Lue keskustelun säännöt.
Oli elämäni suurin virhe tehdä lapsia
24.07.2017 |
Joo, en tiedä, missä mielenhäiriössä suostuin vielä toiseen lapseen, joka syntyy ihan lähiaikoina. Seuraavat kaksi vuotta elämästäni tulevat olemaan täyttä helvettiä, jos selviän niistä hengissä. Esikoinen ei edelleenkään nuku täysiä öitä, niin voin heittää hyvästit edes jonkinlaisille yöunille, kun toinen lapsi syntyy. Olen äärimmäisen kateellinen lapsettomalle ystävälleni, joka tajusi olla tekemättä ainuttakaan lasta. Miksi menin pilaamaan elämäni, mielenterveyteni ja parisuhteeni? Toisaalta jos hyvin käy, niin en selviä synnytyksestä, eikä tarvitsisi murehtia tulevia helvetillisiä kahta vuotta.
Kommentit (207)
Siis Ap en vieläkään käsitä, että miksi hitossa teitte TOISENKIN lapsen? En vaan ymmärrä, sori!
Mitä jos antaisit lapsen adoptioon? Tai jos eroatte miehen kanssa niin keskustelette siitä, jos miehestä voisi tulla lähivanhempi ja sinusta etä-äiti?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Just tällasta se monen kohdalla on. Täyttä tuskaa vuodesta toiseen, ja silti perheelliset ''haukkuvat'' veloja, vaikka luulisi ymmärtävän miksei niitä lapsia kaikki halua.
Tee itsellesi palvelus ja opeta esikoinen omaan huoneeseen ennen kuin synnytät. Ja pienemmän opetat omaan huoneeseen heti kun imetys loppuu.
Vierailija kirjoitti:
Raskauden aikana noi hormoonit heittelee ja kyseiset ajatukset käy monella mielessä....
Elämänsä, mielenterveytensä ja parisuhteensa nyt moni kykenee pilaamaan ihan ilman lapsiakin.
Törkeää sanoa, että johtuu raskaudesta. Hän todella kokee noin.
Vierailija kirjoitti:
Just tällasta se monen kohdalla on. Täyttä tuskaa vuodesta toiseen, ja silti perheelliset ''haukkuvat'' veloja, vaikka luulisi ymmärtävän miksei niitä lapsia kaikki halua.
No niinpä! He eivät voi ymmärtää veloja mitenkään, koska "kaikkien kuuluu tehdä lapsia ja tykätä niistä". Ai niin, ei pidä unohtaa että niitähän rakastaa eniten kuin mitään muuta maailmassa, se kyllä korvaa kaiken tuskan ja vuosien helvetin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ap tunnen tuskasi! Itse pääsin toisen lapsen kohdalla jaloilleni kun ajattelin lasteni kannalta asiaa, miten ihanaa se on kun heillä on sitten aina toisensa. Että kun niistä alun vuosista selviää niin niillä sisaruksilla on toisensa tukenaan ja heidän elämänsä isoin asia on se yhteinen lapsuus jonka saavat yhdessä elää. Että kyse ei ole pelkästään sinusta, vaan suuremmasta kuviosta, ja sitä myötä sinunkin roolisi pienenee ajan myötä ja saat taas lisää sitä omaa aikaa ja itsesi.
Mutta koska asioita on ajateltava myös nyt, kehottaisin ainakin yrittämään saisitko paikkakunnaltasi apua vaikka perhetyöstä tai lapsiperheiden kotipalvelusta. Tiedän että todellisen avun saaminen on kiven alla ja nuokin pystyy parhaimmillaan tarjoamaan vaan ihan pieniä helpotuksia siihen omaan arkeen jota lopulta on pakko jaksaa oli tilanne mikä tahansa. Kehottaisin kuitenkin nyt tässä tilanteessa eron harkitsemisen sijaan pyrkimään tiivistämään rivejä miehen kanssa, koska siinä lähellä on kenties paras auttajasi nyt vauvavuoden aikana. Pure hammasta ja yritä vielä vähän, sillä se mies on ainoa joka pystyy auttamaan esim. aamu/ yöheräämisissä ja antamaan sinulle pieniä breikkejä silloin tällöin kotiarjen keskellä. Ulkopuolisen avun saaminen on todella hankalaa.
Neuvolasta nyt ei varmaan ole mitään apua, apua kannattaa hakea järeämmin jos sitä oikeasti tarvitsee. Esim. Jokin päivystävä puhelin voisi olla se paikka johon voi soittaa ja vuodattaa tuntojaan ja pelastakaa lapset ry ainakin tarjoaa esimerkiksi tukiperhetoimintaa jota ihan äärimmäisessä tilanteessa kun ei itse enää vaan jaksa perhettä pyörittää. Jos sinulla on epäilys omasta jaksamisesta niin ota se tosissaan ja yritä kääntää joka kivi, tärkeintä olisi nyt että saat jotakin kevennystä arkeen nyt parin vuoden ajan, koska ne vuodet on juuri ne jonka jälkeen alkaa varmasti helpottaa.
