Lue keskustelun säännöt.
Tein saman minkä monet miehet eli juoksin pois pikkulapsiarjesta
27.06.2017 |
Virallisesti olen edelleen naimisissa mieheni kanssa ja meillä on 5-vuotias poika, jota en ole tavannut yli neljään vuoteen. Saisin tavata jos haluaisin mutta miehen mielestä se ei ole hyvä idea. Olemme sopineet että näyttäydyn vasta sitten kun poika on isompi ja alkaa kysellä äidistä. Saman tehneenä ymmärrän miehiä, jotka juoksevat vastuuta karkuun ja jättävät lapset äidille. Miehen mielestä olen huono ihminen enkä ansaitse olla äiti. Maksan elareita ja muistan poikaa lahjalla syntymäpäivinä ja jouluna, mutta lahjat antaa mies en minä. Miksi näin? Aloituksesta saan varmaan lokaa niskaani mutta en kokenut äitiyttä omakseni vauva-aikana. Minulla ei ole taustalla alkoholiongelmaa tai masennusta, mutta haluaisin olla pojalle äiti nyt kun hän on kasvavassa iässä. Tänään poika täyttää vuosia.
Kommentit (157)
Ettehän te tiedä asian kaikkia taustoja. Ehkä ap ei halua täällä palstalla kaikkea kertoa nimettömänäkään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kadut siis nyt hylkäämistä? Kauanko harkitsit lasta? Oliko sinulla mitään kokemusta lapsista ennen omaa lasta? Milloin aloit katumaan lähtemistä? Ajattelitko että on lapselle parempi että lähdet (koit pahoja ajatuksia lasta kohtaan ja väsymys aiheutti oireita) vai/sekä on parempi itsellesi että lähdet? Pelottaako lapsen mahdollinen katkeruus sinua kohtaan tulevaisuudessa?
Olemme puhuneet miehen kanssa miten minut kannattaisi esitellä pojalle ja mikä aika olisi paras. Haluaisin tulla takaisin pojan elämään nyt pysyvästi, koska en halua odottaa teini-ikään asti. Tietenkään en voi vaan ilmestyä kuin tyhjästä ja julistaa, että äiti tässä. Äiti on aina äiti, mutta luotan siihen että anoppi on korjannut puuttuvan palasen nämä vuodet ja en pelkää pojan katkeroitumista, koska ei hän muista minua.
Et ole tainnut perehtyä pienen lapsen kehitykseen ja varhaisen vuorovaikutuksen ja erokokemusten merkitykseen...
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Luulin, että olet mies joka elää miehen kanssa.
Olen nainen ja äiti, naimisissa edelleen lapsen isän kanssa, mutta emme asu yhdessä.
Et ole nainen. Olet pohjasakkaa
Ei kai se naiseuteen liity. Ap on huono ihminen tai ainakin käyttäytynyt sanoinkuvaamattoman väärin.
Vierailija kirjoitti:
No mikset ala nyt tavata lasta? Esim. yksi päivä kerran kuussa? Olis varmasti lapselle tärkeää. Se on sitten vain tehtävä säännöllisesti, sovitusta ei saa livetä. Tuohon varmasti pystyt, jos et ole mikään alkkis.
Sitä tässä ollaan suunnittelemassa miehen ja anopin kanssa. En halua järkyttää lasta ja olen jo varautunut, ettei jälleennäkeminen ole täynnä riemunkiljahduksia. Haluan olla pysyvästi pojan elämässä ja olla vaimo miehelleni, emme kuitenkaan ole heti muuttamassa yhteen mutta pikkuhiljaa olisi tarkoitus alkaa tavata poikaa.
Lapsi on varmasti ikionnellinen,kun palaat hänen elämäänsä. Biologiset vanhemmat ovat aina tärkeitä lapsille. Suhteen luomiseen voi mennä aikaa eikä se varmasti koskaan tule olemaan täysin ehjä,mutta pidä huoli ettet koskaan enää aiheuta lapselle hylkäämiskokemusta, niin hän rakastaa sinua pian ja ottaa sinut äidikseen. Tsemppiä!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kaikkihan me teemme virheitä. Toki sinulla se oli aika iso, mutta et kuitenkaan tehnyt mitään esim. laitonta. Jos olet katunut koko ajan, olit varmaan todella väsynyt ja sekaisin lähtiessäsi. Kiinnostaisi tietää tarkemmin miksi lähdit, ja miksi et mennyt pian alkavan katumuksen takia heti takaisin?
Vierailija kirjoitti:
Millaisessa kunnossa sitten olit kun mies ei halunnutkaan sinua takaisin? Oliko sinulla jotain mt-ongelmia tai muita pahoja ongelmia joiden takia lähdit? Tällaisessa tapauksessa ymmärtäisin.
