Lue keskustelun säännöt.
Tein saman minkä monet miehet eli juoksin pois pikkulapsiarjesta
27.06.2017 |
Virallisesti olen edelleen naimisissa mieheni kanssa ja meillä on 5-vuotias poika, jota en ole tavannut yli neljään vuoteen. Saisin tavata jos haluaisin mutta miehen mielestä se ei ole hyvä idea. Olemme sopineet että näyttäydyn vasta sitten kun poika on isompi ja alkaa kysellä äidistä. Saman tehneenä ymmärrän miehiä, jotka juoksevat vastuuta karkuun ja jättävät lapset äidille. Miehen mielestä olen huono ihminen enkä ansaitse olla äiti. Maksan elareita ja muistan poikaa lahjalla syntymäpäivinä ja jouluna, mutta lahjat antaa mies en minä. Miksi näin? Aloituksesta saan varmaan lokaa niskaani mutta en kokenut äitiyttä omakseni vauva-aikana. Minulla ei ole taustalla alkoholiongelmaa tai masennusta, mutta haluaisin olla pojalle äiti nyt kun hän on kasvavassa iässä. Tänään poika täyttää vuosia.
Kommentit (157)
Käyttäjä3500 kirjoitti:
Joo, todella terveitä (not) kommentteja osalla täällä taas, ei hyvää päivää.
Ei kuulosta millekään tavallista pahemmalle masennukselle edes, vaan kertakaikkiaan traumalle. Joka voi toki oireilla masennuksella, mutta ei ole sama asia, eikä sitä voida hoitaa masennuksen keinoin.
Kumpuaa siitä, miten aloittajaa on kohdeltu vauvana, asia, jota hän ei välttämättä itsekään tiedä kovin tarkasti, tai sitten tietää, mutta ei kerro, tai ei osaa yhdistää myöhempiin reaktioihinsa.
Tuo, että ahdistuu suunnattomasti olevansa huono äiti, kun antaa lapselle purkkiruokaa ei ole normaalia, vaan osa aloittajan ongelmaa. Hän suomii itseään hengiltä moisesta pikkuasiasta. Pystyn samaistumaan, itsekin ahdistun asioista, joita toiset tekevät ihan hyvällä omalla tunnolla, enkä käsitä heitä. Vaikka tajuan, että kai munkin vaan pitäisi.
Kauheita kommentteja osalta teistä, hävetkää itse, vaikka ettehän te tajua.
Lapsi ei välttämättä ole traumatisoitunut juuri yhtään. Te ainakin olette, moisin kommentein.
Ihan samaa mieltä olen kanssasi muuten, mutta kyllä jos ihminen joka ottaa täysivaltaisen vastuun lapsesta vähintään 8h päivässä koko vauvavuoden ajan, katoaakin yhtäkkiä lapsen ollessa 1v, niin tilanne on traumatisoiva lapselle.
Itsekin puhut, että ap:lla saattaa olla trauma omasta vauva-ajastaan, ja silti vähättelet ensisijaisen hoitajan merkitystä (kun katoaa kuin tuhka tuuleen, eihän hän ole nähnyt 4v lastansa!).
Mutta ei se nyt ap:ta auta toki se tieto, mutta jos haluaa olla osa lapsen elämää, niin hänen tulee oikeasti tiedostaa miten on saattanut vaikuttaa lapseen. Ei sitä saa vähätellä, lapsenkaan tulevaisuuden ja kehityksen vuoksi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Uskallan kyllä väittää, että jotain mielenterveysongelmaa tuossa on taustalla.
Eihän tuo nyt niin harvinaista ole,
että äiti on se, joka pitää kiinni omasta vapaudestaan ja jättää lapsensa äidilleen tai niiden isän äidin tai isän itsensä hoidettavaksi.
Julkkiksista äidin roolia vierasti mm. Lea Laven - jätti lapset erossa isälle, koska halusi jatkaa muusikonuraa miehensä vastustuksesta huolimatta.
Minusta sekin on vanhemman roolin jättämistä ja oman vapauden vaalimista, kun lapsi lähetetään sisäoppilaitokseen 8-15-vuotiaana kaikiksi arkipäiviksi.
