Huuto kasvatuskeinona? Miksi toiset huutavat lapsilleen koko_ajan? Mitä sillä savutetaan?

Eikö täällä ole ketään joka tunnustaa huutavansa lapsilleen? Kuinka hyvä!

Oli naapureina joskus tälläinen perhe, kukaan ei osannut puhua normaalisti vaan kaikki kommunikointi kävi huutamalla. Vanhemmat tietysti vielä kiroilivat korostaakseen auktoriteettiään. Lapsia oli usempi, ja kaikilla tuntui olevan jotain häikkää. Lemmikkikaninkin niskat vääntyi jossain vaiheessa hups vaan.

En ole ikinä missään törmännyt perheeseen, jossa lapselle huudetaan koko ajan.

Itsekin huudan joskus. Kun 3 -vuotias juoksee / pyöräilee ulkona karkuun tai jos olen 25 kertaa pyytänyt jotain nätisti ja mitään ei tapahdu. En tiedä auttaako huutaminen mutta kyllä se hermo itsellä väkisin välillä pettää. Lapsen kanssa on kuitenkin oltava, vaikka olisit miten väsynyt, kipeä tai vaikka nälkäkiukkuinen.

Eräs tuttuni antaa ensin lastensa riehua mielinmäärin ja sitten yht'äkkiä alkaa karjua heille kurkku suorana. Olen monesti säikähtänyt perusteellisesti tätä hänen tapaansa ja lapset ovat ihan ihmeissään, miksi joku leikki tms. on kielletty, kun se ensin on ollut sallittu pitkän aikaa. Tuttavani toimii samoin myös koiransa kanssa.

Minäkään en kyllä usko, että kukaan koko aikaa huutaa.

Mutta joskus vanhemmallakin katkeaa pinna.

Tietenkään ei kovin taajaan saisi katketa, koska se kertoo jo keinojen vähyydestä kasvattajana ja uupumuksesta. Jos tuntuu, että alvariinsa karjuu kitarisat sojossa muksuille, niin kannattaa pysähtyä miettimään syitä ja tehdä niille syille jotain.

Mutta tiedätkös ap, että lastenpsykiatrien mielestä on ihan ok joskus vanhemmankin kimmastua. Lapselle on hyvä saada perille pari oppia, ja toinen niistä on hyvinkin tärkeä: negatiivisia tunteita saa ilmaista. Ilman että ketään mollataan tai haukutaan tai vahingoitetaan väkivallalla.

Ja toinen on, että vanhemmalla on rajansa ja lapselle ilmaistaan, koska hän on sellaisia rikkonut. Ok, puhe ja sen kertominen, miten tilanteessa oikein olisi pitänyt toimia pelittää yleensä paremmin, mutta esimerkiksi jos lapset ovat kielloista huolimatta tukkanuottasilla, niin karjaisu NYT LOPPUI, molemmat huoneisiinne HETI! toimii aika hyvin....

Me vanhemmatkin olemme ihmisiä. Väsymme, ärsyynnymme, hermostumme. Jotkut reagoivat väkivallalla, se on huono vaihtoehto. Jotkut ilkeilemällä ja nitistämällä lapsen henkisen kantin - täysin huutamatta voi aiheuttaa helvetisti tuhoa lapsen itsetunnolle.

Joku huutaa ja huikauhistusjakamalaa kiroileekin. Ja sitten hetken päästä rauhoittuu, pyytää huutamista anteeksi ja kertoo, miksi hermostui. Ei paha ollenkaan, kunhan ei ole päivittäistä.

Joku ei suutu tai hermostu koskaan mihinkään. Hienoa, jos tällaisia ihmisiä on, en ole tosin koskaan tavannut. Aika lehmänhermoinen saa olla, ja helpossa elämäntilanteessa. Tällainen onnitelkoot itseään hyvästä tuurista, ja pidättykööt besserwisseroimasta vähemmän onnekkaille.

