Mitä sille voi tehdä, kun masentaa, ja syynä se, että vanhemmat ei arvostaneet?

Enkä ihmettele ettei mies jaksa mun arvottomuudentunteitteni läpi puhaltaa minuun tunnetta siitä, että olen jotain muuta kuin arvoton, eihän se edes olisi hänen tehtävänsä. Mutta miksi juuri minä joudun tämän takia elämään sitten yksin, jos se ei ole minun (mahdollisen) rakkaani tehtävä??? Ei sitä kukan muukaan minulle tee. Minusta rakkaan "kuuluu" se tehdä. Mutta se, kuka se rakas on, on vapaaehtoista. Ketään ei voi pakottaa. Minäkin halusin tehdä niin eräälle miehelle, rakastaa, että toinen voisi paremmin, mutta...sokea ei voi taluttaa sokeaa. Siihen se elämänhalu loppuikin. Minusta ei edes siihen ollut. (Hän oli niin pohjalla käynyt, etten ollut hänelle arvoton, tai siten kuvittelin vain.)

ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vaikka oletkin terapiassa, niin se ei välttämättä ole oikea sinulle, niitäkin on paljon erityyppisiä. CBT on usein käytössä traumataustaisilla, siellä ei vain höpötetä vaan tehdään tehtäviä joilla pyritään muuttamaan vääriä, pinttyneitä ajatusmalleja. Muitakin vaihtoehtoja löytyy.

Tämä on totta. Toisaalta vanhempien rakkaudettomuudesta toipuminen ja itsensä hyväksyminen on joka tapauksessa pitkä prosessi ja se elämä ei etene välttämättä niin johdonmukaisesti, kuin sellaisella, joka tietää kuka on ja mitä kohti haluaa mennä. Kyllä se tunteissa rypeminenkin on osa sitä prosessia, mutta sieltä pitäisi löytää myös reitti ulos. Jos sinne jää liiaksi rypemään, katkeroituu lopullisesti. Myötätunto itseään kohtaan. Ap:n persoonaan on sisään rakennettu oman vanhemman ääni, joka haukkuu ja arvostelee ja kritisoi koko ajan. Sille äänelle pitää opetella sanomaan takaisin. "Piha on ihan hyvä, pihani kunto ei kerro mitään minun hyvyydestä tai huonoudestani. Tärkeintä on, että tulen kuntoon, keskitän kaiken energiani toipumiseen. Siivous on toisarvoista." ym. Kuuntele Ap itseäsi ja taistele vastaan, aiotko oikeasti antaa lapsuutesi pilata koko loppuelämäsi. Äidilläsi ei ole enää todellista valtaa sinuun.

Kyllä mä kuuntelenkin, tällä hetkellä vin voimia ei ole sanoa näin, mutta terapeuttini sanoo. Uskon häntä, koska hänellä on ollut omakohtainen kokemus myös narsistin uhrina olosta, josta hän on selvinnyt. Toki se oli hänellä aikuisiällä, mulla lapsuudessa, joten hänen oli helpompi ymmärtää, mitä puoliso teki väärin. Mutta melkein voi sanoa, että pitää olla kokenut se vähättely, että voi tukea toista sen kokenutta. Lauseesi olivat hyviä, toivon, että terapia auttaa ja opettaa mua puhumaan noin. Minussa on syvällä se ajatus, että entäs jos mä kuitenkin pystyisin tuohon kaikkeen ja sitten en kuitenkaan lähellekään pysty. En tajua miten sen voi hyväksyä :'(

