Lue keskustelun säännöt.
Olen 27-vuotias, enkä ole saanut elämässäni mitään aikaiseksi. Samanikäisillä kavereilla on jo kaikki :(
27.07.2017 |
Minulla on valkolakki päässä, kolme ammattia ja reilusti työkokemusta. Mutta ei avioliittoa, lapsia, omakotitaloa ja farmari-Volvoa. Samanikäisillä kavereillani on 2-4 lasta, avioliitot, talolainat ja autot. Minua kuukauden vanhemmalla lapsuudenkaverillani on 2 lasta ja kolmas tulossa, toinen avioliitto meneillään ja omistusasunto kerrostalossa. Toisella samanikäisellä taas on 4 lasta ja kuulemma lapsiluku täynnä, aikoo seuraavaksi keskittyä omakotitalonsa puutarhanlaittoon ja ehtoisaan kotiäitiyteen.
Minä olen tehnyt mielestäni kaiken voitavani, mutta kun tielleni osuu vain kusipäisiä miehiä ja välissä pitkiä jaksoja sinkkuna. En vaadi mieheltä muuta kuin rehtiä ja suoraselkäistä elämäntyyliä sekä terveyttä, mikä ilmeisesti on liikaa vaadittu. Ex-avopuoliso lupaili häitä ja vauvaa, vaan lähtikin toisen matkaan ja minä sain luun kouraan tuhlattuani parhaat nuoruusvuoteni moiseen idioottiin. Omalääkärikin vaan vääntää veistä haavassa sanomalla, että pitäisi jo alkaa niitä lapsia tehdä - joo joo, tekisin jos yksin voisin! Olen lisäksi orpo ja perheeni ainut lapsi, joten ei minulla olisi edes tukiverkkoa hankkia lasta yksin.
Alan olla aika katkera, vaikken sitä ulkomaailmalle näytäkään muuten kuin tässä aloituksessa. Minusta taitaa tulla sellainen crazy cat lady, joka kuolee sänkyynsä ja kissat kaluavat luut. Ja tämänkin aloituksen kirjoitin silkasta itsesäälistä. Anteeksi ja hei hei.
Kommentit (121)
Olen nelikymppinen, naimissa melkein parikymmentä vuotta, kolme lasta. Olen opiskellut paljon. Töitä olen saanut pari kämästä pätkää. Pisin työpätkä on ollut puoli vuotta! Työttömyyskausia opiskelujen välillä. Asumme vuokralla.
Minulla on kaikki, mitä tarvitsen. Paitsi se työ. Iso miinus. Mutta tämä elämä on mun, eikä kenenkään muun.
Mieti, mitä haluat ja ota suunta sitä kohti.
Mun tavoite on työllistyä - siksi opiskelen taas.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
106 jatkaa: ap, sinun iässäsi opiskelin ulkomailla. Olisiko se vaihtoehto?
Mä mietin mitäs mun elämä oli 27-vuotiaana: olin yhden lapsen yh, tosin aloin juuri seurustelemaan nykyisen mieheni kanssa, opiskelin ekaa tutkintoani (olin jättänyt aikaisemmin koulut kesken ja tehnyt vaan töitä) joten rahat olivat todella tiukilla. Juurikaan kellään mun kavereista ei ollut lapsia, nyt 30+ ikäisenä porukka vasta lisääntyy. Omia asuntoja tai taloja alettiin hankkimaan siinä 29-vuotiaana ja siitä eteenpäin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Viiteryhmäsi on ilmeisesti matalasti koulutettu pienemmältä paikkakunnalta maakunnasta. Tällöin on luonnollista että ihmiset rakentavat perhe-elämän jotta elämässä olisi sisältöä. Korkeasti koulutetut 27v ottavat ensimmäisen toisen kolmanne vuoden askeleita työelämässä ja hamuavat ensimmäisiä ylennyksiä. Joku saatttaa jopa mennä naimisiin ennen kolmeakymppiä. Usein tosin työelämään astumisen kynnyksellä moni yo-aikaisista suhteista joutuu koetukselle kun elämä muuttuu työelämään astuminen johdosta. Niin kävi minullekin ja 7v suhde jäi historiaan. Nyt 32v, korkeakoulutettu, menossa pian kihloihin ja elämä hymyilee - omistuskaksio aivan stadin ytimessä ja 100k vuositulot. Pikkukaupungin kaverit esiteiniensä kanssa painavat katkerasti like kun laitan kuvan lomakohteesta somewhere close to indian ocean. Elämä on valintoja.