Vierailija kirjoitti:

Eräs tuttuni antaa ensin lastensa riehua mielinmäärin ja sitten yht'äkkiä alkaa karjua heille kurkku suorana. Olen monesti säikähtänyt perusteellisesti tätä hänen tapaansa ja lapset ovat ihan ihmeissään, miksi joku leikki tms. on kielletty, kun se ensin on ollut sallittu pitkän aikaa. Tuttavani toimii samoin myös koiransa kanssa.

Mies harrastaa tota kans välillä, toi jos jokin on tyhmää. Tai ensin annetaan leikkiä ja yhtäkkiä mykkäillään tai mulkoillaan.

Tunnustan huutavani, tässä syitä miksi: joskus metelin yli pitää huutaa että toinen oikeasti kuulee, joskus menee hermot, joskus kun ei totella tai kuunnella niin karjaisen niin että havahtuvat tottelemaan.

Tietyssä iässä noi lapset on sellaisia hajamielisiä kieppujoita että kun niille huutaa niin ne saa tottelemaan, toimimaan ja havahtumaan. En huutaisi jollei toimisi.

Voishan sitä kipitellä lapsen tasolle kertomaan samat asiat yhä uudestaan ja uudestaan (olisi muhkeat pakarat) mutta kun lapsia on kolme ja kotityöt tehtävä samalla niin huutamalla voi laittaa tiskejä tai olla vaikka paskalla samalla kun ohjeistaa lapsia.

Silakkaa?

Kysyin muuten 17-vuotiaalta teiniltäni, joka tuossa sattuu pötköilemään sohvalla vieressä tätä asiaa. Ei ole kuulemma kärsinyt traumoja, minä kun temperamenttisena äitinä olen saattanut välillä karjaista ja kiroilla.

Hän sanoi, että onhan se aika pelottavaa, jos joku KOKO ajan kommunikoi huutamalla lapsilleen. Ei kuulemma tiedä kavereistaan ketään, jolla noin olisi.

Välillä huutaminen kuulemma on ymmärrettävää.

Sanoi, että huutaminen lakkaa vaikuttamasta, kärsii siis ikäänkuin inflaation, jos siihen turvautuu usein.

Muistelimme tässä Tove Janssonin Näkymätöntä lasta, jossa tyttö muuttuu vähitellen näkymättömäksi, kun tätinsä koko ajan "sivistyneesti" ilkeilee hänelle. Että lapsi on aika keinoton puolustutumaan ironiaa vastaan. Siihen verrattuna huutaminen on pieni paha, jos se ei siis ole jatkuvaa.

5

Veljeni ja hänen vaimonsa huutavat. Se on kyllä ihan kauheaa kuunnella vierestä. Lapsettoman sisaren on aika mahdotonta tilanteesta kuitenkaan mitään sanoa.

Tiedän, että he rakastavat lapsiaan hirveästi ja haluavat näille parasta. Silti huuto on ihan jatkuvaa. Luulen, että heillä on jotenkin koko ajan hermo aivan pinnassa. Eivät ole myöskään sosiaalisesti kaikkein taitavimpia, vähän sellaisia jurottajia vaikka keskiluokkaisia ja koulutettuja ovatkin. Luutavasti heillä vain on loppunut keinot, nykyään huutamisesta on tullut tyhjä tapa.

Pelokkaita aikuisia. Mulle äiti huusi joka asiasta, jokaisesta ihan pienestäkin jutusta, myös sellaisista jotka eivät olleet minun vikani (esim. veljeni teki jotain, minä sain huudot). Pelkään edelleen vihaisia ihmisiä ja konfliktitilanteita aivan älyttömästi. Lamaannun ihan kokonaan jos joku aikuinen ihminen on vihainen, eikä tarvitse olla edes minulle vihainen, riittää että on samassa tilassa jollekin toiselle vihainen.

