Lapseton, mikä SINUA järkyttää eniten lapsiperhearjessa?

Meteli, jatkuva kohellus ja kurin puute.

Nämä siis asioita jotka häiritsee kun olen tekemisissä tapaamieni lapsiperheiden kanssa ja en ymmärrä miten vanhemmat kestävät näitä, mutta kai ne tottuvat siihen?

Varsinkin jatkuva huutaminen, kiljuminen ja älämöliseminen. Lapset eivät ole koskaan hiljaa ja heitä ei vaadita olemaan rauhallisesti tai muita häiritsemättä.

Yksi lapsi ei varmasti ole vielä kovin äänekäs, mutta kaksi pientä tai kolme kiljumassa ja juoksemassa 24/7. Jos olisin 4 lapsen äiti, niin varmasti vetelisin jo juustohöylällä ranteita auki, mun hermosto ei vain kykenisi käsittelemään sitä jatkuvaa huutoa, juoksemista, jatkuvaa kieltämistä ja paimentamista ja ohjaamista ja perässä menemistä ja huomion antamista ja jatkuvaa kokkaamista ja pesemistä ja....

Jos joskus lapsen haluan, niin maksimissaan yksi ja teen meille kotiin "kirjastohuoneen", jossa pitää olla aina hiljaa eikä siellä saa juosta tai säntäillä, siellä saa vain kuiskia. Se olkoon minulle hermolepohuone, jos ääni yltyy liikaa.

Vierailija kirjoitti:

Vanhempien oman identiteetin katoaminen. Moni ennen hauska, mielipiteitä omaava kaveri (miehiä ja naisia) on muuttunut pelkäksi isä-/äitihahmoksi.

Erikoista että minä en ole moista huomannut. Onko sinun vanhempasikin tälläisiä tylsimyksiä?

Mun mumma oli erittäin huumorintajuinen ja viisas ihminen vaikka sillä oli ollut 10 lasta, ei ollut kouluja käynyt ja raskasta kotityötä tehnyt, nuorena äitinä hoiti kersojen ja elukoiden lisäksi appivanhemmat jotka olivat sänkyyn hoidettavia, lapset synnytti kotona, talo oli pieni, tupa ja kamari. Mumma oli aina iloinen eikä koskaan puhunut kenestäkään pahaa sanaa. Eli vuosia leskenä mökissä 5km kirkonkylältä koiran kanssa, talvella keskellä lunta ja pimeyttä. Eikä muuten tullut vettä keittiöön, kylmä vesi tuli pumpulla pesuhuoneeseen, se oli se ylellisyys, toki joskus talvella putki jäätyi, en tiedä missä vaiheessa se pumppu ja pesuhuone oli tehty, aluksi piti kyllä vesi kantaa kaivosta. Ja pihavessa tietysti oli. Viimeiset kolme vuotta ennen kuolemaansa asui kirkolla asunnossa jossa oli suihku ja sisävessa.

Vierailija kirjoitti:

Meteli, jatkuva kohellus ja kurin puute.

Nämä siis asioita jotka häiritsee kun olen tekemisissä tapaamieni lapsiperheiden kanssa ja en ymmärrä miten vanhemmat kestävät näitä, mutta kai ne tottuvat siihen?

Varsinkin jatkuva huutaminen, kiljuminen ja älämöliseminen. Lapset eivät ole koskaan hiljaa ja heitä ei vaadita olemaan rauhallisesti tai muita häiritsemättä.

Yksi lapsi ei varmasti ole vielä kovin äänekäs, mutta kaksi pientä tai kolme kiljumassa ja juoksemassa 24/7. Jos olisin 4 lapsen äiti, niin varmasti vetelisin jo juustohöylällä ranteita auki, mun hermosto ei vain kykenisi käsittelemään sitä jatkuvaa huutoa, juoksemista, jatkuvaa kieltämistä ja paimentamista ja ohjaamista ja perässä menemistä ja huomion antamista ja jatkuvaa kokkaamista ja pesemistä ja....

