Miniä ei käy kylässä kuin tosi harvoin

Vierailija kirjoitti:

Miniä ei oikein koskaan tule ei poikani mukana käymään. Hän on viimeksi käynyt meillä n 4kk sitten ja vuodessa ei vieraile kuin ehkä 3-4 kertaa.Näkisin häntä mielelläni useamminkin, Hän jää pois, vaikka ei olisi muutakaan menoa, Tuntuu kuin hän ei ymmärtäisi, että sukulaisten kanssa on tapana olla tekemisissä, eikö hän tarvitse sukulaissuhteita ollenkaan... tuntuu surulliselta. Perheenjäsenten kanssakäyminen on kuitenkin kaikille ilon aihe ja rikastuttaa elämää, ja minusta lasteni puolisot kuuluvat perheeseen myös. En haluaisi painostaa, mutta en myöskään jättää häntä ulkopuoliseksi, Tuntuu että välttelee minua ja miestäni selvästi?

Toinen ääritapaus.

Meillä käy viikonloppuisin täyshoidossa patalaiska someprinsessa, omaa vauvaansa ei hoida yhtään meillä ollessaa, minä joudun hoitaa vauvan laittaa ruuat petata prinsessalle peti yöksi.

Mitää muuta tämä prinsessa ei tee kuin räpeltää kännyn ja tabletin kanssa.

Pitää itseään jonain kuninkaalisena joka odottaa että häntä passataan ja palvotaan.

Rasittava luuseri.

Kiva lukea anopeista. Mulla on kaksi lasta mutta ei miestä eikä miehen sukua koska olen eronnut. Mun omat vanhemmat on kuolleet ja lapset ei tapaa isän sukua, isää he tapaa joskus. Olen ainoa lapsi. Toivoisin löytäväni miehen joka hyväksyisi lapseni osaksi perhettään ja kiva anoppi olisi luksusta. Sellainen jolle kelpaisi seuraksi joskus mun vielä suht pienet lapset. Nyt heidän elämässä ei ole yhtään yli 60 vuotiasta ihmistä. Tää tilanne tuntuu joskus oudolta kun poikkeaa niin paljon ystävien tilanteista. Mitään paikkaa ei ole minne mennä vaikka sunnuntai päivälliselle ja joulut ja pyhät aina lasten kanssa yksin. Olkaa onnellisia anopeistanne, ei ole itsestäänselvyys että sellainen on olemassa.

tosi harvoin?

AP, ymmärrätkö, että anoppi, appi ja heidän sukukuntansa ei ole miniän sukulaisia. Hänen sukulaisiaan ovat omat vanhemmat, sedät, tädit, serkut jne. Et muuten aloituksessa kertonut mitään, miten ne harvat vierailut sujuvat, kun miniäkin on mukana. Jos silloin jäkätät sukulaisvierailujen merkityksestä ym. niin en yhtään ihmettele, että miniä jää mieluummin kotiin, kuin lähtee kuuntelemaan miehensä vanhempien kettuilua.

En halua käydä kun anoppilaan on työleiri jokaisella käynnillä. Pese ikkunat, pese seinät, tee pihatöitä. Siivoa, leivo, jne. Kotona aivan riittävästi niitä hommia. Jos johonkin lomilla lähden haluan rentoutua. Anopilla on muitakin jälkeläisiä kuin mieheni, jotka voivat hoitaa nuo asiat. Yleensä eräs heistä jättää seuraavan siivottavaksi omat jälkensä.

itse taas tunnen vähemmän niitä jotka käy anopilla usein/ovat kavereita. Eihän kaikki ole vanhempienkaan kanssa tekemisissä saati serkkujen setien kanssa

miehen äiti ei ole sukulainen

toisekseen puolison suku voi olla hyvin erilaista ns "kulttuuria"

Mulla anoppi on aina säännöllisin ajoin tosi ilkeä, tölväisee jotain henkilökohtaisuuksiin menevää persoonastani, työstäni, taustastani, kodinhoidosta tai jopa ulkonäöstä. Ei myönnä sanomisiaan, ei muka sanonut tai ei tarkoittanut. Joskus minua on lopulta pyydetty pyytämään häneltä anteeksi vaikka en vastaa ilkeyksiin muuten kuin poistumalla paikalta.

Lisäksi on todella tylsää seuraa, puhuu mulle tuntemattomista ihmisistä ja kehuu sukulaisiaan estotta. Mun ilonaiheista ei jaksa kuunnella mitään.

Koen hänen seurassaan olon hermostuttavaksi( pelkään ilkeyksiä) ja lisäksi ajanhukaksi koska haluaa minusta vain seuraneidin jolle pitää yksinpuhelujaan. Yritän siis vältellä parhaani mukaan. En meillekään häntä halua kun on selän takana haukkunut siisteystasoa koko suvulle.

Vierailija kirjoitti:

Nyt alkoi pelottaa tulevaisuus anoppina :(

On syytäkin. Täällä on ollut useita paska-anoppi ketjuja. Se on maailman vaarallisin "ammatti". 

