Vihaan kummina olemista

En ymmärrä miksi minua pyydettiin kummiksi, koska kummilapsen vanhemmat eivät halua erityisemmin olla tekemisissä kanssani. He ovat vanhoja ystäviäni, mutta yrittävät ilmeisesti lopetella ystävyyttämme. Eivät vastaa viesteihin, kieltäytyvät tapaamisehdotuksistani jne. Mutta sille lapselle minun kyllä pitäisi lähetellä niitä lahjoja. En koe edes juuri tuntevani sitä lasta, kun ei koskaan tavata. Mutta jos unohdan lähettää sen synttärilahjan, niin vanhemmat suuttuu. Ymmärrän tietysti, että mikään ystävyys ei välttämättä ole ikuista ja ehkä heillä on kiireinen elämä ja useita parempia ystäviä kuin minä, en siitä ole katkera (on minullakin muita ystäviä). Mutta sitä en käsitä, että mikä oikeus on suuttua, jos en ole lahja-automaatti.

Vierailija kirjoitti:

Miksi suostuit kummiksi?

En ole ap, mutta olen kommentoinut tähän ketjuun muutaman kerran. Omasta puolestani voin sanoa, että en kehdannut kieltäytyä. Tyhmästä päästä kärsii jne.

Minä yritin "kohteliaasti kieltäytyä" ateisti-"kummeudesta" eli kun pyyntö tuli niin aloin puhumaan, että enhän minä varmaan ole mikään hyvä kummi ja mites te nyt tuollaista että minua pyydätte ja olettekos ajatelleet joitain muita vaihtoehtoja jne. En kehdannut suoraan sanoa ei, koska tiesin että ne lapsen vanhemmat olisi loukkaantuneet verisesti ja suuttuneet siitä ikihyviksi. Siksi yritin väistellä pyyntöä ja torjua se kautta rantain. Ei onnistunut, joten "kummiksi" päädyin. Kukaan meistä ei siis kuulu kirkkoon vaan kyse on tuollaisesti leikkikummeudesta. En pidä lapsista.En pidä lasten seurasta. Olen lapseton itse. En osta kellekään, edes puolisolleni lahjoja ikinä. Inhoan lahjojen ostamista enkä halua itse saada lahjoja. Ja nyt minulle vihoitellaan, kun en halua hoitaa sitä kummilasta ja ostaa sille kaikkia toisen nimen nimipäivän lahjoja.

Vierailija kirjoitti:

Minä yritin "kohteliaasti kieltäytyä" ateisti-"kummeudesta" eli kun pyyntö tuli niin aloin puhumaan, että enhän minä varmaan ole mikään hyvä kummi ja mites te nyt tuollaista että minua pyydätte ja olettekos ajatelleet joitain muita vaihtoehtoja jne. En kehdannut suoraan sanoa ei, koska tiesin että ne lapsen vanhemmat olisi loukkaantuneet verisesti ja suuttuneet siitä ikihyviksi. Siksi yritin väistellä pyyntöä ja torjua se kautta rantain. Ei onnistunut, joten "kummiksi" päädyin. Kukaan meistä ei siis kuulu kirkkoon vaan kyse on tuollaisesti leikkikummeudesta. En pidä lapsista.En pidä lasten seurasta. Olen lapseton itse. En osta kellekään, edes puolisolleni lahjoja ikinä. Inhoan lahjojen ostamista enkä halua itse saada lahjoja. Ja nyt minulle vihoitellaan, kun en halua hoitaa sitä kummilasta ja ostaa sille kaikkia toisen nimen nimipäivän lahjoja.

Voi p*ska. Olen pahoillani puolestasi. Miksi ihmiset olettavat, että toinen yhtäkkiä muuttuisi?! Tämä toki pätee niin moneen muuhunkin asiaan kuin kummiuteen.

Enkä yhtään ymmärrä näitä leikkikummeja. Miksi??!!! Kertokaa joku, joka on lapselleen halunnut "kummin", vaikkei itse tai "kummi" kuulu kirkkoon.

Vierailija kirjoitti:

Onpa harmi. Oletko itsekin tehnyt selväksi että vietät mielelläsi lapsen kanssa aikaa? Eikä lahjoihin kannata paljon käyttää, voi jättää vaikka ostamatta, jos on kokemus ettei muuna kuin lahjan antajana kelpaa.

