Lue keskustelun säännöt.
Rippituoli; kerro salaisuutesi, jota kukaan muu ei tiedä kuin sinä itse
Kommentit (435)
Olen ajanut autolla kovassa humalassa :( Promilleja varmaan 2. Häpeän asiaa tajuttoman paljon.
Kukaan tuttuni ei vois uskoa mun ajaneen humalassa. Juon harvoin ja jos juon niin humallun helposti ja oksennan jo 3 siiderin jälkeen (koska olen pienikokoinen ja en syö mitään kun juon). Tuona päivänä kuitenkin join yksin viinaa kotona nopeeseen tahtiin ku oli kiire bileisiin. Juominen lähti käsistä ja tajusin että jos lähen bilepaikkaan kävellen niin oon tosi myöhässä joten päätin sitten lähteä autolla.
Kaikki meni kummiskin hyvin ja ainakin päihtyneen mieleni mielestä ajoin tavallista rauhallisemmin, hyvin hitaasti siis ja tsekkasin liioitellun huolellisesti että jalankulkijat ei tuu mistään auton alle. Normaalisti ku mulla on huonona tapana ajaa ylinopeutta keskellä kaupunkiakin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
- 16- 17-vuotiaana otin ensikosketukseni alkoholiin. Joskus kavereiden kanssa oli vaan pakko päästä juomaan, mutta en tuntenut ketään joka voisi hakea minulle juomia, ja kavereidenkin kautta sai juomia tosi huonosti. Juhlimaan tahtova teini kyllä keksii keinot.. Pukeuduin ja maskeerasin itseni mummoksi, kävin ainakin 3 kertaa mummoksi pukeutuneena hakemassa alkoholia kaupungin eri siwoista, minulle myytiin aina.
n.
Haha tää oli hauska. Olisinpa itsekin aikoinani keksinyt tuollaista!!
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Pelkään olevani hullu. Muistan jo seitsemänvuotiaana kokeneeni tunteen, että joku tarkkailee ja että silloinen opettajani olisi ikkunan takana tai jossain lähellä tarkkailemassa. Tiesin, olen aina tiennyt, ettei oikeasti ole ja että olen yksin eikä kukaan tarkkaile, mutta samaan aikaan on aina tunne, että joku on ikkunan takana tai pystyy vaikka seuraamaan nytkin tätä kirjoittamaani. Henkilö tai henkilöt vaihtelee aina, on vanhoja opettajia, esimiehiä, luokka- tai työkavereita, joihin haluaisin tehdä jollain tapaa kai vaikutuksen. Pystyn irroittautumaan tästä tunteesta, jos oikein yritän (esim. seksin aikana ja kun en ole yksin, silloin se unohtuu), mutta jos en yritä, se tunne seuraa ainakin kotonani. En kaipaa hulluksi huutelua, en kaipaa hanki apua -huutelua, oikeastaan haluaisin tietää mistä on kyse mutta negatiivisen kommentoinnin voi jättää pois. Olen yrittänyt googlata ja tehnyt netissä ties mitä skitsofrenia- ja paranoia-testejä, mutta niiden tulokset, vaikkakin vain suuntaa-antavia eikä mitään diagnooseja, ovat aina puhtaat. Tämä on mulle todella vaikea ja etenkin nolo asia. Kukaan ei tiedä.
Oletko liian kiltti ja ns. auktoriteetteja ylikunnioittava ihminen? Uskallatko elää oman itsesi kaltaista elämää? Uskallatko tarvittaessa vihata, kiroilla, tuntea itsesi vahvaksi? Vai tunnetko olevasi siihen liian huono, pieni ja mitätön? Harjoittele tervettä itsekkyyttä ja uskalla kertao myös näistä tuntemuksistasi. Käännä ne vaikka koomiksi, silloin niitä voi olla helpompi lähestyä. Haasta itsesi johonkin rankkaankin exreme-lajiin, vaikka sukeltamiseen, benji-hyppyihin.
En. Olin lapsena sellainen kiltti ja ujo, en liian kiltti ja pidin silloinkin puoleni, nykyään olen karistanut sen jo pois. Vihaa jne olen aina uskaltanut näyttää ja tunnen olevani vahva, kiroilen. En ole koskaan mielestäni ylikunnioittanut auktoriteettejä, uskallan sanoa vastaan ja puolustaa itseäni ja mielipiteitäni. Itsekäs olen välillä liiaksikin asti, samoin "tarvittaessa" hyvin kylmä, pitäisi ennemmin opetella ajattelemaan välillä muitakin. Eli tämä ei oikein osunut!
