Tein saman minkä monet miehet eli juoksin pois pikkulapsiarjesta

Jos tämä tarina olisi tosi, ymmärtäisin jollain tasolla, mutta provo ei ota huomioon reaaliteetteja. Väittää, ettei ollut mielenterveysongelmia, ja sitten sanoo, että oli syömishäiriö (joka on mielenterveysongelma). Ja nyt on 4 vuodessa ihan itsestään, ilman mitään hoitoa parantunut täysin. Ei kuulosta uskottavalta.

Mutta jos tässä tarinassa kuitenkin on edes siteeksi totta, tai tätä lukee joku vastaavassa tilanteessa oleva: Se, että päättää jaksaa, ei tarkoita, että päätös myös pitäisi. Jos palaat, sinä tulet väsymään hänen kanssaan vielä monta kertaa. Se, mikä sinun pitää päättää, jos palaat, on, että väsyessäsi otat avun vastaan, vaikka se sillä hetkellä tuntuisikin vain lisärasitteelta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Luulin, että olet mies joka elää miehen kanssa.

Olen nainen ja äiti, naimisissa edelleen lapsen isän kanssa, mutta emme asu yhdessä.

Muru?

Sama mullekin tuli ekalta sivulta mieleen...

Tämä on kyllä hyvä provo

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

M41v kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

M41v kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

M41v kirjoitti:

Mitäs ap sitten tekee kun kyllästyy ison lapsen kiukutteluun ja hoitamiseen,lähdet uudestaan nostelemaan?

Miten munaton lapsen isä on kun haluaa tuollaisen naisen takaisin eikä ole saanut edes erottua,ikä?

Mutsi hylkäsi minut 10v ja systerin 3v ikäisenä,lähti toisen "jännämiehen" matkaan,kiva oli mutsilla käydä kun uusi äijä kännissä riehui ja hakkasi sitä,aina sama homma.

Itse olen viimeisen kerran nähnyt sen joskus -90 luvulla,vieläkin muistaa jouluna lähetellä tekstiviestejä kun ei ole nähnyt ikinä meidän lapsiakaan ja se on tietenkin minun vika kuten kaikki muukin,äidissä itsessään ei ole ikinä ollut mitään vikaa.

Systerin viimeinen käynti sen luona oli joskus 2000 luvun alussa,mutsi ei vaan muistanut olla kotona eikä vastannut puhelimeen,systeri ajoi turhaan melkein 500km.

En aio kyllästyä ja sitten kun tapaan lapsen, niin varaudun kaikkeen. En aio tehdä samaa virhettä uudestaan. Mieskin luottaa minuun ja parisuhde voi paremmin, kun tietää että olen kunnossa ja elämä tasapainossa. Mies on 37 ja minä 32v ja poika täytti eilen 5 vuotta. Olen pahoillani, että olette joutuneet kokemaan kovia mutta meidän tilanteessa en lähtenyt toisen miehen matkaan eikä miehellänikään ole ollut muita. Pojan parasta tässä kaikki ajatellaan. Minkä ikäinen olet?

41v.

Mulla on kanssa 5v poika jonka alkutaival ei ollut helppo,eikä alkanut nukkamaan edes jollain tavalla kuin vasta 3v korvilla,vieläkin herää yleensä klo5 aikoihin aamulla,mutta silti ei tullut mieleenkään hylätä lasta

Saat ajatella minusta mitä haluat. Mies ja anoppi eivät voineet hyväksyä tekoani ja ymmärrän sen, koska olin itsekäs ja huono äiti kun ajattelin että loma auttaisi minua. Meille kaikille tärkein prioriteetti on poika ja haluamme molemmat olla hyviä vanhempia hänelle. Miehen on vaikea sanoa ääneen, mutta tiedän hänen edelleen rakastavan minua ja on sanonut antavansa anteeksi menneet jos lupaan tehdä parhaani ja pysyä mukana pojan elämässä. Arvostan miestäni, koska on todella omistautunut ja hyvä isä. Menneitä en voi muuttaa mutta haluan olla hyvä äiti ja vaimo.

