Lue keskustelun säännöt.
Alue: Aihe vapaa
Miksiköhän olen aina ollut niin ei-tykätty, ei-toivottu ja yhdentekevä kaikille ympärilläni oleville / olleille ihmisille?
23.05.2017 |
Nopeasti vähän historiastani; sylivauvana isäni päätti ettei halua minua elämäänsä eli totaalihylkäys. Äiti yritti olla äiti, mutta jollain lailla häpeä au-lapsesta kuitenkin vaikutti kaikkeen. Isäpuoli suorastaan inhosi minua (tuli elämääni ollessani 3v), puhumattakaan hänen suvustaan. Olin häpeäpilkku. Kouluaikojen kaverit olivat kavereita silloin kun se heille parhaiten sopi, mutta minulle oli aina helppo tehdä ohareita ym. loukkaavia asioita. Jonkun verran kiusattiin. Myöhemmin teininä (kasvoin yllättäen kauniiksi) maineeni mustattiin ja loattiin. Olin aika hylkiö kotikaupungissani.
Tänä päivänä sama jatkuu, vaikka olen aikuinen nainen, hyvä koulutus, hyvä työpaikka, perhe (avioliitossa ja 2 lasta). Kohtaan jatkuvasti torjutuksi tulemista, hylkäämisiä, non-verbaalista viestiä siitä miten ei-toivottu olen. Minulle voi sanoa mitä tahansa, monet tuntuvat ajattelevan näin. Kohtaan esimerkiksi paljon sellaista, että ystävät puhuvat niistä PARHAISTA ystävistään minulle eli alleviivaavat etten minä ainakaan sellainen ole. Koen sen hyvin loukkaavana.
Olen hyväkäytöksinen, nöyrä, kuulemma hauskaa seuraa ja mukaudun helposti. En ole vaatimassa koko ajan jotain itselleni. Miksi törmään aina uudelleen ja uudelleen tähän samaan kuvioon - älä vaan kuvittele itsestäsi yhtään mitään! Minut on töötätty maan rakoon niin monen monituista kertaa, että en jaksa edes enää laskea. Vaikka menisin ihan uutena ja avoimin mielin täysin vieraaseen porukkaan, törmään hyvin pian samaan ilmiöön kuin aina, joten vian täytyy olla minussa.
Ainoat ihmiset maailmassa, jotka minua arvostavat ja rakastavat ovat minun lapset ja mies. Heitä varten elän.
Kommentit (131)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vielä jatkoa edelliseen; esimerkiksi 2-kymppisenä olin kahdessa perheessä hoitamassa lapsia opiskelun ohella. Lapset pitivät minusta aivan hirvittävästi ja vanhempansa tiesivät sen. Tein minimipalkalla töitä, olin tunnollinen ja luotettava. Kummassakin perheessä koin aivan uskomatonta riistoa (eivät tienneet toisiaan nämä perheet eli oli sattumaa).
Toisessa esimerkiksi vanhemmat keittelivät kahvia ja sanoivat minulle "me otetaan tästä yhdet ja sitten toiset kupit, jos siihen jää jotain niin voit sitten ottaa sinäkin". Molemmissa pimitettiin siitä pienestä palkasta mitä työstä sain. En voinut mennä toisen perheen kyydissä naapurikaupunkiin illalla, vaikka tein heillä päivän töitä. Minun piti mennä bussilla (autossa olisi siis ollut tilaa). Kaikenlaista kyykyttämistä oli. Enkä taatusti tehnyt mitään ikävää tai provosoinut tuota käytöstä. Jäin vain miettimään, miksi...?
Jos olet kohdannut poikkeuksellisen paljon assholeja? Niitä on kaikkialla. Epäilen, että itselläni on käynyt sama ku koko ajan hituttaa kaikki.
Minä olen ihan samanlainen. Olen ollut lapsesta saakka. Minulla on ihan samat taustat kuin sinullakin, isää en ole koskaan tavannut, isäpuoli vihasi, koulussa kiusattiin.
Olen aina ystävällinen ja avoin muita kohtaan, alku menee aina hyvin, mutta jossain vaiheessa minut vain työnnetään pois. En tiedä mikä minussa on niin rasittavaa. Alkuun aina kehutaan maasta taivaaseen, kun olen niin hieno ja ihana ihminen.
En ole takertuvainen, olen itseasiassa ujo ottamaan kontakia koska pelkään ajavani ihmiset pois olemalla liian innokas. Olen aina positiivisella ja iloisella mielellä mukana, jos joku ehdottaa jotain. Kotini ovet ovat aina avoinna jos joku kaipaa seuraa, olen valmis kuuntelemaan ja lohduttamaan.
Silti olen aina yksin. :/ Kaverit tulevat ja menevät, minulla ei ole yhtään ystävää joka olisi pysynyt rinnallani vuosien ajan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sinä löydät ne ja ne löytää sinut. Se on vastavuoroinen suhde. Miten miehesi näkee asian? Tai sisaruksesi? Sukulaiset? Ovatko he samaa mieltä kanssasi?
