Lue keskustelun säännöt.
Onko kukaan löytänyt elämänsä rakkautta kuten elokuvissa? Esim. Kauppakärryt karkaa ja sitten joku komea mies nappaa ne kiinni
26.06.2017 |
Tai et ylety ottamaan kaupan ylimmältä hyllyltä jotain tuotetta ja sitten joku komea herrasmies tulee auttamaan? Ja sitten vaihdetaankin jo puhelinnumeroita ja siitä se loppuelämän mittainen rakkaustarina saa alkunsa.
Onko kukaan löytänyt elämänkumppaniaan tähän tapaan? Käykö oikeassa elämässä koskaan näin? Vai vainko elokuvissa?
Kommentit (313)
Vierailija kirjoitti:
Joku valkkas miehensä silmien perusteella, mäpä äänen! Ja on kans paljon yhteistä, sama kantaäiti, samannimiset pappat, sama työpaikka yms yms.
Piti tähän vielä eilen jatkaa, mutta aikaraja tuli vastaan eli olen siis rakastunut ennenkuin olin nähnytkään koko ihmistä. Olemme kotoisin samalta paikkakunnalta mutta törmänneet muualla ja tosiaan äitimme tyttönimet ovat samat ilman sukulaisuutta. Kolme yhteistä lasta ja 20v yhdessä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Hirvittää, että joku valitsee elämänkumppanin kauniiden silmien perusteella...
Luepa uudestaan ja mieti. Ei ne silmät, vaan se maatila. Ihan peruslaskelmoivan suomalaisen uusfeministin parinvalintaprosessi, varallisuus on ykkösasia.
Ette taida tietää, miten vaikea maanviljelijän on löytää nainen - etenkin sellainen, joka vaihtaa ammattinsa emännäksi. Viljelijä tai maaseutuyrittäjä on ammatti ja elämäntapa, johon koko perheen on lähes pakko osallistua. Maan omistaminen siinä toissijaista vaikka tarpeellista.
Oletteko tosiaan sitä mieltä, että maaseudun poikamiesten kuuluu jäädä yksin eikä ole mitään romattista siinä, että yritteliäs ja kiireinen isäntä löytääkin emännän omalta kotiportiltaan?
En tiedä meneekö vähän aiheen vierestä, mutta minä ainakin haluaisin kuulla, miten näistä ensitapaamisista sitten oikeasti edetään tapaamisiin ja sitä kautta suhteeseen. Siis miten siinä kaupan kassalla annatte noin vain puhelinnumeronne tuntemattomalle? Eikö siinä tule ensimmäisenä mieleen, että joo joo heh heh, heippa ja tilanne onkin jo ohi? Tuli vain mieleeni, että minulta tällaiset mahdollisuudet menisivät kyllä ohi, kun ottaisin vain huumorina enkä tuollaisten pikatapaamisten perusteella kyllä treffejä menisi sopimaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Hirvittää, että joku valitsee elämänkumppanin kauniiden silmien perusteella...
Luepa uudestaan ja mieti. Ei ne silmät, vaan se maatila. Ihan peruslaskelmoivan suomalaisen uusfeministin parinvalintaprosessi, varallisuus on ykkösasia.
Tosiasiassa jossain hypermarketissa on 20 millin liikevaihto, ei maatitalla. Toiseksi liikevaihto voi olla vaikka 600 miljardia, mutta rikkaudesta kertoo vain tulos.
Vierailija kirjoitti:
En tiedä meneekö vähän aiheen vierestä, mutta minä ainakin haluaisin kuulla, miten näistä ensitapaamisista sitten oikeasti edetään tapaamisiin ja sitä kautta suhteeseen. Siis miten siinä kaupan kassalla annatte noin vain puhelinnumeronne tuntemattomalle? Eikö siinä tule ensimmäisenä mieleen, että joo joo heh heh, heippa ja tilanne onkin jo ohi? Tuli vain mieleeni, että minulta tällaiset mahdollisuudet menisivät kyllä ohi, kun ottaisin vain huumorina enkä tuollaisten pikatapaamisten perusteella kyllä treffejä menisi sopimaan.
Mä luulen että pitää vain olla spontaani ja heittäytyä rohkeasti tilanteisiin. Kun pääsee juttelemaan pidempään ja tutustuu, niin voi ihastua ja siitä se jatkuu, sovitaan tapaamisia jne. Tietysti käyttää omaa arviointikykyä, ettei psykopaatin kanssa ryhdy mihinkään. Eipä silti, itselläkin olisi parantamisen varaa kontaktin ottamisessa ja jatkamisessa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mulla on muutama tarina, jotka on ainakin allekirjoittaneen mielestä romanttisia tarinoita !