Vituttaa varmaan maksaa vuosikaudet helvetinmoista lainaa hikisestä kaksiosta.
Meidän 200k bruttotuloilla, korkoa satanen kuussa tällä hetkellä, tohon maksamiseen ei mene kuin 7-8 vuotta tällä hetkellä. Maksettiin melkein puolet käteisellä. En tiedä asutaanko tässä tosin niin kauaa vai laitetaanko vuokralle ja annetaan jonkun muun maksaa viimeinen 5v lainasta pois.
Käteisellä? Kuka ihmeessä ostaa talon käteisellä?
Mä olen 27, lukion jälkeen kaikki koulut jääneet kesken, duunarihommissa joissa ei saa täysiä työtunteja, vuokrakämppä, mt-ongelmia ja vaikea lihavuus. Tässä sulle ap vertailukohtaa, toivottavasti tulee vähän parempi mieli :D
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minusta on epätavallista, jos 27-vuotiaalla on toinen avioliitto menossa, pari kolme lasta, oma talo ja farmarivolvo. Mutta tämäkin kai riippuu siitä, millaisissa piireissä elää.
Jännä miten ihmiset on erilaisia... Näin muutama päivä sitten naisen, jonka tiedän kouluajoiltani. Kadehdin häntä silloin, koska oli niin kaunis, suosittu ja varakkaasta perheestä. Nyt hänellä on kaksi pientä lasta ja hänen näkemisestään ensimmäinen ajatus oli "hah mä voitin!" eli en todellakaana enää kadehtinut häntä. Vaikka lapset todennäkösesti ovat olleet todella toivottuja, omasta mielestäni oma elämäni yliopisto-opiskelijana on paljon parempaa :)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Jännä miten ihmiset on erilaisia... Näin muutama päivä sitten naisen, jonka tiedän kouluajoiltani. Kadehdin häntä silloin, koska oli niin kaunis, suosittu ja varakkaasta perheestä. Nyt hänellä on kaksi pientä lasta ja hänen näkemisestään ensimmäinen ajatus oli "hah mä voitin!" eli en todellakaana enää kadehtinut häntä. Vaikka lapset todennäkösesti ovat olleet todella toivottuja, omasta mielestäni oma elämäni yliopisto-opiskelijana on paljon parempaa :)
Voitit? Missä? Elämässä? Eipä ole kypsää sinultakaan ajatella, että olet voittanut hänet jossain, koska elää erilaista elämää. Ja sitä elämää kun tulee olemaan vielä useita vuosia jäljellä, joten älä herran tähden tässä vaiheessa puhu mistään voittamisesta.
Olen 28v. työtön maisteri, ei omistusasuntoa, miestä, eikä oman alan työkokemusta.
Samaistun tuohon epäonnistumisen tunteeseen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jännä miten ihmiset on erilaisia... Näin muutama päivä sitten naisen, jonka tiedän kouluajoiltani. Kadehdin häntä silloin, koska oli niin kaunis, suosittu ja varakkaasta perheestä. Nyt hänellä on kaksi pientä lasta ja hänen näkemisestään ensimmäinen ajatus oli "hah mä voitin!" eli en todellakaana enää kadehtinut häntä. Vaikka lapset todennäkösesti ovat olleet todella toivottuja, omasta mielestäni oma elämäni yliopisto-opiskelijana on paljon parempaa :)
Voitit? Missä? Elämässä? Eipä ole kypsää sinultakaan ajatella, että olet voittanut hänet jossain, koska elää erilaista elämää. Ja sitä elämää kun tulee olemaan vielä useita vuosia jäljellä, joten älä herran tähden tässä vaiheessa puhu mistään voittamisesta.
