Voisitteko sohvaperunat, liikunnanvihaajat yms. hieman avata sielunelämäänne?

Vierailija kirjoitti:

Tätä ketjua lukiessaan tietää miksi Suomessa on niin paljon ylipainoisia. Keksikää lisää syitä, näitä on hauska lukea!

Hahhhaaa:)en ole yhtään ylipainoinen,vaikken trikoissa kuntosalilla huhkikkaan.

Teen fyysistä hoitotyötä,fillaroin joka päivä työmatkat ja päälle omakotitalon hommat.Syön normaalia kotiruokaa ja yritän pitää annokset jotenkuten aisoissa.That's it!

Inhoan raskasta ja hikistä liikuntaa, erityisesti joku kovatahtinen treenaaminen on kauheaa. Sen jälkeen on väsynyt ja huono olo, oksettaa, lihaksia ja päätä särkee (matala verenpaine muuten minullakin). Mikään suoritusten mittailu ei kiinnosta pätkääkään, se on minusta umpitylsää ja mieluummin luen, valokuvaan ja teen käsitöitä kuin yritän tavoitella jotain tiettyä aikaa, nostettua kilomäärää, juostua kilometrimäärää jne. Sen sijaan tykkään jos voin liikkua rauhallisempaan tahtiin, joogaan esim. monta kertaa viikossa, kävelen ja pyöräilen omaan tahtiin paitsi työmatkat niin joskus muuten vaan, käyn välillä uimassa ja luontoretkillä. Ymmärrän oikein hyvin jos joku ei tykkää mistään liikunnasta, enhän itsekään pidä kuin hyvin rajoitetusti ja vielä tyylillä jota monet ahkerat liikkujat eivät edes pidä liikuntana ylipäänsä.

En vihaa kaikkea liikuntaa. Koulussa viihdyin liikuntatunneilla jos kyseessä oli joukkoelajit. Amisaikoina kävin enemmän tai vähemmän aktiivisesti hakkaamassa sulkapalloa luokkakaverin kanssa ja jauhamassa asioista. Jos jossain olisi tavoitteeton (siis puhtaasti hauskanpitoa ja yhdessäoloa) liikuntaryhmä jossa voitaisiin hölkkäillä jalkapallon perässä ja puida suhdeongelmia eikä ketään haittaisi se että olen oikeasti surkea niin menisin.

Tavoitteellinen treenaaminen ahdistaa. Pää soimaa kokoajan kuinka en ole tarpeeksi hyvä ja muut ovat parempia. Väännän tuloksia itku kurkussa kunnes joka paikkaan sattuu. Sitten itken sohvalla ja mätän itseeni jätskiä suoraan purkista. Ja kyllä, tiedän kyllä järjellä että ei tarvitse olla parempi kuin muut ja oman tuloksen parantaminen riittäisi, silti itkettää ja hävettää jos joku juoksee lenkkipolulla ohi.

Käyn kyllä päivittäin koiran kanssa ulkona mutta ei sekään mikään nautinto ole. En jaksa pyöriä omissa ajatuksissani, tylsistyn matkan aikana ja odotan että pääsen kotiin tekemään jotain missä oikeasti tapahtuu. Sen sijaan nautintoa saan piirtelystä, värittelystä ja epämääräisistä diy-projekteista. Elokuvista, sarjoista ja tositeeveestä sekä niistä spekuloinnista, ihmiskontakteista, puhtaasta kodista, onniatuneesta työpäivästä jnejnejne. Välitän terveydestäni, ongelmista kärsineenä etenkin henkisestä terveydestä ja sen ylläpidosta

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä en ymmärrä teidän ajatusmaailmaanne ja elämäntapaanne. Mistä asioista saatte elämässänne aitoa nautintoa? Minä saan sitä tavoitteellisesta treenaamisesta ja tuloksista, en mistään sohvalla makaamisesta. Miksi ette välitä terveydestänne? Mikä saa teidät tyytymään elämäänne fyysisesti heikkoina, huonokuntoisina laiskureina? Miten puolustatte itseänne tai läheisiänne tilanteessa, jossa joudutte käyttämään fyysistä voimaa itsepuolustuksena?