Omat lapseni ovat syntyneet myös 4.v ikäerolla ja olen elänyt lähes samoja ajatuksia kanssasi. Nyt kuopus on 1v 3kk ja nukkuu jo yöt läpeensä, oli huomattavasti helpompi vauva kuin koliikkinen isosiskonsa ja odotin vauva-arkea minäkin suuren paniikin vallassa. Paljon voimia sinulle. Tee parhaasi, mikä se onkaan ja muista että olet kuitenkin omien lapsiesi kanssa, voit tehdä ja elää sitä perhe-elämää juuri siten kuin haluat, mennä vaikka välillä lattialle makaamaan ja antaa lasten hetken touhuta mitä nyt touhuavat, ei tarvitse suorittaa tiskejä ja pyykkejä hiki otsalla, olet äiti siten miten se on armollisinta sinulle. Matalien aitojen yli lasten pikkulapsiaikana, älä vaadi yhtään enempää itseltäsi.
Tuota toisen lapsen hankkimista kyllä ihmettelen. Mikä logiikka siinä on takana?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Just tällasta se monen kohdalla on. Täyttä tuskaa vuodesta toiseen, ja silti perheelliset ''haukkuvat'' veloja, vaikka luulisi ymmärtävän miksei niitä lapsia kaikki halua.
Harvemmin yksilapsisella perheellä on mitään "täyttä tuskaa vuodesta toiseen".
Pikkuvauva-aika oli rankkaa, mutta taaperon kanssa meillä on oikein mukavaa 👍 eniten rakastan aamupalahetkiä hänen kanssaan, kun höpötellään ja naureskellaan.
Oikeastaan kun mietin, niin rakastan hänen kanssaan joka hetkeä, jopa niitä jokaisen lapsen kehitykseen kuuluvia itkupotkuraivareita (rauhoituttua tulee halaamaan äitiä tiukasti ❤ ).
Joillekin äitiys sopii, joillekin ei. Ja minusta tuntuu, että minulle sopii parhaiten yhden lapsen äitinä oleminen, jolloin pakka pysyy hyvin koossa.
Hah, kunnon velojen kokoontumisajojen juhlapäivä.
Miten kukaan voisi tietää, mitä elämä olisi ilman lasta? Mutta näitä aloituksia täällä riittää. Kukaan ei vain oikeasti tiedä ketään, joka katuisi sitä rakkainta ihmistä. Sitä se huonoimmallekin juoppoäidille on.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen täysin samaa mieltä.
Lapseni on nyt 16 vuotta ja heittänyt vessanpöntöstä alas kaiken sen raadannan, jota olen vuokseen nämä vuodet tehnyt. Ollut todella lähellä järjen menettäminen ja oikeasti psyykkisesti sairastuminen...niin tiukoilla olen ajoittain ollut. Kuitenkin olen jaksanut sillä, että lapsi kyllä viimeistään teini-iässä tajuaa ja kunnioittaa nyt ainakin sen verran, että ei käännä minulle selkäänsä. VAAN KUINKAS KÄVI! Ei vähäistäkään kunnioitusta, ei mitään...
Nyt kadun kahta asiaa: 1) miksi vitussa en tehnyt aborttia ja 2) miksi en vain luovuttanut ajoissa ja antanut penskaa sossun huostaan.
Sinne meni 16 vuotta. Käteen ei jäänyt mitään.
Kirjoitatpa rumasti. Käteen ei jäänyt mitään? Oliko lapsesi vauvanakin joku hirviö? Et koskaan rakastanut häntä? Kaikkina näinä vuosina et kokenut hetkeäkään mitään positiivista hänen kanssaan tai häntä kohtaan? Ei yhtäkään onnellista hetkeä ja muistoa?
Ei, vauvan kanssa oli ihanaa ja taaperon ja pikkulapsen ja koululaisen myös. Monta ihanaa ja hauskaa hetkeä, joita muistella. Mutta myös todella raskasta, yksinäistä ja vaativaa. Annoin kaikkeni. Olisin halunnut tehdä muutakin (itse), mutta mitään mahdollisuuksia ei ollut...paitsi luovuttaa lapsi eteenpäin. Joten ajattelin, että lapsi kasvettuaan kyllä muistaa ja pitää arvossa, mutta ei..