Minä mietin, että toivottavasti meidän kummi ei ole ajatellut samalla tavalla. Olisi kovasti halunnut hoitaa lasta vauva-aikana, mutta silloin en vielä halunnut antaa hoitoon ja ehdotin aina koko perheen tapaamisia. Nyt kun on jo leikki-ikäinen, niin ei kiinnosta edes yhdessä tapaamiset. Mielelläni maksaisin Lintsi-reissut ym., mutta ilmeisesti vauvanhoito oli se juttu mistä oli vain kiinnostunut.. Harmittaa täälläkin. Aina olen sanonut lahjojenkin suhteen sellaisen toiveen (kun on kysytty), minkä voi ostaa hyvinkin halvalla. Enkä edes ole pitänyt lahjoja tärkeänä. Olen vaan halunnut että lapseen tutustutaan hänen ja meidän ehdoillamme.

Voi johtua tuosta sinun luottamuksen puutteesta, mikä on tosi loukkaavaa. Minunkaan kummilapsen äiti ei uskalla jättää edes pariksi tunniksi joten antaa olla. En aio enää kysyä. Tuskin sinunkaan lapsen kummisi enää perään kyselee. Kuka nyt haluaisi hoitaa lasta johon ei ole mitään suhdetta kun Haukkana vahditaan ettei vaan tee mitään väärin = muuten kuin äidin tavalla.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ihmettelen lukiessani näitä kuinka pienisieluisia ja pihejä ihmiset ovat. Kukaan ei ota huomioon miltä siitä KUMMILAPSESTA TUNTUU. Tärkeintä on raha. Kuvottavaa porukkaa. Vai oletteko tosiaan niin köyhiä että pari pakettia vuodessa on noin ylivoimaista?!

Voin omasta kokemuksesta kertoa mitä kummin lahjat saattaa lapselle merkitä.

Kummejani olivat isän sisko miehineen. Täti oli ilmeisesti aika sekopää, erosivat ja heidän hyvin pienet lapset jäivät isälleen (70-luvulla se ei ollut ihan tavallista) ja viinanhuuruisten vuosien jälkeen täti kuoli aika nuorena . Meidän porukat ja varsinkin mummo - siis kummisedän ex-anoppi - vihasivat tätä miestä yli kaiken. Kuitenkin hän kävi joka vuosi tuomassa minulle sen joulu- ja synttärilahjan. Olen syntynyt heti joulun jälkeen joten ainahan ne tuli ikäänkuin samassa paketissa, eikä meillä muutenkaan lahjoilla mässäilty ikinä. 

Olin tottunut siihen ettei koskaan ollut mitään omaa, vaatteet yms ostettiin ensin siskolle ja minä nuorempana sain sitten ne mitkä hänelle jäi pieniksi. Ne kummisedän tuomiset oli tarkoitettu just minulle! Se muuten aika etäiseksi jäänyt mies kävi kerran vuodessa vain minun vuoksi! 

Se merkitsi uskomattoman paljon pienelle ujolle maalaistytölle. Muuten olisin ollut vain siskon jatke, tehtykin kai vain siksi että siskolle piti saada seuraa.

Kummisetä kävi siihen saakka kun täytin 12-13v, sitten tuli kortti ja pieni rahalahja rippikouluikäiseksi. Muuten en ole häntä koskaan tavannut. Muutama vuosi sitten kuulin että hän elää vielä - pitäisi todella käydä kiittämässä kummeudesta.

Minun kummini lähetti aina syntymäpäivälahjan minulle, kun harvoin pääsi käymään. Lahjoja en osannut toivoa, olin kotona alistettu. Olin salaa iloinen kummin lahjoista. Äitini haukkui kummiani selän takana, se vaikutti minuun niin etten tavatessa uskaltanut puhua mitään kummille. Eikä kummikaan minuun kontaktia ottanut, äitini vei aina huomion. Kotiolosuhteeni olivat hirveät, henkistä ja fyysistä väkivaltaa. Toivoin aina, että kummi jotenkin huomaisi, ettei minulla ole hyvä olla ja näkisi myös vanhempieni käytöksen. Koulussa olin saanut opetuksen, että kummi on lapselle tuki ja elämän opettaja, elleivät vanhemmat välitä lapsesta. Kristilliset arvot olivat toissijaiset, ykkösenä oli selvitä kotioloista. Lahjat olisin vaihtanut luotettavaan ja turvalliseen aikuiseen, joka välittäisi henkisesti lapsesta. Kummi oli äidin valitsema lahjakone, joka piti äidille seuraa. Ei minulle kummi. 