Suomessa niitä on vain muutama, Briteissä se on hyvin yleistä. Antaa hyvin lapsivihamielisen vaikutelman.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Hirveä paapatus ja moralisointi kun kyseessä on nainen! :O
Täällä taas tasa-arvon naiset tekevät itsestään kuitenkin tiettyjen aiheiden äärellä jonkun ylivertaisen jumalanlahjan.
Isä on samanlainen ja yhtä arvokas vanhempi kuin äiti, vaikka ehkä useimmat teistä ovat sitä mieltä että "äiti on äiti". Lapsi elää isänsä kanssa kuten niiiiin monet äitinsä kanssa kun mies on hävinnyt epäkypsänä. Joten mikä on ongelma?Meinaatko, ettei lapsille jää ongelmia siitä, että isät katoavat?
Enhän mä niin tainnut missään sanoa?
Pointtini oli että tällaista keskustelua ja syyttelyä ei tulisi jos nainen kirjottaisi että mies lähti.
Voisi keskittyä kirjoittamaan vaikka jotain eteenpäin vieviä ajatuksia eikä hyökätä.
Jos nainen kirjottaisi että lapsen isä lähti, tulisi kommentiksi "Itseppä valitsit miehen" ja parisataa ylänuolta... :D
M41v kirjoitti:
Mitäs ap sitten tekee kun kyllästyy ison lapsen kiukutteluun ja hoitamiseen,lähdet uudestaan nostelemaan?
Miten munaton lapsen isä on kun haluaa tuollaisen naisen takaisin eikä ole saanut edes erottua,ikä?
Mutsi hylkäsi minut 10v ja systerin 3v ikäisenä,lähti toisen "jännämiehen" matkaan,kiva oli mutsilla käydä kun uusi äijä kännissä riehui ja hakkasi sitä,aina sama homma.
Itse olen viimeisen kerran nähnyt sen joskus -90 luvulla,vieläkin muistaa jouluna lähetellä tekstiviestejä kun ei ole nähnyt ikinä meidän lapsiakaan ja se on tietenkin minun vika kuten kaikki muukin,äidissä itsessään ei ole ikinä ollut mitään vikaa.
Systerin viimeinen käynti sen luona oli joskus 2000 luvun alussa,mutsi ei vaan muistanut olla kotona eikä vastannut puhelimeen,systeri ajoi turhaan melkein 500km.
En aio kyllästyä ja sitten kun tapaan lapsen, niin varaudun kaikkeen. En aio tehdä samaa virhettä uudestaan. Mieskin luottaa minuun ja parisuhde voi paremmin, kun tietää että olen kunnossa ja elämä tasapainossa. Mies on 37 ja minä 32v ja poika täytti eilen 5 vuotta. Olen pahoillani, että olette joutuneet kokemaan kovia mutta meidän tilanteessa en lähtenyt toisen miehen matkaan eikä miehellänikään ole ollut muita. Pojan parasta tässä kaikki ajatellaan. Minkä ikäinen olet?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mu eksä totaalihylkäs meidät, tai siis lapsensa, mä halusin miehestä eroon. Mietin silloin usein että olisi ollut paljon parempi, että mies olisi kuollut kuin hylännyt oman lapsensa. Se olisi ollut helpompi selittää ulkopuolisille, ja lapselle olisi kuolema ollut selkeämpi syy hylkäämiseen. Kuolema olisi ollut selvä, lopullinen, eikä olisi tarvinnut jossitella eikä varsinkaan lapsen joutua uusiin pettymyksiin aina kun isä halusi yrittää uudestaan vanhemmuuttaan (ja epäonnistua).
Lisäksi sun miehesi ansaitsisi jonkun paremman naisen.
Ja kauniimmin en tätä pysty tollaselle mitättömälle vastuunpakenijalle sanomaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Lapsihan on ollut ennen eroa 1v. Miksi kuvittelette lapsen traumatisoituneen?
"....juoksevat vastuuta karkuun ja jättävät lapset äidille."?????
Siis lapset määrätään äidille, halusi mies tai ei.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Entä jos väsyt uudelleen? Lapsi ei toimikaan niin kuin sinä haluat tai saa uhmaraivarit niin lähdetkö silloinkin vain pois? Jos nyt palaat lapsen elämään niin pysy siinä, toista hylkäämistä lapsi ei tule kestämään. Ja se mitä kerrot lapsen vauva -ajasta, väsymisesi ja reaktiosi eivät ole olleet normaaleja. Olisit varmasti tarvinnut apua, jotta olisit selviytynyt tunteidesi jaa uupumuksen kanssa ja olisit voinut jatkaa elämää lapsesi kanssa. Tehtyä ei saa tekemättömäksi, mutta ota siitä opiksi jatkoa varten.
