Mitä sellaista jota et koskaan uskonut tapahtuvasi itsellesi

Henkilö, jonka olin tuntenut vuosia ja jota arvostin kaikin puolin, käänsi minulle selkänsä omien ongelmiensa ja väärinymmärrysten vuoksi. Meni viikkoja miettiessä että voiko tämä olla mitenkään mahdollista. Fiksu ja filmaattinen ihminen hylkäsi minut, joka olin ollut ystävänä ja tukena vaikeina aikoinakin. 

Tästä on jo vuosia, eikä asia vaivaa minua enää kummemmin. Opin tästä kuitenkin sen, että elämä on arvaamatonta ja ihmisiin ei voi koskaan luottaa 100 %.

Jouduin psykiatriseen sairaalaan suljetulle osastolle yli kuukaudeksi ja sain kolme psykiatrista diagnoosia, vaikka olen aina kuvitellut olevani täysin terve.

Olin ihastunut ala-asteesta lukioon samaan poikaan ja luulin, että hän pitää myös minusta muttei uskalla tehdä aloitetta. Lopulta kun kerroin tunteeni niin en saanut vastakaikua. :( Tunsin itseni niin hölmöksi. Ja pointti tässä on se, että luulin aina et menemme joskus yhteen, koska ajattelin meidän olevan "soulmate". En ole koskaan ihastunut kehenkään yhtä voimakkaasti..

Tupakoin 2 savuketta päivässä ja sain myöhäisen keskenmenon. Luulin olevani sellaisen yläpuolella.

Heräsin teho-osastolta.

Että olisin edelleen yhdessä mieheni kanssa, 12 vuoden jälkeen ja naimisissakin. Hän on ihkaensimmäinen poikaystäväni ja alussa ajattelin, että kestäisimme muutaman kuukauden yhdessä ja se siitä. Koin olevani niin ruma ja kelvoton etten ollut edes kuvitellut mitään seurustelua tai muuta omalle kohdalle, se oli jotain mikä oli ehkä tavallista ja tavoiteltavaa muille mutta ei minulle. Edelleen tuntuu välillä omituiselta.

Jouduin keskeyttämään raskauden rv 23. En olis ikinä uskonut, että näin käy minulle.

Tämän perään heti se, etten tulekkaan uudestaan ihan heti raskaaksi, todella rankkaa.

Jäin työttömäksi mainostoimistosta - hyviltä palkoilta - 36-vuotiaana.

Löysin miehen 37-vuotiaana, kahden pitkän avoliiton ja yksinolon jälkeen. Olin jo luovuttanut ajatuksen perheestä ja lapsista.

Sain ensimmäisen lapseni 38-vuotiaana.

Sain toisen lapseni 40-vuotiaana.

Lapset olivat 4 kk ja 2,5 vuotiaat, kun mies teki itsemurhan ja jäin yksinhuoltajaksi.

En jäänyt leskeksi, koska emme olleet aviossa.

Yksinhuoltaja oli nimenomaan se, joksi en halunnut, vaan toivoin voivani kasvattaa lapseni turvallisesti toisen aikuisen kanssa.

Ikäni vuoksi en enää saanut töitä.

Olen tehnyt nyt paska-, pätkä-, ja silpputöitä silloin kun niitä on tarjolla ollut. Nyt en enää jaksa ainakaan näitä paskanputsaamisia vammaisilta.

Kumpikin lapsista sai valkolakin ja ovat sijoittuneet elämässä hyvin.

Sitä ei kukaan kai minusta uskonut, että pystyin venymään yksin kaikkeen. Apua en saanut, paitsi kunnan kodinhoitajan ensimmäiset puoli vuotta kerran viikossa miehen itsemurhan jälkeen, että pääsin edes kauppaan ja asioille.

Olimme muuttaneet toiselle paikkakunnalle puolta vuotta aiemmin. Sukulaiset eivätkä ns. kaverit auttaneet, koska itsemurhaajan perhe saa stigman otsaansa.

Oon nyt 22v. Asun ulkomailla ja asunut ja työskennellyt kahdessa muussakin maassa ennen tätä.

Ulkomaalainen poikaystävä ja tuleva hetkellinen muutto takaisin Suomeen, josta suuntana pari maata Euroopassa ja sitten Kanadaan.

En kuvitellut tällaista elämää itselleni muutama vuosi sitten, mutta tää on 100% mun juttu :)

Vartaloni meni raskauksien takia pilalle. Olen yksin parisuhteessa. Kaverit olikin hyväksikäyttäjiä. Minusta ei tullutkaan mitään.

