Mikä on elämäsi järkyttävin vakava tapahtuma jota olet joutunut todistamaan?

Oma auto-onnettomuus traktorin kanssa. Tästä alkaa olla jo 5v, mutta nähtävästi jotain pelkoja on jäänyt, koska talvisin minua pelottaa kulkea ylipäätään mihinkään, varsinkin traktorit saa aikaan pientä paniikkia/ahdistusta. 

Itse onnettomuudesta en muista paljoakaan, vain sen, että traktori tulee päälle ja se kauha runnoo auton kuskin puolelta sellaiseen kuntoon, että olisi voinut käydä pahemminkin. Minä huudan auton sisällä osittain auton katon ja kuskin penkin välissä, onneksi naapurin isäntä tuli paikalle melko pian ja soitin paniikissa isälle ja käskin soittaa poliisin ja ambulanssin. Kyllä, olin niin shokissa että hoin vain itselleni "Soita isälle, soita isälle" En edes muistanut hätänumeroa siinä tilanteessa..

Poliisit ihmettelivät, että miten voi olla hyvä tuuri, kun sain vain muutamia haavoja, vaikka auto meni lunastukseen. 

Oma lyhyys pelasti, olen alle 160cm. 

Autoa kyllä ajan vielä, mutta talvisin välttelen sitä onnettomuuspaikkaa.. itseasiassa rintaa kouraisee kun edes ajattelen sitä, ehkä en vieläkään ole päässyt siitä yli

Muutama näitä on. Pari kertaa junassa kun alle on mennyt ihminen, muutamaa auto-onnettomuutta olen todistanut, hurjin oli kun ohitustilanteesta edellä mennyt auto lähtikin ihan kuskin käsistä ja pyöri pitkälle pellolle monta kierrosta. Käsittämättömän vähillä vammoilla selvisivät, uusi iso auto ja turvatyynyt joka paikassa.

Ehkä eniten mieltä kaikertava on parhaan ystävän sairastuminen skitsofreniaan teini-iässä. Kun sitä ei ensin tajunnut että se on tosiaan paranoidi, vaan halusi uskoa ne jutut, kunnes lopulta tajusi miten pahasti sen maailma oli hajoamassa. Ja se miten sen vanhemmat sitten kielsivät pitämästä yhteyttä, ja väittivät että kaikki johtuu siitä että minulla on huono vaikutus heidän lapseensa. Miten se kaveri sitten vaan katosi kuvioista, kukaan ei kertonut mulle mitään, aikana ennen kännyköitä en saanut yhteyttä mitenkään. Joskus kymmenen vuotta myöhemmin vasta näin sen etäältä, täysin talutettuna, selvästi ihan lääkkeillä turrutettuna. Myöhemmin toinenkin ystävä katosi psykoosissa, löytyi myöhemmin sitten toiselta puolen maata sairaalaan päätyneenä. Mutta se persoonallisuuden muutos ja toisaalta se täydellinen latteus ja apatia lääkityksestä on jotain pysäyttävää.

Skitsofrenia puhkeaa tosiaan yleensä jo nuorena. Sille ihmiselle se on todellisuutta, missä harhassa elää. Itselläkin oli yksi tuttu, johon tutustuin maniavaiheessa. Joutui suljetulle osastolle, missä kävin kerran tapaamassa. Oli aika hätkähdyttävä se ero, miten lääkkeet tosiaan turruttavat ja lihottavat. Mutta parempi niin kuin mahdollisena riskinä jonkun terveydelle ja hengelle vapaana.

Vierailija kirjoitti:

Olin noin 14-15 vuotiaana metroasemalla kaverin kanssa menossa johonkin metroa odottaen. Metro tuli asemalle, kuului jonkinlainen poks ja metro teki äkkijarrutuksen puolet vaunuista jääden raiteille ennen asemaa. Se poks oli ollut ihminen joka oli hypännyt metron eteen. Itse olin (onneksi) selin joten en varsinaisesti nähnyt tätä mutta ihmisten paniikki ja huudot metroasemalla jäi kyllä mieleen :(

Muistatko koska ja missä tämä tapahtui?

Se kun veljeni kuoli syöpään. Olin 13v ja veljeni 6v... Hän oli tärkeä minulle, mutta murrosikä kun puski niin ei kiinnostanu veljen jutut ja työnsin häntä pois itsestäni. Hänellä todettiin syöpä ja lääkärit lupailivat, että selviää aivan varmasti, joten aluksi olin huolissani, mutta hoidot sitten lähtivät hyvin käyntiin ja veljeni alkoi parantua. En viettänyt hänen kanssa juuri yhtään aikaa, aina olin menossa ja jälkeenpäin kaduttaakin, kun hän kuoli niin nuorena ja hoidot eivät tehonneetkaan kun syöpä oli niin voimakas. Surettaa joka päivä, että miksi en viettänyt hänen kanssaan viimeisiä hetkiänsä.. tästä on nyt 3vuotta ja en tiedä pääsenkö koskaan yli. Tyhmä olin. Viettäkää aina aikaa rakkaittenne kanssa!!