En tiedä mitä miehesi oikein ajattelee ja miksei ole etsinyt uutta naista itselleen,mutta sen tiedän ketjua luettuani ettei sinusta ap tule ikinä kunnollista äitiä ja vaimoa.

Olet julma. Miksi sanoit noin? Mieheni ei halua luovuttaa, en minäkään halua ja olen hänelle todella kiitollinen. Olen aiheuttanut hänelle paljon tuskaa ja tehnyt väärin, mutta koko tämän ajan hän on ollut järkevä aikuinen ja kannustanut minua elämään. Ainoat pahat sanat, jotka hän on minulle sanonut liittyvät pojan hylkäämiseen ja äitiyteen. Tässä tilanteessa kuka tahansa olisi reagoinut vahvasti. Mies on itsekin sanonut ettei solvaaminen johda mihinkään ja haluaa yrittää uudestaan.

Sinä olet hylännyt oman lapsesi herkimmässä iässä, ja sinulla on otsaa kutsua muita ihmisiä julmiksi? Jo on pokkaa.

Jokaisella vanhemmalla on omat heikkoudet ja vahvuudet ja niillä on vain mentävä elämässä eteenpäin.

Kukaan meistä ei tiedä, mitkä oli olosuhteet, kun teki ratkaisunsa.

Minusta ap. on vastuullinen äiti ja teki ratkaisunsa, mutta antoi lapselle elämän mahdollisuuden, kautta maailman historian väsyneet ja ehkä masentuneet äidit ovat tehneet hirmutekoja, riistäneet lapsensa hengen, kun eivät ole löytäneet muuta ratkaisua.

Eikä tämä koske yksin äitejä, vaan myös isiä.

Vähän vaikuttaa siltä että Ap on päästään aivan sekaisin mutta ei suostu myöntämään sitä itselleen tai ottamaan apua vastaan. Kannattaisi edes yrittää käydä keskustelemassa psykologin tai hoitajan luona.

Itse persoonallisuushäiriöisenä (epävakaa) kuvittelen monesti että kaikki on ok, elämä ei voisi paremmin mennä ja tunnen oloni ihan normaaliksi mutta stressaavan tilanteen sattuessa pää hajoaa täysin. Onneksi mulle on kuitenkin opetettu että apua saa ja pitääkin hakea, ongelmien kieltäminen ei auta ketään.

Miten Ap, lapsuudessasi suhtauduttiin mielenterveysongelmiin ( tai ongelmiin elämässä yleensä)? Vähättelevästi? Kuulostaa oudolta että mieskin on yrittänyt hankkia sinulle apua mutta et ota sitä vastaan, mitä sinulla on muka hävittävää? Että joudut vihdoinkin kohtaamaan ongelmasi joita olet yrittänyt haudata kuin niitä ei olisikaan?

Oireellista, ettei vastaa tähän: uskotko traumojesi liittyvän vain lapsen vauvaikään? Eikä kommentoinut mun toiseenkaan kommenttiin, jossa puolustin häntä, että tuo on traumaisuutta, ei masennusta, ja itsellä taustalla läpikäytäviä asioita.

Samoin oireellista selittää, että haluan vain että lapsi saa tasapainoiset vanhemmat - selvä, mutta mistä lapsi siis saa sen tasapainoisen äidin edelleen? Jos et ole käynyt mitään terapiaa, etkä näe edes syytäkään, siis.

