Lue keskustelun säännöt.
Te joskus raskaana olleet (ja synnyttäneet) naiset! Pelottiko synnytys raskauden alussa, entäpä lopussa?
02.06.2017 |
Itse en siis ole lapsia tehnyt enkä teekään ainakaan 5-10 vuoteen, mutta mietin vain, että kun sen positiivisen raskaustestin tekee, niin tuleeko heti kamala pelko synnytyksestä? Sittenhän se vähän niinkuin konkretisoituu. Ennen raskautta et kuitenkaan välttämättä koskaan synnytä, mutta sitten raskaanahan se tulee eteen väkisinkin lopulta. Entä pelottiko viimeisellä kolmanneksella kun se oli jo niin lähellä? :D
Erityisesti synnytyspelkoisten kokemukset kiinnostaa. Jos täällä on joku pätijä jonka mielestä synnytystä ei missään nimessä kukaan saa pelätä, niin älä pliis vaivaudu edes kommentoimaan.
Kiitos! :)
Kommentit (61)
Pelotti kun en ollut raskaana. Testin kun tein ja lapsi todella haluttu, takana yksi kivulias keskenmeno, en pahemmin enää synnytystä pelännyt, haluttiin vain elävä lapsi.
Raskaus meni kahdella viikolla yli lasketun ja viimeinen kuukausi oli jo kauheaa ähellystä ja kramppia joten edelleenkään ei synnytys pelottanut, enemmän sitä toivoi että tulis jo ulos tavalla tai toisella. Alatiesynnytys päättyi kiireelliseen sektioon. Sektion jälkeiset kivut oli niin järkyttäviä ja kesti yli kuukauden. Se aiheutti pelkoa seuraavassa raskaudessa, että joutuu sektioon.
Seuraava vauva yritti syntyä monta vuorokautta väärällä tarjonnalla ja kivut sitä luokkaa, että toivoin lopulta paljon pelkäämääni sektiota. Lopulta vauva hyytyi monen vuorokauden supistuksiin ja taas jouduin kiireelliseen sektioon. Kahteen sai lapset jäädä sen verran on kohtu riekaleina ja traumoja synnytyksistä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Yllättävän vähän pelotti mikään raskausaikana. Kävin kontrollissa istukan ja lapsen koon takia, mutta koko ajan vain luotin siihen että kaikki on hyvin ja turha huolehtia. Ja olikin siis. Olen normaalisti stressaajaluonne, niin hämmästytti. Liekö hormonit asialla. Synnytyksessäkin oli sellainen tyytyväinen olo kivuista huolimatta. Kätilökin kiitteli kovasti miten mukava asiakas olin. Edelleen syytän hormoneita. Pyysin epiduraalin nätisti ja ää-rim-mäi-sen rauhallisesti vaikka kivut oli yli sietokyvyn. Se ei näkynyt kuitenkaan ulospäin ja olin suorastaan seesteinen. Melkein pelottavan seesteinen. Muuten hormonit heitteli mielialaa hurjastikin, mutta raskauden suhteen olin rauhallinen kuin mikä. Stressi ja pelot alkoivat vasta lapsen synnyttyä.
En ole pelkoinen enkä pätijä. Ammatin kautta tunnen hyvin riskejä ja tiedän, miten voi käydä kun jokin menee pieleen. Raskauden loppukuukaudet on olleet fyysisesti niin hankalia ja olo niin tukala, että se on itsellä kasvattanut " synnytysmotivaatiota" ja ollut se energia, millä siihen hommaan oon lähtenyt ja luottanut kätilöön.