Kyllä varmasti useimmat huutavat lapsilleen joskus, mutta voi sitä omaa huutamisen määrää ja aihetta vähän miettiä. Lapselle ei tule huutaa vahingoista. Tällä tavalla rikot vain luottamuksen välillänne ja kasvatat riitoja pelkäävän lapsen. 

Koska ovat väsyneitä, stressaantuneita ja/ tai on hermot kireellä. Joillain on myös tapana purkaa omaa huonoa oloa läheisiin huutamalla.

Jotkut on kaikenaikaa sellasia huutajia, surullista se tietysti on jos huutaminen on päivittäistä. Traumatisoihan se jo lastakin siinä vaiheessa.

Oudointa on se että kuvitellaan huutamisen jotenkin kasvattavan lapsia "kestämään enemmän", vaikka on läpeensä tutkittu juttu että näillä lapsilla on paljon enemmän taipumus säikkyä tilanteita kun taas ne keille EI ole huudettu (tarkoitan tällä aika jatkuvaa aggressiivista kommunikointia), ovat saanet terveen itsetunnon ja perusturvan.

Minulle ei huudettu, enkä huuda lapsilleni. Lapsia on 4 ja he koettelevat tietysti hermojani, mutta nostan hattua omille vanhemmilleni joilta opin parempia keinoja kommunikoida. Mieheni huutaa hermostuessaan muttei saa sillä mitään aikaan. En tuomitse huutamista, mutta näen sen niiiin turhana. Aikuisen auktoriteetin täytyy perustua johonkin kestävämpään kuten

- hyvään kontaktiin (puhutaan lapsen tasolla siis kasvotusten, puhutaan lapselle ymmärrettävällä tavalla, puhutaan olennaista

- perusteluun (selkeä syy-seuraus)

- johdonmukaisuuteen

- esimerkkiin (aikuinen opettaa itsehillintää hillitsemällä itsensä)

- aitoon välittämiseen ja sen osoittamiseen (kun lapsi voi luottaa että aikuinen pyytää asioita hänen parhaakseen, on vähemmän tarvetta vääntää asioista)

Jättäisin huutamisen oikeita vaaratilanteita varten, että siihen sitten reagoitaisiin.

Vierailija kirjoitti:

Pelokkaita aikuisia. Mulle äiti huusi joka asiasta, jokaisesta ihan pienestäkin jutusta, myös sellaisista jotka eivät olleet minun vikani (esim. veljeni teki jotain, minä sain huudot). Pelkään edelleen vihaisia ihmisiä ja konfliktitilanteita aivan älyttömästi. Lamaannun ihan kokonaan jos joku aikuinen ihminen on vihainen, eikä tarvitse olla edes minulle vihainen, riittää että on samassa tilassa jollekin toiselle vihainen.

Kyllä varmasti useimmat huutavat lapsilleen joskus, mutta voi sitä omaa huutamisen määrää ja aihetta vähän miettiä. Lapselle ei tule huutaa vahingoista. Tällä tavalla rikot vain luottamuksen välillänne ja kasvatat riitoja pelkäävän lapsen. 

Ai että. Niin samaistuin. Minulle huudettiin, joka päivä. Äiti, joka oli kotona kun olin 3-11 vuotias, eli käytännössä en ollut päivähoidossa koskaan, huusi ihan yhtäkkiä. Tapahtumista, joihin en ollut syyllinen, asioista, joita en ollut tehnyt. You name it.

Pelkään ilkeitä, vihaisia ihmisiä. Juoppoja. Äänekkäitä. Arvaamattomia ihmisiä. En osaa riidellä kunnolla. Minulla on päiväkirjassa merkintä, olen ollut ehkä 7v kun olen sen kirjoittanut. "Äiti oli tänään kiva, äiti ei huutanut".

Joskus lapsena mietin kotoa karkaamista. Mietin monesti, että missä olisi parempi elää. Mummolassa. Kaverin luona. Olen myös miettinyt olinko oikeasti niin paha tai ilkeä tai teinkö asioita väärin.

En tehnyt.