..ei minulla ole nyt mitään. Paitsi tietysti ihanat muistot (joita valitettavasti varjostaa sen hetkisen tilanteen tiukkuus)
Aina ne voi antaa lastensuojelun kautta rakastavaan perheeseen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Just tällasta se monen kohdalla on. Täyttä tuskaa vuodesta toiseen, ja silti perheelliset ''haukkuvat'' veloja, vaikka luulisi ymmärtävän miksei niitä lapsia kaikki halua.
No niinpä! He eivät voi ymmärtää veloja mitenkään, koska "kaikkien kuuluu tehdä lapsia ja tykätä niistä". Ai niin, ei pidä unohtaa että niitähän rakastaa eniten kuin mitään muuta maailmassa, se kyllä korvaa kaiken tuskan ja vuosien helvetin.
Jälkimmäinen kuulosti itsestänikin lässytykseltä ennen lasta.
Lapsen saannin jälkeen vähän järkytyin tajutessani, etten ole tainnut koskaan ketään rakastaa ennen lastani. Niin aitoa ja pyyteetöntä, että tekisit toisen edestä ihan mitä tahansa.
Toivottavasti te lapsianne katuvat osaatte pitää mölyt mahassanne, etteivät lapsenne saa koskaan kuulla olevansa ei-toivottuja, jotka ovat vain syntyneet pilaamaan vanhempiensa elämän.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen täysin samaa mieltä.
Lapseni on nyt 16 vuotta ja heittänyt vessanpöntöstä alas kaiken sen raadannan, jota olen vuokseen nämä vuodet tehnyt. Ollut todella lähellä järjen menettäminen ja oikeasti psyykkisesti sairastuminen...niin tiukoilla olen ajoittain ollut. Kuitenkin olen jaksanut sillä, että lapsi kyllä viimeistään teini-iässä tajuaa ja kunnioittaa nyt ainakin sen verran, että ei käännä minulle selkäänsä. VAAN KUINKAS KÄVI! Ei vähäistäkään kunnioitusta, ei mitään...
Nyt kadun kahta asiaa: 1) miksi vitussa en tehnyt aborttia ja 2) miksi en vain luovuttanut ajoissa ja antanut penskaa sossun huostaan.
Sinne meni 16 vuotta. Käteen ei jäänyt mitään.
Kirjoitatpa rumasti. Käteen ei jäänyt mitään? Oliko lapsesi vauvanakin joku hirviö? Et koskaan rakastanut häntä? Kaikkina näinä vuosina et kokenut hetkeäkään mitään positiivista hänen kanssaan tai häntä kohtaan? Ei yhtäkään onnellista hetkeä ja muistoa?
Ei, vauvan kanssa oli ihanaa ja taaperon ja pikkulapsen ja koululaisen myös. Monta ihanaa ja hauskaa hetkeä, joita muistella. Mutta myös todella raskasta, yksinäistä ja vaativaa. Annoin kaikkeni. Olisin halunnut tehdä muutakin (itse), mutta mitään mahdollisuuksia ei ollut...paitsi luovuttaa lapsi eteenpäin. Joten ajattelin, että lapsi kasvettuaan kyllä muistaa ja pitää arvossa, mutta ei..
..ei minulla ole nyt mitään. Paitsi tietysti ihanat muistot (joita valitettavasti varjostaa sen hetkisen tilanteen tiukkuus)
Pakko nyt todeta, että huolenpito lapsista on se lähtökohta ja sen pitäisikin olla itsestäänselvyys, kuten lapsesi sitä sellaisena nyt pitääkin.
Et voi vaatia lapselta palvontaa siitä hyvästä, että olet hänet huoltanut asianmukaisesti.
Kuinka teini muuten osoittaa tämän "kunnioituksen puutteen"?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Just tällasta se monen kohdalla on. Täyttä tuskaa vuodesta toiseen, ja silti perheelliset ''haukkuvat'' veloja, vaikka luulisi ymmärtävän miksei niitä lapsia kaikki halua.
No niinpä! He eivät voi ymmärtää veloja mitenkään, koska "kaikkien kuuluu tehdä lapsia ja tykätä niistä". Ai niin, ei pidä unohtaa että niitähän rakastaa eniten kuin mitään muuta maailmassa, se kyllä korvaa kaiken tuskan ja vuosien helvetin.
Jälkimmäinen kuulosti itsestänikin lässytykseltä ennen lasta.
Lapsen saannin jälkeen vähän järkytyin tajutessani, etten ole tainnut koskaan ketään rakastaa ennen lastani. Niin aitoa ja pyyteetöntä, että tekisit toisen edestä ihan mitä tahansa.
Jep. Ja lapsettomat sanovat "kyllä minä tiedän, rakastan sillälailla miestäni / koiraani / vanhempiani." ei, et tiedä etkä rakasta. Sen tietää vain kun saa oman lapsen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Just tällasta se monen kohdalla on. Täyttä tuskaa vuodesta toiseen, ja silti perheelliset ''haukkuvat'' veloja, vaikka luulisi ymmärtävän miksei niitä lapsia kaikki halua.
