Lue keskustelun säännöt.
Naimisissa pellen kanssa, en jaksa enää.
Mun miehellä on yksi ärsyttävä piirre. Noin 90 % asioista, mitä puhun sille, niin kääntää jollain lailla huumoriksi (huonoksi sellaiseksi). Olen niin väsynyt kun joka asia pitää vääntämällä vääntää, että saa sen perille normaalilla tavalla tai joku tekeminen onnistuisi mutkattomasti kertaheitolla. Esimerkkejä: - pyydän pöydässä ojentamaan vaikka salaatinkastikepullon, niin on ojentavinaan, mutta juuri kun olen siihen tarttumassa, niin vetääkin pois, ojentaa uudelleen, vetää taas pois kunnes ärähdän. - lähden koiran kanssa pitkälle metsäretkellä ja ilmoitan suurinpiirtein koordinaatit, mihin menen eksymisen varalta. Tulen kotiin ja laitan töissä olevalle miehelle viestin, että olen turvallisesti takaisin kotona... vastaukseksi tulee: "No voi helv..." (ikäänkuin olis toivonut, että eksyn... hah haa, kauheen hauskaa) - katsomme telkkaria ja hän lähtee hakemaan keittiöstä jotain ja pyydän tuomaan tullessaan vaikka lasin vettä, niin tulee heitto, että ei pysty... painaa liikaa. (tuo kuitenkin, kun pyydän uudelleen, mutta lasin ojentamisessa saattaa taas olla yksi jekuttelu lisää) - eteisessä olen kyykyssä solmimassa kengännauhojani, tökkää oman jalkansa eteeni ja töksäyttää: "solmis nääkin" - olen tiskipöydän ääressä kuorimassa perunoita. Mies hakee astiakaapista jotain ja ennen ovan avaamista sanoo: "laitas pää tohon, niin kolautan" (Siis toooosi hauska juttu kolauttaa mua ovella päähän.... kuolen nauruun!!!) - kysyn jotain, niin vastaus on ihan mitä sattuu höpö höpöä - ....ja esimerkkejä kertyy joka päivä... usein... Kun joskus hermostun johonkin noihin juttuihin, niin saan kuulla olevani huumorintajuton. En ole OIKEASTI huumorintajuton, osaan heittää kyllä hauskaa läppää, MUTTA kaikelle on aikansa. Minusta tuollainen jatkuva härnääminen on ärsyttävää, toisinaan tuntuu myös alentavalta. Tulee mieleen, että onko tuo jokin tiedostamaton alistamisen muoto, että "sun jutut on mulle ihan yks hailee, en vaivaudu edes ottamaan niitä vakavasti". Toi on niin iso ongelma jo mulle, että mä en kohta enää kestä!!
Kommentit (2543)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Yleistä on että nämä pellet eivät kestä yhtään itseensä kohdistuvaa vitsailua. Auta armias jos pieraiset naamalle niin olet oksettava ääliö, ihan sama vaikka kymmenen minuuttia aiemmin pelle teki saman sinulle! Harva pelle myöskään tekee temppujaan esim. pomolleen vaan kohteena on juurikin tyttöystävä. Pelle ei ole tyhmä ja tietää, että saa potkut ja maine menee jos ruokalassa pyllistää pomon naaman edessä, huutaa "mopo käyntiin!" ja pieraisee.
Niin näille ääliöile se puoliso on se kiusaamisen ja alentamisen kohde, se huumorintajuton tosikko. Kyllä he itsekin tietävät tekevänsä väärin mutta se sairas mieli ei saa rauhaa jos ei saa halventaa ja pahoinpidellä naista. Tietävät hyvin että normaali ihminen ei toimi niin.
JUURIKIN näin. Minä onneton perustin pellen kanssa perheen, koska olin kotona alistettu ja koulussa kiusattu. Erostamme on nyt 20 vuotta ja ex on vieläkin katkera, kun lähdin. Aikuiset lapseni joskus kertovat, miten tällä huumoriveikolla menee. Parisuhdetta hänellä ei ole eromme jälkeen ollut. Ei ole kuumaa kamaa aikuisten naisten seurassa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Stand up koomikoilla on se oma puoliso usein se vitsin kohde. Tiedän näitä useammasta maasta. Se on aina niiiin hauskaa, mitä varsinkin se vaimo tekee. Ja ihmiset nauraa hohottaa.