Jos joskus lapsen haluan, niin maksimissaan yksi ja teen meille kotiin "kirjastohuoneen", jossa pitää olla aina hiljaa eikä siellä saa juosta tai säntäillä, siellä saa vain kuiskia. Se olkoon minulle hermolepohuone, jos ääni yltyy liikaa.

Kyllä se riippuu siitä minkälaiset geenit lapsilla on, ja tietysti siitä kasvatuksesta. Mun lapset ei mölise koko ajan, tytär ei mölissyt juuri koskaan, katsoi piirrettyjä, leikki omia leikkejään, ei mitään riehumista kuin joskus ulkoleikeissä kavereiden kanssa, kaksospojat riehuu ja metelöi joskus, ja niitä joutuu komentamaan, mutta paljon nekin on ulkona kavereiden kanssa, pelaavat tableteillaan, piirtelevät, tekevät legoilla. Minä kyllä saan nukuttua vaikka päikkärit kun tulen väsyneenä töistä, tai menen makkariin lukemaan kirjaa tai lehteä, saan olla ihan rauhassa. Toki siihen meluun kyllä jonkin verran tottuukin niin että ei jaksa komentaa jatkuvasti, mutta raja tulee vastaan aina jossain vaiheessa, kyllä minä karjun sitten kovempaa kuin kakarat ja kyllä ne siitä hipsii omiin huoneisiinsa ja osaavat olla hiljaa. Yhden lapsen kanssa pärjää aina, pahinta on jos tekee pienellä ikäerolla monta, en jaksaisi, kaksosetkin on helpommat.

Tämä kommentti on aiemmin kommentoineille lasten kanssa työskenteleville.

Itse olen luokanopettaja ja mietin monta vuotta että miten jaksaisin omien lasten kanssa kun sitten se työpäivä et päättyisi koskaan eikä saisi lapsista lomaa. Hiljaisuus oli tärkeä osa töistä palautumista. Kyselin perheellisiltä kollegoilta eivätkä he oikein osanneet vastata kuin että kyllä sen jaksaa.

Lopulta rakastuin ja hormonit voittivat järjen. Nyt täytyy sanoa ettei tunnu perheellisenä ollenkaan niin raskaalta kuin kuvittelin. Toisaalta olin myös hyvin valmistautunut eikä ollut vaaleanpunaisia laseja päässä. Hiljaisuutta saa kotona kun haluaa, en ole onneksi yh ja minulla on hyvä kumppani, omaa aikaa saisi jos haluaisin, en vaan halua. Palaudun töistä ja jaksan siellä sekä kotona.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä olen perheellinen ja olin kyllä ymmärtänyt nämä teidän "järkytykset" reilusti etukäteen, varautunut niihin ja pärjännyt niiden kanssa. Että hohhoh teille ja teidän "järkytyksille". Paras kaikille kun jätätte älykkyysgeeninne sukupuuton uhreiksi.

Eikös tää ketju ollut lapsettomille? Ja miksi edes loukkaannut noin kovasti siitä, että lapsiperhe-elämä ei ole kaikille mieluista?

Niin, ja perheellisille tarkoitetussa ketjussa oli puolet kommenteista velojen vänkäämistä. Niin että tulin nyt sitten vastavierailulle vähän oikomaan niitä omituisia vela-kuvitelmia.

Tälle on oma sanansakin suomen kielessä: pikkusieluisuus.

Niin, mikäs sana sille olisi että velat hokee täällä vauvapalstalla jokaisessa ketjussa jossa keskustellaan lapsiperheiden arkisista asioista niitä hokemiaan jotka ei edes pidä paikkaansa, kuin ehkä yhdessä tapauksessa tuhannesta tai kymmenestä tuhannesta? Ja velat ei suostu uskomaan että me perheelliset emme välitä siitä onko heillä lapsia tai ei, haluavatko he lapsia vai ei ja mitä mieltä he ovat meidän elämästämme.

