Miksi tyttären lapset ovat tärkeämpiä kuin pojan lapset?

Tyttären lasten kanssa saan olla niin, että en ole hoitaja. Tytär kun voi olla meillä kyläilemässä/olemassa ja kantaa vastuun lapsistaan, minulle jää pelkkä hauskanpidon vaiva. Ei tarvitse lukea 50-sivuisesta ohjekirjasta, että mitä se lapsi taas saikaan syödä: sen voi kysyä tyttäreltä, jonka kanssa yhdessä laittaa niille pienille ruokaa. Tytär ei pidä minua ilmaisena piikana, joka tottelee kuin kone. Tyttärelle olen ihminen, miniälle olen hankala anoppi, joka ei suostu jättämään työelämää, vaikka heillä kaivataan lastenhoitoapua ja parisuhdekin on pielessä. Ei, en halua kuulla sanaakaan lasteni seksielämästä (tiedän,että heillä on sellainen, mutta en ole niin perverssi, että haluan viihdyttää itseäni miniän valituksilla siitä, miten edes keittiössä ei pysty lapsilta salaa yhtään mihinkään) ja nalkutusta siitä, että jos en ota lapsenlapsia viikonlopuksi,niin poikani parisuhde on pilalla.

Olen huomannut saman tuttujen tultua mummuiksi. Lastenlasten näkökulmasta se ei tunnu oikealta. Siinä isovanhemmat ajattelevat ihan vain itseään ja sitä, kenen kanssa heillä on luontevaa olla. Se miniä ei tunnu niin tutulta ja joutuu ehkä vähän enemmän miettimään, miten lähestyä tai olla lastenkin kanssa. Tarve saada olla mummu täyttyy jo toisen lapsen lapsia hoitamalla, niin miksi vaivautuakaan. Sama näkyy usein myös siten, että nuorimman sisaruksen, joka usein on vanhemmille se läheisin, lapsia hoidetaan paljon enemmän kuin vanhempien ja etäisempien lasten lapsia. Meillä molemmat mummot ja papat juuri tällaisia. Miehen äiti hoitaa ja hössöttää koko ajan miehen sisarusten lapsia ja minun vanhemmat paljon nuoremman sisarukseni lapsia. Tämä on ollut meille suuri suru, vaikka emme tarvitsekaan heiltä varsinaisesti mitään apua, mutta lastamme ajatellen. Kauhulla ajattelen sitä päivää, kun lapsemme ymmärtää, että isovanhemmat ovat paljon enemmän serkkujen kuin hänen kanssaan. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Juu, 12 vuoteen ei ole pyytänyt yökylään, kylässä käynyt ykköskertoja. Ei kutsu käymään lapsia luokseen.
Tyttären lapset harva se päivä siellä.

Olen jo eronnut ko lasten isästä. Ihana anoppi rakastaa myös minun lapsiani kuin omia lapsenlapsiaan. Minulla ja miehelläni myös yhteisiä lapsia. Anoppi ei eriarvoista ketään jokainen kutsutaan vuorollaan yökylään, leipomaan tms. Lapsetkin sanoneet että siellä on mummola eikä isän äidin luona.

Ja onneksi oma äitini myös lapsille hyvä.

No ehkäpä anoppi ei jaksa, jos kerran tyttären lapset ovat siellä harva se päivä? Tuskin pyytää yökylään tyttärensä lapsiakaan tai kutsuu käymään vaan tytär huolehtii itse siitä, että näin tapahtuu. Ts tytär ilmaisee tarpeensa saada lastenhoitoapua eikä odota, että äiti tarjoaa sitä tai kutsuu käymään. Ja tässä on oikeastaan tyttären ja miniän välinen ero. 

Aikani yritin ylläpitää suhdetta, luovutin. Soittaminen tai lapsille vastaaminen edes välillä ei varmaan olisi kamalaa. Tosin eivät enää edes soita kun ei tosiaan vastaa.

Kuinka monta päivää sen jälkeen, kun mies ensimmäisen kerran esitteli sunut äidilleen,  aloitit suhteen luomisen anoppiisi? Millä tavalla sen teit? Millaisia asioita teitte anoppisi kanssa kahdestaan? Kumpi oli yleensä aloitteentekijä? Kysyn tätä siksi, että moni nainen kuvittelee, että suhde anoppiin syntyy jotenkin automaattisesti sillä hetkellä, kun raskaustesti näyttää plussaa. Tämä on väärä luulo, läheinen suhde anoppiin luodaan jo paljon aikaisemmin. 