Miniäni käy tai ei käy, miten milloinkin. Emme ole huonoissa väleissä, mutta emme varmaan toisistamme erityisesti pidäkään, koska meillä on erilaiset arvot ja asenteet, hän on elämäntapahippi ja minä akateeminen. Lastenlapset käyvät paljonkin ja hän arvostaa sitä, että lapset tykkäävät käydä mummolassa. Poikani kuljettaa yleensä lapset tai minä haen, kun miniällä ei ole ajakorttia. Samoin hän piipahtaa kahvilla ehkä kerran vk, kun on lähellä töissä.

Silti viesteillään viikottain ja käyn häntä auttamassa siivouksiss yms. ja käydään yhdessä vaikkapa teatterissa ja silloin meillä on ihan mukavaa. Ei tarvitse olla elämässä niin joko tai, mustavalkoinen, voi olla välimaastossakin ihan ok.

Vierailija kirjoitti:

pitääkö anopin kanssa olla kaveri?

Ei tarvitse, mutta jo kemiat kohtaavat, voi olla paljon mukavia hetkiä ja voi oppiakin jotakin puolin ja toisin kuten aina eri-ikäisten ihmissuhteissa. Ja voi siitä olla ihan hyötyäkin, jos on kiva anoppi.

Mä olisin vaan tyytyväinen. Puhun mieluummin rauhassa lasteni kanssa kuin, että puolisot on siinä aina häsläämässä. Se nyt kumminkin käy, joten ei huolta.

Mä näen mun anoppia ehkä kerran viikossa, välillä useammin. Äitiäni näen myös pari kertaa viikossa, Isääni pari kertaa kk. Välimatka kaikkiin n. 3-5 kilometriä, se vaikuttaa aika paljon. Ollaan miehen kanssa oltu yhessä 15 vuotiaista että ehkäpä sekin vähän vaikuttaa kun puoliks asuin anopilla joskus teininä, sellainen varaäiti. Ei mua haittas että nään lähisukulaisia näin usein. Äitiä en kyllä aina jaksa :D

Vierailija kirjoitti:

No miniä ymmärtää asian vasta kun on samassa tilanteessa eli anoppi!

Sitten saa olla kotona yksikseen kukaan ei käy, tämä malli periytyy suomalaisessa perheessä

Ottaisitte mallia Keski-Euroopasta.

Kyseessä on suomalsinen tapa että vanhempia ihmisiä ylipäätään ei pidetä minkään arvoisina.

Pyydetään kyllä lapsenlapsia hoitamaan, mutta ei muuten huomioida esim anoppia mitenkään, ei soitella eikä käydä tapaamassa, ikävää.

Keski-Euroopassa asuessani oli tapana, että kutsuttiin päivällisille, illallisille kaikenikäisiä ihmisiä. Siellä olivat molemmilta  puolilta anopit ja apet, samoin isovanhemmat. Perheen teini-ikäiset ja vähän vanhemmat sinkut olivat ruokapöydässä ja sen jälkeen keskustelivat vielä jonkin aikaa vieraiden kanssa ja sitten lähtivät omiin menoihinsa. Ei voi valittaa, etteikö se olisi ollut mukavaa.

Kun puhutaan suomalaisten heikoista sosiaalisista taidoista niin varmasti nämä kulttuurit, joissa tavataan eri-ikäisiä ihmisiä säännöllisesti, opettavat lapsille pienestä pitäen tapoja ja keskustelutaitoja. Silloin myös ikärasismia esiintyy vähemmän. Meillä eri-ikäiset eriytyvät kaupunkikulttuurin myötä omiin lokeroihinsa, eikä sellaista luonnollista kohtaamista enää ole, ei tunneta toisten tapoja ja mieltymyksiä, eikä arkipäivää.

Agraarikulttuurissa lapset oppivat luontevasti monen sukupolven yhteisöön, vaikka ei se varmasti kovin auvoista aina ollutkaan nuorille miniöille. Nyt on kasvamassa sellainen sukupolvi, joka sanoo selkeästi mitä haluaa ja jos minun mielestä anoppi on huonoa seuraa itselleni tai lapselleni, emme tapaa. 

Usein ei edes anneta mahdollisuutta tutustua, vaan tehdään heti johtopäätös: en tykkää. Ajattelevatko nämä ihmiset, että samalla he antavat lapsilleen omalla käyttäytymisellään mallin siihen, miten vanhempia ihmisiä kohdellaan? Samalla lailla nämä tulevat kohtelemaan omiaan joko tietoisesti tai tiedostamattomasti, koska niinhän se ketju menee.

Näin aikuisempana ajattelen, että olisin voinut omalle, nyt edesmenneelle anopilleni, joskus olla hieman ymmärtäväisempi. Olin nuorempana kovin itsekäs ja tietäväinen. No, elämällä on ollut sitten vähän tasoiteltavaa enemmän :).