Arvasin että joku jaksaa nähdä vaivaa... En osaa selittää, mutta kyllä varmasti monet ymmärsivät tunteen jota tarkoitin?
En siis tosissani luule että voitin hänet, vaan kuten sanoin, hän elää elämäänsä joka on varmasti hänelle mieluista. Itse en kuitenkaan tässä vaiheessa sellaista elämää itselleni haluaisi mistään hinnasta vaan olen onnellinen omasta elämästäni. En siis enää kadehdi häntä niin kuin aiemmin, toisin kuin ap kadehtii perheellisiä ystäviään. Mutta nähkää vain vaivaa, ihan kuin ketään muut eivät ikinä tuntisi ylemmyyden tuntoa vaikkei sitä ääneen sanokkaan
Minulla vähän sama juttu, mutta en kyllä kaipaa lapsia tai edes miestä (sen verran paskoja kokemuksia niistä ollut). En koe, että olisi kiire mihinkään tai olisin jäänyt jostain paitsi. Mulla on vakityö, kiva vuokra-asunto, koira, paljon ystäviä... Olen täysin tyytyväinen elämääni näin! :)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jännä miten ihmiset on erilaisia... Näin muutama päivä sitten naisen, jonka tiedän kouluajoiltani. Kadehdin häntä silloin, koska oli niin kaunis, suosittu ja varakkaasta perheestä. Nyt hänellä on kaksi pientä lasta ja hänen näkemisestään ensimmäinen ajatus oli "hah mä voitin!" eli en todellakaana enää kadehtinut häntä. Vaikka lapset todennäkösesti ovat olleet todella toivottuja, omasta mielestäni oma elämäni yliopisto-opiskelijana on paljon parempaa :)
Voitit? Missä? Elämässä? Eipä ole kypsää sinultakaan ajatella, että olet voittanut hänet jossain, koska elää erilaista elämää. Ja sitä elämää kun tulee olemaan vielä useita vuosia jäljellä, joten älä herran tähden tässä vaiheessa puhu mistään voittamisesta.
Arvasin että joku jaksaa nähdä vaivaa... En osaa selittää, mutta kyllä varmasti monet ymmärsivät tunteen jota tarkoitin?
En siis tosissani luule että voitin hänet, vaan kuten sanoin, hän elää elämäänsä joka on varmasti hänelle mieluista. Itse en kuitenkaan tässä vaiheessa sellaista elämää itselleni haluaisi mistään hinnasta vaan olen onnellinen omasta elämästäni. En siis enää kadehdi häntä niin kuin aiemmin, toisin kuin ap kadehtii perheellisiä ystäviään. Mutta nähkää vain vaivaa, ihan kuin ketään muut eivät ikinä tuntisi ylemmyyden tuntoa vaikkei sitä ääneen sanokkaan
Ja minä kun ajattelin, että tässä keskustelussa olisi kiva jakaa kokemuksia siitä, että kaikki saisivat elää omannäköistään elämää, eikä kadehtia muiden. Toiset haluavat hankkia lapsia nuorena, toiset opiskelevat ja ihmisen elämä sellaisenaan on arvokasta. Miksi sinun pitää taas alentaa omalla kommentillasi tämän naisen elämää? Nostat itseäsi ja alennat toista. Ikä opettaa toivottavasti sinuakin.
Meillä kaikilla on oma elämämme, joten muistetaan elää se. Ei eletä muiden elämää. Kirjoitetaan oma tarinamme. Muistakaa se. Kuka vittu välittää mitä muut tekee? Kuka määrää mikä on "normaali" ja miten "elämän kuuluisi mennä". Sinä itse. Ei kukaan muu.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mun kaveripiirissä ollaan kolmekymppisiä, haarukka 28-34 vee, ja vasta yhdellä pariskunnalla on lapsi. Tällä hetkellä kukaan ei ole naimisissakaan, kun itse olin ensimmäinen naimisiinmenijä ja nyt 30-vuotiaana olenkin tuoreesti eronnut.. Pari sinkkuakin mahtuu joukkoon, vaikka suurin osa seurusteleekin. Alle puolet porukastamme omistaa asuntonsa, eikä kenelläkään ole omakotitaloa. Muutamalla on auto, kaikilla ei ole edes korttia. Osalla on työpaikka, osalla ei. Jotkut opiskelevat vielä.
