Lue keskustelun säännöt.
Oli elämäni suurin virhe tehdä lapsia
24.07.2017 |
Joo, en tiedä, missä mielenhäiriössä suostuin vielä toiseen lapseen, joka syntyy ihan lähiaikoina. Seuraavat kaksi vuotta elämästäni tulevat olemaan täyttä helvettiä, jos selviän niistä hengissä. Esikoinen ei edelleenkään nuku täysiä öitä, niin voin heittää hyvästit edes jonkinlaisille yöunille, kun toinen lapsi syntyy. Olen äärimmäisen kateellinen lapsettomalle ystävälleni, joka tajusi olla tekemättä ainuttakaan lasta. Miksi menin pilaamaan elämäni, mielenterveyteni ja parisuhteeni? Toisaalta jos hyvin käy, niin en selviä synnytyksestä, eikä tarvitsisi murehtia tulevia helvetillisiä kahta vuotta.
Kommentit (207)
Alla oleva lainaus oli vastaus tähän:
"Pakko nyt todeta, että huolenpito lapsista on se lähtökohta ja sen pitäisikin olla itsestäänselvyys, kuten lapsesi sitä sellaisena nyt pitääkin.
Et voi vaatia lapselta palvontaa siitä hyvästä, että olet hänet huoltanut asianmukaisesti.
Kuinka teini muuten osoittaa tämän "kunnioituksen puutteen"?"
Vierailija kirjoitti:
Juuri näin. En tietenkään odota palvontaa, mutta kuvittelin ihan tosissani, että kyllä hän kasvettuaan jonkinlaista arvoa antaa sille, joka hänestä on huolehtinut aina..vaan ei, pikemminkin on antamatta minkäänlaista arvoa.
Hän on pyyhkinyt minut elämästään, käyttäytyy kuin mitään elämää minun kanssa ei olisi koskaan ollutkaan. Kyllä loukkaa, loukkaa niin saakelisti. Tekis jopa mieli kostaa, niin tyrmistynyt olen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Lukematta ketjua. Monissa kunnissa saa nyt lapsiperheiden kotipalvelua. Suurin osa asiakkaista on uupuneita perheitä. Kannattaa ottaa puheeksi esim. neuvolassa. Ja sinulle voisi olla hyvä saada keskusteluapua.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Just tällasta se monen kohdalla on. Täyttä tuskaa vuodesta toiseen, ja silti perheelliset ''haukkuvat'' veloja, vaikka luulisi ymmärtävän miksei niitä lapsia kaikki halua.
No niinpä! He eivät voi ymmärtää veloja mitenkään, koska "kaikkien kuuluu tehdä lapsia ja tykätä niistä". Ai niin, ei pidä unohtaa että niitähän rakastaa eniten kuin mitään muuta maailmassa, se kyllä korvaa kaiken tuskan ja vuosien helvetin.
Jälkimmäinen kuulosti itsestänikin lässytykseltä ennen lasta.
Lapsen saannin jälkeen vähän järkytyin tajutessani, etten ole tainnut koskaan ketään rakastaa ennen lastani. Niin aitoa ja pyyteetöntä, että tekisit toisen edestä ihan mitä tahansa.
Jep. Ja lapsettomat sanovat "kyllä minä tiedän, rakastan sillälailla miestäni / koiraani / vanhempiani." ei, et tiedä etkä rakasta. Sen tietää vain kun saa oman lapsen.
Olet väärässä. Minula on mies, lapsia ja lemmikkejä ja tiedän, mitä tunnen. Ihmisillä on erilainen empatiakyky, erilainen kyky tuntea, kuvitella ja myötäelää.
Vierailija kirjoitti:
Meillä ei edes ole pieni ikäero tulossa vaan noin 4 vuotta. Esikoinen vaan kömpii edelleen lähestulkoon joka yö viereen nukkumaan. Sillä odotankin yhtä helvetillisiä yövalvomisia kuin esikoisen kanssa. Tyhmänä luulin että 4-vuotias nukkuisi jo omassa huoneessaan nätisti. No ei nuku.
Ap
Meillä 4-vuotias nukkui vieressä ja ihan kömpimättä. Olen laiska ja mukavuudenhaluinen, siksi vauva (ja myöhemmin lapsi) nukkui koko ajan meidän vanhempien kanssa. En olisi jaksanut mitään ramppaamista keskellä yötä, imetin sängysä tokkurassa ja nukahdin usein jo imetyksen aikana. Ja vaikka näitä yöimetyksiä oli vielä muutama siinä vaiheessa kun lapsi oli 2-3-vuotias, en koskaan kärsinyt mistään unenpuutteesta. Senkin jälkeen kun imetys oli loppunut, oli mukava nukkua yhdessä.