En ole vielä kertaakaan hankkiutunut tilanteeseen, jossa olisin joutunut käyttämään fyysistä voimaa itsepuolustuksena. Taidosta ja asenteesta se sitä paitsi on enemmän kiinni kuin silkasta voimasta. (Itsepuolustuskurssin olen kyllä käynyt.)

Aitoa nautintoa, no vaikka tykkään istua pihalla ja katsella kauniita istutuksiani, tarkkailla lintuja, kalastaa laiturin nokassa. Ratkaista vaikeita ristikoita ja matemaattisia pähkinöitä. Tavoitteellista tulokseen tähtäävää toimintaa minulla on nyt esim. muutaman algoritmin hiominen nopeammaksi. Mielelläni myös luen tietokirjallisuutta kiinnostavista aiheista. Opettelen tunnistamaan kasveja. Sienestys myös on mukavaa. Ja kyllä terassiolutkin aitoa nautintoa tuo. Istun, nautin mausta ja katselen ohikulkijoita.

Liikunta on joskus kivaa, nimittäin silloin kun siihen yhdistyy jotakin älyllisempää. Olen tykännyt sulkapallosta, mutta ei ole sopivaa pelikaveria nyt. Hohtokeilailustakin yllätyksekseni tykkäsin, no sinusta se varmaan ei edes ole liikuntaa, mutta ai s-t-na kun oli perse kipeä seuraavana päivänä! Kyllä siellä jotain lihaksia tuli käytettyä. 

Mutta useimmat liikuntalajit ovat yksinomaan pitkästyttäviä. Kropan rasittaminen sinänsä ei tuota minulle mitään iloa. En saa kuntoilusta mitään sellaisia euforisia endorfiiniryöppyjä, joista monet puhuvat. Minulle kysymyksessä on silkka pakkopulla, hampaiden pesuun tai vaikka tiskaamiseen rinnastettava toimitus, joka on pakko tehdä säännöllisesti, vaikkei siitä yhtään tykkää. En tiedä miksi on niin, että älyllinen pähkäily eli aivojen rasittaminen on minusta kyllä nautittavaa, mutta kropan rasittaminen ei. Toisethan taas eivät tunnu saavan ajattelusta mitään iloa.

Itse saan kyllä parhaat oivallukset juuri treenatessa; en ikinä sohvalla maaten. Lisäksi saa purettua painetaan ja koen olevani jaksavampi ja rauhallisempi äiti sekä vaimo.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä en ymmärrä teidän ajatusmaailmaanne ja elämäntapaanne. Mistä asioista saatte elämässänne aitoa nautintoa? Minä saan sitä tavoitteellisesta treenaamisesta ja tuloksista, en mistään sohvalla makaamisesta. Miksi ette välitä terveydestänne? Mikä saa teidät tyytymään elämäänne fyysisesti heikkoina, huonokuntoisina laiskureina? Miten puolustatte itseänne tai läheisiänne tilanteessa, jossa joudutte käyttämään fyysistä voimaa itsepuolustuksena?

En ole vielä kertaakaan hankkiutunut tilanteeseen, jossa olisin joutunut käyttämään fyysistä voimaa itsepuolustuksena. Taidosta ja asenteesta se sitä paitsi on enemmän kiinni kuin silkasta voimasta. (Itsepuolustuskurssin olen kyllä käynyt.)

Aitoa nautintoa, no vaikka tykkään istua pihalla ja katsella kauniita istutuksiani, tarkkailla lintuja, kalastaa laiturin nokassa. Ratkaista vaikeita ristikoita ja matemaattisia pähkinöitä. Tavoitteellista tulokseen tähtäävää toimintaa minulla on nyt esim. muutaman algoritmin hiominen nopeammaksi. Mielelläni myös luen tietokirjallisuutta kiinnostavista aiheista. Opettelen tunnistamaan kasveja. Sienestys myös on mukavaa. Ja kyllä terassiolutkin aitoa nautintoa tuo. Istun, nautin mausta ja katselen ohikulkijoita.

