitään muutakaan paitsi keskivaikea masennus, paniikkihäiriö, sosiaalisten tilanteiden pelko, traumaperäinen stressihäiriö ja yleistunut ahdistuneisuushäiriö. Kaikki diagnosoituja.
Kyllä sulla AP aika hyvin loppupeleissä on asiat. Minun elämä on paskaa, surkeaa ja täysin turhaa, mutta aina löytyy ihmisiä, joilla asiat ovat vieläkin pahemmin.
Tämä.
Miten ihmiset kehtaavatkin valittaa? Itsellä on ikää kymmenen vuotta vielä enemmän, eikä mitään ole. Suurin saavutukseni on valkolakki huonoin arvosanoin ja siihen se on jäänyt. 20 vuotta ilman mitään. Ei
ammattia, ei töitä, ei parisuhdetta, ei omaisuutta, ei seksiä, eikä todellakaan edes onnellisuutta. Elä hetki minun housuissani ja tajuat miten typerältä ininäsi kuulostaa.
Tuota tuota... Valitithan juuri itsekin, huomasitkos?
En valittanut. Kerroin oman tilanteeni ja toin asiaan hieman perspektiiviä.
Ei minun tilanteessani valiteta tai inistä. Tilanne on mikä on, eikä se siitä enää mihinkään muutu.
Selvä. Ap siis mielestäsi valittaa ja inisee, mutta sinä et. Oman tilanteensahan ap:kin kertoi. Lukisitpa kommenttejasi jonkun toisen silmin ;).
Minä en tehnyt ketjua, jossa valitan miten paskaa elämäni on. Minä en oksentanut palstalle kirjoitusta, jossa kerron asiat, joita minulla pitäisi olla. Minä en ole elämän lottovoittaja, joka valittaa kun joku toinen voitti pari euroa enemmän.
Minäkin olen 27-vuotias, eikä lähipiirissäni kukaan ole oikeen saavuttanut mitään. Ei minulla tai kavereillani ole omakotitaloja, lapsia, vaimoja tai Volvoja. Suurin saavutus taitaa olla työpaikka ja avoliitto. Yhdellä kaverillani on omistusasunto, mutta ei parisuhdetta. Sama on tosin kun miettii 30-vuotiaan isoveljeni kaveripiiriä, niin eivät hekään hirveitä omista. Joko ollaan saamatonta porukkaa tai sit oikeasti nämä omakotitalo Volvo-Markkaset on alle 30v vielä harvinaisia.