Tosi surullista, sekä sinulle, että erityisesti lapsellenne ja oikeastaan koko perheellenne. Itse olen adoptoitu ja koko ajan tiennyt, että biologiset vanhempani ovat olemassa ja äitini kanssa olin koko lapsuuteni ajan silloin tällöin tekemisissä. Silti hylkääminen vaikutti minuun suuresti, vaikka minulla oli tosi hyvät ja rakastavat adoptiovanhemmat. En toki tiedä, olisiko ollut parempi, etten ollenkaan olisi ollut tekemisissä biologisen äitini kanssa, ehkä silloin en olisi kokenut ajatustasolla niin, että tulin aina uudestaan ja uudestaan hylätyksi. Toisaalta, välillä tuntuu, että onko biologinen äiti nostettu jotenkin jalustalle, onhan maailmassa paljon lapsia, jotka ovat kasvaneet aivan tasapainoisiksi ihmisiksi, vaikkei äidistä ole ollut kasvattajaksi. Hyvä kuitenkin, jos lapsellanne on mummi, joka jaksaa ja voi olla osaltaan äidin roolissa. Voimia sulle ja toivottavasti asiat selkiävät parhain päin.

Jos tämä on totta, niin tässä vastaus. Kirjoittaja pyrkii noukkimaan elämästä rusinat pullasta, eli kun hänelle nyt sopii jostain syystä äitiys, haluaa hän tulla lapsen elämään. On toki helpompaa olla äiti (käytännöllisesti) vähän vanhemmalle lapselle, mutta tosiasia on, että kyseinen henkilö on vennonvieras aikuinen nainen lapsen elämässä.

Mies toimii loogisesti ja johdonmukaisesti traagisessa tilanteessa. Onneksi lapsella on edes yksi aikuinen, johon on toivoakseni syntynyt luotettava kiintymyssuhde. Se kantaa läpi elämän. Toki on mahdollista, että lapsen äiti ja lapsi onnistuvat luomaan aidon ihmissuhteen - mutta tosiasia on, että varhaislapsuuden kaltaista kiintymyssuhdetta ei pääse enää syntymään.

Sinänsä on positiivista, että äiti nyt syystä tai toisesta tahtoo/haluaa tulla osaksi lapsen elämää. On kuitenkin huomioonotettava, että ihmissuhde ei synny tuosta vaan, salamannopeasti, tms. Eikä lapsen äiti voi pakottaa tai vaatia lasta itselleen, saati vaatia lasta pitämään hänestä.

Sanoisin, että lapsen äidin olisi syytä tarkoin läpikäydä lapsen hylkääminen ja siihen johtaneet syyt. On mahdollista kasvaa ihmisenä ja korjata tehdyt virheet/toimet. Ensin on äidin sisäistettävä ja prosessoitava perusteellisesti tilanne. Kammottavin juttu olisi, että äiti jälleen haihtuisi - kuinka lapsi tai lapsen isä voi luottaa ettei niin tapahdu?

Ailahtelevaisuus, päättämättömyys, vastuun pakoilu, vastuunottamattomuus, itsekkyys ja itselle eläminen ei sinänsä ole sukupuolisidonnaista. On paljon perheitä, missä äiti tai isä on ollut periaatteessa läsnä - mutta käytännössä ei koskaan. Tai on paikalla, mutta minkäänlaista suhdetta vanhempaan ei synny.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Teit lapsen, jonka elämässä et ole mukana koska ei huvita? Ansaitset mielestäsi olla äiti?

Ymmärrän miestäsi, en tahtoisi noin tunnekylmää ihmistä lapsen elämään sekoilemaan.

Mutta miehillä tämä on ollut jo vuosikausia ok, kunhan elarinsa maksaa!

Ei toteudu tasa-arvo tässäkään naisille.

Mies ei voi keskeyttää raskautta, jos ei halua isäksi.

Vierailija kirjoitti:

Jos tämä on totta, niin tässä vastaus. Kirjoittaja pyrkii noukkimaan elämästä rusinat pullasta, eli kun hänelle nyt sopii jostain syystä äitiys, haluaa hän tulla lapsen elämään. On toki helpompaa olla äiti (käytännöllisesti) vähän vanhemmalle lapselle, mutta tosiasia on, että kyseinen henkilö on vennonvieras aikuinen nainen lapsen elämässä.