Yhdessä nukkuminen on ihan loistava tapa antaa lapselle läheisyyttä, jota hän saattaa olla vailla. Eikä tarvitse pelätä, että lapsi jää sinne vanhempien sänkyyn aikuisikään saakka. Viimeistään siinä vaiheessa kun kuvioihin tulee seurusteluun liittyvä yökyläily, lapsi siirtyy omaan sänkyynsä.
Vierailija kirjoitti:
Tee itsellesi palvelus ja opeta esikoinen omaan huoneeseen ennen kuin synnytät. Ja pienemmän opetat omaan huoneeseen heti kun imetys loppuu.
Meillä imetys kesti 4,5 vuotta eikä senkään jälkeen ollut kiirettä häätää lasta pois perhepedistä.
Mutta kaksi leikki-ikäistä kyllä varmaan viihtyy samassa makuuhuoneessa, ei ole niin orpoa kuin ihan yksin nukkuminen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Just tällasta se monen kohdalla on. Täyttä tuskaa vuodesta toiseen, ja silti perheelliset ''haukkuvat'' veloja, vaikka luulisi ymmärtävän miksei niitä lapsia kaikki halua.
No niinpä! He eivät voi ymmärtää veloja mitenkään, koska "kaikkien kuuluu tehdä lapsia ja tykätä niistä". Ai niin, ei pidä unohtaa että niitähän rakastaa eniten kuin mitään muuta maailmassa, se kyllä korvaa kaiken tuskan ja vuosien helvetin.
Jälkimmäinen kuulosti itsestänikin lässytykseltä ennen lasta.
Lapsen saannin jälkeen vähän järkytyin tajutessani, etten ole tainnut koskaan ketään rakastaa ennen lastani. Niin aitoa ja pyyteetöntä, että tekisit toisen edestä ihan mitä tahansa.
Jep. Ja lapsettomat sanovat "kyllä minä tiedän, rakastan sillälailla miestäni / koiraani / vanhempiani." ei, et tiedä etkä rakasta. Sen tietää vain kun saa oman lapsen.
Olet väärässä. Minula on mies, lapsia ja lemmikkejä ja tiedän, mitä tunnen. Ihmisillä on erilainen empatiakyky, erilainen kyky tuntea, kuvitella ja myötäelää.
Niin? Sinulla on lapsia, tietysti tiedät mitä tunnet heitä kohtaan. Minä puhuin lapsettomista jotka sanovat tietävänsä mitä on rakkaus omaa lasta kohtaan. Lue ennenkuin kommentoit.
Minä juhlin, rellestin, matkustelin, ryyppäsin, nussin ympäri kyliä ja elin.
Sitten oli aika perustaa perhe ja sen tein. Hetkeäkään en ole katunut. Hoidan lapsia melko stressittömästi. Olen pitänyt selvät rajat ihan alusta asti. Molemmat ovat nukkuneet omissa sängyissään ihan alusta asti. Vain harvoin könyävät yöllä viereen. Joka päivä sänkyyn klo 21.00.
Miten jotkut tekevät lapsia, jos eivät niitä oikeasti halua? Tekeekö joku oikeasti lapsia sen takia, kun joku ystäväkin on tehnyt?😂
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Minä juhlin, rellestin, matkustelin, ryyppäsin, nussin ympäri kyliä ja elin.
Sitten oli aika perustaa perhe ja sen tein. Hetkeäkään en ole katunut. Hoidan lapsia melko stressittömästi. Olen pitänyt selvät rajat ihan alusta asti. Molemmat ovat nukkuneet omissa sängyissään ihan alusta asti. Vain harvoin könyävät yöllä viereen. Joka päivä sänkyyn klo 21.00.
Miten jotkut tekevät lapsia, jos eivät niitä oikeasti halua? Tekeekö joku oikeasti lapsia sen takia, kun joku ystäväkin on tehnyt?😂
Sama. Jotenkin säälittävää yli 30 vuotiaat jotka yhä "elävät sitä nuoruutta" se nuoruus meni jo!
Vierailija kirjoitti:
Juuri näin. En tietenkään odota palvontaa, mutta kuvittelin ihan tosissani, että kyllä hän kasvettuaan jonkinlaista arvoa antaa sille, joka hänestä on huolehtinut aina..vaan ei, pikemminkin on antamatta minkäänlaista arvoa.
