Mistä olet katkera vanhemmillesi?

Siitä että hankkivat minut, olisivat vaan tyytyneet yhteen lapseen mutta ei Prkele !

Tämä valitettava asia tapahtui noin 41 vuotta sitten.

Siitä että en koskaan tuntenut olevani tärkeä. Molemmat perusti uudet perheet eron jälkeen ja minä ja sisko mentiin siinä sivussa. Perustarpeet täytettiin mutta mä itse en ollut tärkein kenellekään. Otin liikaa vastuuta siskoni pärjäämisestä. Esikoinen, kilttityttö, taakan kantaja.

Olin sairaan ujo lapsena. En saanut vanhemmiltani mitään tukea asiaan. Lisäksi tytöt eivät koskaan ole olleet mitään. Isoveljeni ovat saaneet pesämunan asunnon ostoon, minä en oke saanut mitään.

Oma lapseni oli hyvin ujo lapsena. Halusi aloittaa jaljapallon, mutta meni pitkään ennen kun uskaltautui pelaamaan muiden kanssa. Kerta toisensa jälkeen vein pojan treeneihin, vaikka hän ei mennytkän kentälle. Mutta koska näin pojasta, että seuraa treenejä mielenkiinnolla jatkoin hänen viemistään. Uskon, että muut vanhennat ajattelivat, että kyse on minun toiveharrastuksesta 😂. Voi sitä onnenpäivää, kun poika lopulta uskaltautui kentälle. Sen jälkeen ei enää ollut mitään ongelmaa. Nyt poika on sosiaalinen, pidetty teini. Uskon, että näin olisi voinut käydä myös minulle, jos minua olisi tuettu.

24 hirveästi virheitä, kun en näe kunnolla 😂, kun on piilarit päässä.

En ole katkera enää mistään mutta aikanaan sapetti minun ja veljieni eriarvoinen kohtelu. Heille kustannettiin kaikki mahdolliset haluamansa ajokortit ja menopelit kulloisenkin ajoluokan mukaan. Myös heidän liikennevakuutuksensa ja opo- sekä autokulunsa (huollot, bensat, renkaat jne) maksettiin. Minä sain oman (ei veljen vanha) polkupyörän seitsemännellä luokalla ja siinä oli kulkineeni kunnes kesätyöpalkoista maksoin ajokortin ja ostin auton.

Veljieni vaatteet ostettiin merkkiliikkeistä, minun Halpahallista tai mistä halvimmalla löytyi. Lempiruokaani ei enää tehty, kun pikkuveljeni ei tykännyt siitä. Pikkuveljeni asuu jo omassa kodissa mutta käy vanhemmillamme päivittäin syömässä. Jo eläkkeelle jääneet vanhempamme tekevät ruokansa sen mukaan, mitä tämä poikansa haluaa syödä. Tämä kyllä ärsyttää, siispä yritän aina tehdä vanhempieni lempiruokia heidän kyläillessään minun ja perheeni luona :D.

Paskoista geeneistä. Helvetin hienoa olla 177cm pienimunainen persjalkainen suomalainen mies. 

Se, että isä oli niin lapanen, ettei saanut hommatuksi meille omaa asuntoa (en tarkoita välttämättä omistusasuntoa) vaan asuttiin tyrannimummun (isän äiti) nurkissa. Äiti olisi kuulemma halunnut lähteä siitä, mutta mummu oli sanonut "enhän minä ainutta poikaani mihinkään laita". Siinä sitten käkittiin 48m2 mökissä mummu, ukki, äiti, isä ja kaksi lasta. Mummu määräsi ihan kaikesta: vaatteista, hiustyylistä, vieraista, kyläilyistä. Kavereita ei saanut käydä kylässä eikä me saatu mennä minnekään.

Kuinka erilaista elämä olisi ollutkaan, jos oltaisiin asuttu keskenään.