Olin päättänyt jo ennen raskautta että hankin pelkosektion. Koko raskauden ajan ahdisti kuitenkin jos en saakkaan sitä, vaikka joka suunnasta vakuuteltiin että saat saat. Uskalsin luottaa vasta leikkauspöydällä maatessani siihen että oikeasti tämä vauva syntyy sektiolla. Raskausaika meni ahdistuksen takia aivan pilalle mutta onneksi leikkaus sujui hienosti ja vauva on ihana <3
Ennen ajattelin etten voi hankkia lapsia koska joutuu synnyttämään. Sitten jossain vaiheessa kuitenkin vauvakuumeen iskettyä tulin raskaaksi ja ensimmäisen neuvolan jälkeen "tajusin" että joudun synnyttämään ja pelko palasi. Raskauden aikana kuitenkin otin selvää asiasta, keskustelin neuvolantädin ja sukulaisten kanssa sekä luin synnytuskertomuksia joten viimeisen kolmanneksen aikana pelko muuttui terveeksi jännitykseksi.
Nyt odotan toista ja olen alusta asti ollut innoissani että pääsen taas synnyttämään koska se on niin voimauttava kokemus! Toki mietityttää lapsen terveys ja sujuuko synnytys ongelmitta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Täytyy myöntää, etten ajatellut yhtään koko asiaa. Pyyhin synnytyksen kokonaan pois mielestäni, kaipa se oli joku minun tapani ''suojella'' itseäni. :D
Synnytys sujui ihan hyvin sitten lopulta.
Minut kun oli viety heräämöön niin lääkäri kävi kertomassa miehelleni (joka oli vauvan kanssa) tarkempia tietoja. Selvisi, että minulla oli lyhyt napanuora eikä lasta olisi todennäköisesti saatu alakautta mitenkään tulemaan. Tätä ei olisi mitenkään voinut ennustaa etukäteen ja todennäköisesti oltaisiin päädytty hätäsektioon muutenkin.
Kiinostaisi tietää tuo napanuoran pituus ?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Pelotti etukäteen ja raskauden aikana, mutta ei niin paljon että olisin jättänyt yrittämättä lasta. Synnytyksen jälkeen pelkään niin paljon että toista lasta ei tule 😕
Raskauden aikana ei synnytys oikeastaan käynyt mielessäkään, mutta jatkuva huoli lapsen terveydestä kyllä oli. Tuolla joku mainitsi että pyyhki koko synnytyksen pois mielestään, niin taisin minäkin tehdä. Se tuntui jotenkin niin kaukaiselta, vielä silloinkin, kun vedet menivät. :D Loppujenlopuksi päädyttiin sitten onneksi sektioon, vaikka kovasti yritettiin painostaa yrittämään alakautta. Onneksi pidin pintani, vauva kun istuskeli siellä peppu edellä ja napanuora kolmesti kaulan ympärillä ja lähti syntymään kuukautta etuajassa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Surullista luettavaa, että on niin monia, jotka ovat pelänneet/pelkäävät synnytystä.
Olen lukenut paljon "onnellisista" synnytyksistä ja katsonut YouTube-filmejä. Tämän kaiken jälkeen jaksoin uskoa, että kaikki naiset kykenevät synnyttämään. Jostain syystä meidän kulttuurissa on suorastaan opittua, että synnytyksen kuuluu olla kauheaa ja kivuliasta. Kiitos kristinuskon vaikutuksen...
En olisi uskonut, että oma asennoituminen vaikuttaa myös synnytyskokemukseen.
Ennenkuin kukaan syyttää miksikään hifistelijäksi, niin olen kokenut suunnitellun sektion, traumaattisen imukuppisynnytyksen ja lopulta ihanan normaalin alatiesynnytyksen.
Vierailija kirjoitti:
Surullista luettavaa, että on niin monia, jotka ovat pelänneet/pelkäävät synnytystä.
Olen lukenut paljon "onnellisista" synnytyksistä ja katsonut YouTube-filmejä. Tämän kaiken jälkeen jaksoin uskoa, että kaikki naiset kykenevät synnyttämään. Jostain syystä meidän kulttuurissa on suorastaan opittua, että synnytyksen kuuluu olla kauheaa ja kivuliasta. Kiitos kristinuskon vaikutuksen...
En olisi uskonut, että oma asennoituminen vaikuttaa myös synnytyskokemukseen.
Ennenkuin kukaan syyttää miksikään hifistelijäksi, niin olen kokenut suunnitellun sektion, traumaattisen imukuppisynnytyksen ja lopulta ihanan normaalin alatiesynnytyksen.