Opin lapsuuden koettelemusten jälkeen, että itse ollessani aikuisena kummi, ilmaisen kummilapsilleni olevani aina heitä varten ja juttelen heidän kanssaan. Varatuki ja turva. Olen kummilapsia varten, en heidän vanhempiensa tarpeita varten.

Vierailija kirjoitti:

Minä vanhempana arvostan eniten aikaa mitä kummi käyttää lapseen. On se sitten kyläilyä ja lapsen huomioimista silloin, puistoilua tai niitä huvipuistoretkiä. Kummit on kyllä vieneet reissuillekkin lapsia. Ja pienimmän kummi ottaa mukaan aina vaikka kaikki lapset, jos vain haluavat mukaan. Meillä on kahden lapsen kummien valinta osunut nappiin ja kummit todella antavat aikaansa kummilapsilleen. Mutta keskimmäisen kummit valitettavasti ovat elämäntilanteidensa takia vähemmän tekemisissä. Onneksi kuitenkin muiden lasten kummit myös huomioivat tämän keskimmäisen.

Toivottavasti muistatte myös kummeja myös jouluna ja juhlapäivinä!

Myös myös myös!

Voi ap en olisi paremmin voinut sanoa!! Minun kummius on nyt vihdoinkin ohi, kun tenava sai rippikoulun käytyä! Ihanaa vapaus!!

Nykyaikana koko kummisysteemi on ihan käsittämätön. Siis muissa kuin uskonnollisissa piireissä. Kummiuden tarkoitus on ollut olla henkilö, joka antaa lapselle uskonnollista kasvatusta. Siis eräänlainen kirkon ja uskon "yhdyshenkilöaikuinen" lapsen elämässä, omien vanhempien lisäksi. Milloin siitä tuli lahja-automaatti? Olen itse ateisti, ja vastustan koko kummijuttua muissa kuin uskovaisissa perheissä, tai niissä perheissä, joille kirkko merkitsee jotain tärkeää. Kaikkein hölmöintä ovat nämä kirkkoon kuulumattomien kummileikit. 

Vierailija kirjoitti:

Myös myös myös!

Hehhehheh

Minulla on useampi kummilapsi ja harmittaa että kukaan heistä ei ole kovin läheinen minulle. Yhden lapsen syntymäpäiville minua ei ole kutsuttu sen jälkeen kun lapsi täytti kaksi vuotta vaikka muuten olemme tekemisissä. Kyllä se aika paljon vanhemmista on kiinni kuinka läheiseksi kummi pääsee. En asu samassa kaupungissa kenenkään kumminlapsen kanssa mutta jos vaan on kutsuttu niin menen paikalle. Itse olen yrittanyt pitää yhteyttä ja myös vanhempien kummilasten vanhemmille ehdottanut että he voivat myös tulla meille kylään mutta se on sivuutettu. Siis tarkoitan että voin ottaa lapset hoitoon tms. Lahjoja olen lähettänyt tai vienyt kaikille vieläkin vaikka osa lapsista on lähes täysi ikäisiä.

Ei sitä teihinkään aina olla tyytyväisiä.

"Aina ystävyys ei tosin kanna. Ylen kyselyyn vastanneista joka kymmenennellä oli katkennut suhde omaan kummilapseen. Riitautuminen vanhempien kanssa ja vastaajan oma ero olivat tärkeimmät syyt välien viilentymiseen. Viidennes vanhemmista ilmoitti pettyneensä lapsen kummivanhempiin."

http://yle.fi/aihe/artikkeli/2015/10/16/ylen-kysely-joka-viides-vanhemp…

Vierailija kirjoitti:

Ei sitä teihinkään aina olla tyytyväisiä.