Koomikothan satuilee niitä juttuja ihan itse. Ne vaan kuulostaa hauskemmilta, kun on muka omakohtaisia.
Parina päivänä olen palannut ketjuun, jota olen lukenut jo aiemmin.
Kipeitä huomioita olen joutunut tekemään omasta elämästäni.
Minunkin lapsuuden perheessäni oli sellaista kurjaa ja empatiakyvytöntä pelleilyä vanhempieni toimesta.
Äitini oli sellainen näennäisesti kiltti ja kunnollinen, mutta oikea totuuden torvi, joka ei ymmärtänyt jos toinen loukkaantui möläytyksistään; mutta saahan totuuden kertoa, mutta minähän vain keskustelen, mutta eikö täällä saa mitään sanoa, mutta enhän mä tarkoittanut. Mutta mutta mutta.
Jos jostain olisi oikeasti pitänyt puhua, kuten esim siitä että minua kiusattiin koulussa julmasti koko peruskoulun ajan, äitini pakeni hössötyksen, voivottelun ja kauhistelun taakse. Kun hän on nyt niin huolissaan, kun pitääkö sun nyt tuollaisista puhua, kun pitääkö sun nyt olla tommonen tai tämmönen, kun hän ei nyt jaksaisi yhtään muiden ongelmia.
No enpä sitten niistä yrittänytkään enää kertoa, vaan sinnittelin itse.
Isäni sitten oli tyypillinen pelle, joita täällä on kuvattu moneen kertaan. Härkkimässä, sorkkimassa, kutittamassa, kommentoi teini-ikäisen rinnat, takapuolen, reidet, hiukset, luonteen, äänen, vaatteet, kaikki.
Opin kyllä olevani ruma, läski, mauton, tyhmä, hyödytön.
Siis samaa kidutusta kotona ja koulussa. Vuodesta toiseen, ilman hetkenkään taukoa.
Tyhmä minä kirjoitti 6 ällää ja lähti kotoaan niin kauas opiskelemaan kuin vain pääsi.
Ajoittaiset masennukset, syömishäiriö ja uupumusongelmat ovat kai taakkanani tästä lopun ikääni.
Olen kuitenkin korkeakoulutettu, vakituisessa työssä, naimisissa erittäin vakavamielisen korkeakoulutetun miehen kanssa, joka ei ikinä pelleile millään tavalla, ei kerro vitsejä, on aina pidättyväinen ja kohtelias. Ja rakastaa minua ja lapsiamme vakaalla, turvallisella ja luotettavalla tavallaan.
Luulin jo jättäneeni menneisyyden taakseni kun aloitin uudessa työpaikassa muutama vuosi sitten.
Ihmettelin kun oloni oli väsynyt, töistä ei oikein tullut mitään, tein kuitenkin paljon töitä, ylitöitä, ajattelin, enkö sopeudu työyhteisöön, enkö osaa työtäni.
Olin väsynyt, vihainen, kotona tuli riitoja asioista, jotka eivät ennen olleet ikinä hiertäneet, en ollut enää yhtä läsnäoleva ja kuunteleva vanhempi.
Työterveyslääkärin ohjeesta jäin sairauslomalle, burn-out.
Terapiaakin kokeilin, mutta en jaksanut käydä läpi sitä lapsuuden kauhua ja hätää, jossa kiusaaminen ei loppunut koskaan. Ihmettelin miksi tämä pulpahtaa kuitenkin koko ajan pintaan, miksi on niin paha olla, miksi epäilen itseäni ja omaa ammattitaitoani niin kovasti, miksi tunnen syyllisyyttä omasta pahasta olostani, miksi uuvun.
Sitten tajusin, että työyhteisöni on sairas. Joukkoon on pesiytynyt näitä samoja tyyppejä, eli pellejä, totuuden torvia, kiusaajia.
Aikuisten työyhteisössä mikään vain ei ollut niin räikeää, kuin kiusaaminen perheessä tai koulussa.
Huomasin, että osaamistani ja ammattitaitoani epäiltiin ja vähäteltiin, kaikki toki tehtynä niin hienovaraisesti, että ensin en uskonut tätä itsekään.
Ja uutena työntekijänä tietenkin yritin parhaani, ja vähä vähältä työtaakkani kuitenkin kasvoi. Sain maineen, että kyllä se tekee, kyllä se hoitaa.
Ja kuitenkin samalla ammatillista itsetuntoani nakerrettiin.
Ei ihme, että uuvuin, ei ihme, että lapsuuden traumat palasivat pinnalle.