Hän on pyyhkinyt minut elämästään, käyttäytyy kuin mitään elämää minun kanssa ei olisi koskaan ollutkaan. Kyllä loukkaa, loukkaa niin saakelisti. Tekis jopa mieli kostaa, niin tyrmistynyt olen.
Millä tavalla pyyhkii pois elämästään?
Teini-ikään kuuluu se, että tehdään pesäeroa vanhempiin (koska ne ei tajuu mistään mitään 😉) ja kavereiden tärkeys korostuu.
Se on tärkeä prosessi itsenäistymisen kannalta, vaikka voi vanhemmasta toki tuntua pahalta.
Kyllä lapsesi sinua varmasti rakastaa ja arvostaa. Muistele omaa teini-ikää, sillä se tuppaa olemaan vaikea ikäkausi ihan teinille itselleenkin. Paljon muutoksia ja murroksia ja hormonit pistävät pään sekaisin.
Ole kärsivällinen ja tue lastasi tässä murroksessa, olet hänen tärkein tukipilarinsa edelleen, vaikkei hän sitä sinulle ääneen myönnä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Nyt tarvitsisit kunnollista keskusteluapua, useamman kerran ja mielellään useamman kuukauden. Voitko ottaa neuvolaan yhteyttä ja kysyä, mitä keskusteluapua olisi mahdollisuus saada. Voimia, ap. Noin syviä masentuneisuuden tunteita oletettavasti jokainen ihminen käy jossakin vaiheessa elämäänsä läpi, ihmiset ratkaisevat sitten tilanteensa kukin omalla tavallaan. Mutta koska kirjoitit tännekin, sinulle varmasti olisi hyötyä keskustelusta. Otahan heti tänään vaikkapa neuvolaan yhteys, ap, sovitaanko niin?
Yleisellä tasolla: kuinka paljon juttelet asioistasi miehesi kanssa? Koetko, että saat häneltä tarvittavaa tukea kaikkeen lapsiarkirumbaan? Minkä ikäinen olet?
Neuvolassa ei tod kannata tollasia puhua. Saat papereihisi merkinnän "äiti on masentunut ja itsetuhoisia ajatuksia". Se ei tiedä hyvää jatkoon. Olet leimattu ja jos jotain sattuu, niin näitä sitten kaivellaan.
Jokaisella on oikeus omaan mielipiteeseensä olipa se millainen tahansa, mutta äitiys on siunaus jota ei kaikille suoda + toiset eivät edes sitä yhtä ainoaa lasta saa hoidoista huolimatta.
Kyllä kaikki sen tietää että pikkulapsi arki voi olla todella raskasta aikaa ja varsinkin jos lapsi/lapset sairastaa usein ja ovat ns koliikkivauvoja tai muuten vaan kitisevät ja nukkuvat huonosti.
Suomessa on paljon pariskuntia jotka mielellään adoptoisivat pikkuisen vauvan mutta se on kuulemma pitkä ja vaikea prosessi.
Hoitoapua yleensä saa jos sitä hakee tai pyytää: isovanhemmat,,kummit, sisarukset, ja Mannerheimin Lastensuojeluliiton toiminnasta löytyy ja saa apua kun vaan ottaa yhteyttä, mutta yleensä se kynnys pyytää apua on niin korkea että mieluummin yritetään vaan väkisin selviytyä yksin.
Suurinta vahvuutta on myöntää heikkoutensa ja pyytää apua ja sitä varmasti saa.
Joskus myös vahvoille ihmisille tulee heikkoja hetkiä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Meidän esikoinen oli 1v 10kk kun toinen lapsi syntyi, ikäero oli siis huomattavasti pienempi kuin teillä tulee olemaan. Meillä esikoinen on vielä vaipoissa, on unitutti, tarvitsee apua pukemiseen, peseytymiseen jne eikä hänkään nuku öitään heräilemättä.
Raskausaikana iski vähän samanlainen epätoivo tulevaa lasta kohtaan. Miksi kummassa halusin toisenkin lapsen? Arki alkoi kaikessa uhmakkuudessaan kuitenkin olla vauvavuoden huonounisuuden ja haasteidensa jälkeen jokseenkin helppoa ja mukavaa. Tuleva vauva pilaisi kaiken. Kadutti, harmitti, mietin adoptiota ja toivoin suunnilleen kohtukuolemaa. Ajatukset kuitenkin muuttuivat vauvan synnyttyä. Isosisko otti vauvan ilolla vastaan ja auttaa kykynsä mukaan hoitamisessa (lullaa rattaita, tuo ja vie vaippoja, valitsee vaatteet, peittelee jne). Vauva on nyt 4kk ja hän nukkuu yönsä heräämättä (ainakin vielä), syö nopeasti (5-10min) neljän tunnin välein. On joka suhteessa ollut helppo vauva siinä missä esikoinen oli haastava. Omat haasteensa toki sovittaa esikoisen ja vauvan rytmit toisiinsa, ulkoilut (esikoinen nukkuu nyt yönsä paremmin kun ulkoillaan vähintään 4h joka päivä) ja omat lepohetket.