Vierailija kirjoitti:

Mä en selviäisi puolistakaan näistä kokemuksista mitä olette tänne kertoneet. Olette kyllä todella vahvoja ja joutuneet kokemaan kohtuutonta ahdistusta ja surua. Niin se vaan on että elämä on epäreilua. Aina joku joutuu tällaisia tapahtumia todistamaan ja niistä kärsimään. Eihän noihin mitään oikein osaa sanoakaan. Upeeta että olette näistä selvinneet ja näette kenties elämän uusin silmin.

Tosin se, että tänne kirjoittaa, ei kerro siitä, että järkyttävistä tapahtumista on selvinnyt. Harva - ja kiitos heille - on maininnut terapiasta. Erilaiset ahdistus-. masennus-, riippuvuus- ja myös somaattiset oireet voivat olla oireena läpikäymättömästä traumasta. Traumaattisista kokemuksista paranee vain elämällä läpi kaikki alkuperäisessä tilanteessa koetut tunteet. Läpikäyminen tulisi tehdä luotettavan ihmisen (terapeutin; ystävä on periaatteessa ok, mutta harvalla ystävällä on valmiuksia traumaterapiaan) kanssa. Se ei ole helppo kakku. 

Parikin itsemurhaa yrittänyttä on tullut nähtyä. Toinen onnistui, toisen vammat sitten olivatkin aika pysyvää luokkaa. En suosittele. Hypätkää tarpeeksi korkealta, mikäli mieli tekee. Tai naru kiikkuun tarpeeksi korkealta ja pää sekaisin. Toisten työmaalle ei mennä hyppimään junien tai rekkojen eteen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ehdottomasti järkyttävin tapahtuma jossa olin itse osapuolena on se, kun eksäni yritti tappaa minut.

Olin 26-vuotias, hän 35. En ala koko juttua perusteellisesti selvittämään, koska se olisi aivan liian pitkä. Sanottakoon nyt kuitenkin, että hän oli narkkari. Ja tiedän; miksi aloit olla sellaisen miehen kanssa jne. se ei kuulu tähän.

Tämä tapahtui illalla. Eksäni tuli kaverinsa kanssa jostain, ja heti huomasin että hän oli aivan tööt-tööt. Hän alkoi repiä vaatteita päältään ja painui sitten makuuhuoneeseen nukkumaan. Kaveri sitten kyseli bussin aikatauluja ja niitä katsottiin, ja hän lähti. Ovi rappukäytävään jäi raolleen enkä huomannut sitä.

Istuin ja katsoin tv:tä kun eks yht´äkkiä ryntäsi alasti makuuhuoneesta. Katsoi villisti ympärilleen, sanoi että nyt mä sen tiedän, ja löi minua nyrkillä kasvoihin. Olin täysin shokissa enkä osannut tehdä oikein mitään. Siitä se alkoi. Potkuja nyrkkiä kaatoi minut olohuoneen lattialle ja alkoi kuristaa molemmin käsin. Ehdin ajatella nyt minä kuolen. Jotenkin olin siinä kuolemankauhussani saanut käännettyä päätäni nii että olin purrut häntä kämmensyrjään. Siihen tuli verta vuotava jälki. Siitä en muista mitään.

No, onneksi yläkerran asukas oli kuullut mekkalan ja tuli yht´äkkiä ovesta sisään. Eks yritti estellä mutta mies veti minut kädestä rappuun ja siitä omaan asuntoonsa. Siellä vaimo oli jo soittanut poliisit jotka kohta tulivatkin. Siitä sitten ukko poliisin huostaan minä poliisiautolla sairaalaan.

Tuloksena syyte tapon yrityksestä ja lähestymiskielto. Myöhemmin hän oli linnassa en tiedä kuinka kauan. Sen tapahtuman jälkeen en häntä ole nähnyt. Trauma jäi ja syvä. Kuukausia näin painajaisunia, pelkäsin kaikkea ja kaikkia. Nyt siitä on vuosia, mutta sen jälkeen en ole mieheen päin sylkäissytkään. En koskaan enää luota.

Sä perustat sun luottamisen ihmisiin yhteen kokemukseen narkkarista?