Liikunta on joskus kivaa, nimittäin silloin kun siihen yhdistyy jotakin älyllisempää. Olen tykännyt sulkapallosta, mutta ei ole sopivaa pelikaveria nyt. Hohtokeilailustakin yllätyksekseni tykkäsin, no sinusta se varmaan ei edes ole liikuntaa, mutta ai s-t-na kun oli perse kipeä seuraavana päivänä! Kyllä siellä jotain lihaksia tuli käytettyä. 

Mutta useimmat liikuntalajit ovat yksinomaan pitkästyttäviä. Kropan rasittaminen sinänsä ei tuota minulle mitään iloa. En saa kuntoilusta mitään sellaisia euforisia endorfiiniryöppyjä, joista monet puhuvat. Minulle kysymyksessä on silkka pakkopulla, hampaiden pesuun tai vaikka tiskaamiseen rinnastettava toimitus, joka on pakko tehdä säännöllisesti, vaikkei siitä yhtään tykkää. En tiedä miksi on niin, että älyllinen pähkäily eli aivojen rasittaminen on minusta kyllä nautittavaa, mutta kropan rasittaminen ei. Toisethan taas eivät tunnu saavan ajattelusta mitään iloa.

Itse saan kyllä parhaat oivallukset juuri treenatessa; en ikinä sohvalla maaten. Lisäksi saa purettua painetaan ja koen olevani jaksavampi ja rauhallisempi äiti sekä vaimo.

Tässä minä olen kyllä ihan erilainen. Minä saan parhaat oivallukset virikkeistä ja ajattelemisen haasteista. Niitä ei kyllä missään salilla tai lenkillä kyllä tule. Tietysti, jos samalla esimerkiksi kuuntelisi radiota tai äänikirjaa, mutta minä kuuntelen lenkillä vain musiikkia, jos sitäkään. En minä mistään salivehkeistä, asfaltista tai metsäpoluista kummoisia assosiaatiota saa. Korkeintaan jotain "kas, tuota taloa maalataan, pitäisiköhän meidänkin" tai "mistähän tuollaisia treenikasseja saa".

Uimahallien pukuhuoneissa, huomaa selvästi sen karun tosiasian, ettei useimmilla naisilla ole kehossaan yhtään lihaksia. Ilmeisesti ennen vuotta -85 syntyneet naiset ajattelevat, ettei naisen kehossa kuulu olla lihaksia vaan rasvaa ja roikkuvaa ihoa. Tällainen ajatusmaailma usein kyllä kostautuu esim. silloin, kun ihminen sairastuu oikeasti (esim. aivoinfarktiin). Sairaaloiden osastoilla kyllä huomaa, että nämä lihaksettomat ja heikon kunnon omaavat henkilöt eivät kuntoudu yhtä nopeasti ja hyvin kuin hyväkuntoiset. Jos kropasta ei löydy lihaksia, on vaikea löytää voimia kuntoutumiseen.

Joskus elämää kannattaa miettiä pidemmällekin kuin ensi viikkoon. Onneksi nuoremmat ymmärtävät paremmin hyvän lihaskunnon merkityksen. :)

Vierailija kirjoitti:

Elämäni ensimmäiset 40 vuotta urheilin monipuolisesti. Kiitoksena siitä molemmissa polvissa sekä oikeanpuoleisessa lonkassa on erittäin pahat kulumat, en pärjää enää ilman kipulääkitystä. Selässäni on kaularangassa ja lantiolla kulumaa, jonka olisin voinut välttää jättämällä kilpauinnin ja etenkin uintihypyt väliin. Oikeassa jalassa on kroonistunut marssimurtuma, sen verran monta kertaa olen sen jalkani hölkässä hajottanut.