Minun anoppi on ihan mukava, mutta läheinen hän ei ole. En ole koskaan tehnyt mitään anopin kanssa kahdestaan. Anoppi on kuitenkin ollut aina uskomattoman ihana isoäiti meidän lapsille.

Toki tämä on myös henkilökysymys. Sinulla on rohkeutta pyytää anopiltasi lastenhoitoapua yms yhtä usein kuin miehesi siskollakin äidiltään. Tai sitten miehesi pyytää. Usein vaan on niin, että miniät eivät ole anoppiensa kanssa yhtä läheisiä kuin tyttäret äitiensä kanssa ja tästä seuraa, että tytär ei jää odottelemaan äitinsä apua eikä kyläilykutsuja, mutta miniä jää. Tai sitten miehelläsi ei ole siskoja tai heillä ei ole vielä lapsia. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ainakin veljeni vaimo on ihan kauhea äidilleni. Kaikki mitä hän sanoo on väärin ja vanhanaikaista. Ja hänen ruuat epäterveellisiä hänen 3-vuotiaalleen.. lahjat liian poikamaisia yms.

Niin. Meillä mummu syöttäisi lapsille pelkkää keksiä, jos päästettäisiin hoitoon sinne. Kun pitäähän mummun vähän saada hemmotella eikä syödä mitään pahaa, mitä äiti syöttää.. Sit seuraava yö menee valvoessa kipeän lapsen kanssa...

lahjat taas typeriä, jotain maatila-aiheisia äänikirjoja joka stanan kerta pienemmälle, yksi kirja jopa tuplana. Molemmat mummulta. Toiselle sit isoja kasoja huonolaatuisia leluja. Mitä sit jos lelut on rikki alta aikayksikön, kunhan on iso paketti?

Jättäkää yöksi. Voi ola että nukutaan ihan hyvin

En jätä, haluan lapseni hengissä takaisin. Keksit on meillä pannassa, koska lapset saavat kaikesta viljasta oireita. Tätä ei haluta ymmärtää, kun ei heidän suvussa ennenkään..... muita herkkuja kyllä kohtuudella. Toisekseen se siivo siellä on jotain maagillisen kauheeta. Joka paikassa isoja lauttoja koirankarvaa, pölyjä ei pyyhitä edes jouluksi, paikoitellen sukat tarttuu lattiaan jne

Tällainen miniä on juuri syy että tyttären lasten kanssa ollaan läheisempiä

Meillä on vasta teinejä, muta pelkään poikai löytävän syömishäiriöisen tai allergioita löytövän siivousneureetikon

Meillä on siistiä. Mutta se on suhteellista

Nautitko sinä siitä, että saat lapsenlapsellesi vatsakivun ja ripulia? Minulle ei tulisi mieleenkään syöttää pienelle lapselle jotain, mistä hän tulee sairaaksi.

Veikkaan että ripulia tulee vain kotona

Vierailija kirjoitti:

Olen huomannut saman tuttujen tultua mummuiksi. Lastenlasten näkökulmasta se ei tunnu oikealta. Siinä isovanhemmat ajattelevat ihan vain itseään ja sitä, kenen kanssa heillä on luontevaa olla. Se miniä ei tunnu niin tutulta ja joutuu ehkä vähän enemmän miettimään, miten lähestyä tai olla lastenkin kanssa. Tarve saada olla mummu täyttyy jo toisen lapsen lapsia hoitamalla, niin miksi vaivautuakaan. Sama näkyy usein myös siten, että nuorimman sisaruksen, joka usein on vanhemmille se läheisin, lapsia hoidetaan paljon enemmän kuin vanhempien ja etäisempien lasten lapsia. Meillä molemmat mummot ja papat juuri tällaisia. Miehen äiti hoitaa ja hössöttää koko ajan miehen sisarusten lapsia ja minun vanhemmat paljon nuoremman sisarukseni lapsia. Tämä on ollut meille suuri suru, vaikka emme tarvitsekaan heiltä varsinaisesti mitään apua, mutta lastamme ajatellen. Kauhulla ajattelen sitä päivää, kun lapsemme ymmärtää, että isovanhemmat ovat paljon enemmän serkkujen kuin hänen kanssaan. 

Ei lapset eroa huomaa ellette te sitä heille siirrä

Minulla on aivan ihana anoppi ja vietämme aikaa mieheni vanhempien kanssa enemmän kuin omieni. Oma äitini arvostelee, puuttuu ja meillä on ihan erilainen arvomaailma. Miehen äiti kuuntelee, auttaa tarvittaessa ja on läsnä :) Meillä on poika, toivottavasti hänenkin tuleva puoliso haluaa viettää meidän kanssa aikaa.