Eipä yllätä että täällä heti perheelliset kommentoimassa, vaikka heiltä ei mitään kysytty. :D

Mä haluan kyllä jonain päivänä lapsia, mutta pelottaa ja ahdistaa juuri se omanajanpuute, se että jos haluaisi vielä treenata tosissaan niin ehtisikö tai jaksaisiko enää. Myös se jatkuva älämölö ja huolehtiminen stressaa, vaikka ehkä siihen sitten vaan tottuu. Mä en myöskään meinaa kestää sitä jatkuvaa show'ta, kun pakataan eväitä, lapsi kaatuu, joku pissaa, vaippa pitää vaihtaa, sitten joku kiusaa toista, jonka jälkeen toinen kaatuu, toinen pissaa ja jatkuu ikuisuuksiin tämä. Että eikö siinä hajoa pää vai onko omat lapset sitten vaan eri asia?

Normaaleista järkevistä ihmisistä tulee lapsi edellä kaikessa menijöitä. Lapsi sitä ja tätä kun yrittää yhteisiä aikatauluja sumplia. Ei ihme, että kasvaa itsekeskeinen sukupolvi, kun aina mennään jälkikasvun ehdoilla, ei esimerkiksi koko perheen. Kohta ne varmaan saavat toivoa koulussakin, milloin juuri itselle sopisi pitää välitunti.

Ei ole lapsia. En pysty tinkimään unentarpeesta.

Vierailija kirjoitti:

Minua ihmetyttää eniten se, kuinka vanhemmat ehtivät. Minä teen töitä ihan normaalissa virassa (en siis yrittäjänä tai missään bisnestyössä) 8-12 tuntia päivässä. Töiden lisäksi on välillä aikamoinen tekeminen ehtiä huolehtia koira, kotityöt, tarpeellinen nukkuminen, parisuhde, liikunta, läheisistä huolehtiminen jne. välttämättömyys. Puhumattakaan että ehtisi harrastaa jotain, tehdä jotain kivaa tms. MITEN kukaan vanhempi voi ehtiä kaiken tämän lisäksi olemaan läsnäoleva vanhempi lapselleen, kasvattamaan häntä ja tekemään asioita yhdessä. Useimmilla lapsia on vieläpä monta. Ja jos ei ehdi antamaan aikaa lapselleen, MIKSI niitä sitten on hankkinut?

Toinen mikä ihmetyttää, on se kamala meteli mikä niistä lapsista lähtee. Miksi nykyajan lasten sallitaan huutaa ja meluta aina ja kaikkialla?!

Niin, en tiedä miksi nykyajan lapset saa huutaa, kaipa se on tämä lapsentahtisuus tai mitä nyt onkin. Ei mun lapsuudessa huudettu, eikä mun lapset huuda, jos huutaa niin kiellän, eivät esim. kaupassa ole koskaan huutaneet. Jos jotain kiukuttelua tulee ihmisten ilmoilla, niin aika nopeasti kakara lähtee ulos ja autoon jos ei tottele. 

Ja se ehtiminen, no meitä on onneksi kaksi. Koiraa ei ole koska se olisi liian vaivalloista. Mies hoitaa kissat ja tiskit, minä käyn kaupassa ja hoidan pyykit (yleensä viikonloppuisin) muut kotityöt tehdään silloin kun jaksetaan, on pakko tai iskee inspiraatio. Mies käy joka päivä kävelylenkillä, minä en perusta urheilusta, minä teen kesäaikoina puutarhahommia. Muita harrastuksia on vaihtelevasti, yhdistystoimintaa ja politiikkaa, joskus jotain kursseja... muuten käytän iltani siihen että olen koneella, luen kirjaa, katson telkkaria... lapset tekevät omia juttujaan, ei niitä yhteisiä juttuja tarvi joka päivä tehdä, niitä tehdään aina joskus kun se on luontevaa, esim. käydään uimassa. Mies on poikien kanssa tehnyt enemmän juttuja ja minä taas tyttären kanssa, esim. leivottaan, tai katsotaan telkkaria ja tehdään samalla käsitöitä, tytär kutoo ja minä virkkaan matonkuteesta tai teen jotain muuta.