Olen liiallisen urheilun takia invalidisoitunut.

Olen aloittamassa liikuntaa pitkän sairastamisen jälkeen ja haaveilen välillä että vielä hölkkäisinkin. Se vaan tuntuisi niin hyvältä, mutta en halua kulumia enkä muita vammoja. Pitää keksiä muita lajeja...

-Tennis? Siinäkin hypähdellään ja tenniskyynärpää :D

-Uinti ja vesijuoksu, muuten hyvä mutta aina pitäisi lähteä erikseen altaalle eikä ole samanlaista luonnosta nauttimista kuin lenkkipoluilla.

-Kuntosali. Tylsähköä ja aina joutuu olemaan muitten ihmisten ähinöitä ja puhinoita kuuntelemassa ja aina sisätiloissa.

No, täytyy miettiä.

Vierailija kirjoitti:

Uimahallien pukuhuoneissa, huomaa selvästi sen karun tosiasian, ettei useimmilla naisilla ole kehossaan yhtään lihaksia. Ilmeisesti ennen vuotta -85 syntyneet naiset ajattelevat, ettei naisen kehossa kuulu olla lihaksia vaan rasvaa ja roikkuvaa ihoa. Tällainen ajatusmaailma usein kyllä kostautuu esim. silloin, kun ihminen sairastuu oikeasti (esim. aivoinfarktiin). Sairaaloiden osastoilla kyllä huomaa, että nämä lihaksettomat ja heikon kunnon omaavat henkilöt eivät kuntoudu yhtä nopeasti ja hyvin kuin hyväkuntoiset. Jos kropasta ei löydy lihaksia, on vaikea löytää voimia kuntoutumiseen.

Joskus elämää kannattaa miettiä pidemmällekin kuin ensi viikkoon. Onneksi nuoremmat ymmärtävät paremmin hyvän lihaskunnon merkityksen. :)

No varmaan oikein Porvoon keskussairaalassa tehty tutkimus siitä, kuinka alle 32-vuotiaat aivoinfarktipotilaat toipuvat paremmin? :) Sehän on sinällään totta, koska sen ikäisillä aivoinfarktin saajilla (harvinaista, muttei mahdotonta) on yleensä taustalla valtimotaudin sijaan joko geenivirhe veren hyytymisessä ja/tai aukko sydämessä. Näitä on helpompi hoitaa kuin valtimotautia, jos vaan potilas jää infarktistaan henkiin. Eikä tosiaan katso näin nuorilla sitä liikkumista tai sen puutetta nuo geenivirheet ja epämuodostumat.

Aivoinfarktin tärkeimmät ehkäisykonstithan ovat:

1) normaali verenpaine (hoidetaan tarvittaessa lääkkeillä kuntoon)

2) normaali kolesteroli (hoidetaan tarvittaessa lääkkeillä kuntoon), kovaa rasvaa rajoitetusti

3) tupakoinnin välttäminen

Liikunnastakin toki on apua, kuten myös normaalista verensokerista - mutta tärkeimmät ehkäisykonstit tuossa numeroituina.

On melko tylsää sen eteen tehdä liikuntaa jotta puolustaisi läheisiä.

Ehkä meillä on liian huono personal trainer.

En puhunut mitään 32-vuotiaista infarktipotilaista. Sanoin, että monet huonokuntoiset ja heikon lihaskunnon omaavat ihmiset (ikä mitä tahansa), kuntoutuvat huonommin ja hitaammin, kuin hyväkuntoiset. Suuremmalla todennäköisyydellä he (varsinkin ikäihmiset) jäävät vuodepotilaiksi. Tämä on fakta ja surullista, kun sitä ei ymmärretä tai haluta ymmärtää.

Aivoverenkiertohäiriöön altistavista tekijöistä en puhunut mitään. Hienoa tosin, että sinäkin tiedät ne.

Olen samaa mieltä kuin joku edellinen kirjoittaja.