"Aina ystävyys ei tosin kanna. Ylen kyselyyn vastanneista joka kymmenennellä oli katkennut suhde omaan kummilapseen. Riitautuminen vanhempien kanssa ja vastaajan oma ero olivat tärkeimmät syyt välien viilentymiseen. Viidennes vanhemmista ilmoitti pettyneensä lapsen kummivanhempiin."

http://yle.fi/aihe/artikkeli/2015/10/16/ylen-kysely-joka-viides-vanhemp…

Minusta tuntuu, että kummeille asetetaan välillä aika unelmahöttöisiä odotuksia. Vähän kuin tutustuessasi uuteen ystävään, alat rakennella päässäsi elokuvakohtauksia kaiken kestävästä ja sydäntä pakahduttavasta ystävyydestä tai seurustelun alussa alat kuvitella siitä tulevan vuosisadan rakkaustarina. Toki se on täysin ymmärrettävää, koska suurin osahan haluaisi tarjota lapselleen parasta ja toivoisi maailman parasta ja ihaninta kummia. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ihmettelen lukiessani näitä kuinka pienisieluisia ja pihejä ihmiset ovat. Kukaan ei ota huomioon miltä siitä KUMMILAPSESTA TUNTUU. Tärkeintä on raha. Kuvottavaa porukkaa. Vai oletteko tosiaan niin köyhiä että pari pakettia vuodessa on noin ylivoimaista?!

Voin omasta kokemuksesta kertoa mitä kummin lahjat saattaa lapselle merkitä.

Kummejani olivat isän sisko miehineen. Täti oli ilmeisesti aika sekopää, erosivat ja heidän hyvin pienet lapset jäivät isälleen (70-luvulla se ei ollut ihan tavallista) ja viinanhuuruisten vuosien jälkeen täti kuoli aika nuorena . Meidän porukat ja varsinkin mummo - siis kummisedän ex-anoppi - vihasivat tätä miestä yli kaiken. Kuitenkin hän kävi joka vuosi tuomassa minulle sen joulu- ja synttärilahjan. Olen syntynyt heti joulun jälkeen joten ainahan ne tuli ikäänkuin samassa paketissa, eikä meillä muutenkaan lahjoilla mässäilty ikinä. 

Olin tottunut siihen ettei koskaan ollut mitään omaa, vaatteet yms ostettiin ensin siskolle ja minä nuorempana sain sitten ne mitkä hänelle jäi pieniksi. Ne kummisedän tuomiset oli tarkoitettu just minulle! Se muuten aika etäiseksi jäänyt mies kävi kerran vuodessa vain minun vuoksi! 

Se merkitsi uskomattoman paljon pienelle ujolle maalaistytölle. Muuten olisin ollut vain siskon jatke, tehtykin kai vain siksi että siskolle piti saada seuraa.

Kummisetä kävi siihen saakka kun täytin 12-13v, sitten tuli kortti ja pieni rahalahja rippikouluikäiseksi. Muuten en ole häntä koskaan tavannut. Muutama vuosi sitten kuulin että hän elää vielä - pitäisi todella käydä kiittämässä kummeudesta.

Minun kummini lähetti aina syntymäpäivälahjan minulle, kun harvoin pääsi käymään. Lahjoja en osannut toivoa, olin kotona alistettu. Olin salaa iloinen kummin lahjoista. Äitini haukkui kummiani selän takana, se vaikutti minuun niin etten tavatessa uskaltanut puhua mitään kummille. Eikä kummikaan minuun kontaktia ottanut, äitini vei aina huomion. Kotiolosuhteeni olivat hirveät, henkistä ja fyysistä väkivaltaa. Toivoin aina, että kummi jotenkin huomaisi, ettei minulla ole hyvä olla ja näkisi myös vanhempieni käytöksen. Koulussa olin saanut opetuksen, että kummi on lapselle tuki ja elämän opettaja, elleivät vanhemmat välitä lapsesta. Kristilliset arvot olivat toissijaiset, ykkösenä oli selvitä kotioloista. Lahjat olisin vaihtanut luotettavaan ja turvalliseen aikuiseen, joka välittäisi henkisesti lapsesta. Kummi oli äidin valitsema lahjakone, joka piti äidille seuraa. Ei minulle kummi. 

Opin lapsuuden koettelemusten jälkeen, että itse ollessani aikuisena kummi, ilmaisen kummilapsilleni olevani aina heitä varten ja juttelen heidän kanssaan. Varatuki ja turva. Olen kummilapsia varten, en heidän vanhempiensa tarpeita varten.