Kun anoppi eli mies kävi lähes joka päivä häntä katsomassa, minä menin mukaan poikien kanssa ehkä kerran viikossa, ja kun pojat vähän kasvoi menivät isänsä kanssa kolmestaan ja minä olin yksin tai tyttären kanssa kotona. Minulla ei läheisiä ole lähellä joten ei siihen mene aikaa. Parisuhteelle meillä ei ole mitään erityistä aikaa ollut koskaan, ihan samalla tavalla ollaan vaikka lapset ei ole kotona, me eletään tätä yhteistä elämää tässä koko ajan, lapset on perheenjäseniä eikä mitään työtehtäviä tai taakkoja. Niin se oli mun lapsuuden perheessäkin. Jokainen voi perhe-elämänsä muokata mieleisekseen, niin on tehty aina, vasta nyt tämän netin myötä on tullut tämä kauhea vanhemmuuden ja muunkin elämän suorittaminen. 

Vierailija kirjoitti:

Ei ole lapsia. En pysty tinkimään unentarpeesta.

Minä joudun työn takia tinkimään unesta. Tänään nukuin kolmesta yhteentoista. Lapset nukahti joskus kahdentoista jälkeen ja heräsivät kai joskus kymmenen huiteilla. Minä olen aina ollut aamu-uninen ja illanvirkku, olen opettanut myös lapset siihen että ennen yhdeksää ei aamulla nousta jos ei ole pakko.

Kakaroiden kiljunta ja hötkyily joka paikkaan !!

Se jatkuva möly ja härdelli. Koko ajan joku huutamassa äitiä. Siis ei mitenkään yllätä mua, mutta en tajua miten ihmiset jaksaa.

Korvia huumaava meteli, kaaos, sotku, pissa, kakka ja oksennus yhdistettynä ikuiseen univajeeseen, aikatauluttamiseen ja kaiken oman ja henkilökohtaisen menettämiseen. Ai niin ja sitten se, että miten ihminen selviää järjissään vielä omakotitalolainasta, kahdesta koirasta, kissasta, kanista, pihaan hajonneesta autosta, poikien reissuun livenneestä miehestä ja vakiduunista.

En vain ymmärrä.

Vierailija kirjoitti:

Eipä yllätä että täällä heti perheelliset kommentoimassa, vaikka heiltä ei mitään kysytty. :D

Mä haluan kyllä jonain päivänä lapsia, mutta pelottaa ja ahdistaa juuri se omanajanpuute, se että jos haluaisi vielä treenata tosissaan niin ehtisikö tai jaksaisiko enää. Myös se jatkuva älämölö ja huolehtiminen stressaa, vaikka ehkä siihen sitten vaan tottuu. Mä en myöskään meinaa kestää sitä jatkuvaa show'ta, kun pakataan eväitä, lapsi kaatuu, joku pissaa, vaippa pitää vaihtaa, sitten joku kiusaa toista, jonka jälkeen toinen kaatuu, toinen pissaa ja jatkuu ikuisuuksiin tämä. Että eikö siinä hajoa pää vai onko omat lapset sitten vaan eri asia?

Kyllä siinä hajoaa pää, vaikka omat lapset onkin eri asia kuin vieraat. Mutta älä tee niitä lapsia niin pienellä ikäerolla että on kaksi vaippapyllyä autettavaa ja vahdittavaa, mutta eri kehitysvaiheessa, vauva ja uhmaikäinen on vihoviimeinen yhdistelmä, itselläni ei ole ollut koska tiesin että en jaksaisi sitä, esimerkkejä oli ympärillä. Mulla on kyllä kaksoset, mutta niiden kanssa on päässyt aika helpolla. 

Anna esikoisen olla perheen vauva tarpeeksi pitkään, ja nauti siitä lapsen kanssa olemisesta kaikessa rauhassa, se lapsi ei tarvi heti sisaruksta leikkikaveriksi, se on yleensä se tappelukaveri ja vähintäänkin meluamiskaveri. Minulla oli yksi lapsi 14 vuotta, ja se oli mukavaa aikaa alusta asti. Lapsi leikki rauhassa itsekseen ja oli helppo lähteä mihin vaan, yhdelle lapselle saa helposti hoitajankin. Esikoinen kasvoi itsenäiseksi ja pärjääväksi, nyt on jo aikuinen ja asunut monesti ulkomailla eri maissa, odotan sitä päivää kun minusta tulee isoäiti, tosin pelkään että ovatko tulevat lapsenlapset sitten kaukana ulkomailla, onneksi sentään nykyään on tämä "näköradio" keksitty.