Joskus lapsena mietin monesti, että "sitten kun minulla on lapsia, en ikinä huuda niille".

No, lapsia ei ole vielä siunaantunut, mutta hyvät suunnitelmat vittuilla omalle äidille huutamalla kasvattamisesta on olemassa ja otetaan käyttöön sitten kun niitä omia lapsia joskus on.

Vierailija kirjoitti:

Oudointa on se että kuvitellaan huutamisen jotenkin kasvattavan lapsia "kestämään enemmän", vaikka on läpeensä tutkittu juttu että näillä lapsilla on paljon enemmän taipumus säikkyä tilanteita kun taas ne keille EI ole huudettu (tarkoitan tällä aika jatkuvaa aggressiivista kommunikointia), ovat saanet terveen itsetunnon ja perusturvan.

Minulle ei huudettu, enkä huuda lapsilleni. Lapsia on 4 ja he koettelevat tietysti hermojani, mutta nostan hattua omille vanhemmilleni joilta opin parempia keinoja kommunikoida. Mieheni huutaa hermostuessaan muttei saa sillä mitään aikaan. En tuomitse huutamista, mutta näen sen niiiin turhana. Aikuisen auktoriteetin täytyy perustua johonkin kestävämpään kuten

- hyvään kontaktiin (puhutaan lapsen tasolla siis kasvotusten, puhutaan lapselle ymmärrettävällä tavalla, puhutaan olennaista

- perusteluun (selkeä syy-seuraus)

- johdonmukaisuuteen

- esimerkkiin (aikuinen opettaa itsehillintää hillitsemällä itsensä)

- aitoon välittämiseen ja sen osoittamiseen (kun lapsi voi luottaa että aikuinen pyytää asioita hänen parhaakseen, on vähemmän tarvetta vääntää asioista)

Jättäisin huutamisen oikeita vaaratilanteita varten, että siihen sitten reagoitaisiin.

Aina täältä löytyy yksi 4 lapsen äiti joka kommunikoi puhumalla eikä ole eläissään huutanut kenellekkään.

Huutaminen ei ole turhaa vaan toisten tapa olla omia itsejään. Jokaisella ihmisellä menee joskus hermot ja nämä tuntee tulevat kuitenkin jotenkin esiin.

Kerro ihmeessä miten sinä hermostut? Niinkö että laskeudut lapsen tasolle ja sanot perus ilmeellä ja äänen sävyllä " nyt äiti on vihainen"

Kyllä lapsenkin elekieli jää varmaan vähäiseksi jos ollaan aina ihan neutraaleja.

Kiroilu on myös ihan ok, silloin kun ei kiroilla lapselle " nyt vittuun nämä palapelit tästä". Kiroilunkin on tutkittu parantavan ihmisen pinnaa.

Niin että hemuli on nyt hyvä ja koittaa käydä talon takana kokeilemassa kuinka hyvältä tuntuu huutaa ja kirota kun suututtaa! Perkele!

Vierailija kirjoitti:

Kuuntelen tässä TAAS kun eräs äiti huutaa jälkikasvulleen ja väkisinkin sitä miettii että miksi. Minkälaisia aikuisia kasvaa lapsista joille huudetaan joka päivä jostain asiasta?

No, minua pari huutajaa syyllisti etten osaa kasvattaa lapsia kun en huuda lapsille. Yritin selittää että lapset ymmärtävät ihan normaalia puhettakin.

Siinä sitten tuli toisen äidin lapsi ja alkoi pahantekoon. Sanoin lapsen nimen ja käänsin katseeni häneen ja käskin ihan tavallisella puheäänellä jättää pahanteon siihen paikkaan. Lapsi hieman hämmästyi mutta lopetti pahantekonsa ja katse harhaili minun ja äitinsä välillä. Siitä lapsen äiti sitten sihahti jotain minulle ja lähti lapsineen pois paikalta.