Mun ukki ja mummi tapasivat bussiasemalla joskus kultaisella 50-luvulla. Bussi oli myöhässä (tai jättänyt tulematta, en muista kuinka oli) ja aikansa kuluksi he alkoivat jutella keskenään, sekä sättiä kuskia. Kyseessä oli joku tuppukylän pikkuinen asema, jossa ukkini oli ensimmäistä kertaa elämässään. Eikä jäänyt sitten viimeiseksi kerraksi :) Olivat sittemmin naimisissa 50 vuotta, kunnes ukkini nukkui pois.
Mä tapasin avomiehen vanhojen tansseissa. Ei tultu aiemmin toimeen ollenkaan, mutta jossain mielenhäiriössä opettaja laittoi meidät toistemme pariksi. No, siitä se sitten lähti, nyt ollaan oltu jo 5 vuotta yhdessä ja tänä kesänä naimisiin. :)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Joo! :D Kelpaisko tämä meidän stoori <3 Oltiin mun vanhempien ja siskon kanssa vanhempien mökillä muutama vuosi sitten laittamassa sitä talvikuntoon. Joskus iltapäivästä alkoi sataa vettä kaatamalla ja koira pelästyi ukkosta. Se karkasi, juoksi päättömästi tietä pitkin karkuun. Me ajeltiin mun siskon kanssa autolla perään, mutta koira katosi näkyvistä. Jonkin aikaa ajeltuamme nähtiin sitten porukoiden koira viereisellä pellolla, pysäytettiin auto ja yritettiin houkutella koiraa luo. Ei tehonnut. Mun piti sitten varovasti mennä ojan yli sinne pellolle lähemmäs koiraa, mutta ojan penkka petti ja valuin sinne ojan pohjalle. Jalka jäi ihan outoon asentoon, nilkasta meni nivelsiteet, enkä saanut sitä saapasta irti pohjamudasta kun jalkaan sattui niin kovasti. Sisko lähti ajamaan takas mökille siihen peltojen toiselle puolelle hakemaan meidän isää apuun.
Sillä aikaa kun olin siellä ojassa ja sisko hakemassa isää, tietä ajaa auto, joka pysähtyy kohdalle mut nähtyään. Paikallinen vapaapalokuntalainen irrotti mun jalan mudasta, tuki sen, nosti olalle ja kantoi autoonsa, soitti mun vanhemmille, että olisi lähdettävä näyttämään jalkaa ja että hän voi ajaa. Antoi nimensä, puhelinnumeronsa ja laittoi vielä porukoille autonsa rekkarin kuvana ettei tartte ollaa huolissaan minne ojaan jäänyt tytär on kadonnut.
Vapaapalokuntalainen vietti mun kanssa yli tunnin päivystyksessä, vanhempien koira palasi mökille ja siinä vaiheessa kun mies palautti mut mökille, olin jo ihan ihastunut siihen :D Haluttiin tietysti tarjota kahvit ja vaivanpalkkaa sekä bensarahoja, muttei huolinut kuin kahvit ja sovittiin seuraavalle viikonlopulle treffit kaupungissa.
Nyt ollaan oltu yhdessä 16 vuotta, naimisissa 12 ja meillä on 3 lasta.
16 vuotta sitten kuvaviestinä rekkari vanhemmillesi? Muuten oikein kiva tarina.
Kyllä itse muistaisin että ehkä 12-13 vuotta sitten itselläni oli kamerakännykkä. Kai niitä pari vuotta aikaisemminkin oli, että periaatteessa mahdollista
Aivan ensimmäiset MMS-kamerapuhelimet ja niitä tukevat verkot tulivat maailmanmarkkinoille 2002 eli 15 vuotta sitten. Suomeen varmaankin ensimmäisten maiden joukossa, mutta mies ei olisi olettanut, että tytön vanhemmillakin on kännykässään uusinta tekniikkaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Siis miten laittoi auton rekkarin kuvana? Vuosi ollut kuitenkin korkeintaan 2001 ja tuskin on älypuhelinta ollut herralla mukana?
Multimediaviestit toimi jo vuosituhannen vaihteessa, hyvänen aika sentään.
Ensimmäinen kännykamera taisi tulla joskus 1999 tai 1998.
Höpsis. Aivan ensimmäinen kännykkäkamera tuli 2000, mutta Suomen verkoissa toimivat vasta 2002. Ei tartte keksiä satuja, koska tässä maassa aina on paikalla joku, joka on ollut jollain tavalla tekemisissä Nokian uutuuksien kanssa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Siis miten laittoi auton rekkarin kuvana? Vuosi ollut kuitenkin korkeintaan 2001 ja tuskin on älypuhelinta ollut herralla mukana?
Multimediaviestit toimi jo vuosituhannen vaihteessa, hyvänen aika sentään.
Ensimmäinen kännykamera taisi tulla joskus 1999 tai 1998.