Itse aloin hiljattain seurustella opiskelijasolussa asuvan kolmekymppisen miehen kanssa (kyllä vaan, ja btw, Tinderistä revitty kaveri). Emme ole muuttamassa yhteen tai menossa naimisiin vielä herrasiin aikoihin (mikäli sinne asti selviämme), lapsista nyt puhumattakaan. En koe, että minulla olisi mikään kiire. Äidiksi ja avioon ehtii hyvin vaikka 35-vuotiaana. En vaihtaisi elämäntilannettani kenenkään kanssa, parhaat vuoteni ovat nyt ja tästä eteenpäin.
Älä stressaa, kaikki menee hyvin ja vielä ehtii ihan mitä vaan!
Vierailija kirjoitti:
Jännä miten ihmiset on erilaisia... Näin muutama päivä sitten naisen, jonka tiedän kouluajoiltani. Kadehdin häntä silloin, koska oli niin kaunis, suosittu ja varakkaasta perheestä. Nyt hänellä on kaksi pientä lasta ja hänen näkemisestään ensimmäinen ajatus oli "hah mä voitin!" eli en todellakaana enää kadehtinut häntä. Vaikka lapset todennäkösesti ovat olleet todella toivottuja, omasta mielestäni oma elämäni yliopisto-opiskelijana on paljon parempaa :)
Jännä kun joku pystyy olla noin asperger ja säälittävä. Hänellä on varmasti rakastava puoliso, mitä sinulla? Todennäköisesti vain jono miehiä jotka ovat purkaneet paineensa sinuun.
Olen 32 ja tunnen todella tuskasi. Minustakin on kovaa kyytiä tulossa "crazy cat lady". Kaikki tuttuni ja kaverini ovat naimisissa, kaikilla on lapsia ja talot. Facebook ja Instagram täytyy lasten kuvista, lapsipäivityksistä, mahakuvista, ultraäänikuvista yms.
Varsinkin se surettaa, etten ole saanut lapsia. En haluaisi jäädä lapsettomaksi. Tätä tunnetta ei sanoin osaa kuvailla, miten kipeältä tuntuu, ettei ole omaa perhettä. En puhu tästä kenellekään, mutta tunnen kateellisuutta ja katkeruutta ja suruakin aiheesta. Ärsyttää ihmisten utelut, että milloinkas alat katsella kumppania ja onko pian lapsia tulossa. :(
Sanoisin sinulle, että kyllä sitä ehtii vielä. Ei kannata luopua toivosta, koska 27 on kuitenkin aika nuori vielä. Tiedän lähipiiristäni ainakin 2 naista, jotka ovat saaneet lapsen yli 40-vuotiaina. Yksi tuttu luopui eron jälkeen toivosta löytää enää koskaan uutta kumppania, mutta niin vain rakkaus löytyi kaupan kassajonosta.
Olen itsekin 27-vuotias nainen ja jo monen vuoden ajan ajatellut samalla tavalla (jep, onhan se hullua jo 22-vuotiana ajatella, että pitäisi muka "vakiintua" tms.). Nykyään yritän olla ajattelematta. Koska eihän se oikeasti niin mene, että elämässä pitäisi joidenkin yleisesti hyväksyttyjen normien tai käytäntöjen mukaan saavuttaa jotain tiettyyn ikään mennessä. Jokainen eläköön elämäänsä juuri omalla tavallaan, kunhan vaan tuntuisi hyvältä. Itse tosin olen huonoin esimerkki siitä, sillä en ole koskaan oikeasti ollut onnellinen enkä osannut täysillä nauttia elämästä...