Mitäköhän mahtaa olla tämän viestin pointti?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Surullista luettavaa, että on niin monia, jotka ovat pelänneet/pelkäävät synnytystä.
Olen lukenut paljon "onnellisista" synnytyksistä ja katsonut YouTube-filmejä. Tämän kaiken jälkeen jaksoin uskoa, että kaikki naiset kykenevät synnyttämään. Jostain syystä meidän kulttuurissa on suorastaan opittua, että synnytyksen kuuluu olla kauheaa ja kivuliasta. Kiitos kristinuskon vaikutuksen...
En olisi uskonut, että oma asennoituminen vaikuttaa myös synnytyskokemukseen.
Ennenkuin kukaan syyttää miksikään hifistelijäksi, niin olen kokenut suunnitellun sektion, traumaattisen imukuppisynnytyksen ja lopulta ihanan normaalin alatiesynnytyksen.
Mitä tässä yritetään sanoa?
Vierailija kirjoitti:
Minut kun oli viety heräämöön niin lääkäri kävi kertomassa miehelleni (joka oli vauvan kanssa) tarkempia tietoja. Selvisi, että minulla oli lyhyt napanuora eikä lasta olisi todennäköisesti saatu alakautta mitenkään tulemaan. Tätä ei olisi mitenkään voinut ennustaa etukäteen ja todennäköisesti oltaisiin päädytty hätäsektioon muutenkin.
Kiinostaisi tietää tuo napanuoran pituus ?
30 cm
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Surullista luettavaa, että on niin monia, jotka ovat pelänneet/pelkäävät synnytystä.
Olen lukenut paljon "onnellisista" synnytyksistä ja katsonut YouTube-filmejä. Tämän kaiken jälkeen jaksoin uskoa, että kaikki naiset kykenevät synnyttämään. Jostain syystä meidän kulttuurissa on suorastaan opittua, että synnytyksen kuuluu olla kauheaa ja kivuliasta. Kiitos kristinuskon vaikutuksen...
En olisi uskonut, että oma asennoituminen vaikuttaa myös synnytyskokemukseen.
Ennenkuin kukaan syyttää miksikään hifistelijäksi, niin olen kokenut suunnitellun sektion, traumaattisen imukuppisynnytyksen ja lopulta ihanan normaalin alatiesynnytyksen.Mitä tässä yritetään sanoa?
Mahdollisesti, että pelko on usein opittua?
Ekalla kerralla jännitti vasta synnärillä, silloinkaan ei pelottanut missään vaiheessa. Toisessa raskaudessa synnytys oli mielessä oikeasti koko ajan, välillä jännitin, välillä pelkäsin, välillä olin kauhuissani. Vielä synnyttäessäki oli kaikki ne tunteet vuoronperään.
Juu, alkuraskaudessa synnytys mietitytti ja vähän jännitti. Raskaudet meni "yliaikaisiksi", joten olin ihan kypsä ja halusin vaan vauvan syliini, joten en pelännyt tai jännittänyt. Halusin vain määrätietoisesti synnyttää (tai no mielellään ilman lääkitystä, mut silti keinoja kaihtamatta). Synnytykset olikin sit melko helppoja ja nopeita (sairaalaan sentään ehdittiin).
Ekassa ei pelottanut alussa, jännitti vain, eikä lopussakaan. Toisessa pelotti koko raskauden ajan, vaikka sektio oli luvattu.
En edes ajatellut asiaa raskauden aikana ja sitten synnytys tulikin niin äkkiä ja etuajassa, etten pystynyt ajattelemaan muuta kuin että lapsi selviää hengissä.Kipua en tuntenut.Mutta suunnatonta euforiaa synnytyksen jälkeen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Surullista luettavaa, että on niin monia, jotka ovat pelänneet/pelkäävät synnytystä.
Olen lukenut paljon "onnellisista" synnytyksistä ja katsonut YouTube-filmejä. Tämän kaiken jälkeen jaksoin uskoa, että kaikki naiset kykenevät synnyttämään. Jostain syystä meidän kulttuurissa on suorastaan opittua, että synnytyksen kuuluu olla kauheaa ja kivuliasta. Kiitos kristinuskon vaikutuksen...