Höpsis. Aivan ensimmäinen kännykkäkamera tuli 2000, mutta Suomen verkoissa toimivat vasta 2002. Ei tartte keksiä satuja, koska tässä maassa aina on paikalla joku, joka on ollut jollain tavalla tekemisissä Nokian uutuuksien kanssa.
Tän piti olla romanttinen ketju, niin eiköhän Sheldonit tule tänne jaarittelemaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tiedän kaksikin tarinaa, vanhempieni ja omani.
1960 luvulla äitini tapasi isäni Helsingissä opiskelijabileissä. Humalaisen illan aikana tapahtunut tutustuminen pöydän alla vappujuhlissa ei kuitenkaan johtanut sen kummempaan, ja sitten tuli kesäloma ja äitini matkusti maalle vanhempiensa luokse. Eräänä kesäisenä sadepäivänä hänelle tuli äkkiä kummallinen olo, että on aivan pakko lähteä rautatieasemalle. Mitään järjellistä syytä tähän ei ollut, mutta hän lainasi isänsä auton ja ajoi rautatieasemalle. Siellä, kaatosateessa, matkalaukku kädessä, seisoi isäni. Hän oli saanut päähänpiston matkustaa tapaamaan äitiäni, vaikka ei tiennyt tästä mitään muuta kuin etunimen ja kotipaikkakunnan. Jos äitini ei olisi seurannut outoa tunnettaan mennä rautatieasemalle tuona päivänä, ei isäni olisi kuuna päivänä häntä noilla tiedoilla löytänyt. Tuosta rautatieasematapaamisesta seurasi 36 yhteistä vuotta ja kaksi lasta.
Itse tapasin mieheni ensimmäistä kertaa hänen sukunsa mökillä, jonne olin saapunut bileisiin kaverini kanssa. Heti mökille saapuessani minut valtasi omituinen tunne, että olen ollut täällä ennenkin, unessa. Tiesin, että tapaan tulevan mieheni kun astun taloon sisään. Yritin olla välittämättä tuntemuksesta, ja seurasin kaveriani peremmälle. Ja siellähän hän oli, tuleva mieheni. Homma oli selvä heti ensimmäisestä illasta lähtien. Aamuyön tunteina lähetin ystävälleni tekstarin, jossa kerroin tavanneeni tulevan aviomieheni ja lasteni isän. Miehen kanssa juttelimme koko yön, ja sillä tiellä olemme vieläkin. Nyt takana 17 yhteistä vuotta ja kaksi lastakin on siunaantunut.
Tosielämän rakkaus on siis elokuviakin ihmeellisempää!
Vierailija kirjoitti:
Auts, onpa raastavansuloinen ketju näin 35-vuotiaalle ikisinkkunaiselle :).
Monta kertaa olen ajatellut, että tässä se mun elokuvahetki on - katse on kohdannut kaupassa, lentokoneessa, puistossa, ja jutusteltukin on... Mutta koskaan nuo miehet eivöt ole ottaneet hetkestä = aloitteestani vaaria. En tiedä mitä teen väärin, kun en kauhean rumakaan ole!
Mutta ehkä vielä jokin päivä. Sillä välin luen teidän ihania tarinoitanne.
Ainakin sulla on oikea asenne. Vähintään olet tuonut piristystä muiden elämään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Hirvittää, että joku valitsee elämänkumppanin kauniiden silmien perusteella...
Luepa uudestaan ja mieti. Ei ne silmät, vaan se maatila. Ihan peruslaskelmoivan suomalaisen uusfeministin parinvalintaprosessi, varallisuus on ykkösasia.
Tosiasiassa jossain hypermarketissa on 20 millin liikevaihto, ei maatitalla. Toiseksi liikevaihto voi olla vaikka 600 miljardia, mutta rikkaudesta kertoo vain tulos.
Sen liikevaihto ei ollut sillä maatilalla vaan firmalla siinä sivussa. Miksi ihmiset ei lue mut kommentoi silti?
Olin kerran kaupassa hiljaisena sunnuntai-iltana. Siinä likaisten hiusten kera ja hyvin väsyneenä katselin ja mietin otanko mitä maitoa kun yhtäkkiä vierestäni kuului: "Kivat housut." Käännyin hämmentyneenä katsomaan vieressäni seisovaa nuorta miestä. Hänellä oli hieman huvittunut hymy huulillaan. Minullahan siis oli jalassani vain hieman jo haalistuneet elefanttikuvioiset pyjamahousut. Normaalisti olisin vain mutissut jotain ja lähtenyt, mutta siinä sitten vaan sanoin: "Joo eikö olekin, suoraan catwalkilta." Molemmat hieman nauroimme ja minä hieman häkeltyneenä otin vain jonkun maitotölkin käteeni. Menin siinä sitten kassalle ja jonottaessani tämä sama mies tuli taakseni. Hän sanoi: "Moi taas." ja hymyili. Hymyilin takaisin. Sitten hän vain yhtäkkiä kysyi puhelinnumeroani ja minähän annoin. :D
Tästä on nyt viisi vuotta ja ensi kesänä olisi tarkoitus tanssia häitä tämän maitohyllyn miehen kanssa. :)
p.s. Maitotölkki paljastui kotona piimäpurkiksi ja minä inhoan piimää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Tiedän kaksikin tarinaa, vanhempieni ja omani.