Voisikohan yksi syy olla siinä, että tyttäriä on perinteisesti hoivattu ja hellitelty enemmän siinä missä pojat on mielletty enemmän suvun perijöiksi?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen huomannut saman tuttujen tultua mummuiksi. Lastenlasten näkökulmasta se ei tunnu oikealta. Siinä isovanhemmat ajattelevat ihan vain itseään ja sitä, kenen kanssa heillä on luontevaa olla. Se miniä ei tunnu niin tutulta ja joutuu ehkä vähän enemmän miettimään, miten lähestyä tai olla lastenkin kanssa. Tarve saada olla mummu täyttyy jo toisen lapsen lapsia hoitamalla, niin miksi vaivautuakaan. Sama näkyy usein myös siten, että nuorimman sisaruksen, joka usein on vanhemmille se läheisin, lapsia hoidetaan paljon enemmän kuin vanhempien ja etäisempien lasten lapsia. Meillä molemmat mummot ja papat juuri tällaisia. Miehen äiti hoitaa ja hössöttää koko ajan miehen sisarusten lapsia ja minun vanhemmat paljon nuoremman sisarukseni lapsia. Tämä on ollut meille suuri suru, vaikka emme tarvitsekaan heiltä varsinaisesti mitään apua, mutta lastamme ajatellen. Kauhulla ajattelen sitä päivää, kun lapsemme ymmärtää, että isovanhemmat ovat paljon enemmän serkkujen kuin hänen kanssaan. 

Ei lapset eroa huomaa ellette te sitä heille siirrä

Juuri näin. Ei kannata tehdä isovanhempien huomiosta asiaa, josta lasten pitäisi kilpailla. 

Vierailija kirjoitti:

Se johtuu siitä , että anopin mielestä mikään nainen ei ole kyllin hyvä hänen pojalleen.

Nooo, miksi tämä jatkuu sitten sukupolvesta toiseen? Koettakaas ryhdistäytyä poikien äidit, ettei teistä tulee uusia anoppeja.

Nainen synnyttää. Alitajuinen homma ja oikeastikin konkreettisempi.

Siinä vaiheessa aika pienet murheet jos tulee sellainen nyanssi että serkut ovat läheisempiä isovanhemmille. :D

Samaa olen miettinyt. Erityisesti kun poikahan se lapsineen "jatkaa sukua" nimen muodossa. Pojan lapset saavat useimmiten vieläkin isovanhempien sukunimen kun taas tyttären lapset nimetään useimmiten isän sukunimen mukaan.

Mikä siis tekee tyttären lapsista läheisempiä tai ns. enemmän sukulaisia? Pelkkä sukupuoli ja se, että anoppi pitää enemmän tyttärestä kuin pojastaan? Vai pelätäänkö käenpoika-ilmiötä, ettei lapsi olekaan pojan vaan jonkun muun?

Vierailija kirjoitti:

Tälle on olemassa biologinen selitys. Ne tyttären synnyttämät lapset ovat taatusti omia lapsenlapsia, miniästä taas ei voi mennä takuuseen.

Tämä on ihan tutkittu tosiasia eikä se siitä alapeukuttamalla muuksi muutu. Eikä kyse ole siitä, että anoppi epäilisi miniäänsä uskottomaksi, vaan tekee sen ihan tiedostamattaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tyttäret pitävät yleensä enemmän yhteyttä vanhempiinsa kuin pojat. Soittelevat useammin ja käyvät kylässä useammin. Tytär kertoo äidilleen kaikenlaisia asioita liittyen raskauteen, synnytykseen, äitiyteen sekä lapsiin ja siten jakaa niin ilonsa kuin surunsakin äitinsä kanssa. Pojat eivät yleensä tätä tee. 

Mutta entä jos miniä yrittää, mutta aitoa kiinnostusta ei ole (vaikka on kuitenkin pojan lapsi se miniän odottama/synnyttämä)?

Tyttären ja äidin suhde on kestänyt vuosikymmeniä ja heillä on takana paljon yhdessä elettyä elämää ja muistoja, toisin kuin anopilla ja miniällä.

Ainakin minulla äitiini on paljon läheisempi suhde ja hän lukee kuin avointa kirjaa ja jo äänen sävystä tietää jos kaikki ei ole ok. toisin kuin anoppini.

Eikö äiti ala moittia, jos kaikki ei ole ok? Miksi hänen pitäisi sinun diivailuasi myötäillä?

Miksi ihmeessä äitini pitäisi minua moittia?

