Te joskus raskaana olleet (ja synnyttäneet) naiset! Pelottiko synnytys raskauden alussa, entäpä lopussa?

Alussa jännitin että tulenkohan edes raskaaksi.

Kun tulin niin säikähdin/järkytyin että mitä olen tehnyt . Se tuntui niin suurelta asialta vaikka sitähän halusin.

Raskausviikkoon 12 asti pelkäsin keskenmenoa. Sitten aloin pelkäämään että sillä on down syndrooma. Sitten aloin pelkäämään kohtukuolemaa. Sitten aloin pelkäämään että synnytyksessä se ei saa happea ja vammautuu/kuolee.

Kun vauva syntyi pelkäsin ekan vuoden kätkytkuolemaa. Ikävuodet 1-3 pelkäsin että se hukkuu/putoaa ikkunasta.

Yli 3v kanssa olen jo rento :)

Jännitti ennen synnytystä aina aika ajoin, mutta ei sitä oikein osannut pelätä kun ei tiennyt mitä oli edessä. Synnytyksen alkaessa ei jännittänyt enää.

Vierailija kirjoitti:

Missä vaiheessa raskautta olo alkaa käydä tukalaksi, ja millä tavalla?

Mulla oli varmaan 20 viikolta asti jotain pikku kremppoja: lonkkia alkoi särkeä nukkuessa ja kävellessä tuli harjoitussupistuksia. Säryt paheni pikku hiljaa niin että ehkä jostain 35-37 viikolta alkaen voin sanoa että oli tuskaista. Kaikkia niveliä särki nukkuessa, selkää särki seistessä ja kävellessä ja peräsuolta särki istuessa. Kylkeä ei pystynyt kääntämään unissaan ja koko ajan närästi.

Vaivojen laatu ja voimakkuus on varmasti jokaisella yksilöllisiä mutta useimmille taitaa tulla jotain mikä saa toivomaan synnytystä.

Ap kysymykseen: Synnytys itsessään ei pelottanut mutta jossain vaiheessa aloin pelätä että vauva on liian iso. Ylimääräinen ultra 37 viikolla kuitenkin hälvensi pelot.

Vierailija kirjoitti:

Missä vaiheessa raskautta olo alkaa käydä tukalaksi, ja millä tavalla?

Nämä on todella yksilöllisiä juttuja. Mä olen ollut kolme kertaa raskaana, eikä kertaakaan ole ollut tukala olo, liitoskipuja, kävelyvaikeuksia tai mitään muutakaan. Ainoa oli että painoa tuli ihan pirusti joka kerralla, mutta muuten olin ihan ok.

Pelkäsin alatiesynnytystä ja sektiota molempia aivan julmetusti. Siksipä minulla ei toiminut mikään ''pelkosektio'' kun pelkäsin sitä leikkaustakin niin järkyttävän paljon. No arvatkaapas miten lopulta kävi? Jouduin periaatteessa kokemaan MOLEMMAT! Ensin useita kymmeniä tunteja kamalien supistusten kourissa ja juuri kun vihdoin olin ponnistusvaiheeseen pääsemässä tyytyväisenä, niin eiköhän huomattu suuria ongelmia pitkän synnytyksen jäljiltä ja sitten minua kiidätettiinkin jo hätäsektioon. Noh, loppu hyvin kaikki hyvin. Varsinainen ponnistusvaihe ainoastaan jäi kokematta, mutta supistukset alusta loppuun ja sektio päästiinkin sitten molemmat lopulta kokemaan. Voi kun kiva. No olen tietenkin älyttömän tyytyväinen ja kiitollinen jälkeenpäin, sillä minulla ja lapsella kaikki tosi hyvin eikä kummallekaan jäänyt mitään vaivoja jälkeenpäin, kaikki on juuri kuten pitääkin. Muistelen nykyään itse asiassa ihan lämmöllä tota päivää, mutta enempää ei lapsia ole tulossa, tosin pystyisin kyllä synnyttämään uudelleenkin nykyään, eli ei se siitä ole kiinni. :)

Ensimmäisen kohdalla ei pelottanut, mutta nyt toista odottaessa pelottaa, lähinnä se että ehtiikö sairaalaan ajoissa ja ehtiikö siis saada kivunlievitystä. Nyt kun tietää millaista kipua odottaa niin kyllä se pelottaa!

Lopulta pelko hellitti sillä, että toivoi vain lapsen tulevan ulos. Oli niin tukala olo.

Pelotti niin kamalasti, että meinasin jopa päätyä aborttiin hieman ennen rv12. Kamalaa sanoa tämä ääneen, mutta kyllä ihmisellä nyt vaan on oikeus pelätä. Lopulta sain pelkosektion ja kaikki sujui hienosti. Rakastan lastani yli kaiken ja itkettää ajatus siitä mitä meinasin tehdä. Toisaalta annan ymmärrystä itselleni, minähän pelkäsin aivan kauheasti, ei pelolle välttämättä voi mitään, se on vahva tunne.

Raskaus sujui vaivattomasti, en oikeastaan edes huomannut että olin raskaana. Painoakin kertyi alle 10 kg. Kun lapsivedet menivät yliajalla, iski paniikki. Nyt se tapahtuu! Kuolen! Sitten ajattelin etten ole ensimmäinen enkä viimeinen nainen joka synnyttää ja aina ennenkin historian saatossa se lapsi on jotenkin kohdusta ulos saatu. Aika vaivalloista se kieltämättä kuitenkin oli, mutta lopputulos oli pääasia.