Työpaikka on vaihtumassa. Ehkä toivun taas jälleen kerran.
Toivon, että enää koskaan joudu tekemisiin yhdenkään pellen kanssa. Pellejähän nämä eivät oikeastaan ole, vaan huokuvat oikeaa pahuutta. En tiedä mikä olisi sopivin sana heitä kuvaamaan.
Minäkin tunnen yhden tällaisen"pellen". Hänen kanssaan ei pysty ikinä keskustelemaan vakavasti. Mihinkään kysymykseen ei voi vastata normaalisti, vaan aina huumorilla ja pelleilemällä. Tämä on TODELLA raskasta. Aivan koko ajan täytyy vitsailla ja pelleillä. Mikä ihmeen juttu tuommoinen on?
Onko se siis niin, että naamalle piereminen ei ole koskaan hyvää huumoria, vaikka sen tekisi luovalla tavalla?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Onko se siis niin, että naamalle piereminen ei ole koskaan hyvää huumoria, vaikka sen tekisi luovalla tavalla?
Kokeile työpaikalla työkavereihin ja esimieheen ja kysy. He kertovat sinulle vastauksen.
Vierailija kirjoitti:
Parina päivänä olen palannut ketjuun, jota olen lukenut jo aiemmin.
Kipeitä huomioita olen joutunut tekemään omasta elämästäni.
Minunkin lapsuuden perheessäni oli sellaista kurjaa ja empatiakyvytöntä pelleilyä vanhempieni toimesta.
Äitini oli sellainen näennäisesti kiltti ja kunnollinen, mutta oikea totuuden torvi, joka ei ymmärtänyt jos toinen loukkaantui möläytyksistään; mutta saahan totuuden kertoa, mutta minähän vain keskustelen, mutta eikö täällä saa mitään sanoa, mutta enhän mä tarkoittanut. Mutta mutta mutta.
Jos jostain olisi oikeasti pitänyt puhua, kuten esim siitä että minua kiusattiin koulussa julmasti koko peruskoulun ajan, äitini pakeni hössötyksen, voivottelun ja kauhistelun taakse. Kun hän on nyt niin huolissaan, kun pitääkö sun nyt tuollaisista puhua, kun pitääkö sun nyt olla tommonen tai tämmönen, kun hän ei nyt jaksaisi yhtään muiden ongelmia.
No enpä sitten niistä yrittänytkään enää kertoa, vaan sinnittelin itse.
Isäni sitten oli tyypillinen pelle, joita täällä on kuvattu moneen kertaan. Härkkimässä, sorkkimassa, kutittamassa, kommentoi teini-ikäisen rinnat, takapuolen, reidet, hiukset, luonteen, äänen, vaatteet, kaikki.
Opin kyllä olevani ruma, läski, mauton, tyhmä, hyödytön.
Siis samaa kidutusta kotona ja koulussa. Vuodesta toiseen, ilman hetkenkään taukoa.
Tyhmä minä kirjoitti 6 ällää ja lähti kotoaan niin kauas opiskelemaan kuin vain pääsi.
Ajoittaiset masennukset, syömishäiriö ja uupumusongelmat ovat kai taakkanani tästä lopun ikääni.
Olen kuitenkin korkeakoulutettu, vakituisessa työssä, naimisissa erittäin vakavamielisen korkeakoulutetun miehen kanssa, joka ei ikinä pelleile millään tavalla, ei kerro vitsejä, on aina pidättyväinen ja kohtelias. Ja rakastaa minua ja lapsiamme vakaalla, turvallisella ja luotettavalla tavallaan.
Luulin jo jättäneeni menneisyyden taakseni kun aloitin uudessa työpaikassa muutama vuosi sitten.
Ihmettelin kun oloni oli väsynyt, töistä ei oikein tullut mitään, tein kuitenkin paljon töitä, ylitöitä, ajattelin, enkö sopeudu työyhteisöön, enkö osaa työtäni.
Olin väsynyt, vihainen, kotona tuli riitoja asioista, jotka eivät ennen olleet ikinä hiertäneet, en ollut enää yhtä läsnäoleva ja kuunteleva vanhempi.
Työterveyslääkärin ohjeesta jäin sairauslomalle, burn-out.