1960 luvulla äitini tapasi isäni Helsingissä opiskelijabileissä. Humalaisen illan aikana tapahtunut tutustuminen pöydän alla vappujuhlissa ei kuitenkaan johtanut sen kummempaan, ja sitten tuli kesäloma ja äitini matkusti maalle vanhempiensa luokse. Eräänä kesäisenä sadepäivänä hänelle tuli äkkiä kummallinen olo, että on aivan pakko lähteä rautatieasemalle. Mitään järjellistä syytä tähän ei ollut, mutta hän lainasi isänsä auton ja ajoi rautatieasemalle. Siellä, kaatosateessa, matkalaukku kädessä, seisoi isäni. Hän oli saanut päähänpiston matkustaa tapaamaan äitiäni, vaikka ei tiennyt tästä mitään muuta kuin etunimen ja kotipaikkakunnan. Jos äitini ei olisi seurannut outoa tunnettaan mennä rautatieasemalle tuona päivänä, ei isäni olisi kuuna päivänä häntä noilla tiedoilla löytänyt. Tuosta rautatieasematapaamisesta seurasi 36 yhteistä vuotta ja kaksi lasta.
Itse tapasin mieheni ensimmäistä kertaa hänen sukunsa mökillä, jonne olin saapunut bileisiin kaverini kanssa. Heti mökille saapuessani minut valtasi omituinen tunne, että olen ollut täällä ennenkin, unessa. Tiesin, että tapaan tulevan mieheni kun astun taloon sisään. Yritin olla välittämättä tuntemuksesta, ja seurasin kaveriani peremmälle. Ja siellähän hän oli, tuleva mieheni. Homma oli selvä heti ensimmäisestä illasta lähtien. Aamuyön tunteina lähetin ystävälleni tekstarin, jossa kerroin tavanneeni tulevan aviomieheni ja lasteni isän. Miehen kanssa juttelimme koko yön, ja sillä tiellä olemme vieläkin. Nyt takana 17 yhteistä vuotta ja kaksi lastakin on siunaantunut.
Tosielämän rakkaus on siis elokuviakin ihmeellisempää!
Ei unessa vaan ennen syntymäämme. Siksi moni tunnistaa puolisonsa silmistä.
En mä uskalla kertoa ettei tää taika katoa.
Elämä on ihmeellistä.
Minä en rakastu kovin helposti. Olin ollut pari vuotta yksin ja yhtenä iltana hetken mielijohteesta kirjoitin deittipalstalle ilmoituksen. Otsikkoon tiivistin kolmella sanalla yhden kirjan tarinan. Mieheni huomasi otsikon ja vastasi yhdeksällä sanalla. Katsoin viestiä kymmenien muiden viestien joukosta ja ajattelin, että tuo on minun mies, hän ymmärsi heti.
Kirjoiteltiin ehkä parisataa viestiä kumpikin, illalla kirjoiteltiin viesti ja aamulla viesti luettiin, niin meni kolme kuukautta. Sitten kun tavattiin ensi kerran lumisateessa ja suudeltiin niin ajattelin, että hän oikeasti ON minun mieheni. Nyt ollaan oltu yhdessä jo viistoista vuotta. Kaikki meni kohdilleen, luonne, huumorintaju ja ulkonäkö. Asuttiin jopa samassa pikkukaupungisssa, ikinä missään aikaisemmin nähty. Minä halusin juuri tuollaisen miehen, olin aina halunnut ja hän oli etsinyt minunlaistani naista. Kumpikin oli ollut yksin pitemmän ajan ja juuri sinä iltana päättänyt etsiä itselleen prikulleen haluamansa kumppanin, ensimmäisen kerran deittinetissä, ekalla viestillä osui kohdilleen. Mikä tuuri! <3
Olen löytänyt, mutta en voi kertoa miten. Muuten tutut tunnistaa :D
Vierailija kirjoitti:
Olen löytänyt, mutta en voi kertoa miten. Muuten tutut tunnistaa :D
Täysin turha viesti.
Tavattiin yhteisen ystävän järjestämissä juhlissa. Niin tavallista. Mut molemmilla oli se leffamainen kokemus, miten vaan ympäristö katosi ympäriltä ja hukuimme toistemme katseisiin. Vaihdettiin puhelinnumeroita ja johan tässä on yli 20 vuotta yhteistä taivalta takana.