ap

Tämä on hieman ohi aiheen, mutta  jos tämä edes vähän auttaa niin kerron omasta kokemuksestani. Minusta tuntuu että olen heittänyt tärkeät elinvuodet hukkaan. Lapsena minua koulukiusattiin, vanhemmat olivat, mutta eivät läsnä. Kun valmistuin aloitin työnteon vanhempien yrityksessä hukaten kokonaan kesätyömahdollisuuden eli mahdollisen kirjon työkokemusesta ja vakituisen työpaikan saannin. Kun uskaltauduin muuttaa omilleni , en enään jaksanut kaitsea vanhempia ja tuntuu että olen jumissa. En pysty jatkamaan vanhempien yrityksen alaa vaan se pitäisi vaihtaa. Yksi ylimääräinen koulutus käyty josta ei ollut minulle apua. Työpaikkaa ei löydy eikä ihmissuhteetkaan ole kovin rapoistet, mitä kautta täällä taas saa vaikka ja mitä etuja. Tunnen itseni hyödyttömäksi, että saisin kuolla jo pois kun olen niin surkea kaikessa. Työn haku ei vain onnistu vaikka käyn jopa kasvotusten kyselemässä että olisko yhtään minkäänlaista työtä tarjolla? Netinkautta se ei varsinkaan onnistu kaikenmaailman cv ja työhaku lappusineen kun en osaa niitäkään tehdä. Eikä asiaa helopta että jotkut ihmiset hokee ettei töitä täällä ole eikä tule, että kelan elätti pitäisi olla loppu elämän. Osa taas ei arvosta minua työttömänä ja pitää taakkana sekä laiskana, vaikken sitä ole. Ainoa asia mitä tällähetkellä voin tehdä on yrittää sitkeästi uskoa että töitä löytyy. Jos löytäisin töitä saisin näytettyä näille että kyllä töitä löytyu kun vain jaksaa etsiä.  

Voisit aloittaa esimerkiksi lopettamalla kaivamasta potasta tekosyitä sille ettet itse tee ongelmillesi mitään. Olet aikuinen ihminen, ota vastuu omasta elämästäsi.

Vierailija kirjoitti:

Voisit aloittaa esimerkiksi lopettamalla kaivamasta potasta tekosyitä sille ettet itse tee ongelmillesi mitään. Olet aikuinen ihminen, ota vastuu omasta elämästäsi.

Sinun on ihan turha kuvitella ja uskotella itsellesi, ettenkö muka tekisi. En vain ole samanlainen valehtelija, kuin sinä, että uskon olevani jonkilainen vain uskomalla olevani jonkinlainen. Ja kaikki muut näkevät totuuden.

ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vaikka oletkin terapiassa, niin se ei välttämättä ole oikea sinulle, niitäkin on paljon erityyppisiä. CBT on usein käytössä traumataustaisilla, siellä ei vain höpötetä vaan tehdään tehtäviä joilla pyritään muuttamaan vääriä, pinttyneitä ajatusmalleja. Muitakin vaihtoehtoja löytyy.

Tämä on totta. Toisaalta vanhempien rakkaudettomuudesta toipuminen ja itsensä hyväksyminen on joka tapauksessa pitkä prosessi ja se elämä ei etene välttämättä niin johdonmukaisesti, kuin sellaisella, joka tietää kuka on ja mitä kohti haluaa mennä. Kyllä se tunteissa rypeminenkin on osa sitä prosessia, mutta sieltä pitäisi löytää myös reitti ulos. Jos sinne jää liiaksi rypemään, katkeroituu lopullisesti. Myötätunto itseään kohtaan. Ap:n persoonaan on sisään rakennettu oman vanhemman ääni, joka haukkuu ja arvostelee ja kritisoi koko ajan. Sille äänelle pitää opetella sanomaan takaisin. "Piha on ihan hyvä, pihani kunto ei kerro mitään minun hyvyydestä tai huonoudestani. Tärkeintä on, että tulen kuntoon, keskitän kaiken energiani toipumiseen. Siivous on toisarvoista." ym. Kuuntele Ap itseäsi ja taistele vastaan, aiotko oikeasti antaa lapsuutesi pilata koko loppuelämäsi. Äidilläsi ei ole enää todellista valtaa sinuun.