En olisi uskonut, että oma asennoituminen vaikuttaa myös synnytyskokemukseen.
Ennenkuin kukaan syyttää miksikään hifistelijäksi, niin olen kokenut suunnitellun sektion, traumaattisen imukuppisynnytyksen ja lopulta ihanan normaalin alatiesynnytyksen.Mitä tässä yritetään sanoa?
Mahdollisesti, että pelko on usein opittua?
Missä kohtaa tekstiä tuo tulee esiin?
Minua oli aina pelottanut synnytys. Oikeastaan siitä lähtien kun kuulin että miehen puolelta suvusta kaikki ovat syntyneet 4,5-kiloisina. Sitten kun tultiinkin suunnittelematta raskaaksi niin ensimmäiseksi googletin että saahan pelkosektion varmasti. Otin jo heti neuvolassa puheeksi synnytyspelkoni. Olin koko raskauden varma että saamme ison lapsen. Jo rakenneultrassa rv20+5 lapsen mitat vastasivat rv21+6. Pääsin pelkopolille raskauden puolivälin jälkeen, siellä kätilö yritti lievättää pelkoni, turhaan. Pelkäsin lapsen vaurioitumista ison koon vuoksi, en repeämisiä. En kokenut pelkopolista oikeastaan apua, koska ei siellä tietenkään voida luvata ettei lapselle kävisi mitään.
Lopulta koitti synnytystapa-arvio rv36 ja olin silloinkin vakaasti sitä mieltä että haluan sektion. Toisaalta mietin että jos lapsi olisikin pienikokoinen niin voisin suostua käynnistykseen. No, lääkäri ultrasi mitat ja totesi että lapsen painoarvio näillä viikoilla on jo 3,5 kg (Siis raskaus ei ole vielä edes täysiaikainen raskaus ja lapsi on suurempi kuin syntyvät vauvat keskimäärin!!) ja totesi että laskettuna aikana lapsi painaisi 4,5 kg, käynnistyi onnistuisi vasta rv38 aikasintaan ja lapsi olisi silloinkin mitä todennäköisemmin 4 kg. No, tässä vaiheessa tiesin että haluan varmasti sektion, pelkosektiolla mentiin koska näin "pienillä" painoarvioilla ei vielä saa sektiota. Minulle sattui ihana lääkäri joka ymmärsi hyvin miksi haluan sektion tällaisilla painoarvioilla.
Sektioaamu koitti ja leikkaussalissa lasta ei meinattu saada edes leikkaushaavasta ulos. Yksi lääkäri painaa vatsan päältä ja toinen yrittää saada haavasta ulos lasta. Lapsi ei vain tule ulos. Seuraavaksi otetaan imukuppi avuksi ja lapsi saadaan lopulta vedettyä sektiohaavasta imukupilla(!) ulos. Sieltä syntyi oma rakas, joka painoi rv39:n alussa sitten 4,2 kg. :)
Minut kun oli viety heräämöön niin lääkäri kävi kertomassa miehelleni (joka oli vauvan kanssa) tarkempia tietoja. Selvisi, että minulla oli lyhyt napanuora eikä lasta olisi todennäköisesti saatu alakautta mitenkään tulemaan. Tätä ei olisi mitenkään voinut ennustaa etukäteen ja todennäköisesti oltaisiin päädytty hätäsektioon muutenkin.
Olen jälkikäteen monesti kiitellyt että luotin omaan intuitiooni siitä, että en vain kykene synnyttämään alakautta. Se saattoi pelastaa lapseni hengen. Jos meille joskus toinen lapsi siunaantuu niin yritän olla raskauden rauhallisemmin mielin ja miettiä alatiesynnytystä, jos lapsi on pienempi kuin esikoinen. Jotenkin siinä loppuraskaudessa keho sekä mieli valmistautuu siihen synnytykseen, minulla ei kuitenkaan niin paljoa että olisin uskaltanut tällä kertaa yrittää alateitse.