Minulla on vähän tuontapainen kummilapsi. En todellakaan uskalla ottaa hänen kanssaan puheeksi mitään noin intiimiä, etenkin kun perhe ei ole lasu-kamaa vaan toinen vanhempi vaan on ailahteleva ja epäreilu ja toinen vähän liian heikko. Olen kuitenkin halunnut luoda lapselle kuvaa siitä, että aikuinen voi olla myös reilu ja vakaa ja kompensoinut lahjayllätyksin sitä materiavajetta, mitä hänelle on syntynyt. 

Omien kummieni kanssa olen käynyt syvällisimmät ja henkilökohtaisimmat keskustelut vasta aikuisena eikä minullakaan ole ajatusta kadota kummilasteni elämästä rippikoulun jälkeen elleivät itse tahdo katkaista välejä. 

Minulla on kaksi kummilasta...tai no, itseasiassa vain yksi, sillä ensimmäisen kummilapsen äidin, eli mun ex-kaverin kanssa meni välit poikki jo aikaa sitten. Hän oli juuri sellainen todella vaativa tapaus, jolle ei riittänyt mikään. Ennen lapsen syntymääkin oli luonteeltaan aika itsekäs ja usein oletti että kaikki pyörii hänen ympärillään. Kummilapsen syntymän myötä tämä vain yltyi. Olin tyhmä kun menin näissä olosuhteissa suostumaan kummiksi, mutta ei sitä jotenkin kehdannut kieltäytyä kun aina on toitotettu kuinka kunnia-asia se kummius oikein on (kertokaa, miten kummiudesta ylipäätänsä voi kieltäytyä ilman, että toinen loukkaantuu?). Kilttinä ja vastuuntuntoisena yritin huomioida ja suorittaa kummiuttani mahdollisimman hyvin, mutta tältä äidiltä sain yleensä kiitokseksi vain kiukuttelua ja mykkäkoulua. En kuulemma käy heillä tarpeeksi usein, en välitä jne. Lahjoista en saanut kiitosta. Suhde oli kaikilla tavoin yksipuolinen. Hassua oli myös se, että kohteli lapsensa toista kummia, miespuolista sellaista, ihan eri tavalla. Kun tää mieskummi kävi ensimmäisen kerran n. vuoteen leikkimässä tämän lapsen kanssa, niin ai että sitä hehkutusta riitti pitkälti. Ilmeisesti miehille on tässäkin asiassa eri vaatimukset.

Lopulta oli pakko päättää tämä ns. ystävyyssuhde ja sen mukana myös kummisuhde. Harmi sinänsä, lapsi oli kyllä ihana. Tän välirikon jälkeen olen kautta rantain kuullut, kuinka inhottavasti tein kummilastani kohtaan hylkäämällä tän kaverin perheineen. Ei käynyt hänellä sitten mielessä, että se oma käyttäytyminen saattoi ehkä vaikuttaa asiaan. Ironista sinänsä, että haluamalla lapselleen liian täydellisen kummin, hän itse pilasi lapseltaan tämän mahdollisuuden. 

Tämän jälkeen eräs toinen kaverini pyysi minua kummiksi. Olin kai saanut jonkinlaisen trauman tuosta edellisestä kummisuhteesta ja pelkäsinkin jo, että näinköhän tässä käy ystävyyssuhteelle samoin kun aikaisemminkin. Suostuin silti, kun tiesin tämän kaverin muutenkin paljon tasapainoisemmaksi ja mukavammaksi ihmiseksi yleensäkin. Ja ihan hyvin on mennyt. Lapsen vanhemmat ovat mukavia ja ymmärtäväisiä, eivät vaadi mitään ja suhteemme on vastavuoroinen. Näin sen pitäisi ollakin. 

Tulee kyllä sellanen olo että olen ihan totaalisen epäonnistunut elämässä, kun mua ei ole ikinä pyydetty kenenkään lapsen kummiksi. Oon jopa ollut vähän katkera kun edes sisko ei pyytänyt oman lapsensa kummiksi. Mutta kai mun pitäis olla vaan tyytyväinen että saan sijoittaa kaikki rahani itseeni.