Pikkulasten kanssa kyllä tuppaa olemaan niin että kun talvella saa kaikki vaatteet päälle niin sonnat on heti vaipassa, se on kai vaan se murphyn laki :) Onneksi se aika on aika lyhyt elämässä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Se miten äidit ovat persoonattomia miehen omistamia synnytyskoneita jotka tekevät ilmaista paskaduunia joka ei näy ikinä missään ja sitä omaa identiteettiä rikotaan vielä ottamalla miehen nimi ja antamalla miehen nimi aina ja poikkeuksetta lapsille kaikissa perheissä.

En ikinä halua äidiksi kun tajusin miten irvokasta ja naista alistavaa se on.

Olen jotenkin tosi helpottunut, etten ole ainut joka ajattelee näin! Missään muualla kuin täällä palstalla anonyymisti en tätä oikein voi myöntää - paitsi omalle miehelle onneksi. Jännä juttu muuten noi lasten sukunimet, miksi ne tulee aina mieheltä, vaikka naisella olis oma sukunimensä? Ihan oikeasti ihmetyttää, vaikka nyt sinänsä hyvin merkityksetön juttu kaiken muun rinnalla onkin.

Itse ainakin olen ottanut miehen nimen koska oma oli niin ruma. Jos miehellä olisi ollut ruma nimi ja minulla hieno niin koko perheelle olisi tullut se. Ei se nyt varmaan lähtökohtaisesti ole naista alistavaa parisuhteessa :D

Älkää oikeasti jaksako kieltää asiaa. Kaikissa kulttuureissa nimi tulee mieheltä, ihan kaikissa. Käytännössä jokainen avioliitossa nimenvaihtava on nainen. Mikään "mutq oli nätimpi" ei asiaa muuta. Se että välität enemmän estetiikasta kuin omista juuristasi ja identiteetistäsi on juuri naiseuden ja äitiyden irvikuva. Kaikki naiset vaihtavat nimensä, älkää jaksako kieltää asiaa ja kierrellä.

Naiset ottavat myös vaikeampia nimiä, pidempiä nimiä, ääkkös-öökösnimiä, täysin etunimeen sopimattomia nimiä. Koska alistuvat miehelle. Jos se nimi valittaisiin estetiikan mukaan se ei todellakaan tulisi mieheltä KAIKISSA tapauksissa.

Onko naisille kokonaisuuksien hahmottaminen vaikeaa kun aina "minäminä" selityksiä eikä mitään kykyä hahmottaa ilmiötä kokonaisuudessa.

Vain naisilla on tyttönimet ja rouvanimet. Miehistä vain prosentti osallistuu nimenvaihtoon. Naiset alistuvat, miehillä on oma nimi kuolemaan asti.

Ja sen koko perinteen ydin on siirtää nainen mieheltä miehelle.

Vierailija kirjoitti:

Se jatkuva möly ja härdelli. Koko ajan joku huutamassa äitiä. Siis ei mitenkään yllätä mua, mutta en tajua miten ihmiset jaksaa.

Minä olen ollut äiti 22 vuotta, ja vieläkin joskus kun lapsi huutaa äitiä, odotan että oma äitini vastaa :)

Onneksi mun lapset ei koskaan ole ollut mitään äiti äiti jankkaajia, heillä on isäkin, ja suurimman osan aikaa ovat ihan keskenään. En jaksaisi mitään jatkuvaa härdelliä. En ymmärrä miksi pitäisi  jaksaa. Ei meillä lapsuudenkodissakaan ollut mitään härdelliä. Meillä tosin oli kaikilla neljällä 4-6 vuotta ikäeroa, joten ei ollut jatkuvaa kiusaamista, vaan päinvastoin me isommat huolehdittiin pienistä tarpeen vaatiessa. 

Vierailija kirjoitti:

Tämä kommentti on aiemmin kommentoineille lasten kanssa työskenteleville.