Otan lapseni vastaan sellaisena kuin hän on enkä odota minkään olevan täydellistä. Mieheni pelkäsi uudelleen väsymistä ja on sen takia hidastellut yhteenpaluuta, mutta teen parhaani. Puhuimme miehen kanssa asiat läpi ja sovimme, että kerron heti jos väsymyksen merkkejä tulee. Minulla on takana vuosien kamppailu uupumuksen ja syömishäiriön kanssa, mitkä laukesivat pahemmaksi pojan vauva-aikana. Olen monta kertaa sanonut, että en ole koskaan kärsinyt alkoholin tai varsinaisen masennuksen takia, mutta mies on tukenut minua koko ajan ja yksi hänen ehdoistaan on että minun täytyy olla tasapainossa pojan vuoksi. En missään nimessä halua tai aio pilata tätä mahdollisuutta.
Vierailija kirjoitti:
Käyttäjä3500 kirjoitti:
Joo, todella terveitä (not) kommentteja osalla täällä taas, ei hyvää päivää.
Ei kuulosta millekään tavallista pahemmalle masennukselle edes, vaan kertakaikkiaan traumalle. Joka voi toki oireilla masennuksella, mutta ei ole sama asia, eikä sitä voida hoitaa masennuksen keinoin.
Kumpuaa siitä, miten aloittajaa on kohdeltu vauvana, asia, jota hän ei välttämättä itsekään tiedä kovin tarkasti, tai sitten tietää, mutta ei kerro, tai ei osaa yhdistää myöhempiin reaktioihinsa.
Tuo, että ahdistuu suunnattomasti olevansa huono äiti, kun antaa lapselle purkkiruokaa ei ole normaalia, vaan osa aloittajan ongelmaa. Hän suomii itseään hengiltä moisesta pikkuasiasta. Pystyn samaistumaan, itsekin ahdistun asioista, joita toiset tekevät ihan hyvällä omalla tunnolla, enkä käsitä heitä. Vaikka tajuan, että kai munkin vaan pitäisi.
Kauheita kommentteja osalta teistä, hävetkää itse, vaikka ettehän te tajua.
Lapsi ei välttämättä ole traumatisoitunut juuri yhtään. Te ainakin olette, moisin kommentein.
Ihan samaa mieltä olen kanssasi muuten, mutta kyllä jos ihminen joka ottaa täysivaltaisen vastuun lapsesta vähintään 8h päivässä koko vauvavuoden ajan, katoaakin yhtäkkiä lapsen ollessa 1v, niin tilanne on traumatisoiva lapselle.
Itsekin puhut, että ap:lla saattaa olla trauma omasta vauva-ajastaan, ja silti vähättelet ensisijaisen hoitajan merkitystä (kun katoaa kuin tuhka tuuleen, eihän hän ole nähnyt 4v lastansa!).
Mutta ei se nyt ap:ta auta toki se tieto, mutta jos haluaa olla osa lapsen elämää, niin hänen tulee oikeasti tiedostaa miten on saattanut vaikuttaa lapseen. Ei sitä saa vähätellä, lapsenkaan tulevaisuuden ja kehityksen vuoksi.
No en usko, että on ollut traumatisoivaa. Kyllä paha kohtelu on traumatisoivampaa. Siis lapsen kokema paha. Se traumatisoi, eivät olosuhteiden muutokset sinänsä. Lapsihan sopeutuu.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Miksi lapsi ei muka sopeutuisi siihen, että äitiä ei enää yhtäkkiä ole?
Vierailija kirjoitti:
"....juoksevat vastuuta karkuun ja jättävät lapset äidille."?????
Siis lapset määrätään äidille, halusi mies tai ei.
Lapsilla on isäänsä tapaamisoikeus nyt ainakin,
ja isällä lisäksi nykyään lähes aina yhteishuoltajuus, ellei hän ole vaarallisen väkivaltainen.