Vierailija kirjoitti:

Mun äiti ei tykkää käydä anopillaan kylässä, koska he ovat vain todella erilaisia ihmisiä. Heillä ei oikein ole mitään yhteistä puhuttavaa. Anopillaan ei ole mitään koulutusta, on asunut maatilalla koko elämänsä, äitini taas on aivan erilaisesta taustasta, korkeasti koulutettu kaupunkilainen. Äitini tykkää puhua esim. työasioistaan, matkustelusta, maailman tapahtumista ja politiikasta, anoppinsa taas ei ole koskaan käynyt ulkomailla ja seuraa vain oman kylänsä tapahtumia. Lisäksi anopin talo on keskellä peltoa ja metsää, eikä äitini viihdy sellaisessa paikassa ollenkaan.

Ei se syy aina ole se, ettei pitäisi toisesta. Kaikilla ei vain sitä yhteistä säveltä löydy. Äitini on sitä mieltä, että anoppinsa on oikein mukava ja kiltti ihminen ja kunnioittaa tätä suuresti, mutta ei silti viihdy anoppilassa kyläilemässä.

Siellä landelassa kasvaneen miehen kuitenkin kelpuutti itselleen? Toivottavasti mies on nyt noussut sivistyksessään korkeammalle kuin äitinsä ja vaimonsa tasolle. Kivan asenteen on sinullekin opettanut mummostasi. Miksi se mummon arvostus ei sitten kuulu asenteestasi?

Ennen korkea koulutus toi sellaisen sivistyksen, että pystyi keskustelemaan kaikkien ihmisten kanssa. Tuota, miten äitisi toimii, sanotaan meillä hienosteluksi. 

Viikko sitten näin poikani tyttöystävän eka kertaa. Ihana kaunis herttainen olento! Poika ei antanut yhtään hössöttää eikä haastatella, en kyllä oliskaan kiusannut. Pikaisesti nähtiin, poika auttoi auton renkaan vaihdossa. Neiti lupasi tulla käymään toistekin.

Miniällä ei ole velvotteita minun mielestä, pojan kanssa seurustelu on se pääasia, mamman tapaaminen ihan toissijainen juttu.

Vaimoni ei "pärjää" äitini kanssa vaikka onkin aina mielinkielin vierailu ajan, sitten kotimatkalla alkaa rähinä mitä mistäkin ois voinut sanoa vastaan, mutta ei sano sillon ko ois sen aika, olen monesti sanonut et minä olen vaimon puolella vaikka mikä tulee, mut tämä vaan kipittää anoppiaan ja minä kärsin siitä sitten jälkeenpäin. Ratkaisuksi olen päätynyt siihen et käyn lapseni kanssa moottoripyörällä siellä niin ei miniä mahtunut mukaan.

Toivottavasti oma anoppini ei ajattele minun välttelevän häntä! En käy kovin usein heillä, johtuu enimmäkseen siitä että appiukko ei tule toimeen yhtään lasten kanssa. Olemme uusioperhe ja appiukko on tosi häijy edellisen liiton lapsilleni. Yhteisiä lapsia paapoo pilalle ja syytää rahaa yms. Ymmärrän kyllä että eivät ole omia lapsenlapsia, mutta ilkeäkään ei tarvitse olla. Anoppi on itse tosi kultainen eikä arvota lapsia mitenkään erikseen. Pitää edellisen liiton lapsia ns. bonuslapsina ja kohtelee heitä tasavertaisesti. 

Ovatko uusioperhe monesti muutenkin jos on perhekulttuurierot niin ei paljoa kyläillä

En ymmärrä ajatusta, että puolison sukuun pitäisi erityisesti pitää yhteyttä. Miksi? Anoppi ei ole minun äitini, eikä minulla ole mitään muuta yhteistä hänen kanssaan kuin hänen poikansa, minun poikaystäväni.

Sitäpaitsi miehen suku on ihan kauhean riesa. Lievästi sanottuna inhoan anoppiani, ei siksi että hän olisi ilkeä, vaan siksi että hän on vastenmielinen tohottaja, jonka kanssa kemiat eivät kohtaa ollenkaan. Yksinkertainen ja äänekäs ihminen, joka käyttäytyy koko ajan irrationaalisesti, puhuu mitä sattuu, sekoilee, törmäilee, huohottaa, änkyttää, nilkuttaa, niiskuttaa, sössöttää, lyllertää, kitisee... On myös inhottava nähdä miehen taantuvan äidin pikku pojaksi, joka ei vaikuta koskaan ottaneen kunnollista irtiottoa mammasta. Hyi oksetus. 

Jos itse saisin päättää, en näkisi miehen sukua koskaan enää. Tai saanhan minä päättää, mutta miehen vuoksi kestän kompromissin. Maksimissaan kerran vuodessa.

Hyi, tulin vihaiseksi kun ajattelinkin koko idioottianoppia >:( Ainoa ihminen maailmassa joka saa minussa aikaan tällaisen liiallisuuksiin menevän reaktion.  En näe hänessä mitään hyvää. Jos olisi edes avoimesti ilkeä, niin voisin murskata hänet henkisesti, mutta koska on kuitenkin pohjimmiltaan hyväntahtoinen hölmö, niin en kehtaa.