Sä olet ilkeä.

Pelkotilat ym. ovat tunnemuistoja, EIVÄT mitään loogisia johtopäätöksiä tai muitakaan tietoisia juttuja. Ei niitä itse järjen kanssa valita. 

Vierailija kirjoitti:

3. Isäni (lähes 60-vuotias) alkoi seksisuhteeseen ruandalaisen teinitytön kanssa maksaakseen hänen ja sukunsa elämän

Siis kuka maksoi ja kenen elämän? Ruandalainen teinityttö maksai isäsi ja teidän suvun elämän?

Onko vähän pilkun viilaamista, jos ei suostu ymmärtämään tätä oikein? Ehkäpä tässä nyt se 60-vuotias isä aloitti sen seksisuhteen ja korvaukseksi teinipiparista maksoi ruandalaistytön ja tytön perheen elämän (ovat ilmeisesti ruandassa sen verran kohtuulliset, että sen verran kannatti teinipiparista maksaakin...)

Saa kai ihminen rahoillaan tehdä mitä haluaa?

Kun koiranpentuni kerkesi juoksemaan hevosaitaukseen ja hevonen potkaisi päähän. Kamala huuto ja koira vielä ihan tajuissaan :( Matka eläinlääkäriin oli pitkä ja siellä piti lopettaa koska vauriot oli niin pahat. Tästä ei ole pitkä aika ja sitä vain jossittelee että ei olis pitänyt lähteä tallille tai päästää irti ym :( niin kova ikävä rakasta ystävää 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ehdottomasti järkyttävin tapahtuma jossa olin itse osapuolena on se, kun eksäni yritti tappaa minut.

Olin 26-vuotias, hän 35. En ala koko juttua perusteellisesti selvittämään, koska se olisi aivan liian pitkä. Sanottakoon nyt kuitenkin, että hän oli narkkari. Ja tiedän; miksi aloit olla sellaisen miehen kanssa jne. se ei kuulu tähän.

Tämä tapahtui illalla. Eksäni tuli kaverinsa kanssa jostain, ja heti huomasin että hän oli aivan tööt-tööt. Hän alkoi repiä vaatteita päältään ja painui sitten makuuhuoneeseen nukkumaan. Kaveri sitten kyseli bussin aikatauluja ja niitä katsottiin, ja hän lähti. Ovi rappukäytävään jäi raolleen enkä huomannut sitä.

Istuin ja katsoin tv:tä kun eks yht´äkkiä ryntäsi alasti makuuhuoneesta. Katsoi villisti ympärilleen, sanoi että nyt mä sen tiedän, ja löi minua nyrkillä kasvoihin. Olin täysin shokissa enkä osannut tehdä oikein mitään. Siitä se alkoi. Potkuja nyrkkiä kaatoi minut olohuoneen lattialle ja alkoi kuristaa molemmin käsin. Ehdin ajatella nyt minä kuolen. Jotenkin olin siinä kuolemankauhussani saanut käännettyä päätäni nii että olin purrut häntä kämmensyrjään. Siihen tuli verta vuotava jälki. Siitä en muista mitään.

No, onneksi yläkerran asukas oli kuullut mekkalan ja tuli yht´äkkiä ovesta sisään. Eks yritti estellä mutta mies veti minut kädestä rappuun ja siitä omaan asuntoonsa. Siellä vaimo oli jo soittanut poliisit jotka kohta tulivatkin. Siitä sitten ukko poliisin huostaan minä poliisiautolla sairaalaan.

Tuloksena syyte tapon yrityksestä ja lähestymiskielto. Myöhemmin hän oli linnassa en tiedä kuinka kauan. Sen tapahtuman jälkeen en häntä ole nähnyt. Trauma jäi ja syvä. Kuukausia näin painajaisunia, pelkäsin kaikkea ja kaikkia. Nyt siitä on vuosia, mutta sen jälkeen en ole mieheen päin sylkäissytkään. En koskaan enää luota.

Sä perustat sun luottamisen ihmisiin yhteen kokemukseen narkkarista?

Sä olet ilkeä.

Pelkotilat ym. ovat tunnemuistoja, EIVÄT mitään loogisia johtopäätöksiä tai muitakaan tietoisia juttuja. Ei niitä itse järjen kanssa valita. 

No, kukaan ei pakottanut sitä sontaa vetämämään missään muodossa. Samalla tukevat järjestäytynytttä rikollisuutta. Älä käytä, niin ei ole markkinoita.