Uskoisin, että sinunkin mielipiteesi toista lasta kohtaan voi vielä muuttua, jos et kuitenkaan lähtökohtaisesti inhoa lapsia. Raskaushormonit, ne tekevät välillä mielelle tepposia. Ja imetyshormonit yleensä auttavat jaksamaan vähilläkin unilla (kokemusta on, esikoisen eka puolivuotta maksimissaan 4h unta vuorokaudessa vartin pätkissä ja hengissä selvitty). Tsemppiä loppuraskauteen ja vauva-arkeen jos et päätäkään luovuttaa :).
Vierailija kirjoitti:
Minä juhlin, rellestin, matkustelin, ryyppäsin, nussin ympäri kyliä ja elin.
Sitten oli aika perustaa perhe ja sen tein. Hetkeäkään en ole katunut. Hoidan lapsia melko stressittömästi. Olen pitänyt selvät rajat ihan alusta asti. Molemmat ovat nukkuneet omissa sängyissään ihan alusta asti. Vain harvoin könyävät yöllä viereen. Joka päivä sänkyyn klo 21.00.
Miten jotkut tekevät lapsia, jos eivät niitä oikeasti halua? Tekeekö joku oikeasti lapsia sen takia, kun joku ystäväkin on tehnyt?😂
Kyllä sitäki valitettavasti on, että kun kaveripiiristä tarpeeksi moni saa lapsen, niin hankitaan jottei jäätäisi "ulkopuolisiksi".
Toinen lapsi taas tunnutaan hankkivan se idyllin vuoksi, plus suomessa on ihan outo into niihin mahdollisimman pieniin ikäeroihin, jottei vaan pääsisi liian helpolla. Itsehän odotin ensimmäistä viikoilla 12-13, kun jo ekan kerran kysyttiin, että kuinkas pian toisen hankitte 👍
Tunnutaan myös paheksuvan ajatusta, että voisi olla onnellinen yksilapsinen perhe ("siitähän tulee piloille hemmoteltu kakara ilman sisaruksia!") tai että toista mietittäisiin aikaisintaan kun eka olisi esim. 5-vuotias ("eihän niistä sit oo seuraa toisilleen!!").
Ja samaan aikaan nämä idylliset perheet monine lapsineen mahd.pienellä ikäerolla vaikeroivat arkensa raskautta. Ehkä toisinaan jopa voi käydä mielessä, että oliko sittenkään fiksu ajatus saada lapset maksimissaan vuoden-kahden ikäerolla.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Meillä ei edes ole pieni ikäero tulossa vaan noin 4 vuotta. Esikoinen vaan kömpii edelleen lähestulkoon joka yö viereen nukkumaan. Sillä odotankin yhtä helvetillisiä yövalvomisia kuin esikoisen kanssa. Tyhmänä luulin että 4-vuotias nukkuisi jo omassa huoneessaan nätisti. No ei nuku.
Ap
Meillä 4-vuotias nukkui vieressä ja ihan kömpimättä. Olen laiska ja mukavuudenhaluinen, siksi vauva (ja myöhemmin lapsi) nukkui koko ajan meidän vanhempien kanssa. En olisi jaksanut mitään ramppaamista keskellä yötä, imetin sängysä tokkurassa ja nukahdin usein jo imetyksen aikana. Ja vaikka näitä yöimetyksiä oli vielä muutama siinä vaiheessa kun lapsi oli 2-3-vuotias, en koskaan kärsinyt mistään unenpuutteesta. Senkin jälkeen kun imetys oli loppunut, oli mukava nukkua yhdessä.
Yhdessä nukkuminen on ihan loistava tapa antaa lapselle läheisyyttä, jota hän saattaa olla vailla. Eikä tarvitse pelätä, että lapsi jää sinne vanhempien sänkyyn aikuisikään saakka. Viimeistään siinä vaiheessa kun kuvioihin tulee seurusteluun liittyvä yökyläily, lapsi siirtyy omaan sänkyynsä.
Just näin. Ei ihme että on niin helvetin vaikeaa kun itse ollaan syypäitä eli tehdään täysin väärin monikin asia.
