Lue keskustelun säännöt.
Tein saman minkä monet miehet eli juoksin pois pikkulapsiarjesta
27.06.2017 |
Virallisesti olen edelleen naimisissa mieheni kanssa ja meillä on 5-vuotias poika, jota en ole tavannut yli neljään vuoteen. Saisin tavata jos haluaisin mutta miehen mielestä se ei ole hyvä idea. Olemme sopineet että näyttäydyn vasta sitten kun poika on isompi ja alkaa kysellä äidistä. Saman tehneenä ymmärrän miehiä, jotka juoksevat vastuuta karkuun ja jättävät lapset äidille. Miehen mielestä olen huono ihminen enkä ansaitse olla äiti. Maksan elareita ja muistan poikaa lahjalla syntymäpäivinä ja jouluna, mutta lahjat antaa mies en minä. Miksi näin? Aloituksesta saan varmaan lokaa niskaani mutta en kokenut äitiyttä omakseni vauva-aikana. Minulla ei ole taustalla alkoholiongelmaa tai masennusta, mutta haluaisin olla pojalle äiti nyt kun hän on kasvavassa iässä. Tänään poika täyttää vuosia.
Kommentit (157)
"Systeri" ja "mutsi", oisit tosiaan tarvinnut äitiäsi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Teit oikein, kuka nyt muksuja jaksaisi katsoa useammin kun MAX kerran kuussa? Elämässä on paljon muutakin, nauti siitä. :)
-mies
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Luulin, että olet mies joka elää miehen kanssa.
Olen nainen ja äiti, naimisissa edelleen lapsen isän kanssa, mutta emme asu yhdessä.
Etkö pelkää että pojastasi tulee homo, kun isänsä hyysää myös äidin roolissa esiliina päällä ja pölyhuiska kädessä.
Entä jos väsyt uudelleen? Lapsi ei toimikaan niin kuin sinä haluat tai saa uhmaraivarit niin lähdetkö silloinkin vain pois? Jos nyt palaat lapsen elämään niin pysy siinä, toista hylkäämistä lapsi ei tule kestämään. Ja se mitä kerrot lapsen vauva -ajasta, väsymisesi ja reaktiosi eivät ole olleet normaaleja. Olisit varmasti tarvinnut apua, jotta olisit selviytynyt tunteidesi jaa uupumuksen kanssa ja olisit voinut jatkaa elämää lapsesi kanssa. Tehtyä ei saa tekemättömäksi, mutta ota siitä opiksi jatkoa varten.
Et ole silti huono äiti,äiti on aina äiti,eikä lapsesi voisi olla vihainen vaikka et jaksanutkaa.Hän ymmärtää kyllä.Ole rohkea ja ota yhteyttä lapseesi ja ole hänen kanssaan aina, kun jaksat ja voit.Vain sinä olet hänen äitinsä,joka tapauksessa.Hyvää jatkoa ja jaksamista!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kadut siis nyt hylkäämistä? Kauanko harkitsit lasta? Oliko sinulla mitään kokemusta lapsista ennen omaa lasta? Milloin aloit katumaan lähtemistä? Ajattelitko että on lapselle parempi että lähdet (koit pahoja ajatuksia lasta kohtaan ja väsymys aiheutti oireita) vai/sekä on parempi itsellesi että lähdet? Pelottaako lapsen mahdollinen katkeruus sinua kohtaan tulevaisuudessa?
Kaiken aikaa olen katunut hylkäämistä ja ei kulu päivääkään ettenkö ajattelisi poikaa. Anoppi sanoi vuosia sitten, että toivoisi minulla olevan alkoholiongelma tai masennus, mutta oman lapsen hylkäämistä hän ei ymmärrä. Hän on tällä hetkellä ainoa äitihahmo pojalle. Tiesin ettei äitiydestä voi irtisanoutua tai ottaa lopullisesti lomaa, mutta raskaus oli vaikea enkä osannut omaksua äidin roolia miehen ja anopin tuesta huolimatta. Harkitsimme lasta koko seurustelumme ajan ja päätimme yhdessä raskautua häiden jälkeen. Petyin kun lasta ei alkanut kuulua heti ja tulin raskaaksi 1,5v päästä ensi yrittämisestä. Toinen suuri pettymys oli etten pystynyt imettämään, maitoa ei tullut vaikka mitä tein ja muistan vieläkin olevani maailman huonoin äiti, koska ruokin lastani purkkiruoalla. Tein päätöksen lähdöstä liian hätäisesti ja väsyneenä, kun ajattelin että pilaan huonona äitinä hänen elämänsä. Minun oli tarkoitus olla pois korkeintaan kuukausi, mutta siitä on tullut pidempi aika.