Terapiaakin kokeilin, mutta en jaksanut käydä läpi sitä lapsuuden kauhua ja hätää, jossa kiusaaminen ei loppunut koskaan. Ihmettelin miksi tämä pulpahtaa kuitenkin koko ajan pintaan, miksi on niin paha olla, miksi epäilen itseäni ja omaa ammattitaitoani niin kovasti, miksi tunnen syyllisyyttä omasta pahasta olostani, miksi uuvun.
Sitten tajusin, että työyhteisöni on sairas. Joukkoon on pesiytynyt näitä samoja tyyppejä, eli pellejä, totuuden torvia, kiusaajia.
Aikuisten työyhteisössä mikään vain ei ollut niin räikeää, kuin kiusaaminen perheessä tai koulussa.
Huomasin, että osaamistani ja ammattitaitoani epäiltiin ja vähäteltiin, kaikki toki tehtynä niin hienovaraisesti, että ensin en uskonut tätä itsekään.
Ja uutena työntekijänä tietenkin yritin parhaani, ja vähä vähältä työtaakkani kuitenkin kasvoi. Sain maineen, että kyllä se tekee, kyllä se hoitaa.
Ja kuitenkin samalla ammatillista itsetuntoani nakerrettiin.
Ei ihme, että uuvuin, ei ihme, että lapsuuden traumat palasivat pinnalle.
Työpaikka on vaihtumassa. Ehkä toivun taas jälleen kerran.
Toivon, että enää koskaan joudu tekemisiin yhdenkään pellen kanssa. Pellejähän nämä eivät oikeastaan ole, vaan huokuvat oikeaa pahuutta. En tiedä mikä olisi sopivin sana heitä kuvaamaan.
Surullista mutta ymmärrettävää, että et jaksanut käydä terapiaa. Sitä kautta olen itse vhdoin oppinut kaiken sen tuskaisen lapsuuden kaivelun jälkeen tunnistamaan saman tien tuollaiset sairaat ihmiset ja toimintamallit, ja laittamaan niille stopin ajoissa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Onko se siis niin, että naamalle piereminen ei ole koskaan hyvää huumoria, vaikka sen tekisi luovalla tavalla?
Kokeile työpaikalla työkavereihin ja esimieheen ja kysy. He kertovat sinulle vastauksen.
Tarkoitan, että lähinnä parisuhteessa.
Mitä jos vetäisi ravintolassa vaimolta ensin tuolin alta ja sitten pieraisisi naamalle, olisiko se tuplasti hauskempaa?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Mitä jos vetäisi ravintolassa vaimolta ensin tuolin alta ja sitten pieraisisi naamalle, olisiko se tuplasti hauskempaa?
Mene sinä peilin eteen ja vetäise olantakaa itseäs turpaan! Siinä sulle kaksiverroin hauskuutta kun turvonnutta turpaas tuijotat! Hahhahh hhhahh aaa!
Voi apua...
Mut luulenpa et toi on juur se ominaisuus johon hänessä oot alunperin rakastunut <3
Sisältö jatkuu mainoksen alla
kurpa lelli kirjoitti:
Mun akka jos laittais katuluudan haarojensa väliin ja kaffepannun/ kissan olisi täydellinen pääsiäis......
Paikallinen Milla Magia (se mimmi Aku Ankasta)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mitä jos vetäisi ravintolassa vaimolta ensin tuolin alta ja sitten pieraisisi naamalle, olisiko se tuplasti hauskempaa?
Mene sinä peilin eteen ja vetäise olantakaa itseäs turpaan! Siinä sulle kaksiverroin hauskuutta kun turvonnutta turpaas tuijotat! Hahhahh hhhahh aaa!
Taidat olla aikamoinen pirttihirmu? Heilutatko kaulintakin kuin Justiina? :D
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Onko se siis niin, että naamalle piereminen ei ole koskaan hyvää huumoria, vaikka sen tekisi luovalla tavalla?
Kokeile työpaikalla työkavereihin ja esimieheen ja kysy. He kertovat sinulle vastauksen.
Tarkoitan, että lähinnä parisuhteessa.
Hyvä huumori toimii töissäkin, joten pistäs testaten. Vai pelottaako ajatus sinua? Kokeile huomenna ja tule kertomaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mitä jos vetäisi ravintolassa vaimolta ensin tuolin alta ja sitten pieraisisi naamalle, olisiko se tuplasti hauskempaa?
Mene sinä peilin eteen ja vetäise olantakaa itseäs turpaan! Siinä sulle kaksiverroin hauskuutta kun turvonnutta turpaas tuijotat! Hahhahh hhhahh aaa!