Isän alkoholismi pelotti lapsena, jouduin hoitamaan monenlaisia tilanteita. Sukulaisnainen pahoinpideltiin ja yritettiin tappaa kun olin kylässä. Isä kitui viikkokausia sairaalassa ennen kuolemaansa. Itse kärsin masennuksesta ja unettomuudesta tuon jälkeen.

Puolet elämäni tärkeimmistä ihmisistä on kuollut. Suvussa on ollut itsemurha, laajennettu itsemurha, syöpiä, kuolemaan johtaneita tapaturmia ja tappoja. Itsellä on paljon sairauksia, ja sairauskohtaukset ovat aika pelottavia. Mutta ainakin olen realisti: kaikkea voi sattua ja sattuukin. Tiedostan erittäin hyvin elämän rajallisuuden ja sen, että jokainen päivä voi tuoda tullessaan mitä tahansa.

Näitä lukiessa tuntee itsensä onnekkaaksi, ettei ole käynyt mitään kovin pahaa, mutta teini-ikäisenä pikkuveljeni tuli lähes alkoholimyrkytystilassa kotiin kiskaistuaan yksinään litran kiljupullon. Hän vain oksensi oksentamistaan, mutta enemmän järkytyin vanhempieni hädästä, kun äiti soitti myrkytyskeskukseen. Menin pieneen shokkiin, enkä pystynyt tekemään mitään, kun äiti pyysi minua huolehtimaan veljestä hetken aikaa. Olin toki nähnyt humalaisia ennenkin, mutten koskaan ketään sellaisessa tilassa olevaa. Se oli melko järkyttävää, varsinkin, kun kyseessä oli pikkuveljeni, enkä tiennyt mitä tapahtuu.

En oo koskaan joutunut todistamaan. Kaver joutui kerran kun näki puukotuksen :O

Löysin äitini kuolleena kotoaan: edellisenä päivänä huomasin, että äitini on tavallista väsyneempi ja minulla oli tunne, ettei kaikki ole hyvin (80 v, angina pectoris ja vaikea astma). Ehdotin äidille lääkärissä käyntiä (sydänfilmissä olisi varmaankin näkynyt jotain) tai että jäisin hänen luokseen yöksi. Molempiin äiti vastasi ei ... itkin koko illan (jotenkin tiesin äidin kuolevan)  ja kun seuraavana aamuna soitin, puhuluun ei vastattu. Äiti oli kuollut melkein heti lähdettyäni, ja makasi sängyllä jäykkänä, pää alaspäin, jalat sängyn ulkopuolella, sängyllä oli verta ja vaahtoa. Tapahtumasta on jo 10 vuotta ja en vaan pääse karmivasta näystä eroon.

Vierailija kirjoitti:

Kun koiranpentuni kerkesi juoksemaan hevosaitaukseen ja hevonen potkaisi päähän. Kamala huuto ja koira vielä ihan tajuissaan :( Matka eläinlääkäriin oli pitkä ja siellä piti lopettaa koska vauriot oli niin pahat. Tästä ei ole pitkä aika ja sitä vain jossittelee että ei olis pitänyt lähteä tallille tai päästää irti ym :( niin kova ikävä rakasta ystävää 

Tästä tuli mieleen, kun olin pienenä, alle kouluikäisenä tai max. 7-vuotiaana, perhepäivähoitajalla, jolla oli hevosia ja koira. Olimme pikkuveljeni kanssa pihalla leikkimässä hiekkakasalla, joka oli parin metrin päässä hevosaitauksesta. Myös pph ja ainakin pari hänen murkku-/teini-ikästä tytärtään olivat pihalla, ehkä myös muita hoitolapsia. Yhtäkkiä kaikki juoksivat hevosaitaukselle ja perheen koira makasi siellä, hevonen oli potkaissut. Saimme veljeni kanssa huudot kuinka emme olleet vahtineet koiraa ja katsoneet että se ei mennyt aitauksen lähelle, oli meidän vika että sitä potkaistiin. Emme veljen kanssa edes olleet leikeiltämme nähneet koiraa ja jos olisimmekin, pelkäsimme sitä (arvaamaton saksanpaimenkoira tjsp). Ja miksi ihmeessä meidän olisi pitänyt sitä koiraa vahtia, eihän se edes ollut meidän ja hoitopaikassa oli tiedossa, että pelkäämme sitä. Koira ei onneksi kuollut potkuun.

Onnettomuus alttiina henkilönä onhan noita ollut kaikenlaista. Traumaattinen näky kuitenkin joka vaivaa vielä yli 4 vuoden jälkeen on kun näin etelä- haagassa pupun. Jäniksen yli oli ajettu niin että puolet ruumista oli riekaleina ja raukka yritti tieltä pois etujaloilla raahaten sitä mitä takaruumusta oli jäljellä. Itkettää vieläkin.