Minulla on yo-tutkinto, ammatti ja matkustelukokemusta. Olen aina halunnut matkustella ja haikailin koko nuoruuteni pois Suomesta. Opiskelujen jälkeen lähdin. Se oli ihanaa aikaa se. Tulin takaisin, koska "pitää tehdä jotain järkevää, yhteiskunta sanoo niin, kaikki muutkin tekee". Aloitin amk-opinnot, en tykännyt. Ahdisti. Aloitin myös suhteen ulkomailla tapaamani miehen kanssa, ahdisti. Masennuin (tosin minulla oli jo ihan teinistä asti ollut masennusta). Muutama vuosi meni sumussa, pahassa olossa ja masentuneena. Koulu jäi kesken. Erosin.
Olen vasta nyt tajunnut olevani aseksuaali, ja enemmän naisiin kuin miehiin päin. En yhtään tiedä mitä haluan ihmissuhteilta, haluanko edes parisuhdetta ja kumman sukupuolen kanssa. Pistääkö joku ongelmineen "paremmaksi"? :D (tämä ei ollut provosointia)
En ole koskaan tuntenut haluavani äidiksi, eikä ole ollut vauvakuumetta. En edes pidä vauvoista.
En haaveile omakotitalosta, omasta pihasta ja velvollisuuksista. Olen minimoinut elämästäni kaiken, velvollisuuksia ja harrastuksia myöden. En oikein osaa nauttia mistään, ei ole mitään mielekkäitä virikkeitä, paitsi ruoasta nauttiminen ja liikunta, ja jotkut perusjutut. Elämä on ollut pitkään pelkkää kontrollointia. Kun tulen kotiin, pieneen asuntooni, minun ei tarvitse tehdä mitään. Paitsi välillä siivota ja tehdä ruokaa vain omaksi nautinnokseni. En oikein edes osaa olla kotona koska en tiedä mitä tekisin, ellen syö ja katso ohjelmia. Ei tarvitse miettiä ketään muuta, eikä hoitaa kenenkään hyväksi asioita, ei hoitaa pihaa eikä lämmittää takkaa. En edes haluaisi.
Kuitenkin nyt on jollain tavalla parempi olo kuin moneen vuoteen, tasapainoisempi. Olen silti aivan älyttömän hukassa itseni kanssa ja elämä tuntuu välillä tyhjältä, vaikka itseni kanssa viihdynkin. Onko normaalia olla haluamatta mitään rakkautta ja toimintaa elämäänsä? Haluaisin vain omannäköiseni elämän ja onnellisuuden tunteen. Luulen, että yksi vaihtoehto voisi olla luopua kaikesta ja lähteä maailmalle elämään vaatimattomasti ja vapaasti.
Mutta anyway, et ole yksin :)
Okei, olen 28:
- Kaikki koulut jääneet kesken
- Ei kavereita
- Ei omaisuutta
- Ei huumeongelmia
- Ahdistusta ja joskus masennusta
- Normaalipainoinen ja kuulemma hyvännäköinen
Riippuu keiden kanssa hengailee. Kolme tutkintoa 27-vuotiaalla kuulostaa, että kaikki on ammattitutkintoja. Ammattikoulun käyneillä tuossa iässä varmaan onkin nuo kaikki. Minä olen 28-vuotias. Valmistuin maisteriksi pari vuotta sitten. Hiljattain sain vasta vakkarityön. Lapsia ei ole minulla eikä kenelläkään kaverilla vielä, koska vastahan tässä on opiskelijaelämä lopeteltu. Minulla on kyllä mies ja lapsista haaveillaan nyt kun tulotaso on vähän vakaampaa.
30, kimppakämpässä eurooppalaisessa suurkaupungissa puskemassa uraa. Miehen kanssa suunniteltiin häitä, kärysi pitkästä sivusuhteesta joten heivasin helvettiin. Olo on itsenäisempi kuin koskaan. Kyllähän välillä ahdistaa käydä Suomessa ja seurata vierestä kavereiden lähiö/lapsiperhearkea ja kyselyitä siitä, että koskas itse oon ajatellut "lopettaa sen maailmalla haahuilun" (ura on täällä, kiitos arvostuksesta..) . Luotan kuitenkin siihen että nämä asiat mulle suodaan kun aika on. Epätoivoiseksi en aijo alkaa, vaikkei elämä kuljettanutkaan niin suoraviivaisesti kuin joskus luulin.
Tsemppiä ap!