Se, että on kokenut pahan onnettomuuden jo ennenkuin on tästä maailmasta pahemmin mitään ymmärtänyt on ilmeisesti saanut mut ajattelemaan, että mitä tahansa voi tapahtua kenelle tahansa, koska täällä luetellaan aika normaaleja asioita, joita sattuu kenelle tahansa enkä koskaan ole ajatellut, ettei voi sattua mulle...

Aika kuvaavaa muuten tälle palstalle on se, että kannustavat viestit on menneet vaan niille jotka kertoivat päässeensä ihannepainoon ja omaavansa unelmakropan. Mitä muista kärsimyksestä, kunhan kroppa on fitissä.

Että menettäisin äitini nuorena.

Äiti oli koko minun ikäni ollut vakavasti sairas ja leikattu moneen kertaan. Olin kai ajatellut, että siinä on jo aivan tarpeeksi ja riittämiin "annettu" hänen ja meidän perheen kohdalle enkä koskaan odottanut että siinä ihan oikeasti kävisi huonosti. Sitten äiti sairastui harvinaiseen syöpään joka vielä levisi epätodennäköisellä tavalla ja vei nopeasti. En vieläkään osaa hyväksyä että tässä kävi näin.

Minun kohdallani ne vaikeudet ilmeisesti jotenkin sokaisivat minut niin että pidin niitä normaalina ja tavanomaisena asiana.

Kauneusleikkaus epäonnistui ja elän ikuisen hermokivun kanssa.

Olen löytänyt miehen joka puhuu, käyttäytyy ja ajattelee kauniisti. Olemme aivan rakastuneita ja olen tyytyväinen oikeastaan ihan kaikkeen suhteessamme. Minulla ei ole mitään tarvetta muuttaa häntä millään lailla enkä toivo hänen olevan toisenlainen. Olen huomannut, että en olekaan vaativa känkkäränkkämuija, joka ei ole tyytyväinen ikinä mihinkään. Olenkin sopuisa ja mukava sekä toista arvostava.

Näitä en olisi uskonut, koska elin niin kauan toisenlaisessa suhteessa, jossa emme kumpikaan täyttäneet toistemme tarpeita.

Olin kuvitellut aina meneväni naimisiin menstyksekkään uramiehen kanssa, asianajajan tai jonkun talousjohtajan... Sitten tulikin murretta puhuva "maalaisjuntti" duunari kuka vei jalat alta. Tässä suhteessa oon nauranut enemmän kuin ikinä aikaisemmin ja oon aidosti onnellinen. Täytyy vielä sanoa että hän on opettanut mulle niin paljon enemmän kuin yksikään korkeakoulua känyt mies. Niin se elämä välillä yllättää, mutta ihan hyvä vaan :)

Elän onnellisena tuplasuhteessa.

Toisen kanssa ihana perhe ja hyvä parisuhde ilman läheisyyttä ja vähällä seksillä ja toisen kanssa taivaallista läheisyyttä ja sielunkumppanuus. Olla vaan ihan hiljaa toisen sylissä tekemättä mitään, toinen silittää hiuksia ja antaa mun rentoutua ja nauttia.

Olen eronnut kaksi kertaa. En oikeastaan saata vieläkään uskoa sitä, että minä, tavallisista tavallisin ihminen, olen tässä tilanteessa!

Menetin rakkaan ystäväni niin että hän ei vain yhtäkkiä enää pidä minusta (ystävyyttä takana 20v)

Että tulisin näin sairaaksi fyysisesti.

Että lapseni ei pärjäisi elämässään

Että asuisin joku päivä tällaisessa unelmieni talossa unelma paikalla

Että löytäisin miehen johon voin luottaa

Puhkes aikuisiän akne kuin salama kirkkaalta taivaalta. Ennen ei mitään ongelmia. Uskomatonta että ärsyttää!

Rupesin seurustelemaan erittäin läheisriippuvaisen miehen kanssa. Huh, mikä kokemus.  Hänellä oli lisäksi tapana pitää muistissa menkkani: Silloin oli ok, että menin vaikkapa pariksi yöksi toisessa kaupungissa olevan ystäväni luo kyläilemään. Miksikö? No silloinhan ei voinut panna.

  Toiseksi en  uskonut, että sairastuisin masennukseen kroonisesti, niin pahasti, että taiteelliset kykyni ovat hautautuneet sairauden alle.