Mitä sille voi tehdä, kun masentaa, ja syynä se, että vanhemmat ei arvostaneet?

Minä koitin lähestyä äitiä, minä hautasi sotakirveen. Ja mitä se tekee? Arvostelee ja moittii. Loukkasi niin, että tunsin sen haluavan mun kuolla. Tuhota oman lapsensa. Sen se halusi. Ei mitään onnistumisia, vaan tappaa mut. Miksi? Minut?

ap

Kiukuttele vielä vähän, jospa se helpottaa.Onko sulla lauantaina aina karkkipäivä?

Vierailija kirjoitti:

Olet jäänyt ikuiseksi lapseksi.VMP, sori.

Nooh, menikö kyvykkään analyysisi arvostelu noin ihon alle, sorry.

ap

En tiedä. Ole sellainen, mitä itse arvostat. Arvostan itseäni, paljon. Vanhemmat ei. Minäkään en arvosta heitä, joten ei kai sillä väliä. Välitän, mutta en arvosta.

Karkit oon jättänyt kokonaan joskus 17-vuotiaana pidettyyn karkkilakkoon.

ap

Mene terapiaan, avaudu siellä. Kerro vanhemmillesi, miltä sinusta tuntuu, ota heihin etäisyyttä kunnes pystyt antamaan heille anteeksi.

Prosessi vaatii aikaa, mutta kyllä sinä vielä itsesi löydät ja opit arvostamaan sitä, mitä oikeasti olet.

Kuten joku jo kirjoitti, jätä menneet taakse. On meitä muitakin, joita ei ole arvostettu. Jollakin kestää pidempään, toinen selviää vähemmällä, mutta helppoa se ei kenellekään ole.

Niin kauan on toivoa kuin on elämää (vaikka masentuneena sitä on mahdoton uskoa).

Hanki tietoa narsistisesti häiriintyneistä vanhemmista ja sen vaikutuksista lapsen persoonan kehitykseen. Skeematerapia ja tunnelukkotyöskentely ovat hyviä ja niitä voi hyvin paljon tehdä lukemalla ja itsetutkiskelun avulla, ei välttämättä tarvitse mennä vuosien terapiaan. Vertaisryhmät toimivat joillekin, kirjoittaminen on myös itselläni ollut apuna. Olen toipunut lapsuudestani ja se todellakin on mahdollista. Mutta se vaatii omaa halua ja helvetisti työtä. Ihan ensin pitää hyväksyä se tosiasia, että sitä työtä ei kukaan toinen ihminen tule sinun puolesta tekemään. Lisäksi sinulla on vanhemmat / tai vanhempi, joka ei kyennyt rakastamaan sinua. On ihan hyvä itkeä ja surra, raivota ja purkaa ne tunteet jotenkin. Itselläni pahimpien aikojen jälkeen auttoi liikunta, kävin hakkaamassa säkkiä ja aloitin kuntopotkunyrkkeilyn. Lisäksi kirjoitin, kävin vertaisryhmässä puoli vuotta ja sain myös keskusteluapua ammattilaiselta. Uhrina olo tarkoittaa sitä, että elät ajatuksissasi menneisyydessä. Vaikka sinulla on ollut huono äiti, ei muu maailma sitä tiedä, eikä sellaiset ihmiset yleensä ymmärrä, joilla on "normaalit vanhemmat".  On ihan turha hakea sääliä ja hyvitystä muilta ihmisiltä, koska eivät he ole sinulle mitään velkaa. Uhrina olo sokeuttaa ja saa ihmisen käyttäytymään riippuvaisesti, vihamielisesti, epäluuloisesti ja passiivis-aggressiivisesti ym. Kun pystyy muuttamaan omia tapojaan ajatella, se siirtyy vähitellen omaan käyttäytymiseen ja se taas heijastuu toisiin ihmisiin. Maailmasta tulee erilainen paikka.

Vierailija kirjoitti:

Minä koitin lähestyä äitiä, minä hautasi sotakirveen. Ja mitä se tekee? Arvostelee ja moittii. Loukkasi niin, että tunsin sen haluavan mun kuolla. Tuhota oman lapsensa. Sen se halusi. Ei mitään onnistumisia, vaan tappaa mut. Miksi? Minut?

ap

Tunnen myötätuntoa äitiäsi kohtaan. Jokainen sana ja lause jonka hän sanoo, tulkitaan sinun puoleltasi arvosteluksi ja ilkeydeksi. Sorry mutta tämä on masennyksen yksi oireista.

Äitisi kannattaa olla sinusta todella loitolla ja antaa sinun etsiä syntipukkia surkeuteesi muualta. Vaikka osaathan silti nimetä äitisi pääpiruksi pelkän olemassaolonsa vuoksi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Avain tähän on se että alat tietoisesti muuttaa ajatteluasi, joko ohjatusti terapiassa tai itse. Muuten muutosta ei koskaan tule tapahtumaan, valitettavasti.