Olisit ehdottomasti tarvinnut apua ja tukea viimeistään lapsen syntymän jälkeen. Sinun olisi pitänyt saada keskusteluapua tilanteeseen jo raskauden aikana, vaikea raskaus voi altistaa myöhemmille ongelmille. Apua olisit voinut saada neuvolasta, neuvolapsykologilta, muista mielenterveyspalveluista tai vaikka seurakunnan diakonissalta (ei sisällä uskonnon pakkosyöttöä), mutta surullista, jos sinulle ei sitä esim. neuvolasta tarjottu etkä osannut itse sitä hakea. Ehkä psyyken lääkkeistä olisi ollut apua, oletko varma, ettei sinulla sittenkin ollut / ole masennust tms. mielenterveyden ongelma? Surullista, ettei kukaan neuvonut tai auttanut sinua hakemaan apua, kun et itse pystynyt. Missä miehesi ja anoppisi olivat, kun eivät sinua auttaneet? Olisit tarvinnut lepoa ja tukea eikä sinua olisi saanut jättää yksin, kun jaksamisesi alkoi loppua. Vai oliko niin, että apua oli tarjolla, mutta et pystynyt /halunnut ottaa sitä vastaan?
Kokemasi ongelmat ovat hyvin yleisiä ja tyypillisiä pikkulasten äitien kokemia ongelmia ja niihin on saatavilla apua. Surullista, että ratkaisit tilanteen pakenemalla mutta parempi sekin kuin että olisit loppuun uupuneena ja epätoivoisena tehnyt jotain itsellesi tai lapsellesi.
Kadut lapsesi hylkäämistä. Hae apua tilanteeseen ja itsellesi, jotta pystyt lasta tapaamaan. Pyri neuvottelemaan asiasta miehesi kanssa esim. lastenvalvojan kanssa, jolloin olette puolueettomalla maaperällä. Pyydä joku ystävä/sukulainen mukaan itsellesi tukihenkilöksi, jottei sinua jyrätä. Pystyt vielä luomaan suhteen lapseesi, mutta tarvitset siihen apua ja tukea ja ennen kaikkea aikaa. Hae apua, vielä ei ole liian myöhäistä.
Jos todella haluat luoda suhteen lapseesi, se vaatii sinulta myös sitoutumista asiaan, äitiä ei voi leikkiä silloin kun huvittaa. Koska kadut lapsesi hylkäämistä, haluat mitä ilmeisemmin olla äiti ja tarvitset siihen tukea. Ei sinun tarvitse muuttaa takaisin miehesi luo, voit olla äiti muutenkin.
Miehesi ei ole se taho, joka päättää sinun ja lapsesi tapaamisista, perusteeksi ei riitä, että tapaaminen on miehen mielestä huono idea. Äläkä välitä näistä tuomiopäivän pasuunoista tällä palstalla. Kukaan heistä ei ole "kulkenut sinun kengissäsi" eikä elänyt sinun elämääsi.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Osuuko veikkaukseni oikeaan: sinä et olisi alun perinkään halunnut lasta mutta suostuit miehen mieliksi?