Jos ääneni on alakuloinen, hän kysyy heti, mitä ikävää sulle on sattunut ja vastaavasti hän saattaa sanoa: nyt kerrot heti, mikä saa naaman hangonkeksille, vaikka saatamme puhua puhelimessa. Samalla tavalla hän pamautti, että nyt oot kyllä raskaana ja niihän olin.

Kyllä äidit tyttärensä tuntevat, niin hyvässä kuin pahassa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen huomannut saman tuttujen tultua mummuiksi. Lastenlasten näkökulmasta se ei tunnu oikealta. Siinä isovanhemmat ajattelevat ihan vain itseään ja sitä, kenen kanssa heillä on luontevaa olla. Se miniä ei tunnu niin tutulta ja joutuu ehkä vähän enemmän miettimään, miten lähestyä tai olla lastenkin kanssa. Tarve saada olla mummu täyttyy jo toisen lapsen lapsia hoitamalla, niin miksi vaivautuakaan. Sama näkyy usein myös siten, että nuorimman sisaruksen, joka usein on vanhemmille se läheisin, lapsia hoidetaan paljon enemmän kuin vanhempien ja etäisempien lasten lapsia. Meillä molemmat mummot ja papat juuri tällaisia. Miehen äiti hoitaa ja hössöttää koko ajan miehen sisarusten lapsia ja minun vanhemmat paljon nuoremman sisarukseni lapsia. Tämä on ollut meille suuri suru, vaikka emme tarvitsekaan heiltä varsinaisesti mitään apua, mutta lastamme ajatellen. Kauhulla ajattelen sitä päivää, kun lapsemme ymmärtää, että isovanhemmat ovat paljon enemmän serkkujen kuin hänen kanssaan. 

Ei lapset eroa huomaa ellette te sitä heille siirrä

Juuri näin. Ei kannata tehdä isovanhempien huomiosta asiaa, josta lasten pitäisi kilpailla. 

Toivon niin. Siksi harmittaa eniten se, että kun isovanhemmat sitten ovat kylässä, puhuvat koko ajan näistä serkuista ja tietenkin niistä jutuista käy hyvin selville, miten paljon ovat tekemisissä. Kertovat, miten olivat heidän kanssaan retkellä ja lasten tapahtumissa, viettivät joulua ja syntymäpäiviä, yökyläilevät ja tuntevat nämä sisarusten lapset muutenkin läpikotaisin. Meidän lasta eivät vie koskaan mihinkään, eivätkä varmaankaan häntä ja hänen elämäänsä läheskään niin hyvin tunne. Yritän aina kääntää jutun lapseemme, pois serkuista, juttelemalla hänen asioistaan ja kuulumisistaan.

Sehän on ihan itsestäänselvää. Pojat kasvatetaan keskimäärin ankarammin, sillä he jatkavat sukua.

Kyllä se voi olla toisinkin päin. Veljeni lapset ovat jatkuvasti mummolassa, heille ostellaan kaikenlaista ja heistä puhutaan koko ajan. Minun lapseni taas eivät kiinnosta isovanhempia oikeastaan ollenkaan. Ollaan varmaan poikkeus sääntöön.

Vierailija kirjoitti:

Samaa olen miettinyt. Erityisesti kun poikahan se lapsineen "jatkaa sukua" nimen muodossa. Pojan lapset saavat useimmiten vieläkin isovanhempien sukunimen kun taas tyttären lapset nimetään useimmiten isän sukunimen mukaan.

Mikä siis tekee tyttären lapsista läheisempiä tai ns. enemmän sukulaisia? Pelkkä sukupuoli ja se, että anoppi pitää enemmän tyttärestä kuin pojastaan? Vai pelätäänkö käenpoika-ilmiötä, ettei lapsi olekaan pojan vaan jonkun muun?