Vika voi todella olla äitisi, kun hän on sinuun "istuttanut" vääriä ajatusmalleja. Mutta kukaan ulkopuolinen ei voi näitä malleja sinun puolestasi käydä päässäsi kääntämässä "oikeinpäin". Se sinun pitää tehdä itse, ja tiedän mistä puhun koska olen terapiassa juuri samaa ongelmaa parasta aikaa käsittelemässä.

Yksi asia jonka ymmärtäminen avasi ihan uusia näkökulmia oli että uhriutuminen pitää osata lopettaa. Kyllä, huonoja asioita on tapahtunut, mutta niistä pääsee yli jos jättää ne menneisyyteen ja jatkaa eteenpäin. Uhriutuminen aiheuttaa vain sen että märehtii menneisyyttä jatkuvasti, ja napsahtelee kuminauhan lailla takaisin niihin huonoihin tunteisiin joita silloin koki.

Se että en kohtele tai ajattele itseäni uhrina ei vähennä arvoani mitenkään, ei myöskään sinun. Meidän pitää oppia arvostamaan itseämme ilman ulkopuolisten vakuutteluja, ja se tapahtuu oppimalla ja kertaamalla, kunnes muiden sanomisilla ei ole enää mitään merkitystä.

Myötätunnon kerjäämiseen jää myös kiinni helposti jos uhriutuminen jatkuu liian pitkään - koetaan että saadaan enemmän huomiota ja arvostusta kun muut voivottelee ja säälii. Me pärjätään kyllä ilmankin sitä, usko pois :)

Mikään mikä sanon nyt ei välttämättä hetkauta sinua paljonkaan, mutta usko pois, olen ollut sinun tilanteessasi, ja vaikka en ole vielä täysin "parantunut", niin parempaa on edessä koko ajan. Pitää vain tunnistaa haitalliset ajatusmallit ja -ketjut, ja pistää niille stoppi. Jos ajattelet ettet ole minkään arvoinen, käännät sen väkisin positiiviseksi "kylläpäs olen, ja olen aina ollut". Ja jatkat päivääsi, et jää miettimään asiaa enempää. Ajattele sitä aivojen uudelleenohjelmointina, ne ovat kuin tietokone. Hetken aikaa menee, mutta lopulta aivot alkavat itse kääntää asiat positiivisiksi, eikä negatiivisiin ajatuksiin jää enää kiinni.

Miksi uhrina oleminen vähentäisi arvoani tai lisäisi? En ymmärrä. Lisäksi en minä uhriutumisella mitään myötätuntoa saa, vaan haukkuja, mitta en minä siitä välitä, kuuleehan sen, miten paljon paremmin haukkujaa on kohdeltu, niin että hän kevyesti voi haukkua minua ja asettua sillä minun yläpuolelleni. Tiedän kuitenkin, ettei hän siellä oikeasti ole, sen kun kuvittelee vain olevansa.

ap

Tarkoitin sillä sitä, että uhriutuja ei välttämättä osaa nähdä itseään minään muuna kuin uhrina - ja jos tämä "uhriminä" viedään heiltä pois, niin he voivat tuntea etteivät ole enää yhtään mitään, edes sitä mitä olivat uhreina. Tämä ei tokikaan välttämättä päde sinuun, mutta moneen muuhun kyllä.

Tunnistan sinusta myös hyökkäävän asenteen, joka on itsellenikin kovin tuttu. Paljon padottua vihaa, joka ryöpsähtelee yli. Sinun pitäisi nyt jotenkin päästä purkamaan noita tunteita, joko terapiassa tai sitten vain nyrkkeilysäkkiä takoen. Tuosta vihasta pitää pystyä päästämään irti tavalla tai toisella.

Vaikka oletkin terapiassa, niin se ei välttämättä ole oikea sinulle, niitäkin on paljon erityyppisiä. CBT on usein käytössä traumataustaisilla, siellä ei vain höpötetä vaan tehdään tehtäviä joilla pyritään muuttamaan vääriä, pinttyneitä ajatusmalleja. Muitakin vaihtoehtoja löytyy.

Minulla samantyyppiset lähtökohdat. Elämä oli todella vaikeaa kolmekymppiseksi asti. Sitten menin terapiaan, lähdin huonosta avioliitosta ja otin elämäni omiin käsiini. Aloin tehdä asioita joihin aiemmin en kyennyt koska en kokenut olevani niiden arvoinen: aloin syödä terveellisesti, treenasin itseni hyvään kuntoon, ostin oman asunnon ja aloin matkustella yksin. Yhä olen ihmisarka ja sosiaalisesti kömpelö, ja joka ikinen kerta ennen kotoa lähtemistä joudun muistuttamaan ja psyykkaamaan itseäni että muistaisin suhtautua muihin ihmisiin jotenkin muuten kuin alemmuudentuntoisesti kyräillen. Välillä onnistuu paremmin ja välillä huonommin. Tsemppiä ap!