Nuo 5 kysymysmerkkiä tai vastaavasti 5-11 huutomerkkiä ym. lapsellinen liioittelu antaa aika tyhmän ja hysteerisen vaikutelman.
Vältä sitä.
Matala profiili, itsehillintä, järkevyys ja johdonmukaisuus.
Anna tekojen puhua puolestaan ja ilmaise itseäsi minimalistisesti ja rauhallisesti. Kyllä sinusta isä vielä saadaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kadut siis nyt hylkäämistä? Kauanko harkitsit lasta? Oliko sinulla mitään kokemusta lapsista ennen omaa lasta? Milloin aloit katumaan lähtemistä? Ajattelitko että on lapselle parempi että lähdet (koit pahoja ajatuksia lasta kohtaan ja väsymys aiheutti oireita) vai/sekä on parempi itsellesi että lähdet? Pelottaako lapsen mahdollinen katkeruus sinua kohtaan tulevaisuudessa?
Kaiken aikaa olen katunut hylkäämistä ja ei kulu päivääkään ettenkö ajattelisi poikaa. Anoppi sanoi vuosia sitten, että toivoisi minulla olevan alkoholiongelma tai masennus, mutta oman lapsen hylkäämistä hän ei ymmärrä. Hän on tällä hetkellä ainoa äitihahmo pojalle. Tiesin ettei äitiydestä voi irtisanoutua tai ottaa lopullisesti lomaa, mutta raskaus oli vaikea enkä osannut omaksua äidin roolia miehen ja anopin tuesta huolimatta. Harkitsimme lasta koko seurustelumme ajan ja päätimme yhdessä raskautua häiden jälkeen. Petyin kun lasta ei alkanut kuulua heti ja tulin raskaaksi 1,5v päästä ensi yrittämisestä. Toinen suuri pettymys oli etten pystynyt imettämään, maitoa ei tullut vaikka mitä tein ja muistan vieläkin olevani maailman huonoin äiti, koska ruokin lastani purkkiruoalla. Tein päätöksen lähdöstä liian hätäisesti ja väsyneenä, kun ajattelin että pilaan huonona äitinä hänen elämänsä. Minun oli tarkoitus olla pois korkeintaan kuukausi, mutta siitä on tullut pidempi aika.
Olisit ehdottomasti tarvinnut apua ja tukea viimeistään lapsen syntymän jälkeen. Sinun olisi pitänyt saada keskusteluapua tilanteeseen jo raskauden aikana, vaikea raskaus voi altistaa myöhemmille ongelmille. Apua olisit voinut saada neuvolasta, neuvolapsykologilta, muista mielenterveyspalveluista tai vaikka seurakunnan diakonissalta (ei sisällä uskonnon pakkosyöttöä), mutta surullista, jos sinulle ei sitä esim. neuvolasta tarjottu etkä osannut itse sitä hakea. Ehkä psyyken lääkkeistä olisi ollut apua, oletko varma, ettei sinulla sittenkin ollut / ole masennust tms. mielenterveyden ongelma? Surullista, ettei kukaan neuvonut tai auttanut sinua hakemaan apua, kun et itse pystynyt. Missä miehesi ja anoppisi olivat, kun eivät sinua auttaneet? Olisit tarvinnut lepoa ja tukea eikä sinua olisi saanut jättää yksin, kun jaksamisesi alkoi loppua. Vai oliko niin, että apua oli tarjolla, mutta et pystynyt /halunnut ottaa sitä vastaan?
Kokemasi ongelmat ovat hyvin yleisiä ja tyypillisiä pikkulasten äitien kokemia ongelmia ja niihin on saatavilla apua. Surullista, että ratkaisit tilanteen pakenemalla mutta parempi sekin kuin että olisit loppuun uupuneena ja epätoivoisena tehnyt jotain itsellesi tai lapsellesi.
Kadut lapsesi hylkäämistä. Hae apua tilanteeseen ja itsellesi, jotta pystyt lasta tapaamaan. Pyri neuvottelemaan asiasta miehesi kanssa esim. lastenvalvojan kanssa, jolloin olette puolueettomalla maaperällä. Pyydä joku ystävä/sukulainen mukaan itsellesi tukihenkilöksi, jottei sinua jyrätä. Pystyt vielä luomaan suhteen lapseesi, mutta tarvitset siihen apua ja tukea ja ennen kaikkea aikaa. Hae apua, vielä ei ole liian myöhäistä.