Mikko600 kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Pelkään olevani hullu. Muistan jo seitsemänvuotiaana kokeneeni tunteen, että joku tarkkailee ja että silloinen opettajani olisi ikkunan takana tai jossain lähellä tarkkailemassa. Tiesin, olen aina tiennyt, ettei oikeasti ole ja että olen yksin eikä kukaan tarkkaile, mutta samaan aikaan on aina tunne, että joku on ikkunan takana tai pystyy vaikka seuraamaan nytkin tätä kirjoittamaani. Henkilö tai henkilöt vaihtelee aina, on vanhoja opettajia, esimiehiä, luokka- tai työkavereita, joihin haluaisin tehdä jollain tapaa kai vaikutuksen. Pystyn irroittautumaan tästä tunteesta, jos oikein yritän (esim. seksin aikana ja kun en ole yksin, silloin se unohtuu), mutta jos en yritä, se tunne seuraa ainakin kotonani. En kaipaa hulluksi huutelua, en kaipaa hanki apua -huutelua, oikeastaan haluaisin tietää mistä on kyse mutta negatiivisen kommentoinnin voi jättää pois. Olen yrittänyt googlata ja tehnyt netissä ties mitä skitsofrenia- ja paranoia-testejä, mutta niiden tulokset, vaikkakin vain suuntaa-antavia eikä mitään diagnooseja, ovat aina puhtaat. Tämä on mulle todella vaikea ja etenkin nolo asia. Kukaan ei tiedä.
Huvikseni tulin lukemaan näitä ja tämä teksti iskeytyi silmiini nimittöin minulla on täysin sama ongelma tai ajatus tai mikä koskaan onkaan ! En olisi koskaan uskonut että kenelläkään toisella olisi tämä sama kuin minulla !! Minulla on vain eri henkilöt eli ei mitään työkavereita tai opettajia vaan mita ihmisi vain, kaikkia läheisimpiä jne. Kiitos kun jaksoit kirjoittaa tuon, tuli hyvä mieli etten olekkaan ainut. : D
Tässä ei ole tärkeää se että "kuka" sinua seuraa.
Kun seuraavan kerran tuo tunne tulee, sulje vaikka silmäsi ja keskity siihen tunteeseen, missä kohtaa kehoa se tuntuu? Miltä se tuntuu? (esim. tasaiselta, sykkivältä, liikkuvalta, paljon adjektiiveja)
ja nyt annat sen tunteen vain olla, ilman että nimeät sitä miksikään.
Tulethan sitten kertomaan lisätietoja ja havaintosi...
En ole se, jota lainasit, vaan se, joka alunperin tuosta kirjoitti. Se ei tunnu missään päin kehoa eikä ole kuvailtavissa adjektiiveilla, ainakaan tuollaisilla. Se tuntuu siltä kuin vaikka olisit makkarissa ja olohuoneessa istuisi joku. Ihan kuin olisi kaveri kylässä tai jotain, mutta ei olekaan. Tai olet keittiössä ja ikkunan takana olisi joku kurkkimassa ja kuuntelemassa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Pelkään olevani hullu. Muistan jo seitsemänvuotiaana kokeneeni tunteen, että joku tarkkailee ja että silloinen opettajani olisi ikkunan takana tai jossain lähellä tarkkailemassa. Tiesin, olen aina tiennyt, ettei oikeasti ole ja että olen yksin eikä kukaan tarkkaile, mutta samaan aikaan on aina tunne, että joku on ikkunan takana tai pystyy vaikka seuraamaan nytkin tätä kirjoittamaani. Henkilö tai henkilöt vaihtelee aina, on vanhoja opettajia, esimiehiä, luokka- tai työkavereita, joihin haluaisin tehdä jollain tapaa kai vaikutuksen. Pystyn irroittautumaan tästä tunteesta, jos oikein yritän (esim. seksin aikana ja kun en ole yksin, silloin se unohtuu), mutta jos en yritä, se tunne seuraa ainakin kotonani. En kaipaa hulluksi huutelua, en kaipaa hanki apua -huutelua, oikeastaan haluaisin tietää mistä on kyse mutta negatiivisen kommentoinnin voi jättää pois. Olen yrittänyt googlata ja tehnyt netissä ties mitä skitsofrenia- ja paranoia-testejä, mutta niiden tulokset, vaikkakin vain suuntaa-antavia eikä mitään diagnooseja, ovat aina puhtaat. Tämä on mulle todella vaikea ja etenkin nolo asia. Kukaan ei tiedä.