Itse olin yh enkä kärsinyt kuin lievästä väsymyksestä, kukaan ei itkenyt eikä huutanut.
Oli helppoa, kaikki sujui kun käytti äidinvaistoa ja järkeä.
Eikä raivoamista, eikä rangaistuksia.
Kaikki ikävuodet olivat ihania.
Ja yhä vieläkin lapseni kanssa menee hyvin.
Jaksan ihmetellä toisten tyyliä jossa elämä on niin vaikeaa ja lapsia syytetään tästä.
Hauskaa huomata, kuinka lapsiaan ei saa katua ja lapsettomuutta pitää katua viimeistään 40-vuotiaana.
Sen takia meillä on vain 1 lapsi,tänä aamuna jäi nätisti nukkumaan kun lähdin töihin,mikä on pieni ihme,yleensä on hereillä klo5 jälkeen.
Mulla ei kyllä hermo kestäisi pikkulapsi arkea uudestaan.
Vierailija kirjoitti:
Miten jotkut tekevät lapsia, jos eivät niitä oikeasti halua? Tekeekö joku oikeasti lapsia sen takia, kun joku ystäväkin on tehnyt?😂
Tekee. Et uskokaan kuinka tuhoisaa on kulovalkean tavoin leviävä vauva(kateus)kuume kun naisystäväpiiristä joku pullauttaa ensimmäisenä jälkikasvua.
Sen jälkeen näiden naisten miehet saavat kuullakseen kuinka ei olla oikea perhe, on niin kakaramaista olla vain kahdestaan, elämä on tyhjää, seuraava askel jne. Pillunhimossaan ja naisen menetyksen pelossa, tai -hui kauhistus- ikiseksittömyysen pelossa mies jörnii naisen paksuksi, ettei vaan "edut" pala. Viimeistään pari vuotta myöhemmin tajuaa tehneensä elämänsä suurimman kämmin
(Takavuosina Väestöliiton sivuilla oli artikkeli, jossa kerrottiin kuinka "vakiintuneissa parisuhteissa" lastentekoon aloite tuli 3/4 naisilta. Sillähän ei ole mitään tekemistä tuon vauvakateuskuumeen kanssa...)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Just tällasta se monen kohdalla on. Täyttä tuskaa vuodesta toiseen, ja silti perheelliset ''haukkuvat'' veloja, vaikka luulisi ymmärtävän miksei niitä lapsia kaikki halua.
No niinpä! He eivät voi ymmärtää veloja mitenkään, koska "kaikkien kuuluu tehdä lapsia ja tykätä niistä". Ai niin, ei pidä unohtaa että niitähän rakastaa eniten kuin mitään muuta maailmassa, se kyllä korvaa kaiken tuskan ja vuosien helvetin.
Jälkimmäinen kuulosti itsestänikin lässytykseltä ennen lasta.
Lapsen saannin jälkeen vähän järkytyin tajutessani, etten ole tainnut koskaan ketään rakastaa ennen lastani. Niin aitoa ja pyyteetöntä, että tekisit toisen edestä ihan mitä tahansa.
Sepä siinä onkin, en halua pelkkien hormonien takia sokaistua noin ja omistaa koko elämääni yhdelle oliolle, joka ei ole mitenkään tosiasiassa erityinen/sen arvoinen. Haluan elää itselleni, en biologian pakottamana jollekin toiselle. Rakkaus mitä koen koiriani ja miestäni ja ennen kaikkea itseäni kohtaan on ihan tarpeeks, tää riittää kiitos.
N29 ja vuoden pääst sekä mulla että miehellä piuhat poikki
Elämäni Paras ratkaisu oli olla tekemättä lasta. Nyt kun olen seurannut siskoni elämää niin sanat ei riitä kertomaan sitä kaikkea. Se stereotyyppinen malli että 1-2 lasta ja taivas aukeaa Ei todella pidä paikkaansa.
Niinhän siinä muuten tulee käymään jos ajattelet noin etkä tee yhtään mitään estääksesi eron.
Nyt ei ole liian myöhäistä puhua miehen kanssa vakavasti lastenhoidon vastuunjaosta ja suhteen tilasta ylipäätään, ja alkaa tehdä niitä isoja muutoksia joita elämäänne tarvitsette.
Teillä voisi olla ihan hyvä elämä edesaänne jos oikeasti teette asioita sen eteen, mutta jos nyt jäät tuohon ojaan makaamaan, niin sitä ojassa makuuta sulle on luvassa maailman tappiin asti.