No kyllä ikävimpiä asioita lienee isän kännisekoilut. Isä ei ollut koskaan tyytyväinen mihinkään. Oli ehkä masentunutkin. Ainainen tappelu äidin kanssa. Kerran tarttui äidin kurkkuun kiinni ja kuristi kun pikkusiskoni oli vauvana hänen sylissään. Ennen siskoni ensimmäistä koulupäivää sammui olohuoneen sohvalle ja kusi alleen. Meni ulos myöhemmin nukkumaan ja kusi pitkin olohuoneen lattiaa mennessään. Usein kuseskeli pihalla. 3 kertaa kärähti ratista aamulla kun ei välittänyt vaikka 10000€ sakkoja yhteensä. Valehdellut niistä. Outo sekamelska tunteita. Pitäisi antaa anteeksi kaikki että voin itse jatkaa elämääni. Kotona oli aina isän juodessa helvetin painostava tunnelma koska riiteli äidin kanssa. Äiti taas pyysi aina minut suojakilvekseen esim. samaan huoneeseen TV:tä katsomaan. Kerran läpsena sain katsoa kun isä istui meitä vastapäätä humalassa ja vihaisena. Sitten hänen kasvot muuttuivat eri ihmisen kasvoiksi kun hän raivossa tuijotti äitiä. Katsoin tietysti vain muualle ja olin iloinen. Isän humalassa sekoilu ja ne kerrat kun olen raahannut sen reagoimattomassa tilassa ulos sammuneena pikkupakkasista sisään ja laittanut kylkiasentoon naapureiden katsellessa. Ahdistavinta oli se painostava tunnelma ja pahat puheet mitä aina alkoi illalla tulla humalassa. Silti pitää olla kiitollinen vaan ja kunnioittaa vanhempiaan koska jos ei tee niin niin menee heti oma henkinen olotila huonoksi. Ei jestas mitä helvettiä. Vielä kuvittelevat että tekisin joskus perheen, kun olen heidän helvettinsä nähnyt. 

Aikanaan, kun isäni meinasi tukehtua ruokapalaan ollessani ala-asteikäinen. En tiedä, kauanko pala oli juuttuneena kurkkuun, mutta toivottoman pitkältä se tuntui ja oli traumatisoivaa katsoa, kuinka toinen alkoi muuttaa väriä hapenpuutteessa ja se katse, jolla hän katsoi minua kuin sanoakseen hyvästit. Mitään apua osannut sokissa hakea, muuta kuin yritin hakata selkään. No, sitten paikalle tuli joku (emme siis olleet kotona) ja tempaisi isäni pystyasentoon ja samassa pala lensi kaaressa ulos.

Voitte uskoa tuon olleen pääsyynä siihen, että tänä päivänä osaan heimlichin otteen ja suhtaudun ehkä jopa liioitellulla vakavuudella ensiaputaitoihin.

Kaikille muutenkin tiedoksi, että 112 soitetaan viivyttelemättä tilanteessa, jossa pala tukkii henkitorven. Henkilö menettää tajuntansa noin 2 minuutissa ja 10 minuutin hapenpuutteessa jää normaalilämpötilassa aivovaurioita, vaikka henkilö pelastuisikin. Apua soitetaan siis heti, jos ei pala lähde parilla selkään hakkaamisella (ja hakkaamisen on oltava sellaista, jolla pyritään saamaan henkilöstä ilmat pihalle, ei mitään kevyttä läpsytystä). Jos kaksi henkilöä paikalla, toinen soittaa, toinen tekee heimlichin ja hakkaa jne. Onneksi nykypuhelimissa kaijutin, jotta yksinkin pystyy usein toimimaan ja puhumaan samalla.

Vierailija kirjoitti:

Hurjasti en halua yksityiskohtiin mennä, "lyhyesti virsi kaunis"

Nuoruusiässä menetin koko sen aikaisen perheeni onnettomuudessa. Se oli niin rankkaa aikaa että sitä on vaikea itsekkään enää ymmärtää. Muutin sitten lähisukulaisten luo Suomeen ja sille tielle jäin. Nykyään olen vaimo ja äiti, mikä on tuonut hurjasti onnellisuutta ja tarkoitusta elämään. Jokin osa minussa on silti aina perhanan pahasti rikki ja en usko että sitä saa mikään tai kukaan koskaan korjattua.

Kuten sanon välillä vointiani kyseleville "entisen elämän" ihmisille, olen tarpeeksi onnellinen.

Tsunami?