Jos todella haluat luoda suhteen lapseesi, se vaatii sinulta myös sitoutumista asiaan, äitiä ei voi leikkiä silloin kun huvittaa. Koska kadut lapsesi hylkäämistä, haluat mitä ilmeisemmin olla äiti ja tarvitset siihen tukea. Ei sinun tarvitse muuttaa takaisin miehesi luo, voit olla äiti muutenkin.
Miehesi ei ole se taho, joka päättää sinun ja lapsesi tapaamisista, perusteeksi ei riitä, että tapaaminen on miehen mielestä huono idea. Äläkä välitä näistä tuomiopäivän pasuunoista tällä palstalla. Kukaan heistä ei ole "kulkenut sinun kengissäsi" eikä elänyt sinun elämääsi.
Kiitos rohkaisevista sanoista. Mies hankki minulle apua, mutta en osannut ottaa sitä vastaan. En ole edelleenkään masentunut. Päätimme miehen kanssa ettemme hanki toista lasta ja päätös pitää edelleen, parempi kun keskitymme poikaan ja hänen hyvinvointiinsa. Aion muuttaa takaisin yhteiseen kotiimme, mutta ennen sitä minun pitää tavata poikani ja sitä järjestelemme parhaillaan.
Miksi ihmeessä olette naimisissa?
Jos ensisijainen hoitaja katoaa, niin lapsi kokee vahvan hylkäämiskokemuksen, joka kyllä on erittäin vakava asia n. 1-vuotiaana, jolloin lapsi ei vielä täysin edes ymmärrä ja hyväksy olevansa vielä erillinen äidistään/ensisijaisesta hoitajasta.
Kyllä lapsi sopeutuu, se on elinehto, sopeutuminen. Mutta vahvat jäljet jää lapseen, ja kokemus on useimmille traumatisoiva. Se vastaa äidin kuolemaa (katoaminen elämästä), ja juurikin alle 3-vuotiaalle on paljon syvemmin vaikuttava asia kuin yli 3-vuotiaalle. Yli 3-vuotias toki muistaa, ja siksi näyttää muille että kärsii enemmän kuin pienempi lapsi. Mutta alle 3-vuotiaalla psyykkinen kehitys pahimmillaan viivästyy tai estyykin. Alle 3-vuotias lapsi tarvitsee nimenomaan sitä ensisijaista hoitajaa (jota ei lennosta voi vaihtaa) kehittyäkseen ikätason mukaisesta. Lapsi harjoittelee erillitysmistä äidistään tuolloin (olettaen että äiti on ottanut päävastuun lapsestaan), ja jotta tämä onnistuu, siihen tarvitaan äidin läsnäoloa elämässä. Jos tuossa vaiheessa lapsen hoitaja katoaa, niin tämä kehitys vähintäänkin viivästyy. Narsisimin alkuperäksikin on väitetty sitäkin, että lapsi on jostain syystä joutunut erillistymään liian varhain äidistään tai vaihtoehtoisesti tämä erillistyminen on estynyt täysin.
Aina voi elämässä sattua. Voi käydä niin kuin ap:n tapauksessa, äiti voi myös kuolla, sairastua vakavasti jne. Silloin pitää pyrkiä korjaamaan sitä korjattavaa ja tarjoamaan lapselle muita pysyviä ihmissuhteita. Jotkut vahingoittuvat vakavastikin, toiset eivät niin vakavasti. Kaikkiin jää varmasti jälkensä. Ensisijainen hoitaja voi toki olla isäkin, näin kuitenkin harvoin on. Näitä asioita on tutkittu (kiintymyssuhde, kehityspsykologia) ehkä psykologian osa-alueista kuitenkin eniten, eli mitään huuhaa-juttuja ne eivät ole. On todella tärkeää, ettei tällaisia asioita vähätellä syyllistämisen pelossa. Mutta toki itse ap:ta ei auta syyllistyminen, vaan hänen pitää pystyä antamaan ensin itselleen anteeksi, jotta voi luoda lapseen suhteen. Kuka tietää, se suhde voi olla aikanaan eheyttävä suhde lapselle. Silti, on aivan turhaa väittää ettei noin pieni välitä kun äiti lähtee. Isommat seuraukset sillä on, kun äiti lähtisi myöhemmin.