Ei ole kyllä mitään mielenkiintoa ryhtyä kenenkään kummiksi.

Vierailija kirjoitti:

Minulla on kaksi kummilasta...tai no, itseasiassa vain yksi, sillä ensimmäisen kummilapsen äidin, eli mun ex-kaverin kanssa meni välit poikki jo aikaa sitten. Hän oli juuri sellainen todella vaativa tapaus, jolle ei riittänyt mikään. Ennen lapsen syntymääkin oli luonteeltaan aika itsekäs ja usein oletti että kaikki pyörii hänen ympärillään. Kummilapsen syntymän myötä tämä vain yltyi. Olin tyhmä kun menin näissä olosuhteissa suostumaan kummiksi, mutta ei sitä jotenkin kehdannut kieltäytyä kun aina on toitotettu kuinka kunnia-asia se kummius oikein on (kertokaa, miten kummiudesta ylipäätänsä voi kieltäytyä ilman, että toinen loukkaantuu?). Kilttinä ja vastuuntuntoisena yritin huomioida ja suorittaa kummiuttani mahdollisimman hyvin, mutta tältä äidiltä sain yleensä kiitokseksi vain kiukuttelua ja mykkäkoulua. En kuulemma käy heillä tarpeeksi usein, en välitä jne. Lahjoista en saanut kiitosta. Suhde oli kaikilla tavoin yksipuolinen. Hassua oli myös se, että kohteli lapsensa toista kummia, miespuolista sellaista, ihan eri tavalla. Kun tää mieskummi kävi ensimmäisen kerran n. vuoteen leikkimässä tämän lapsen kanssa, niin ai että sitä hehkutusta riitti pitkälti. Ilmeisesti miehille on tässäkin asiassa eri vaatimukset.

Lopulta oli pakko päättää tämä ns. ystävyyssuhde ja sen mukana myös kummisuhde. Harmi sinänsä, lapsi oli kyllä ihana. Tän välirikon jälkeen olen kautta rantain kuullut, kuinka inhottavasti tein kummilastani kohtaan hylkäämällä tän kaverin perheineen. Ei käynyt hänellä sitten mielessä, että se oma käyttäytyminen saattoi ehkä vaikuttaa asiaan. Ironista sinänsä, että haluamalla lapselleen liian täydellisen kummin, hän itse pilasi lapseltaan tämän mahdollisuuden. 

Tämän jälkeen eräs toinen kaverini pyysi minua kummiksi. Olin kai saanut jonkinlaisen trauman tuosta edellisestä kummisuhteesta ja pelkäsinkin jo, että näinköhän tässä käy ystävyyssuhteelle samoin kun aikaisemminkin. Suostuin silti, kun tiesin tämän kaverin muutenkin paljon tasapainoisemmaksi ja mukavammaksi ihmiseksi yleensäkin. Ja ihan hyvin on mennyt. Lapsen vanhemmat ovat mukavia ja ymmärtäväisiä, eivät vaadi mitään ja suhteemme on vastavuoroinen. Näin sen pitäisi ollakin. 

Minäkin olen miettinyt sitä, miten kummiudesta voi kieltäytyä ilman, että toinen pahoittaa mieltään tai suuttuu.

Kiva, että toisen kummilapsen kanssa on mennyt paremmin :) Vastavuoroisuus on se juttu, joka lasten ja vanhempien pitäisi muistaa.

Vierailija kirjoitti:

Tulee kyllä sellanen olo että olen ihan totaalisen epäonnistunut elämässä, kun mua ei ole ikinä pyydetty kenenkään lapsen kummiksi. Oon jopa ollut vähän katkera kun edes sisko ei pyytänyt oman lapsensa kummiksi. Mutta kai mun pitäis olla vaan tyytyväinen että saan sijoittaa kaikki rahani itseeni.

Onneksi voit muuten olla läheinen läheistesi lasten kanssa :) Minä aion jatkossa olla vain kiva täti, joka on ystävieni ja läheisimpien sukulaisteni lasten elämässä ilman kummin taakkaa - en siis halua enempää kummilapsia. Jos vanhemmille sopii, niin lapsiahan voi ottaa hoitoon muutenkin ja tehdä kaikkea kivaa ja olla yksi turvallinen aikuinen lapsen elämässä :)