Mies toimii loogisesti ja johdonmukaisesti traagisessa tilanteessa. Onneksi lapsella on edes yksi aikuinen, johon on toivoakseni syntynyt luotettava kiintymyssuhde. Se kantaa läpi elämän. Toki on mahdollista, että lapsen äiti ja lapsi onnistuvat luomaan aidon ihmissuhteen - mutta tosiasia on, että varhaislapsuuden kaltaista kiintymyssuhdetta ei pääse enää syntymään.

Sinänsä on positiivista, että äiti nyt syystä tai toisesta tahtoo/haluaa tulla osaksi lapsen elämää. On kuitenkin huomioonotettava, että ihmissuhde ei synny tuosta vaan, salamannopeasti, tms. Eikä lapsen äiti voi pakottaa tai vaatia lasta itselleen, saati vaatia lasta pitämään hänestä.

Sanoisin, että lapsen äidin olisi syytä tarkoin läpikäydä lapsen hylkääminen ja siihen johtaneet syyt. On mahdollista kasvaa ihmisenä ja korjata tehdyt virheet/toimet. Ensin on äidin sisäistettävä ja prosessoitava perusteellisesti tilanne. Kammottavin juttu olisi, että äiti jälleen haihtuisi - kuinka lapsi tai lapsen isä voi luottaa ettei niin tapahdu?

Ailahtelevaisuus, päättämättömyys, vastuun pakoilu, vastuunottamattomuus, itsekkyys ja itselle eläminen ei sinänsä ole sukupuolisidonnaista. On paljon perheitä, missä äiti tai isä on ollut periaatteessa läsnä - mutta käytännössä ei koskaan. Tai on paikalla, mutta minkäänlaista suhdetta vanhempaan ei synny.

En ole pakottamassa tai odottamassa, että lapsi hyväksyy minut heti ja olen prosessoinut asiaa jo kauan. En halua järkyttää lasta häipymällä uudestaan vaan olla läsnä hänen elämässään. En ole paha ihminen ja olen kuitenkin pojan äiti tapahtui mitä vaan. Mies on kertonut, että poika on luonteeltaan kuin hän lapsena, herkkä ja ujo. Haluan tavata pojan nyt, en teini-iässä tai aikuisuuden kynnyksellä, koska haluan yrittää tosissani luomaan häneen suhdetta. Miehellä ja anopilla on minun sanani, mutta en aio häipyä. Olen valmistautunut ihan kaikkeen.

Vierailija kirjoitti:

Tosi surullista, sekä sinulle, että erityisesti lapsellenne ja oikeastaan koko perheellenne. Itse olen adoptoitu ja koko ajan tiennyt, että biologiset vanhempani ovat olemassa ja äitini kanssa olin koko lapsuuteni ajan silloin tällöin tekemisissä. Silti hylkääminen vaikutti minuun suuresti, vaikka minulla oli tosi hyvät ja rakastavat adoptiovanhemmat. En toki tiedä, olisiko ollut parempi, etten ollenkaan olisi ollut tekemisissä biologisen äitini kanssa, ehkä silloin en olisi kokenut ajatustasolla niin, että tulin aina uudestaan ja uudestaan hylätyksi. Toisaalta, välillä tuntuu, että onko biologinen äiti nostettu jotenkin jalustalle, onhan maailmassa paljon lapsia, jotka ovat kasvaneet aivan tasapainoisiksi ihmisiksi, vaikkei äidistä ole ollut kasvattajaksi. Hyvä kuitenkin, jos lapsellanne on mummi, joka jaksaa ja voi olla osaltaan äidin roolissa. Voimia sulle ja toivottavasti asiat selkiävät parhain päin.

Anoppi on tavallaan minullekin kunnollinen äitihahmo, koska minut otettiin pienenä huostaan. Äiti menehtyi kun olin pieni ja isä löi humalapäissään ja haukkui lihavaksi, vaikka olin lapsenakin alipainoinen.

Et sä voi olla vanhempi lapselle silloin kun sun mielestä sulle se olis mukavinta ja nyt tekis mieli olla vähän vanhempana.

Olet lapsellesi vieras ihminen.