No niinpä! He eivät voi ymmärtää veloja mitenkään, koska "kaikkien kuuluu tehdä lapsia ja tykätä niistä". Ai niin, ei pidä unohtaa että niitähän rakastaa eniten kuin mitään muuta maailmassa, se kyllä korvaa kaiken tuskan ja vuosien helvetin.
Jälkimmäinen kuulosti itsestänikin lässytykseltä ennen lasta.
Lapsen saannin jälkeen vähän järkytyin tajutessani, etten ole tainnut koskaan ketään rakastaa ennen lastani. Niin aitoa ja pyyteetöntä, että tekisit toisen edestä ihan mitä tahansa.
Jep. Ja lapsettomat sanovat "kyllä minä tiedän, rakastan sillälailla miestäni / koiraani / vanhempiani." ei, et tiedä etkä rakasta. Sen tietää vain kun saa oman lapsen.
Allekirjoitan.
Minäkin mielestäni rakastin miestäni, kunnes lapsen syntymän jälkeen tuli se kriisi. Kriisi siis siitä, kun tajusin etten ole koskaan tuntenut ketään tai mitään kohtaan yhtä vahvaa tunnetta kuin lapseeni.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Just tällasta se monen kohdalla on. Täyttä tuskaa vuodesta toiseen, ja silti perheelliset ''haukkuvat'' veloja, vaikka luulisi ymmärtävän miksei niitä lapsia kaikki halua.
No niinpä! He eivät voi ymmärtää veloja mitenkään, koska "kaikkien kuuluu tehdä lapsia ja tykätä niistä". Ai niin, ei pidä unohtaa että niitähän rakastaa eniten kuin mitään muuta maailmassa, se kyllä korvaa kaiken tuskan ja vuosien helvetin.
Jälkimmäinen kuulosti itsestänikin lässytykseltä ennen lasta.
Lapsen saannin jälkeen vähän järkytyin tajutessani, etten ole tainnut koskaan ketään rakastaa ennen lastani. Niin aitoa ja pyyteetöntä, että tekisit toisen edestä ihan mitä tahansa.
Jep. Ja lapsettomat sanovat "kyllä minä tiedän, rakastan sillälailla miestäni / koiraani / vanhempiani." ei, et tiedä etkä rakasta. Sen tietää vain kun saa oman lapsen.
Olen pahoillani, mutta sinä et voi mitenkään tietää (etkä päättää), miten toinen tuntee. Miksi vain lastaan voi rakastaa niin? Perus av-mamma.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Just tällasta se monen kohdalla on. Täyttä tuskaa vuodesta toiseen, ja silti perheelliset ''haukkuvat'' veloja, vaikka luulisi ymmärtävän miksei niitä lapsia kaikki halua.
No niinpä! He eivät voi ymmärtää veloja mitenkään, koska "kaikkien kuuluu tehdä lapsia ja tykätä niistä". Ai niin, ei pidä unohtaa että niitähän rakastaa eniten kuin mitään muuta maailmassa, se kyllä korvaa kaiken tuskan ja vuosien helvetin.
Jälkimmäinen kuulosti itsestänikin lässytykseltä ennen lasta.
Lapsen saannin jälkeen vähän järkytyin tajutessani, etten ole tainnut koskaan ketään rakastaa ennen lastani. Niin aitoa ja pyyteetöntä, että tekisit toisen edestä ihan mitä tahansa.
Jep. Ja lapsettomat sanovat "kyllä minä tiedän, rakastan sillälailla miestäni / koiraani / vanhempiani." ei, et tiedä etkä rakasta. Sen tietää vain kun saa oman lapsen.
Olen pahoillani, mutta sinä et voi mitenkään tietää (etkä päättää), miten toinen tuntee. Miksi vain lastaan voi rakastaa niin? Perus av-mamma.
Olen pahoillani, mutta sinä et mitenkään voi tietää mitä on rakkaus omaa lasta kohtaan jos sinulla ei ole lasta.
Juuri näin. En tietenkään odota palvontaa, mutta kuvittelin ihan tosissani, että kyllä hän kasvettuaan jonkinlaista arvoa antaa sille, joka hänestä on huolehtinut aina..vaan ei, pikemminkin on antamatta minkäänlaista arvoa.
Hän on pyyhkinyt minut elämästään, käyttäytyy kuin mitään elämää minun kanssa ei olisi koskaan ollutkaan. Kyllä loukkaa, loukkaa niin saakelisti. Tekis jopa mieli kostaa, niin tyrmistynyt olen.
Miehet saa kyllä livistää mutta naiset ei vai?? LOL!