Jos olette onnellisia ja onnellisessa asemassa elämässä ja kaiken lisäksi mukavia: Ei ihmiset siedä sellaista! Kivempi olla kaveri jollekin, jolla menee päin persettä. Niin se monilla vaan on.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Minä olen ihan samanlainen. Olen ollut lapsesta saakka. Minulla on ihan samat taustat kuin sinullakin, isää en ole koskaan tavannut, isäpuoli vihasi, koulussa kiusattiin.
Olen aina ystävällinen ja avoin muita kohtaan, alku menee aina hyvin, mutta jossain vaiheessa minut vain työnnetään pois. En tiedä mikä minussa on niin rasittavaa. Alkuun aina kehutaan maasta taivaaseen, kun olen niin hieno ja ihana ihminen.
En ole takertuvainen, olen itseasiassa ujo ottamaan kontakia koska pelkään ajavani ihmiset pois olemalla liian innokas. Olen aina positiivisella ja iloisella mielellä mukana, jos joku ehdottaa jotain. Kotini ovet ovat aina avoinna jos joku kaipaa seuraa, olen valmis kuuntelemaan ja lohduttamaan.
Silti olen aina yksin. :/ Kaverit tulevat ja menevät, minulla ei ole yhtään ystävää joka olisi pysynyt rinnallani vuosien ajan.
Voisi olla minun kirjoittamani teksti.
Minulla on myös lupaavia alkuja vaikka kuinka! Sellaista sydänystävä -materiaalia. Sitten jotain tapahtuu ja selät kääntyvät. En osaa sanoa mitä se on tai miksi näin käy. Ehkä yritän liikaa? En minäkään ole takertujatyyppi, olen aina joutunut pärjäämään omillani, jo hyvin pienestä, joten se sujuu kyllä. En tarvitse ketään, mutta kaipaan.
Vierailija kirjoitti:
Jos olet kohdannut poikkeuksellisen paljon assholeja? Niitä on kaikkialla. Epäilen, että itselläni on käynyt sama ku koko ajan hituttaa kaikki.
Ilmeisesti näin. Ainakin olen kohdannut todella kurjasti käyttäytyviä ihmisiä.
Lapsena ei ollut ainuttakaan luottoaikuista, oli vain elämän laitamilla häilyviä hahmoja, jotka yrittivät tai olivat yrittämättä.
Aikuisena kohtasin isäni (etsin hänet käsiini ja sanoin haluavani tavata). Tapasimme sitten minun toiveesta. Hänkään ei juuri välittänyt, jonkinlainen häpeä huokui hänestäkin. Kipeimmältä tuntui se, ettei hän välittänyt lapsistanikaan, isovanhemmuus ei ollut minkään arvoista (muita lapsenlapsia ei ole eikä tule).
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Sinä löydät ne ja ne löytää sinut. Se on vastavuoroinen suhde. Miten miehesi näkee asian? Tai sisaruksesi? Sukulaiset? Ovatko he samaa mieltä kanssasi?
Äiti kieltää asian. Olen puhunut hänelle tästä lapsuudesta saakka, isäpuoli ja suku inhoavat minua - miksi. Hän on kieltänyt että näin olisi. Siskopuoli myös kiemurtelee pois kun asia tulee puheeksi. Menee marttyyriksi "minkä miiiiiinä sille voin" tyyliin. Ei halua nähdä ahdinkoani lapsuudessa, kun hänellä oli asiat aika erilailla.
Älä anna itseäsi pompotella? Ole ystävällinen mutta älä kaikilta kaikkea paskaa ota niskaan vaan ole jämäkkä, pidä puolesi tai liukene vaikka paikalta joskus jos tosi röyhkeästi joku yrittää kohdella?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen vaan keittiöpsykologi mutta tuli mieleen itseään toteuttava ennuste. Odotatko että kohta sua taas kohdellaan huonosti? Vai odotatko ihan tavallisen kunnioittavaa ja tasa-arvoista kohtelua?
Avainsana on äiti.
Kannat edelleen äitisi kokemaa häpeää "pahoista teoistaan" eli sinun syntymästäsi.
Isällä ei ole niin merkitystä, isyys on aina absurdia, ainakin vauva- ja pikkulapsivaiheessa.
Sinä olet arvokas, tiedostava ihminen, joka miettii, miltä muista tuntuu, eikä jyrää eteenpäin talloen muuta jalkoihinsa.
Onneksi juuri sinä saat kasvattaa omat lapsesi, joille ei koskaan tule sellaista taakkaa kuin sinulle itsellesi.
Pahin syntymälahja lapselle, oikeastaan kirous,
on se, että häntä syytetään siitä että hän syntyi. Tämä vahingoittaa lasta pysyvästi, ellei hänellä ole vierellään äitiä, joka hyväksyy ehdoitta hänen olemassaolonsa.
Ei äidinrakkaus ole rakettitiedettä.
Se on vain hyväksyntää, läsnäoloa, yhdessä tekemistä, olemista ja menemistä.