Taidat olla aikamoinen pirttihirmu? Heilutatko kaulintakin kuin Justiina? :D
Etkö sinä huumoria ymmärrä? Olet tosikko.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mitä jos vetäisi ravintolassa vaimolta ensin tuolin alta ja sitten pieraisisi naamalle, olisiko se tuplasti hauskempaa?
Mene sinä peilin eteen ja vetäise olantakaa itseäs turpaan! Siinä sulle kaksiverroin hauskuutta kun turvonnutta turpaas tuijotat! Hahhahh hhhahh aaa!
Taidat olla aikamoinen pirttihirmu? Heilutatko kaulintakin kuin Justiina? :D
Etkö sinä huumoria ymmärrä? Olet tosikko.
Sun viesti oli itkuraivari, ei huumoria. :)
Nyt kun täällä on näköjään konsensus, että naamalle piereminen ei ole huumoria, niin olisiko sitten naamalle röyhtäiseminen. Eli kun mies on just syönyt pizzan, jossa oli valkosipulia, ja juonut sen kanssa kaljan, niin eikö olisi aika hauskaa, kun röyhtäisisi sitten vaimon naamalle?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mitä jos vetäisi ravintolassa vaimolta ensin tuolin alta ja sitten pieraisisi naamalle, olisiko se tuplasti hauskempaa?
Mene sinä peilin eteen ja vetäise olantakaa itseäs turpaan! Siinä sulle kaksiverroin hauskuutta kun turvonnutta turpaas tuijotat! Hahhahh hhhahh aaa!
Taidat olla aikamoinen pirttihirmu? Heilutatko kaulintakin kuin Justiina? :D
Etkö sinä huumoria ymmärrä? Olet tosikko.
Sun viesti oli itkuraivari, ei huumoria. :)
Miksi luulet, että olin tuo kirjoittaja? Tuohan on tosi hauska juttu, sen kun kokeilet.
Vierailija kirjoitti:
Nyt kun täällä on näköjään konsensus, että naamalle piereminen ei ole huumoria, niin olisiko sitten naamalle röyhtäiseminen. Eli kun mies on just syönyt pizzan, jossa oli valkosipulia, ja juonut sen kanssa kaljan, niin eikö olisi aika hauskaa, kun röyhtäisisi sitten vaimon naamalle?
Tuotakin voit kokeilla työpaikalla työkavereihin ja esimieheen. Sinä voit kokeilla siellä ihan mitä vaan päähäsi pälkähtävää asiaa, kyllä ne antaa suoraa palautetta.
MAhtava ketju, olen päässyt noin puoleen väliin ja voin vain sanoa käsi sydämellä, että
KIITOKSIA kaikille naisille jotka ovat jakaneet kokemuksensa täällä ja koen tulleeni valaistuksi ja ennakkoon varoitetuksi/tiedotetuksi, mikä on arvokasta tietoutta tässä maailmassa.
Olen törmännyt itse lähinnä netissä tällaisiin uskomattomiin miehiin, jotka ovat oitis syyttämässä "huumorintajuttomuudesta" ja itseironian yms puutteesta, kun en ole ollut kynnysmattona heidän peelleen.
Samanmieliset käytöstavattomat/ääliöt/loukkaamistyyliset yleensä tukevat toisiaan ja konsensus muodostuu poikien kanssa, että he ovat itse hirveän hauskoja ja nainen ei vaan "tajua" heidän "sarkasmia" taikka riidanhaasto/veetuilua ja kiusaamista.
Kyllä näiden sarkasmit alytään heti, mutta siitä ei ole pakko tykätä. Helppo taso.
Varoitusmerkki on se että toisia ihmisiä ei oteta huomioon. Ei osata kommunikoida normaalisti taikka positiivisesti, on pakko halveksua ja KRITIKOIDA kohteita ja samalla syytää oma mulkvistipaskuus kohteen syyksi : ei osaa ottaa kritiikkiä (siis paskaa vastaan).
Tällaiset negatiiviset ihmistyypit tosiaan naamioivat "huumorin", "sananvapauden" ja "KRITIIKIN" taakse loukkaamishalunsa ja tarkoituksensa, koettavat aiheuttaa kohteissa kaikenlaista pahaa ja sitten nauretaan päälle ja vetäydytään nilkkeinä katsomaan, mitä "hauskaa" saadaan aikaan.
Ei muuta kuin tiedostetaan ja vältytään. Luottakaa itseenne!! <3 <3