Olisiko ollut kaksi vuotta sitten, kun aloitit nämä jokaviikkoiset purkauksesi.

Välillä on ollut kuukausia, etten ole lukenut niitä, mutta näköjään mikään ei ole muuttunut tänä aikana. Sama meno jatkuu ja jatkuu. Miten se terapeuttisi jaksaa?!

Pitäisi aikuistua ja ottaa vastuu omasta elämästään eikä zyytellä toisia. Se ei hyödytä mitään.

Miksi te ruokitte tätä "äitihullua", "kivikissaäitiä"?

Aikansa puhistuaan hän yleensä lopettaa tai ylläpito lopettaa, kun hän ryhtyy haukkumaan alatyylisesti muita.

Kukaan muu ei voi sinua muuttaa kuin sinä itse. Ja se on julma fakta. Itsekin loukkaannuin aikanaan kun eräs ystäväni sanoi että ei ole terapeutti jolle itkeä ongelmistani, kun hän yritti selittää mikä ajattelutavoissani on vikana. Ja oikeassahan hän oli. Terapia auttaa jos omat lähtökohdat on oikeat, mutta se minkä takia monet ei saa terapiasta tarvitsemaansa hyötyä on heidän väärä asennoitumisensa ja itselle väärät tavat käsitellä asioita. Joitakin auttaa pelkkä keskustelu, mutta niillä joilla haavat ovat syvemmällä, asian märehtiminen uudelleen ja uudelleen istunnosta toiseen vain pitää haavat auki ja tulehtuneina. Pitää yrittää keskitt katsomaan eteenpäin ja jättää vanhat asiat taakse. Tähän minullakin on tähdätty, vaikka ensin en sitä tajunnut. Terapiassa mennään paljolti asiakkaan ehdoilla, ja jos asiakasa haluaa märehtiä mennyttä, niin sitten märehditään. Terapeutin homma on yrittää ohjata lempeästi tajuamaan miksi se märehtiminen ei auta, ja mitä sen sijasta voitaisiin tehdä. Mutta tämän tajuamisen pitää lähteä asiakkaasta itsestään, terapeutti vain ohjaa ja tukee. Ihmistä ei voi pakottaa tajuamaan asioita sanomalla ne ääneen, vaan ne pitää myös sisimmässään ymmärtää.

Vierailija kirjoitti:

Vaikka oletkin terapiassa, niin se ei välttämättä ole oikea sinulle, niitäkin on paljon erityyppisiä. CBT on usein käytössä traumataustaisilla, siellä ei vain höpötetä vaan tehdään tehtäviä joilla pyritään muuttamaan vääriä, pinttyneitä ajatusmalleja. Muitakin vaihtoehtoja löytyy.

Tämä on totta. Toisaalta vanhempien rakkaudettomuudesta toipuminen ja itsensä hyväksyminen on joka tapauksessa pitkä prosessi ja se elämä ei etene välttämättä niin johdonmukaisesti, kuin sellaisella, joka tietää kuka on ja mitä kohti haluaa mennä. Kyllä se tunteissa rypeminenkin on osa sitä prosessia, mutta sieltä pitäisi löytää myös reitti ulos. Jos sinne jää liiaksi rypemään, katkeroituu lopullisesti. Myötätunto itseään kohtaan. Ap:n persoonaan on sisään rakennettu oman vanhemman ääni, joka haukkuu ja arvostelee ja kritisoi koko ajan. Sille äänelle pitää opetella sanomaan takaisin. "Piha on ihan hyvä, pihani kunto ei kerro mitään minun hyvyydestä tai huonoudestani. Tärkeintä on, että tulen kuntoon, keskitän kaiken energiani toipumiseen. Siivous on toisarvoista." ym. Kuuntele Ap itseäsi ja taistele vastaan, aiotko oikeasti antaa lapsuutesi pilata koko loppuelämäsi. Äidilläsi ei ole enää todellista valtaa sinuun.