AV-raadin mielestä huonoilta vanhemmilta tulisi ottaa lapset pois, mutta kun vanhempi osaa itsenäisesti tehdä sen saman päätöksen niin onkin pohjasakkaa.
Vierailija kirjoitti:
Jos ensisijainen hoitaja katoaa, niin lapsi kokee vahvan hylkäämiskokemuksen, joka kyllä on erittäin vakava asia n. 1-vuotiaana, jolloin lapsi ei vielä täysin edes ymmärrä ja hyväksy olevansa vielä erillinen äidistään/ensisijaisesta hoitajasta.
Kyllä lapsi sopeutuu, se on elinehto, sopeutuminen. Mutta vahvat jäljet jää lapseen, ja kokemus on useimmille traumatisoiva. Se vastaa äidin kuolemaa (katoaminen elämästä), ja juurikin alle 3-vuotiaalle on paljon syvemmin vaikuttava asia kuin yli 3-vuotiaalle. Yli 3-vuotias toki muistaa, ja siksi näyttää muille että kärsii enemmän kuin pienempi lapsi. Mutta alle 3-vuotiaalla psyykkinen kehitys pahimmillaan viivästyy tai estyykin. Alle 3-vuotias lapsi tarvitsee nimenomaan sitä ensisijaista hoitajaa (jota ei lennosta voi vaihtaa) kehittyäkseen ikätason mukaisesta. Lapsi harjoittelee erillitysmistä äidistään tuolloin (olettaen että äiti on ottanut päävastuun lapsestaan), ja jotta tämä onnistuu, siihen tarvitaan äidin läsnäoloa elämässä. Jos tuossa vaiheessa lapsen hoitaja katoaa, niin tämä kehitys vähintäänkin viivästyy. Narsisimin alkuperäksikin on väitetty sitäkin, että lapsi on jostain syystä joutunut erillistymään liian varhain äidistään tai vaihtoehtoisesti tämä erillistyminen on estynyt täysin.
Aina voi elämässä sattua. Voi käydä niin kuin ap:n tapauksessa, äiti voi myös kuolla, sairastua vakavasti jne. Silloin pitää pyrkiä korjaamaan sitä korjattavaa ja tarjoamaan lapselle muita pysyviä ihmissuhteita. Jotkut vahingoittuvat vakavastikin, toiset eivät niin vakavasti. Kaikkiin jää varmasti jälkensä. Ensisijainen hoitaja voi toki olla isäkin, näin kuitenkin harvoin on. Näitä asioita on tutkittu (kiintymyssuhde, kehityspsykologia) ehkä psykologian osa-alueista kuitenkin eniten, eli mitään huuhaa-juttuja ne eivät ole. On todella tärkeää, ettei tällaisia asioita vähätellä syyllistämisen pelossa. Mutta toki itse ap:ta ei auta syyllistyminen, vaan hänen pitää pystyä antamaan ensin itselleen anteeksi, jotta voi luoda lapseen suhteen. Kuka tietää, se suhde voi olla aikanaan eheyttävä suhde lapselle. Silti, on aivan turhaa väittää ettei noin pieni välitä kun äiti lähtee. Isommat seuraukset sillä on, kun äiti lähtisi myöhemmin.
Ihme lässytystä, ettei vauvojen elämässä muka sattuisi ja tapahtuisi kaikenlaista, ja että se olisi heti jotain kertakaikkiaan kamalaa. Millä tavalla psyykkinen kehitys estyy tai viivästyy, mitä siitä siis konkreettisesti seuraa? Mitä se viivästyminen haittaa, jos kehitys pääsee kuitenkin myöhemmin jatkumaan? Että älkää nyt kuolko tai masentuko, naiset, tai kantako omia traumojanne, lapsenne ei siitä selviä, vai?
Vierailija kirjoitti:
AV-raadin mielestä huonoilta vanhemmilta tulisi ottaa lapset pois, mutta kun vanhempi osaa itsenäisesti tehdä sen saman päätöksen niin onkin pohjasakkaa.
Näin juuri. "Jätä se lapsesi, jollet osaa olla sille läsnä, blaa blaa". Mutta nyt kun ap teki niin niin lapsi ei sitten selviä siitäkään.
No luulisi että 5-vuotias jo kyselee äidistä.