Ennen kuin lähdin nukahtelin ja unohdin pojan yksin sänkyyn nukkumaan, heräsin siihen kun poika itki nälkää tai märkää vaippaa. Minulla ei ole koskaan ollut masennusta tai ongelmaa alkoholin kanssa, mutta stressin ja väsymyksen takia minulta alkoi tippua hiuksia, ruokahalu katosi jonka takia painokin tippui rajusti. Mies oli jo tuolloin huolissaan ja haki minulle apua sekä tuki parhaansa mukaan, mutta en siltikään kokenut olevani hyvä äiti. Paino tippui 10 kiloa, joten voitte kuvitella millaiselta luurangolta näytin ja näin jälkikäteen mietittynä tästä syystä en pystynyt imettämään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Pahin tragedia lapselle on, että vanhempi hylkää kokonaan. On parempi olla virheitä tehnyt äiti, kuin ei äiti ollenkaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tein sen minkä moni mies. Ai jätit lapsesi naiselle, joka synnyttää lapsesi ja tiesit tämän rakastavan tätä aina.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Millaisessa kunnossa sitten olit kun mies ei halunnutkaan sinua takaisin? Oliko sinulla jotain mt-ongelmia tai muita pahoja ongelmia joiden takia lähdit? Tällaisessa tapauksessa ymmärtäisin.
Ennen kuin lähdin nukahtelin ja unohdin pojan yksin sänkyyn nukkumaan, heräsin siihen kun poika itki nälkää tai märkää vaippaa. Minulla ei ole koskaan ollut masennusta tai ongelmaa alkoholin kanssa, mutta stressin ja väsymyksen takia minulta alkoi tippua hiuksia, ruokahalu katosi jonka takia painokin tippui rajusti. Mies oli jo tuolloin huolissaan ja haki minulle apua sekä tuki parhaansa mukaan, mutta en siltikään kokenut olevani hyvä äiti. Paino tippui 10 kiloa, joten voitte kuvitella millaiselta luurangolta näytin ja näin jälkikäteen mietittynä tästä syystä en pystynyt imettämään.
Hei ap, hurjalta kuulostaa. Ei kaikki masennus, esim. synnytyksen jälkeinen oireile aina samalla tavalla kaikilla. Toisaalta saattoi se olla sulle fyysisestikin niin rankka kokemus että psyykkiset oireet on seurausta siitä, vaikkakaan ei tuollainen kokemus äitiydessä epäonnistumisesta mikään pikkujuttu ole, ja teit impulsiivisen epätoivoisen päätöksen kun olisit ehkä tarvinnut osastohoitoa tms.
Tosi hienoa jos olet nyt kuntoutunut ja suunnittelette yhteenpaluuta. Oletko käynyt terapiassa? Epäonnistumisen tunteita saattaa nousta vielä isommankin lapsen kanssa, kun ei varmasti kaikki mene perheen yhdistymisessä ihan helposti.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olitko se joka hoitikin lasta ensimmäisen vuoden kotona? Jos, niin kyllä se on lapsen kehityksen näkökulmasta paljon traumatisoivampi tilanne (=kun ensisijainen hoitaja hylkää), vrt. että isä (=yl. toissijainen hoitaja) jättää perheen. Mutta yhtä väärinhänhän ne ovat, sekä isän että äidin jättäminen.
Takoitan vain, että älä nyt kuvittele että se anoppi on pystynyt sinut korvaamaan. Ei ole. Lapselle on jo jäänyt elinikäisiä jälkiä, mutta toivottavasti eheytyy isän ja muiden läheisten ansiosta.
Jälkiviisaana voisi sanoa, että ehkä sinulle olisi ollut syytä hakea apua jo vauva-aikana, kun se ei ottanut sujuakseen. Saatoit olla masentunutkin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Millaisessa kunnossa sitten olit kun mies ei halunnutkaan sinua takaisin? Oliko sinulla jotain mt-ongelmia tai muita pahoja ongelmia joiden takia lähdit? Tällaisessa tapauksessa ymmärtäisin.
Ennen kuin lähdin nukahtelin ja unohdin pojan yksin sänkyyn nukkumaan, heräsin siihen kun poika itki nälkää tai märkää vaippaa. Minulla ei ole koskaan ollut masennusta tai ongelmaa alkoholin kanssa, mutta stressin ja väsymyksen takia minulta alkoi tippua hiuksia, ruokahalu katosi jonka takia painokin tippui rajusti. Mies oli jo tuolloin huolissaan ja haki minulle apua sekä tuki parhaansa mukaan, mutta en siltikään kokenut olevani hyvä äiti. Paino tippui 10 kiloa, joten voitte kuvitella millaiselta luurangolta näytin ja näin jälkikäteen mietittynä tästä syystä en pystynyt imettämään.
Hei ap, hurjalta kuulostaa. Ei kaikki masennus, esim. synnytyksen jälkeinen oireile aina samalla tavalla kaikilla. Toisaalta saattoi se olla sulle fyysisestikin niin rankka kokemus että psyykkiset oireet on seurausta siitä, vaikkakaan ei tuollainen kokemus äitiydessä epäonnistumisesta mikään pikkujuttu ole, ja teit impulsiivisen epätoivoisen päätöksen kun olisit ehkä tarvinnut osastohoitoa tms.