Itse olen luokanopettaja ja mietin monta vuotta että miten jaksaisin omien lasten kanssa kun sitten se työpäivä et päättyisi koskaan eikä saisi lapsista lomaa. Hiljaisuus oli tärkeä osa töistä palautumista. Kyselin perheellisiltä kollegoilta eivätkä he oikein osanneet vastata kuin että kyllä sen jaksaa.

Lopulta rakastuin ja hormonit voittivat järjen. Nyt täytyy sanoa ettei tunnu perheellisenä ollenkaan niin raskaalta kuin kuvittelin. Toisaalta olin myös hyvin valmistautunut eikä ollut vaaleanpunaisia laseja päässä. Hiljaisuutta saa kotona kun haluaa, en ole onneksi yh ja minulla on hyvä kumppani, omaa aikaa saisi jos haluaisin, en vaan halua. Palaudun töistä ja jaksan siellä sekä kotona.

Ööh. Ei kai se raskaalta tunnukaan, jos palautuminen onnistuu perheen parissa eikä tarvitse omaa aikaa.

Olen myös opettaja, enkä todellakaan jaksaisi tai ehtisi lapsia tähän päivätyön, taiteellisen työn, parisuhteen, ystävien ja harrastusten päälle. Se johtuu siitä, että minä todella tarvitsen sitä omaa aikaa säännöllisesti ja paljon.

Unenpuute. Melu/jatkuva pyytämiseen ja tarpeisiin vastaaminen. Sotku. Epäjärjestykseen voisin tottuakin (olen hyvä heittelemään irtokamoja laatikoihin ja koreihin piiloon), mutta mitään epämääräistä niljaa ja lähmää, siis suoranaista likaa, en kyllä ihan hevillä sietäisi lattialla ja muilla pinnoilla.

Ne syyt, miksi epäilen vanhemmuustaitojani eniten, ovat kuitenkin nuo kaksi ensimmäistä. Olen ollut pysyvästi työelämässä vasta reilut kolme vuotta, ja koko sen ajan (toki eniten ekana vuonna) kärsinyt vaihtelevasti unettomuudesta. Alussa tilanne meni tosi pahaksi, mutta kun sain unta sikentävän lääkityksen, olen päässyt välillä oikein hyvään tasapainoon enkä tarvitse lääkettä koko ajan. Kuitenkin muisto tuosta pahasta unettomuudesta, joka veti mielen täysin matalaksi ja lamautti päivittäistä toimintakykyä, on tuore. Mietin, miten psyykeni ja kehon reagoisi vauva-ajan valvomiseen ja myöhempään lapsen rytmissä heräämiseen.

Teen päivisin töitä lasten ja nuorten kanssa. He ovat tarvitsevia ja välillä todella haastavia. Ties mitä valehtelua, vastuusta laistamista, yleistä perseilyä, vittuilua ja raivonpuuskia pitää milloinkin käsitellä. Ovathan he todella kivojakin, mutta kyllä se sosiaalinen kontakti heidän kanssaan saa kupin aika täyteen joka päivä. Mietin, miten töistä tullessa jaksan sitten kuunnella ja täyttää oman lapsen tarpeet (tiedän, että kuuntelisin ja käyttäisin, mutta se vaikuttaisi paljon jaksamiseen). Vai onko oma perhe kuitenkin niin eri? En tiedä. Joskus työpäivän jälkeen en tosiaan halua ensimmäiseksi mennä halimaan miestäni sohvalle, vaan laittaa makkarista oven kiinni ja sammuttaa valot. Miten sitten jaksaisi oman lapsen tarvitsevuuden? Ja vielä jos olisi jotain ihan jäätävää meluamista ja kiukkuamista välillä. Näitä kyllä joskus mietin, vaikka tiedän, että lapsen haluan ja varmaan olisimme mieheni kanssa aivan kelpovanhemmat.