Huvikseni tulin lukemaan näitä ja tämä teksti iskeytyi silmiini nimittöin minulla on täysin sama ongelma tai ajatus tai mikä koskaan onkaan ! En olisi koskaan uskonut että kenelläkään toisella olisi tämä sama kuin minulla !! Minulla on vain eri henkilöt eli ei mitään työkavereita tai opettajia vaan mita ihmisi vain, kaikkia läheisimpiä jne. Kiitos kun jaksoit kirjoittaa tuon, tuli hyvä mieli etten olekkaan ainut. : D
Mullakin on kyllä ihan melkein ketä vain, on esim. julkkisihastus tai jotain läheisiä ihmisiä. Onneksi kirjoitin tästä tänne, pelkäsin että mut haukutaan hulluksi ja oudoksi, mutta sainkin vertaistukea ja paljon ajateltavaa!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vuosien ajan ainut syy miksi en ole tappanut itseäni, on ollut se että haluan "voittaa" ja elää pidempään kuin minut pahoinpidelleet ihmiset, jotta voin käydä vähintäänkin potkimassa heidän hautakivensä nurin.
Kiitos tästä, nyt mullakin on syy elää
Ihanaa. En olekaan maailman ainoa ihminen ajatusteni kanssa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kukaan ei tiedä, miten vähän oikeasti pidin äidistäni. Surin kyllä äidin kuolemaa, mutta oli se monella tavalla helpotuskin.
Olen huijannut eräältä ihmiseltä 5000 euroa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Itse asiassa pöntöt elämän pituus ei ole se itseisarvo vaan päiviesi laatu. Kun olet kuollut olet päässyt veke tästä paskasta ja muiden elo jatkuu. Se siitä kostosta jos elät 100 vuotiaaksi runkkaillen ja velliä vedellen, kun vihaamasi jännämies kiskoo konjakkia ja panee kun huvittaa.
Olen ulospäin menestynyt, valoisa, aina iloinen ja muita auttamassa. Teen vapaaehtoistyötä vähäosaisten kanssa ja saan siitä paljon hyvää palautetta.
Oikeasti olen tosi alamaissa, tunnen itseni täysin turhaksi ja painolastiksi miehelleni (joka jumaloi minua), pelkään olevani täysin ammattitaidoton ja muiden puhuvan minusta siksi selän takana pahaa. Tekisi mieli olla vaan yksin ja itkeä. Ja syödä kaikkea sontaa välittämättä lihomisesta tai yhtään mistään ulkonäköön liittyvästä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Olen ulospäin menestynyt, valoisa, aina iloinen ja muita auttamassa. Teen vapaaehtoistyötä vähäosaisten kanssa ja saan siitä paljon hyvää palautetta.
Oikeasti olen tosi alamaissa, tunnen itseni täysin turhaksi ja painolastiksi miehelleni (joka jumaloi minua), pelkään olevani täysin ammattitaidoton ja muiden puhuvan minusta siksi selän takana pahaa. Tekisi mieli olla vaan yksin ja itkeä. Ja syödä kaikkea sontaa välittämättä lihomisesta tai yhtään mistään ulkonäköön liittyvästä.
Toivon niin paljon, että saat apua jostain!
Mulla myös "pillerit petti". Oikeasti olin jättänyt ne pois jo 3kk sitten,ennen kuin plussasin. Miehelle ja neuvolantädille väitin kiven kovaa,että joka aamu olen pillerin muistanut ottaa. Miehelle kuopuksen tulo oli aluksi järkytys,mutta ajan saatossa sopeutui tilanteeseen. Loppu hyvin,kaikki hyvin. :)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kun isäni kuoli, niin se oli minulle eräällä tavalla helpotus enkä ole kehdannut myöntää sitä kenellekään. Hän oli sairas mies, jonka toimintakyky heikkeni heikkenemistään, elämänlaatu ei ollut enää kovin hyvä ja hän itse varmasti jo toivoi kuolevansa. Muistisairaus, kävelyvaikeudet, sydänsairaus, diabetes ja muut vaivat tekivät hänen tilanteestaan melko huonon. Lisäksi hänen hoitonsa oli sekä fyysisesti että henkisesti raskasta äidilleni, joka ei hänkään ollut enää ihan hirveän nuori, kuten ei isäkään. Silti tunnen suurta häpeää, kun oloni oli jollain tapaa helpottunut, kun tieto isän kuolemasta tuli. Tiedän sen olleen helpotus hänelle, kun hän pääsi pois kärsimästä ja helpotus myös äidille, jonka ei enää tarvitse hoitaa isää ja joka sai enemmän omaa aikaa, mutta en kehtaa tunnustaa kenellekään, että olin helpottunut, kun isä kuoli. Tietenkin surin ja suren yhä hänen kuolemaansa, mutta en varmastikaan tarpeeksi ja se on mielestäni osoitus siitä, että kuinka huono lapsi minä olin hänelle.