Sinun kohdallasi tuhoavin oli se mustasukkainen ja pahansuopa isäpuoli, kuten usein näissä tarinoissa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minulla on samanlaista. On myös samantyylinen tausta, ja suku josta ei löytynyt yhtään välittävää aikuista. Itse asiassa minulla ei ole koskaan ollut elämässäni aikuista johon luottaa. Äiti lähti, isä löysi uuden naisen joka vihasi minua. Isä kieltää kaiken ja syyttää minua siitä että äitipuoli ei halua nähdä minua.
Tutustun helposti ihmisiin, mutta kukaan ei koskaan jää. Käy jopa niin, että ympärilläni ystävystytään ja minä jään ulkopuolelle. Juuri viikonloppuna kuulin juhlista, johon minua ja miestä ei oltu kutsuttu. Vaikka minä olin se, joiden kautta muut tutustuivat toisiinsa.
Viime aikoina olen miettinyt, etten jaksa tätä enää. Kaipaan ystäviä elämääni, ihmisiä joiden kanssa tehdä asioita. Mutta ei niin ei.
En takerru, en ole negatiivinen... vähän aikaa yritin olla "avoin" että juu kyllä minuakin äitinä väsyttää jne. mutta sen sijaan että toinen olisi sanonut jotain kannustavaa kuten itse aina sellaiseen sanon, sainkin vastaani pelkän hiljaisuuden. Olo oli jotenkin nolo ja pettynyt. Että taas tätä. Ihan sama mitä sanon, ketään ei kiinnosta. Kehujakaan en koskaan saa muilta. Joku puolitutun uusi kampaus kehutaan tälle kasvotusten, minun uudesta hiusväristäni ei kukaan sano mitään.
Voin samaistua Ap:n aloitukseen, mutta minulla ei ole elämässäni mitään pysyvää. Ei ole työpaikkaa, miestä, lapsia, ketään läheisiä. Kohta alkaa olemaan liian myöhäistä hankkia perhettä. En tiedä, miksi olen niin epäsuosittu myös miesten keskuudessa. Moni on kuitenkin kehunut kauniiksi ja vartaloani muodokkaaksi. Luoteeltanikin olen nöyrä, helposti innostuva, kaikille ystävällinen. Olin epätoivottu ja koulukiusattu. Opiskelin itselleni kuitenkin pari korkeakoulututkintoa. Työpaikoilla olen myös ollut epätoivottu, joutunut irtisanotuksi monta kertaa. En ymmärrä, kun en kelpaa kellekään enkä mihinkään. Taas tämänkin vapun ollut vain yksin, vaikka lähtisin heti mukaan juomaan skumppaa, bilettämään ja keskustelemaan henkeviä, jos joku pyytäisi. Itse en enää jaksa pyytää, kun tulen kerta toisensa jälkeen torjutuksi :(
Sama täällä, minua jopa poistettiin netti ryhmistä koska en miellytä.
Vierailija kirjoitti:
Voin samaistua Ap:n aloitukseen, mutta minulla ei ole elämässäni mitään pysyvää. Ei ole työpaikkaa, miestä, lapsia, ketään läheisiä. Kohta alkaa olemaan liian myöhäistä hankkia perhettä. En tiedä, miksi olen niin epäsuosittu myös miesten keskuudessa. Moni on kuitenkin kehunut kauniiksi ja vartaloani muodokkaaksi. Luoteeltanikin olen nöyrä, helposti innostuva, kaikille ystävällinen. Olin epätoivottu ja koulukiusattu. Opiskelin itselleni kuitenkin pari korkeakoulututkintoa. Työpaikoilla olen myös ollut epätoivottu, joutunut irtisanotuksi monta kertaa. En ymmärrä, kun en kelpaa kellekään enkä mihinkään. Taas tämänkin vapun ollut vain yksin, vaikka lähtisin heti mukaan juomaan skumppaa, bilettämään ja keskustelemaan henkeviä, jos joku pyytäisi. Itse en enää jaksa pyytää, kun tulen kerta toisensa jälkeen torjutuksi :(
Sama juttu, paitsi en ole kaunis ja miehet kohtelee yhtä huonosti kuin naisetkin.
Olen joskus miettinyt samaa, että mikä tekee minusta sellaisen, että minut voi esim. porukassa jutellessa ohittaa täysin noteeraamatta, kun sanon jotain. Kuin olisin näkymätön. Minuun myös suhtaudutaan ikäänkuin humoristisesti ja minulle näyttää olevan jotenkn helppoa alkaa vitsikkäästi kettuilemaan. En näe, että muille tehtäisiin samaa. Ilmeisesti annan itsestäni huomaamattani jotain sellaista ulos, jonka vuoksi käytös on tällaista.
Voiko joku joka kohtelee joitakin ihmisiä kuten ketjussa on mainittu, selittää mistä se johtuu? Varmaan tunnistat kaltaisiamme ihmisiä tutuista työpaikalla tai harrastuksissa tai lasten kavereiden vanhemmissa tms?
Alue: Aihe vapaa
Ehkä susta huokuu jotenkin sellainen, et sua voi kohdella noin. Kuulostaa vähän tutulta, nimittäin :/
Toinen vaihtoehto on, että tuo on sun omassa päässäsi. Etsit merkkejä tarkoitushakuisasti.