Miehellä on täysi oikeus haukkua minua ja pitää mielipiteensä. Häpeän tekoani mutta tapahtunutta ei saa tekemättömäksi. Olen kiitollinen, että poika on terve ja onnellinen ja saa kasvaa rakastavassa ympäristössä. Mieheni on loistava isä ja anoppi otti äidin roolin minun otettuani hatkat sekä on edelleen pojan elämässä mukana. Väsyin vauva-aikaan ja ette ehkä usko, mutta rakastan poikaani vaikken hänen elämässään ole näkyvänä. Mies ei ole koskaan painostanut minua ja halusimme lapsen yhdessä, minä en vaan lopulta kestänyt ja varoittelusta huolimatta minulla oli liian ruusuinen kuva vauvoista ja kaikesta mikä liittyy siihen.
Minulla on tuollainen isä. En halua nähdä häntä enkä kuulla hänestä, koska se on ainoa tapa kestää asian tuoma henkinen ahdistus. Eipä tosin ole pahemmin yrittänytkään ottaa yhteyttä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Katso tämä ja mieti, haluatko oikeasti korjata asiat nyt, kun ne vielä ovat korjattavissa. Mutta älä ota yhteyttä lapseen kadotaksesi taas uudelleen, minulle on tehty niin ja se on tosi hajottavaa.
Hirveä paapatus ja moralisointi kun kyseessä on nainen! :O
Täällä taas tasa-arvon naiset tekevät itsestään kuitenkin tiettyjen aiheiden äärellä jonkun ylivertaisen jumalanlahjan.
Isä on samanlainen ja yhtä arvokas vanhempi kuin äiti, vaikka ehkä useimmat teistä ovat sitä mieltä että "äiti on äiti". Lapsi elää isänsä kanssa kuten niiiiin monet äitinsä kanssa kun mies on hävinnyt epäkypsänä. Joten mikä on ongelma?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Hirveä paapatus ja moralisointi kun kyseessä on nainen! :O
Täällä taas tasa-arvon naiset tekevät itsestään kuitenkin tiettyjen aiheiden äärellä jonkun ylivertaisen jumalanlahjan.
Isä on samanlainen ja yhtä arvokas vanhempi kuin äiti, vaikka ehkä useimmat teistä ovat sitä mieltä että "äiti on äiti". Lapsi elää isänsä kanssa kuten niiiiin monet äitinsä kanssa kun mies on hävinnyt epäkypsänä. Joten mikä on ongelma?
Meinaatko, ettei lapsille jää ongelmia siitä, että isät katoavat?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Hirveä paapatus ja moralisointi kun kyseessä on nainen! :O
Täällä taas tasa-arvon naiset tekevät itsestään kuitenkin tiettyjen aiheiden äärellä jonkun ylivertaisen jumalanlahjan.
Isä on samanlainen ja yhtä arvokas vanhempi kuin äiti, vaikka ehkä useimmat teistä ovat sitä mieltä että "äiti on äiti". Lapsi elää isänsä kanssa kuten niiiiin monet äitinsä kanssa kun mies on hävinnyt epäkypsänä. Joten mikä on ongelma?Meinaatko, ettei lapsille jää ongelmia siitä, että isät katoavat?
Enhän mä niin tainnut missään sanoa?
Pointtini oli että tällaista keskustelua ja syyttelyä ei tulisi jos nainen kirjottaisi että mies lähti.
Voisi keskittyä kirjoittamaan vaikka jotain eteenpäin vieviä ajatuksia eikä hyökätä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Hirveä paapatus ja moralisointi kun kyseessä on nainen! :O
Täällä taas tasa-arvon naiset tekevät itsestään kuitenkin tiettyjen aiheiden äärellä jonkun ylivertaisen jumalanlahjan.
Isä on samanlainen ja yhtä arvokas vanhempi kuin äiti, vaikka ehkä useimmat teistä ovat sitä mieltä että "äiti on äiti". Lapsi elää isänsä kanssa kuten niiiiin monet äitinsä kanssa kun mies on hävinnyt epäkypsänä. Joten mikä on ongelma?Meinaatko, ettei lapsille jää ongelmia siitä, että isät katoavat?
Enhän mä niin tainnut missään sanoa?
Pointtini oli että tällaista keskustelua ja syyttelyä ei tulisi jos nainen kirjottaisi että mies lähti.
Voisi keskittyä kirjoittamaan vaikka jotain eteenpäin vieviä ajatuksia eikä hyökätä.