Monesti olen ihmetellyt että mitä järkeä on huutaa kun ei ota katsekontaktia lapseen? Meillä toisella lapsella on liimakorva ja hän lukee huulilta. Ei hän saa selästäni selvää jos puhun hänelle vaan minun pitää kääntyä niin, että lapsi näkee mitä sanon. Jo se pakottaa minut artikuloimaan selkeästi ja rauhallisesti.

P.S. En ylennä tässä itseäni tarkoituksella vaan kerroin havaintoja elävästä elämästä. Lapsen liimakorva on opettanut minulle paljon lastenkasvatuksesta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Oudointa on se että kuvitellaan huutamisen jotenkin kasvattavan lapsia "kestämään enemmän", vaikka on läpeensä tutkittu juttu että näillä lapsilla on paljon enemmän taipumus säikkyä tilanteita kun taas ne keille EI ole huudettu (tarkoitan tällä aika jatkuvaa aggressiivista kommunikointia), ovat saanet terveen itsetunnon ja perusturvan.

Minulle ei huudettu, enkä huuda lapsilleni. Lapsia on 4 ja he koettelevat tietysti hermojani, mutta nostan hattua omille vanhemmilleni joilta opin parempia keinoja kommunikoida. Mieheni huutaa hermostuessaan muttei saa sillä mitään aikaan. En tuomitse huutamista, mutta näen sen niiiin turhana. Aikuisen auktoriteetin täytyy perustua johonkin kestävämpään kuten

- hyvään kontaktiin (puhutaan lapsen tasolla siis kasvotusten, puhutaan lapselle ymmärrettävällä tavalla, puhutaan olennaista

- perusteluun (selkeä syy-seuraus)

- johdonmukaisuuteen

- esimerkkiin (aikuinen opettaa itsehillintää hillitsemällä itsensä)

- aitoon välittämiseen ja sen osoittamiseen (kun lapsi voi luottaa että aikuinen pyytää asioita hänen parhaakseen, on vähemmän tarvetta vääntää asioista)

Jättäisin huutamisen oikeita vaaratilanteita varten, että siihen sitten reagoitaisiin.

Aina täältä löytyy yksi 4 lapsen äiti joka kommunikoi puhumalla eikä ole eläissään huutanut kenellekkään.

Huutaminen ei ole turhaa vaan toisten tapa olla omia itsejään. Jokaisella ihmisellä menee joskus hermot ja nämä tuntee tulevat kuitenkin jotenkin esiin.

Kerro ihmeessä miten sinä hermostut? Niinkö että laskeudut lapsen tasolle ja sanot perus ilmeellä ja äänen sävyllä " nyt äiti on vihainen"

Kyllä lapsenkin elekieli jää varmaan vähäiseksi jos ollaan aina ihan neutraaleja.

Kiroilu on myös ihan ok, silloin kun ei kiroilla lapselle " nyt vittuun nämä palapelit tästä". Kiroilunkin on tutkittu parantavan ihmisen pinnaa.

Niin että hemuli on nyt hyvä ja koittaa käydä talon takana kokeilemassa kuinka hyvältä tuntuu huutaa ja kirota kun suututtaa! Perkele!

Siis mitä ihmettä? Miten sulle voi olla niin iso ongelma se etten huuda lapsilleni? Ensinnäkään heidän elekielessään ja kehityksessään ei ole MITÄÄN VIKAA ja jos olisi niin se tuskin johtuisi siitä etten ole huutanut heille:D

Toiseksi, osaan kyllä suuttua ja huutaa, saatan räiskyä esim miehelleni mutta oman neljän lapseni kanssa mun on aika helppo pysyä rauhallisena. Tottakai näytän tunteitani, olen välillä tiukka ja suutun, mutten silti HUUDA. Taisi mennä sulla tunteisiin se, että joku ei hiilly. Mulla on tosi läheiset välit lapsiini ja rakastan heitä vaan niin paljon ettei tulisi mieleenkään karjua heille kun parempiakin keinoja on. Ne jo luettelin. Ja mainitsin myös etten tuomitse huutamista. Sinä kuitenkin tuomitset sen etten huuda... Hohhoijaa?