Minä ihmettelen näitä velojen vastauksissa usein olevaa "aikatauluttamista"

En nyt ymmärrä miten se liittyy lapsiin. Lapset pitää toki viedä hoitoon ennenkuin menee töihin, mutta mitä aikatauluttamista se on? Samalla tavalla pitää töihin lähteä joskus tiettyyn aikaan kuitenkin. Ja ekaluokkalaisen joutuu herättämään  aamulla jos ei ole sellainen lapsi joka herää helposti itsekseen.

Ei mulla ole koskaan vielä ollut aikatauluttamista kuin töissä. Enkä muista että vanhempani olisivat aikatauluttaneet mitään muuta kuin töitä.

Vierailija kirjoitti:

Unenpuute. Melu/jatkuva pyytämiseen ja tarpeisiin vastaaminen. Sotku. Epäjärjestykseen voisin tottuakin (olen hyvä heittelemään irtokamoja laatikoihin ja koreihin piiloon), mutta mitään epämääräistä niljaa ja lähmää, siis suoranaista likaa, en kyllä ihan hevillä sietäisi lattialla ja muilla pinnoilla.

Ne syyt, miksi epäilen vanhemmuustaitojani eniten, ovat kuitenkin nuo kaksi ensimmäistä. Olen ollut pysyvästi työelämässä vasta reilut kolme vuotta, ja koko sen ajan (toki eniten ekana vuonna) kärsinyt vaihtelevasti unettomuudesta. Alussa tilanne meni tosi pahaksi, mutta kun sain unta sikentävän lääkityksen, olen päässyt välillä oikein hyvään tasapainoon enkä tarvitse lääkettä koko ajan. Kuitenkin muisto tuosta pahasta unettomuudesta, joka veti mielen täysin matalaksi ja lamautti päivittäistä toimintakykyä, on tuore. Mietin, miten psyykeni ja kehon reagoisi vauva-ajan valvomiseen ja myöhempään lapsen rytmissä heräämiseen.

Teen päivisin töitä lasten ja nuorten kanssa. He ovat tarvitsevia ja välillä todella haastavia. Ties mitä valehtelua, vastuusta laistamista, yleistä perseilyä, vittuilua ja raivonpuuskia pitää milloinkin käsitellä. Ovathan he todella kivojakin, mutta kyllä se sosiaalinen kontakti heidän kanssaan saa kupin aika täyteen joka päivä. Mietin, miten töistä tullessa jaksan sitten kuunnella ja täyttää oman lapsen tarpeet (tiedän, että kuuntelisin ja käyttäisin, mutta se vaikuttaisi paljon jaksamiseen). Vai onko oma perhe kuitenkin niin eri? En tiedä. Joskus työpäivän jälkeen en tosiaan halua ensimmäiseksi mennä halimaan miestäni sohvalle, vaan laittaa makkarista oven kiinni ja sammuttaa valot. Miten sitten jaksaisi oman lapsen tarvitsevuuden? Ja vielä jos olisi jotain ihan jäätävää meluamista ja kiukkuamista välillä. Näitä kyllä joskus mietin, vaikka tiedän, että lapsen haluan ja varmaan olisimme mieheni kanssa aivan kelpovanhemmat.

Siinä on se ero, että omien lasten kasvatuksesta olet sinä itse vastuussa (ja toki puolisosi) ne sun omat lapset jos kotona perseilee, niin sinä saat komentaa niitä, vieraiden lapsia pitää aina komentaa nätisti, omille voi vaikka karjua että nyt jukolauta turpa kiinni mä en kestä tuota... Omille lapsille voi ja saa näyttää omat tunteet, jos tuntuu että on väsynyt ja haluaa olla rauhassa, omalle lapselle voi sanoa, että minä tarvin nyt vähän aikaa lepoa ja hiljaisuutta, lapset ei ole tyhmiä kyllä ne ymmärtää n. 2 vuotiaasta ylöspäin. Minä olin tällä viikolla töiden jälkeen kahtena päivänä niin väsynyt että menin pariksi tunniksi nukkumaan illalla. Lapset oli ulkona tai pelasivat ja leikkivät huoneissaan, ei koululaisia enää tarvi vahtia. Puoliso pitää olla ehdottomasti sellainen joka hoitaa myös oman osuutensa sekä lapsista että kotitöistä, muuten se on liian raskasta.