Kyllä mä kuuntelenkin, tällä hetkellä vin voimia ei ole sanoa näin, mutta terapeuttini sanoo. Uskon häntä, koska hänellä on ollut omakohtainen kokemus myös narsistin uhrina olosta, josta hän on selvinnyt. Toki se oli hänellä aikuisiällä, mulla lapsuudessa, joten hänen oli helpompi ymmärtää, mitä puoliso teki väärin. Mutta melkein voi sanoa, että pitää olla kokenut se vähättely, että voi tukea toista sen kokenutta. Lauseesi olivat hyviä, toivon, että terapia auttaa ja opettaa mua puhumaan noin. Minussa on syvällä se ajatus, että entäs jos mä kuitenkin pystyisin tuohon kaikkeen ja sitten en kuitenkaan lähellekään pysty. En tajua miten sen voi hyväksyä :'(

ap

Se on tärkeintä, että sinulla on halu tai orastava toivo, että asiat voi joskus olla toisin. Se on kaikista hirvein ja turhauttavin vaihe, kun alkaa ymmärtää, mikä on mennyt pieleen, mutta putoaa aina vanhoihin sudenkuoppiin. Tosi hyvä, jos sinulla on terapeutti. Kaikki ihmissuhteet ja tekeminen, joka auttaa antamaan toisenlaista näkökulmaa itseen, on se mikä rakentaa hyvää ja lisää sitä itsesi hyväksymistä. Sain itse hyvän neuvon, joka auttoi eteenpäin. Muutos on vaikeaa ja sitä pitää harjoitella. Aluksi ymmärtää miten pitäisi tehdä, mutta sortuu vanhoihin kaavoihin. Niistä pitää jotenkin jaksaa kasata itsensä ja yrittää uudelleen. Ja tässäkin itsensä hyväksyminen, ettei ruoski itseään jatkuvasti. Se on eräänlainen paradoksi, sitä muutosta ei voi pakottaa, eikä vaatia, vaan se lähtee hyväksynnästä itseään kohtaan, silloin juuri, kun on ihan heikko, paska ja surkea. Silloin sitä myötätuntoa kysytään eniten ja se on jotain, mitä rakkaudettomassa ilmapiirissä kasvaneet eivät koskaan ole kokeneet. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vaikka oletkin terapiassa, niin se ei välttämättä ole oikea sinulle, niitäkin on paljon erityyppisiä. CBT on usein käytössä traumataustaisilla, siellä ei vain höpötetä vaan tehdään tehtäviä joilla pyritään muuttamaan vääriä, pinttyneitä ajatusmalleja. Muitakin vaihtoehtoja löytyy.

Tämä on totta. Toisaalta vanhempien rakkaudettomuudesta toipuminen ja itsensä hyväksyminen on joka tapauksessa pitkä prosessi ja se elämä ei etene välttämättä niin johdonmukaisesti, kuin sellaisella, joka tietää kuka on ja mitä kohti haluaa mennä. Kyllä se tunteissa rypeminenkin on osa sitä prosessia, mutta sieltä pitäisi löytää myös reitti ulos. Jos sinne jää liiaksi rypemään, katkeroituu lopullisesti. Myötätunto itseään kohtaan. Ap:n persoonaan on sisään rakennettu oman vanhemman ääni, joka haukkuu ja arvostelee ja kritisoi koko ajan. Sille äänelle pitää opetella sanomaan takaisin. "Piha on ihan hyvä, pihani kunto ei kerro mitään minun hyvyydestä tai huonoudestani. Tärkeintä on, että tulen kuntoon, keskitän kaiken energiani toipumiseen. Siivous on toisarvoista." ym. Kuuntele Ap itseäsi ja taistele vastaan, aiotko oikeasti antaa lapsuutesi pilata koko loppuelämäsi. Äidilläsi ei ole enää todellista valtaa sinuun.