Kyllä isillekin voisi vääntää rautalangasta, mitä se pakeneminen lapselle tekee. Minusta on tosi kurja ajatella, että oman isäni häpeä on niin suuri, että hän pilaa omaa elämäänsä sekä minun mielummin kuin että olisi astunut sen yli ja hoitanut asian, kuten vanhemman pitäisi.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Luulin, että olet mies joka elää miehen kanssa.
Olen nainen ja äiti, naimisissa edelleen lapsen isän kanssa, mutta emme asu yhdessä.
Etkö pelkää että pojastasi tulee homo, kun isänsä hyysää myös äidin roolissa esiliina päällä ja pölyhuiska kädessä.
Olihan tämä vitsi? Jos ei ollut, niin sinä varmaan olet niitä miehiä, jotka jättävät kaikki lasten ja kodin asiat naisen harteille. Tietämyksesi perusteella sinulta taisi jäädä peruskoulukin kesken.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olisit tarvinnut paljon tukea vauva aikana. Ilmiselvästi sinua ei ole tuettu alussa tarpeeksi. Koeta jaksaa. Voit luoda hyvän toimivan suhteen vielä vanhempaan lapseenkin sitten joskus.
Olen aina ihmetellyt aikuisia jotka ulisee kun vanhemmat on eronneet. En oikein ymmärrä? Omatkin vanhemmat erosivat kun olin 5, eli aika huonoon aikaan, samoin on parhaan ystäväni vanhemmat eronneet. Sitä tapahtuu. En ole tästä kärsinyt enkä traumatisoitunut.
Isäni elää omaa elämäänsä ja minä omaani.
Vierailija kirjoitti:
Olen aina ihmetellyt aikuisia jotka ulisee kun vanhemmat on eronneet. En oikein ymmärrä? Omatkin vanhemmat erosivat kun olin 5, eli aika huonoon aikaan, samoin on parhaan ystäväni vanhemmat eronneet. Sitä tapahtuu. En ole tästä kärsinyt enkä traumatisoitunut.
Isäni elää omaa elämäänsä ja minä omaani.
Tapahtuiko se teillä jotenkin hallitusti vai etkö vain välittänyt siitä, että isä katosi? Vai oliko hän huono isä alun alkaenkin?
Haluaisin ymmärtää, mutta en pysty. Eikö sulle syttynyt rakkauden tai kiintymyksen tunteita lapseen? Ensin kannoit lasta noin 9 kk sisälläsi, synnytit hänet tähän maailmaan, ja sitten vanhemmuus ei vaan tuntunutkaan omalta?
Jos miehesi vielä tuon jälkeen päästää sut omaansa ja lapsenne elämään niinkuin mitään ei olisi tapahtunut hän on paljon suurempi mies kuin minä.
Multa saisit vain tapaamisoikeuden. Sitten vielä jossitelet täällä että mitä pitäisi tehdä?
Ok. Miksi arvelet kirjoittaneesi tänne palstalle tilanteestasi?
Mitäs ap sitten tekee kun kyllästyy ison lapsen kiukutteluun ja hoitamiseen,lähdet uudestaan nostelemaan?
Miten munaton lapsen isä on kun haluaa tuollaisen naisen takaisin eikä ole saanut edes erottua,ikä?
Mutsi hylkäsi minut 10v ja systerin 3v ikäisenä,lähti toisen "jännämiehen" matkaan,kiva oli mutsilla käydä kun uusi äijä kännissä riehui ja hakkasi sitä,aina sama homma.
Itse olen viimeisen kerran nähnyt sen joskus -90 luvulla,vieläkin muistaa jouluna lähetellä tekstiviestejä kun ei ole nähnyt ikinä meidän lapsiakaan ja se on tietenkin minun vika kuten kaikki muukin,äidissä itsessään ei ole ikinä ollut mitään vikaa.
Systerin viimeinen käynti sen luona oli joskus 2000 luvun alussa,mutsi ei vaan muistanut olla kotona eikä vastannut puhelimeen,systeri ajoi turhaan melkein 500km.