Joo pelkäsin hirveästi ja menetin useat yöunet raskauden aikana ihan vain pelkän synnytyspelon takia. Omalla kohdallani koko 9kk pelko oli täysin turhaa, sillä synnytykseni oli todella helppo. Lähes kivuton ja nopea synnytys ilman tikin tikkiä, ja oli vieläpä ensimmäinen synnytys. Odotin jotain aivan muuta ja olin ällikällä lyöty synnytyksen jälkeen, että siinäkö se mukamas oli? Synnytykset ovat kyllä todella yksilöllisiä tapahtumia!

Esikoisen odotus ei pelottanut. Jännitti kylläkin. Kuopuksen synnytys pelotti. Pelkäsin etten ehdi sairaalaan kun esikoinen tuli niin vauhdilla. Ehdin onneksi.

Ensimmäisen lapsen kohdalla en pelännyt lainkaan. Olin vain innostunut vauvasta.

Synnytys käynnistettiin ja kesti 10 tuntia. Viisi viimeistä tuntia oli pelkkää kipua ja karjumista, koska lääkkeellä käynnistetyt supistukset olivat jatkuvia.

Lapsi syntyi ja vietiin happikaappiin. Lapsesta kasvoi upea mies. Myöhemmin ymmärsin, miten onnekas olin. Silloin kivuilla ei ole mitään merkitystä.

Toisen lapsen kohdalla mietin lähinnä sitä, onko lapsi terve yms. Synnytystä en edes miettinyt, koska kaikki sanoivat että toisen lapsen synnytys on helppo.

No se synnytys kesti 24 tuntia ja myös lääkkeelliset jatkuvat supistukset. Näin kaiken kahtena ja voimat olivat loppu. Ihana poika syntyi.

Minua pelotti vasta jälkikäteen kun aloin tajuamaan miten lähellä kummankin hengenlähtö oli. Toista lasta meille ei tule, vaikka alunperin haluttiinkin. Diagnoosi uusiutuu 10% todennäköisyydellä, joten jätän väliin.

Ei tullut koko synnytys mieleenkään, oli niin kiire töiden kanssa. Raskaus on todella kiireistä aikaa.

Vierailija kirjoitti:

Kyllä pelotti kokoajan ja sektioon sitten lopulta päädyttiinkin onneksi, mutta kyllä pelkäsin koko raskauden ajan, se varjosti paljon raskauttani. Synnytyspelon vuoksi ei ole hyviä muistoja raskaudesta valitettavasti, vaikka lopulta sainkin sektion ja se sujui oikein hyvin. Enää en uskalla raskautua, koska en jaksa sitä ahdistusta ja stressiä. Olen iloinen siitä yhdestä jonka saimme miehen kanssa, kaikki huomio nyt sitten hänelle <3

Tämä oli kuin omasta näppiksestäni! :D Siis aivan tasan tarkkaan sama tarina! Nyt lapsi vuoden ikäinen ja sterilisaatio tehtynä. En enää ikinä halua kokea raskautta uudestaan. Siitä muistuttaa vielä kivulias iskias joka siis tuli raskauden aikana. Lapsi on ihana, rakkain ikinä :)

Mua pelotti joka välissä. Toinen lapsi meinas jäädä pelon vuoksi tekemättä, mutta järkeilin asian ja tulin raskaaksi. Toisen raskauden ajan kävin terapiassa raskauden alusta asti käsittelemässä pelkoa ja lisäksi tehtiin synnytystapa-arvio molemmissa raskauksissa. Olisin halunnut sektion molemmilla kerroilla, mutta synnytysten jälkeen olin kyllä tyytyväinen, että jouduin synnyttämään alakautta, vaikka synnytys itsessään oli kamala kokemus molemmilla kerroilla. Toipuminen oli helppoa ja nopeaa ja lapset terveitä, niin ei voi enempää toivoa.

Ei pelottanut ennen kuin ponnistuksessa lapsen asento huono ja syke tippui. Lääkäreitä ja kätilöitä rynni tupa täyteen. Vauvaa revittiin muutama kerta imukupilla ja mua pidettiin jaloista ja käsistä kiinni kuin teurastettavaa sikaa. Lääkäri vielä sano jos nyt ei onnistu niin leikkaussaliin.. Kipu oli aivan karsea muistan miettineeni, että tältä varmaan tuntuu kun rajaa lähtee irti jossain auto-onettomuudessa. Aattelin kuolevani. Epiduraalia ei suostuttu uudelleen antamaan, kun olin jo 10 cm auki. Synnytyksen jälkeen olin täysin varma, ettei enää lapsia. Nyt jo muutama vuosi kulunut ja voishan sitä vielä uskaltautua. Alapääkin oli revennyt ja leikelty. Onneksi terve lapsi.

En pelännyt. Jotenkin luotin hirveän vahvasti siihen, että kroppa kyllä hoitaa homman ja jotenkin voimaannun, niin kuin aina hehkutetaan. Terveempää olisi varmaan ollut pelätä. Nyt koko homma tuntui teurastukselta, kun lapsi tuli hirveällä vauhdilla ja häntäluu murtui siinä rytäkässä.

Pelotti koko ajan niin että järki oli mennä. Kun oli pakko lähteä laitokselle, jännitti niin, etten pystynyt kuin tiuskimaan. Sairaalassa sitten tulikin onnenpotku: sektio!!

Kyllä, mun ensimmäinen ja viimeinen raskaus, onneksi tuli kaksoset.

Kun tein positiivisen raskaustestin niin pelot oli ihan muuta, liittyi siihen miten raskaus sujuu, tuleeko keskenmeno, onko lapsi terve jne. Loppuraskaudesta olo oli sen verran tukala, että odottelin vain että pääsisin jo synnyttämään.