Vierailija kirjoitti:

Hanki tietoa narsistisesti häiriintyneistä vanhemmista ja sen vaikutuksista lapsen persoonan kehitykseen. Skeematerapia ja tunnelukkotyöskentely ovat hyviä ja niitä voi hyvin paljon tehdä lukemalla ja itsetutkiskelun avulla, ei välttämättä tarvitse mennä vuosien terapiaan. Vertaisryhmät toimivat joillekin, kirjoittaminen on myös itselläni ollut apuna. Olen toipunut lapsuudestani ja se todellakin on mahdollista. Mutta se vaatii omaa halua ja helvetisti työtä. Ihan ensin pitää hyväksyä se tosiasia, että sitä työtä ei kukaan toinen ihminen tule sinun puolesta tekemään. Lisäksi sinulla on vanhemmat / tai vanhempi, joka ei kyennyt rakastamaan sinua. On ihan hyvä itkeä ja surra, raivota ja purkaa ne tunteet jotenkin. Itselläni pahimpien aikojen jälkeen auttoi liikunta, kävin hakkaamassa säkkiä ja aloitin kuntopotkunyrkkeilyn. Lisäksi kirjoitin, kävin vertaisryhmässä puoli vuotta ja sain myös keskusteluapua ammattilaiselta. Uhrina olo tarkoittaa sitä, että elät ajatuksissasi menneisyydessä. Vaikka sinulla on ollut huono äiti, ei muu maailma sitä tiedä, eikä sellaiset ihmiset yleensä ymmärrä, joilla on "normaalit vanhemmat".  On ihan turha hakea sääliä ja hyvitystä muilta ihmisiltä, koska eivät he ole sinulle mitään velkaa. Uhrina olo sokeuttaa ja saa ihmisen käyttäytymään riippuvaisesti, vihamielisesti, epäluuloisesti ja passiivis-aggressiivisesti ym. Kun pystyy muuttamaan omia tapojaan ajatella, se siirtyy vähitellen omaan käyttäytymiseen ja se taas heijastuu toisiin ihmisiin. Maailmasta tulee erilainen paikka.

Olen yrittänyt löytää varsinkin tuosta mustatusta, mutta en ole löytänyt. Äitini kasvatus sopii myös jossain määrin (muttei täysin) uskontojen uhrien kokemuksiin. Joka ei välttämättä ole narsismia, vaan jotain muuta. Mutta narsismiakin siinä on ollut, etenkin syyllistäminen. Narsisti syyllistää ilman perustetta. Jos löytyisi noiden yhdistelmästä tietoa, se voisi olla hyvä lukea.

ap

Narsistin lapsi saattaa kärsiä läheisriippuvuudesta, jota ei itse tiedosta. Se on omalla tavallaan eräänlaista piilonarsismia, tosin ero tavalliseen narsismiin on iso. Googlaapa ja kerro sopiiko se sinuun. Vaikka sinussa on paljon vihaa äitiäsi kohtaan niin saatat silti tajuamattasi edelleen hakea hänen hyväksyntäänsä, kun et ole sitä koskaan saanut (kun mainitsit että otit häneen yhteyttä ja yritit kertoa miltä sinusta tuntuu). Täysin "parantunut" ihminen ei välitä enää tippaakaan siitä mitä vanhempi ajattelee, ja tiedostaa eron vanhemman ja omien ajatusten välillä, ja miten sen toisen ajatusten ei tarvitse enää vaikuttaa itseen.

Läheisriippuvuus aiheuttaa ongelmia myös parisuhteissa jne, tosin ei aina niillä ilmeisimmillä tavoilla (stereotyyppisesti aina puhutaan mustasukkaisuudesta tms). Yhtä hyvin se voi tarkoittaa passiivis-agressiivista käytöstä ja vetäytymistä omiin oloihin.

Narsismista on useimmiten kysymys silloin, kun vanhemmalta puuttuu kyky ymmärtää, miltä lapsesta tuntuu. Oma äitini huolehti vaatetuksesta, harrastuksista ym. mutta syytti jatkuvasti omista tunteistaan miestään ja lapsiaan. Arvosteli ja huomautteli virheistä koko ajan, varoitteli ja oli ylisuojeleva, mutta samalla toi lapsen maailmaan pelkoja ja asioita, joilta lasta pitäisi suojella. Nykyään ymmärrän, että äitini teki parhaansa, mutta kun ei ole kykyä, niin ei sille voi mitään. Narsismi sinällään voi verhoutua monenlaisiin "viittoihin", joista ahdasmielinen uskonnollisuus on yksi ihan tyypillinen. Itse sain apua mm. kirjasta Skeematerapia: (Young, Klosko, Weishaar). Samaa pohjautuen on tuonut esiin Kimmo Takanen kirjoissaan.

Varmaan on läheisriippuvaisuuttakin. Osaan olla yksinkin, mutta lasten takia se on nyt hankala vaihtoehto. Ja koska en jaksa edes itseäni en jaksa olla lähivanhempi. Ja lapset haluaa mun olevan kotona, ehkä he kokee turvattomuutta jos mä lähden, iltaisin haluavat vuorotellen nukkua mun vieressä monta iltaa peräkkäin.

Yksin olemisessa on huono puoli silti se yksinäisyys, kun arvottomuudentunteen takia on turha ajatella ketään vierelle.

ap