Vastaavassa tilanteessa olevat miehet joskus luulevat, että lapsi juoksee onnesta kiljuen oman isänsä syliin kun iskälle sopii ilmaantua vuosien jälkeen kuvioihin mukaan. Ja sitten vietetään täydellistä isä-lapsi laatuaikaa. Totuus on se, että hyvä jos lapsi edes tunnistaa isäänsä ja tämä on sitten kauhea pettymys isälle.

Aikuistuisit jo, ja menisit takaisin kotiin. Lapsesi tarvitsee sinua.

..oot kusipää tekstin perusteella vaikea muuta sanoa kun tunne. Itseasiassa luulen että lapsella on parempi ilman sinua kun olet jo hänet hylännytkin vaikutat ailahtelevalta/ epäkypsältä.. siis mihinkä vastuuseen sinusta olisi? Tiedäthän että lapselle rakkaimpien hylkäys on poikeuksetta elinikäinen trauma ja se vaikuttaa myös merkittävästi lapsen psykologiseen kehitykseen eli toisin sanoen altis tulevaisuudessa mielenterv.ongelmille kuten: masennus jne. . Kunpa tilanteen voisi korjata.. uudestaan voitko kantaa vastuuta? Mutta älä palaa ellet jää hänen elämään aiheutat vaan vahinkoa liikaa.

Vierailija kirjoitti:

Jos tämä tarina olisi tosi, ymmärtäisin jollain tasolla, mutta provo ei ota huomioon reaaliteetteja. Väittää, ettei ollut mielenterveysongelmia, ja sitten sanoo, että oli syömishäiriö (joka on mielenterveysongelma). Ja nyt on 4 vuodessa ihan itsestään, ilman mitään hoitoa parantunut täysin. Ei kuulosta uskottavalta.

Mutta jos tässä tarinassa kuitenkin on edes siteeksi totta, tai tätä lukee joku vastaavassa tilanteessa oleva: Se, että päättää jaksaa, ei tarkoita, että päätös myös pitäisi. Jos palaat, sinä tulet väsymään hänen kanssaan vielä monta kertaa. Se, mikä sinun pitää päättää, jos palaat, on, että väsyessäsi otat avun vastaan, vaikka se sillä hetkellä tuntuisikin vain lisärasitteelta.

Minustakin tämä vaikuttaa keksityltä tai väritetyltä. Ap väittää, ettei kärsi mielenterveysongelmista, mutta kyllähän hänellä (tai tällä keksityllä hahmolla) oli ihan selvä synnytyksen jälkeinen masennus. On myös outoa ja epäuskottavaa, että henkilö tekisi noin perusteellisen irtioton oltuaan ensin lapsen ensisijainen hoitaja melkein vuoden verran.

Vierailija kirjoitti:

..oot kusipää tekstin perusteella vaikea muuta sanoa kun tunne. Itseasiassa luulen että lapsella on parempi ilman sinua kun olet jo hänet hylännytkin vaikutat ailahtelevalta/ epäkypsältä.. siis mihinkä vastuuseen sinusta olisi? Tiedäthän että lapselle rakkaimpien hylkäys on poikeuksetta elinikäinen trauma ja se vaikuttaa myös merkittävästi lapsen psykologiseen kehitykseen eli toisin sanoen altis tulevaisuudessa mielenterv.ongelmille kuten: masennus jne. . Kunpa tilanteen voisi korjata.. uudestaan voitko kantaa vastuuta? Mutta älä palaa ellet jää hänen elämään aiheutat vaan vahinkoa liikaa.

Tapaan poikani viikonloppuna ja en aio perääntyä tai paeta. En riko lupauksia tai häivy jos tapahtuu mitä tapahtuu. En missään nimessä halua aiheuttaa vahinkoa pojalle enkä miehelleni.

Samaa paskaa jankataan kuin eilen,lopettakaa jo.

Ap on päättänyt pilata kaiken ja aapeen mies on munaton,olisi pitänyt ottaa ero ja vaatia yksinhuoltajuus itselleen.

Hanki ap edes lääkitys kohdalleen.