Tosi hienoa jos olet nyt kuntoutunut ja suunnittelette yhteenpaluuta. Oletko käynyt terapiassa? Epäonnistumisen tunteita saattaa nousta vielä isommankin lapsen kanssa, kun ei varmasti kaikki mene perheen yhdistymisessä ihan helposti.
Mies hankki minulle apua, mutta en koskaan käynyt juttelemassa. En ole ollut terapiassa, koska asia muutu miksikään jauhamalla. Voin hyvin ja haluan olla hyvä äiti.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Pari kommenttia:
- oireidesi perusteella sinulla oli /on kyllä vakavia mielenterveysongelmia. Ei normaalille, terveelle ihmiselle yhden terveen lapsen hoitamisesta aiheutuva stressi ole ylivoimaista eikä johda kuvatunkaltaisiin fyysisiin oireisiin. Olisit tarvinnut terapiaa/psykiatrista apua
- Ihmettelen millainen vässykkä mieheksi on sinua sietänyt vuodesta toiseen edes eroa ottamatta.
- lapsi alkaa olla siinä iässä että ihmettelee missä äitinsä on. Mitä hänelle tästä on sanottu? Tapaamisten aloittaminen riippuu paljolti siitä. Lapset ovat viisaita ja huomaavat paljon enemmän kun me aikuiset usein arvaammekaan. Jos hänelle on kerrottu että äitiä ei ole on varmaan parempi ensin esitellä ap lapselle "ystävänä" tms. ja sitten jos yhteiselo rakennetaan uusiksi tuoda hänet perheeseen "uutena" äitinä. Se että on myös biologinen äiti voidaan sitten kertoa myöhemmin. Jos taas on kerrottu että äiti on mutta ei halua lastaan tavata niin sitten tilanne on kyllä aika vaikea. Lapsi saattaa olla hyvinkin katkera hänet hylänneelle äidille.
Sinä olet tehnyt virheen, lapsi jos hankitaan siitä täytyy pitää huolta 18v asti. Julma ihminen olet kun hylännyt oman lapsen, ei kukaan voi tehdä niin. Sun poika varmaan miettii miksi äiti lähti eikä välitä ja rakasta, et ansaitse kuulua poikasi elämään. Jos kerran lähdit niin turha takaisin mennä, itse en voisi koskaan kuvitella hylkääväni omaa lastani. Hän on maailman tärkein, sulle ilmeisesti ei ollut..
Häpeä ap!!
Joo, todella terveitä (not) kommentteja osalla täällä taas, ei hyvää päivää.
Ei kuulosta millekään tavallista pahemmalle masennukselle edes, vaan kertakaikkiaan traumalle. Joka voi toki oireilla masennuksella, mutta ei ole sama asia, eikä sitä voida hoitaa masennuksen keinoin.
Kumpuaa siitä, miten aloittajaa on kohdeltu vauvana, asia, jota hän ei välttämättä itsekään tiedä kovin tarkasti, tai sitten tietää, mutta ei kerro, tai ei osaa yhdistää myöhempiin reaktioihinsa.
Tuo, että ahdistuu suunnattomasti olevansa huono äiti, kun antaa lapselle purkkiruokaa ei ole normaalia, vaan osa aloittajan ongelmaa. Hän suomii itseään hengiltä moisesta pikkuasiasta. Pystyn samaistumaan, itsekin ahdistun asioista, joita toiset tekevät ihan hyvällä omalla tunnolla, enkä käsitä heitä. Vaikka tajuan, että kai munkin vaan pitäisi.
Kauheita kommentteja osalta teistä, hävetkää itse, vaikka ettehän te tajua.
Lapsi ei välttämättä ole traumatisoitunut juuri yhtään. Te ainakin olette, moisin kommentein.
Itselläni on ainakin siinä ja siinä, että olisi ollut parempi, jos äitini ei olisi hoitanut minua. Mutta eihän sellaiset ihmiset itse sitä tajua.
Miten jotkut esim. ovat mielestään hyviä vanhempia, jos kippaavat lastensa suuhun hirveää moskaa ja ravinneköyhää ruokaa päivästä toiseen, herkkuja ja hiilaria? Toiset ovat ihan hyvillä mielin, että hyvin sujuu. Ilkeä diabetes vain hiipi ulkoavaruudesta, onneksi itse ei tarvitse syyllistyä siitä yhtään. Jne. Tai hampaat mätäni lapsen suuhun. Mutta kivaa on ja meillä halaillaan paljon... En tajua, että ollaan onnellisia kyseisissä tilanteissa. Tämä on Suomi, länsimaa ja sivistysvaltio vuonna 2017, ei mikään Afrikan ambomaa vailla sivistystä.
Tai sitten nämä, joilla on jokin sosiaalisten tilanteiden fobia ja tartuttavat vielä epäluuloisen asenteensa tulevaisuutta ja ihmisiä kohtaan lapsiinkin, ja ovat mielestään hyviä äitejä, koska vaikka kokkaavat hyvin. Mutta eivät hakeudu terapiaan, koska heistä tuollaiset kammot tai muut vajeet ovat normaaleja.
"Monet miehet" ja monet naisetkaan eivät tee noin. Eli hylkäävät lapsensa. En tajua sinua ollenkaan, Ap.