Rivitalonaapurimuija ärhenteli pojilleni, kun olivat pieniä. Kerrankin, kun toinen poika nojasi puuhun joka oli taloyhtiön pihalla, mutta heidän paikkansa lähellä, tuli karjumaan että mene nojailemaan omiin puihisi. Pojalla oli lapsuusiän astma ja juokseminen otti keuhkoihin.
Pari vuotta sen jälkeen muijan tyttärelle oli ostettu jopo. Menin eräänä pimeänä iltana irrottamaan fillarin venttiilit.
Olen kaappitrans. Tosin exä tietää asiasta, mutta kukaan muu ei tiedä, että vietän kaksoiselämää.
Oltiin mökillä ja kaikki kaverit meni saunaan. Teki mieli pizzaa, eikä autoa tms ollut lähettyvillä. Päätin sitten hiprakassa mennä etsimään kauppaa. Eksyn - on hämärää - puhelin ei toimi (ei verkkoa) - mulla ei oo hajuakaan missä oon. Nukuin metsässä ja palasin aamun tullen takaisin. Kavereille sanoin, että kävin varhaisella aamulenkillä...
Vierailija kirjoitti:
Olen ollut yksinäinen suuren osan elämästäni kiusaamisen ja ulkopuolisuuden tunteen takia ja olen vielä nuori. Puoliani en ole koskaan osannut pitää koska olen niin kiltti ja hyväntahtoinen...tai olin...nykyään tunnen mielihyvää kun terrorismia ja muuta tapahtuu "viattomille" ihmisille. En tunne enään että pidän ihmisistä koska minua on aina hyljeksitty jopa tuntemattiomien toimesta. Olen ihan normaalin näköinen hiljainen nuori nainen. Mutta olen vaan katkera ja terapiaan pääsy on ollut vaikeaa yksin. Perhe ei ymmärrä tuskiani eikä heitä kiinnosta. kavereita minulla ei ole kuin 2 mutta en puhu heillekkään kuin muutaman kerran vuodessa. Olen väsynyt ja en ikinä ihmettele miksi moni nuori voi niin pahoin suomessa. Ketään ei paskaakaan kiinnosta miltä tuntuu ja miten menee. Niin että kaikki ne terrorismin uhrit ovat mielestäni jokatapauksessa voineet olla kiusaajia, pettäjiä, ilkeitä ihmisiä jotka tuntee hyvää oloa muiden pahasta olosta. Eo harmita että kuolivat. Sääli kyllä jos mukana oli heikko-osaisia niinkuin itse olen. Lapsille pahoja-asioita en toivo tapahtuvan tosin joten se on harmi jos heitäkin oli iskuissa. Lapset oppii pahansisuisuutensa aikuisilta.
Surullista jos oot oikeesti tota mieltä
Mä toivoisin että kaikki tollaset "ihmiset" kuolis terrori-iskussa
- 16- 17-vuotiaana otin ensikosketukseni alkoholiin. Joskus kavereiden kanssa oli vaan pakko päästä juomaan, mutta en tuntenut ketään joka voisi hakea minulle juomia, ja kavereidenkin kautta sai juomia tosi huonosti. Juhlimaan tahtova teini kyllä keksii keinot.. Pukeuduin ja maskeerasin itseni mummoksi, kävin ainakin 3 kertaa mummoksi pukeutuneena hakemassa alkoholia kaupungin eri siwoista, minulle myytiin aina.
- Harrastin humalassa seksiä hyvän ystäväni ex-miehen kanssa. Heidän erostaan on jo monta vuotta ja ystäväni on ollut jo 5 vuotta uudessa suhteessa, kaduttaa silti tosi paljon.