Aloittaja ei aidosti pidä itsekään liikunnasta ja tekee sitä ainoastaan jonkun paineen vuoksi. (Ulkonäkö, terveys yms...)

Tämän vuoksi hän tuomitsee kaikki jotka eivät toimi samoin kuin hän. Samaa mieltä olen myös monesta täällä ketjussa esiintyneestä jankaajasta.

Itse rakastan liikuntaa, kunnon juoksulenkkejä, salilla käyntiä ja budolajeja. Teen tosin niitä siksi että minä rakastan sitä, en minkään muun vuoksi.

Ehkä tuosta syystä minun on helpompi ymmärtää miksi kaikki eivät rakasta?

Ja oikeasti, monille varmaan tulee yllätyksenä, että ihminen on luotu kävelemään.

Kävelyn merkitystä liikuntana väheksytään aivan liikaa.

Täten monikaan täällä ketjussa ei edes täytä sohvaperunan titteliä :)

Itse ainakin ihailen ihmisiä jotka tekevät asioita intohimolla, oli ne sitten mitä tahansa, liikuntaa tai ei.

Minulla on bmi yli 40, olen mies ja tees raskasta ruumiillista työtä. Juon vapaa-aikana viinaa ja syön roskaruokaa. En ole ollut viimeiseen vuoteen yhtään päivää, sairaslomalla, enkä millään muullakaan lomalla. Toista se on ollut noilla meidän firman urheilijoilla, kun jatkuvasti ovat poissa milloin mistäkin syystä😂

Tavoitteellinen liikunta on kuin työtä. Liikunta hetken mielijohteesta on ihanaa. Itse liikun vuodenaikojen mukaan, enkä silloinkaan ihan hullusti. Hiihtoa rakastan (mutta en lähde lumi/räntä-sateessa). Kesällä kun on kuuma, hyppään järveen ja kokeilen kuinka pitkään jaksan uida. Noin joka toinen viikko käydään miehen kanssa reilun puolen tunnin kävelylenkillä lähimaastossa ja jutellaan eri asioista ja välillä juostaan kilpaa. Kerran talvessa käydään luistelemassa. 

Pitkään istumista yritän kylläkin välttää ja siksi hankin töitä varten sähköpöydän, jotta voin tehdä töitä seisaalta.

Jos ei jaksa, niin ei jaksa. T: sohvaperuna, kilpirauhasen vajis

Saan valtavasti iloa lukemisesta ja kirjoittamisesta (niitä teen myös työkseni), soittamisesta ja musiikin kuuntelusta sekä ihmisten kanssa olosta.

Harrastan myös liikuntaa jonkun verran, jotta pysyn kunnossa, mutta se ei ole intohimoni, vaan lähinnä elämääni liittyvä velvollisuus.

Kaikki superliikkujat ovat joka tapauksessa minua fyysisesti vahvempia, joten en pärjäisi kuin harvoille itseäni heikommille. Olen hyväksynyt tämän.

Vierailija kirjoitti:

Puolustus on primitiivinen asia. Et tiedä menetkö lukkoon pahassa paikassa ja lamaannut, pakenetko, huudatko vaan? Kaikki eivät toimi, eikä se liity fyysiseen kuntoon miten toimii.

Tämä.

Minut ryöstettiin vuosia sitten. Menin täysin lukkoon. En pystynyt edes huutamaan.

Tiesin että voisin potkaista munille, huutaa pää punaisena, työntää sormet ryöstäjän silmiin tai paeta. En pystynyt tekemään mitään noista. En edes jälkeen päin soittamaan poliisille, joku silminnäkijä teki sen.

Takaisin kysymykseen, saliharjoittelu on pirun tylsää, juokseminen räntäsateessa tai muutenkaan ei kiinnosta eikä vielä ole löytynyt lajia joka tuottaisi nautintoa. Hyvä kirja, leffa tai punaviini tuo tarpeeksi nautintoa.