Onhan siinä jotain mätää että pitää huutaa itseään kolme kertaa pienemmälle olennolle, jonka vielä tulisi pitää sua maailman turvallisimpana ihmisenä:'( Hienoa etteivät kaikki tee näin.

Vierailija kirjoitti:

Eräs tuttuni antaa ensin lastensa riehua mielinmäärin ja sitten yht'äkkiä alkaa karjua heille kurkku suorana. Olen monesti säikähtänyt perusteellisesti tätä hänen tapaansa ja lapset ovat ihan ihmeissään, miksi joku leikki tms. on kielletty, kun se ensin on ollut sallittu pitkän aikaa. Tuttavani toimii samoin myös koiransa kanssa.

Exä on just tollanen. Antaa lasten riehua ja naureskelee kaikenlaiselle hölmöilylle. Sit jos vaikka kukkaruukku särkyy, ni huutaa naama punasena lapsille.

Vierailija kirjoitti:

Minäkään en kyllä usko, että kukaan koko aikaa huutaa.

Mutta joskus vanhemmallakin katkeaa pinna.

Tietenkään ei kovin taajaan saisi katketa, koska se kertoo jo keinojen vähyydestä kasvattajana ja uupumuksesta. Jos tuntuu, että alvariinsa karjuu kitarisat sojossa muksuille, niin kannattaa pysähtyä miettimään syitä ja tehdä niille syille jotain.

Mutta tiedätkös ap, että lastenpsykiatrien mielestä on ihan ok joskus vanhemmankin kimmastua. Lapselle on hyvä saada perille pari oppia, ja toinen niistä on hyvinkin tärkeä: negatiivisia tunteita saa ilmaista. Ilman että ketään mollataan tai haukutaan tai vahingoitetaan väkivallalla.

Ja toinen on, että vanhemmalla on rajansa ja lapselle ilmaistaan, koska hän on sellaisia rikkonut. Ok, puhe ja sen kertominen, miten tilanteessa oikein olisi pitänyt toimia pelittää yleensä paremmin, mutta esimerkiksi jos lapset ovat kielloista huolimatta tukkanuottasilla, niin karjaisu NYT LOPPUI, molemmat huoneisiinne HETI! toimii aika hyvin....

Me vanhemmatkin olemme ihmisiä. Väsymme, ärsyynnymme, hermostumme. Jotkut reagoivat väkivallalla, se on huono vaihtoehto. Jotkut ilkeilemällä ja nitistämällä lapsen henkisen kantin - täysin huutamatta voi aiheuttaa helvetisti tuhoa lapsen itsetunnolle.

Joku huutaa ja huikauhistusjakamalaa kiroileekin. Ja sitten hetken päästä rauhoittuu, pyytää huutamista anteeksi ja kertoo, miksi hermostui. Ei paha ollenkaan, kunhan ei ole päivittäistä.

Joku ei suutu tai hermostu koskaan mihinkään. Hienoa, jos tällaisia ihmisiä on, en ole tosin koskaan tavannut. Aika lehmänhermoinen saa olla, ja helpossa elämäntilanteessa. Tällainen onnitelkoot itseään hyvästä tuurista, ja pidättykööt besserwisseroimasta vähemmän onnekkaille.

Kiitos tästä. Maanläheistä asiaa alusta loppuun.  :)

Jos ei huuda niin ei se aina tarkoita että elämäntilanne on helppo. Olen siis tuo 4 lapsen äiti, joka ei huuda. Ei todellakaan ole aina helppoa, mutta huutaminen ei sitä tilannetta paranna ja JUURI SIKSI käytän rakentavampia keinoja, että tää olisi täysi sirkus jos mun auktoriteetti perustuisi siihen että lapset pelkäävät mua ja täytyy huutaa saadakseen homma toimimaan. Tää on myös tietoinen päätös, josta on seurannut paljon hyvää.