Kyllä mä kuuntelenkin, tällä hetkellä vin voimia ei ole sanoa näin, mutta terapeuttini sanoo. Uskon häntä, koska hänellä on ollut omakohtainen kokemus myös narsistin uhrina olosta, josta hän on selvinnyt. Toki se oli hänellä aikuisiällä, mulla lapsuudessa, joten hänen oli helpompi ymmärtää, mitä puoliso teki väärin. Mutta melkein voi sanoa, että pitää olla kokenut se vähättely, että voi tukea toista sen kokenutta. Lauseesi olivat hyviä, toivon, että terapia auttaa ja opettaa mua puhumaan noin. Minussa on syvällä se ajatus, että entäs jos mä kuitenkin pystyisin tuohon kaikkeen ja sitten en kuitenkaan lähellekään pysty. En tajua miten sen voi hyväksyä :'(

ap

Se on tärkeintä, että sinulla on halu tai orastava toivo, että asiat voi joskus olla toisin. Se on kaikista hirvein ja turhauttavin vaihe, kun alkaa ymmärtää, mikä on mennyt pieleen, mutta putoaa aina vanhoihin sudenkuoppiin. Tosi hyvä, jos sinulla on terapeutti. Kaikki ihmissuhteet ja tekeminen, joka auttaa antamaan toisenlaista näkökulmaa itseen, on se mikä rakentaa hyvää ja lisää sitä itsesi hyväksymistä. Sain itse hyvän neuvon, joka auttoi eteenpäin. Muutos on vaikeaa ja sitä pitää harjoitella. Aluksi ymmärtää miten pitäisi tehdä, mutta sortuu vanhoihin kaavoihin. Niistä pitää jotenkin jaksaa kasata itsensä ja yrittää uudelleen. Ja tässäkin itsensä hyväksyminen, ettei ruoski itseään jatkuvasti. Se on eräänlainen paradoksi, sitä muutosta ei voi pakottaa, eikä vaatia, vaan se lähtee hyväksynnästä itseään kohtaan, silloin juuri, kun on ihan heikko, paska ja surkea. Silloin sitä myötätuntoa kysytään eniten ja se on jotain, mitä rakkaudettomassa ilmapiirissä kasvaneet eivät koskaan ole kokeneet. 

Mulla on silleen, etten mä enää tee, sen olen pystynyt lopettamaan, mutta ruoskin itseäni siitä, etten tee. En pysty lopettamaan sitä ruoskimista. En käsitä, etten kykene. Se että joku muu kykenee on aivan hirveää mulle. Äitini ihannetta!

ap

Siis en käsitä, etten kykene oleman äitini vaatimusten mukainen ja jos joku muu pystyy se ahdistaa todella pahasti.

ap

Äitini vihaa minua ilmeisesti joka tapauksessa tai siis ei arvosta minua, (=sama asia mulle) pystyisinpä tai en, se on alkanut mulle nyt valjeta. Koska ei kellekään arvostavalle äidille kai voisi olla ehtona, että lapsi pystyy hänen vaatimuksiinsa, vai?

Ehkä tämän ajatuksen voimalla voisin mennä eteenpäin.

Silti tuntuu jotenkin ihan hirveälle olla niin huono. Vaikka siis moni ois tällainen ja ihan tyytyväinen, niin en oikein ymmärrä.

ap

En oikein ymmärrä mihin he siinä (huonoudessaan) ovat tyytyväisiä.

ap

Mulla esim. ei puolta lausetta saanut sanoa, kun joku keskeytti tai mitätöi yms.. Olen elänyt lapsuuteeni, että olen hiljaa ja omissa oloissa. Tämän jälkeen pilkattiin, kun "on niin ujo ja mutisee vaan". Kaikki (perhe, ei siis äiti pelkästään yhtyi tähän) ja tätä jatkui pitkään aikuisikään. Ja nykyäänkin, mutta verhotummin. Aikoinaan oli vaihe, jolloin piti näyttää, että olen puhelias ja jokapaikan iloinen työmyyrä. Mulla on tutkintoja yms, mutta niiillä ei ole mitään väliä  tälle bioperheelle, kun en ole joka  paikan iloinen höpöttäjä (paskoista aiheista). Omissa piireissä (josta nuo ei tieidä, koska ei kiinnosta) olen suhtkoht ekstrovertti ja omaan hyvän huumorintajun sekä empatiakyvyn. Periaatteessa osaan 7kieltä, mutta siltikin vanhemmat ihmettelivät, kuinka pärjään lomamatkoilla ulkomailla. Englanniksi oli suurin osa  opiskelukirjolista, vaan kun ne ei tiedä, koska ei kiinnosta.