Myös poika ja pojan perhe voi olla läheisempi kuin tytär ja tyttären perhe. Kyse on hyvin pitkälti siitä, kumpi on enemmän sekä itse että perheensä kanssa yhteydessä vanhempiinsa. Usein on kuitenkin niin, että aikuinen poika soittaa äidilleen ehkä muutaman kerran vuodessa ja käy äitinsä luona tämän syntymäpäivänä, äitienpäivänä ja ehkä jouluna. Tytär taas soittelee äidilleen paljon useammin ja käy äitinsä luona lapsineen paljon useammin. Tunnen yhden tapauksen, jossa poika perheineen rakensi talonsa vanhempiensa naapuritontille ja on tekemisissä vanhempiensa kanssa lähes päivittäin. Tytär sen sijaan muutti maapallon toiselle puolelle ja perusti sinne kotinsa ja perheensä. Isovanhemmat rakastavat kaikkia lapsenlapsiaan yhtä paljon, mutta pojan perhe on läheisempi. Isovanhemmat ovat saaneet seurata läheltä poikansa lasten kasvamista ja kehitystä kun taas tyttären lapsia näkevät vain muutaman kerran vuodessa. Yhdessäolon ja yhteydenpidon määrä vaikuttaa enemmän kuin sukupuoli. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen huomannut saman tuttujen tultua mummuiksi. Lastenlasten näkökulmasta se ei tunnu oikealta. Siinä isovanhemmat ajattelevat ihan vain itseään ja sitä, kenen kanssa heillä on luontevaa olla. Se miniä ei tunnu niin tutulta ja joutuu ehkä vähän enemmän miettimään, miten lähestyä tai olla lastenkin kanssa. Tarve saada olla mummu täyttyy jo toisen lapsen lapsia hoitamalla, niin miksi vaivautuakaan. Sama näkyy usein myös siten, että nuorimman sisaruksen, joka usein on vanhemmille se läheisin, lapsia hoidetaan paljon enemmän kuin vanhempien ja etäisempien lasten lapsia. Meillä molemmat mummot ja papat juuri tällaisia. Miehen äiti hoitaa ja hössöttää koko ajan miehen sisarusten lapsia ja minun vanhemmat paljon nuoremman sisarukseni lapsia. Tämä on ollut meille suuri suru, vaikka emme tarvitsekaan heiltä varsinaisesti mitään apua, mutta lastamme ajatellen. Kauhulla ajattelen sitä päivää, kun lapsemme ymmärtää, että isovanhemmat ovat paljon enemmän serkkujen kuin hänen kanssaan. 

Ei lapset eroa huomaa ellette te sitä heille siirrä

Juuri näin. Ei kannata tehdä isovanhempien huomiosta asiaa, josta lasten pitäisi kilpailla. 

Toivon niin. Siksi harmittaa eniten se, että kun isovanhemmat sitten ovat kylässä, puhuvat koko ajan näistä serkuista ja tietenkin niistä jutuista käy hyvin selville, miten paljon ovat tekemisissä. Kertovat, miten olivat heidän kanssaan retkellä ja lasten tapahtumissa, viettivät joulua ja syntymäpäiviä, yökyläilevät ja tuntevat nämä sisarusten lapset muutenkin läpikotaisin. Meidän lasta eivät vie koskaan mihinkään, eivätkä varmaankaan häntä ja hänen elämäänsä läheskään niin hyvin tunne. Yritän aina kääntää jutun lapseemme, pois serkuista, juttelemalla hänen asioistaan ja kuulumisistaan.

Mulla ei ole veljiä, mutta on isosisko. Siskoni lapset ovat paljon enemmän olleet mummolassa kuin minun lapseni. Ja isovanhemmat tietenkin puhuvat siskoni lapsista enemmän kuin minun lapsistani. Ei tämä ole mulle koskaan ollut ongelma eikä ole ollut lapsillenikaan ongelma. Minä vaan nyt en jaksa jatkuvasti rampata vanhempieni luona, mutta siskoni jaksaa. 

Vierailija kirjoitti:

Samaa olen miettinyt. Erityisesti kun poikahan se lapsineen "jatkaa sukua" nimen muodossa. Pojan lapset saavat useimmiten vieläkin isovanhempien sukunimen kun taas tyttären lapset nimetään useimmiten isän sukunimen mukaan.

Mikä siis tekee tyttären lapsista läheisempiä tai ns. enemmän sukulaisia? Pelkkä sukupuoli ja se, että anoppi pitää enemmän tyttärestä kuin pojastaan? Vai pelätäänkö käenpoika-ilmiötä, ettei lapsi olekaan pojan vaan jonkun muun?

Onko tyttären vai pojan lapset tärkeämpiä isovanhemmille, on täysin vanhempien käsissä, millaiset suhteet ovat luoneet jo ennen lasten syntymää.

En ole huomannut tai edes tullut mieleen onko meidän vai kälyni lapset tärkeämpiä isovanhemmille, vaan meille on riittänyt se, minkä isovanhemmat ovat pystyneet tarjoamaan, omine vahvuuksineen ja heikkouksineen, koska itsekin mieheni kanssa tiedostamme, omat heikkoutemme.

Meillä on hyvät ja lämpimät välit mieheni vanhempiin ja todella arvostan ja olen kiitollinen, kun he ovat tehneet sen pyyteettömästi, vaikka tietenkään heillä ei olisi siihen mitään velvollisuuksia ja heillä on oma elämä elettävänä.