Olen katkera vanhempieni riitaisasta erosta, joka tapahtui kun olin alle kouluikäinen. Jouduin lähivanhemman terapeutiksi ja sain pelätä että tämä tekee jotain pahaa itselleen. Etävanhempaan ei saanut pitää yhteyttä lähivanhemman tietämättä. Kotiasioista ei saanut puhua kenellekään, joten opin välttelemään vieraita ihmisiä ja pelkäämään heidän osoittamaa mielenkiintoa. Toteutin lähivanhempani haaveita ja tavoitteita, unohtaen että minulla voisi olla omiakin.

Ei saisi olla katkera mistään. Vanhemmat ei pysty yleensä parempaan kuin tekevät. Harvemmin vihaavat lapsiaan.

Sitä, että muutimme koko ajan sinne sun tänne, kaupungista toiseen. Se on jo tieteellisestikin todistettu, että moinen jatkuva muuttaminen on lapselle myöhemmin aikuisiässä todella turmelevaa monella elämänalueella.

Vierailija kirjoitti:

En mistään. Mutta en ole katkeraa ihmistyyppiäkään.

Ja olen aikuinen ja äiti itsekin. Ymmärrän, että vanhemillani oli puutteensa eikä lapsuuteni ollut täydellinen, mutta yritän ymmärtää vanhempiani, että he tekivät parhaansa niillä eväillä, jotka olivat itse saaneet omilta vanhemmiltaan.

Katkeruus jotain mennyttä kohtaan on kamalan kuluttavaa. Vanhemmilleen katkera aikuinen lapsi vain antaa vanhempiensa edelleen hallita omaa elämäänsä.

Kannattaa ottaa oma elämä haltuun ja tehdä siitä sen näköinen, kuin itse haluaa.

Niin....

Hyviä neuvojahan nämä ovat, mutta aina olen ihmetellyt, että miten se elämä otetaan haltuun?

Millä teoilla ihminen pääsee elämässään eteenpäin, kun kaikki tuntuu vaan laahaavan paikallaan?

Vierailija kirjoitti:

Olin sairaan ujo lapsena. En saanut vanhemmiltani mitään tukea asiaan. Lisäksi tytöt eivät koskaan ole olleet mitään. Isoveljeni ovat saaneet pesämunan asunnon ostoon, minä en oke saanut mitään.

Oma lapseni oli hyvin ujo lapsena. Halusi aloittaa jaljapallon, mutta meni pitkään ennen kun uskaltautui pelaamaan muiden kanssa. Kerta toisensa jälkeen vein pojan treeneihin, vaikka hän ei mennytkän kentälle. Mutta koska näin pojasta, että seuraa treenejä mielenkiinnolla jatkoin hänen viemistään. Uskon, että muut vanhennat ajattelivat, että kyse on minun toiveharrastuksesta 😂. Voi sitä onnenpäivää, kun poika lopulta uskaltautui kentälle. Sen jälkeen ei enää ollut mitään ongelmaa. Nyt poika on sosiaalinen, pidetty teini. Uskon, että näin olisi voinut käydä myös minulle, jos minua olisi tuettu.

Ihana kertomus!

Olisipa kaltaisiasi sisukkaita äitejä enemmänkin:)

Äitille siitä että jätti perheensä ja lähti toisen miehen matkaan veljeni ja minun ollessa ala-asteella. Isälleni siitä, että hylkäsi minut ja veljeni kun löysi uuden naisystävän ja jätti meidät yksin kotiin ja asui itse uudella naisystävällään ja oli enemmän isä hänen lapsilleen kuin omilleen. Samoin kylmästä kasvatuksesta olen katkera. Sairastuin sen vuoksi masennukseen.

Vierailija kirjoitti:

Paskoista geeneistä. Helvetin hienoa olla 177cm pienimunainen persjalkainen suomalainen mies. 

No jos tuohon halutaan mennä, niin olen minäkin katkera siitä kun vanhempani eivät kasvattaneet minusta jännämiestä. Vaikka muuten kunnioitankin edesmenneitä vanhempiani.