"Ero lapsenlapsesta on kuolemaakin pahempi"

Jos se on pahempi kuin kuolema, niin eikö sitten olisi ihan sama kuolla pois?

Minä voin kertoa mikä on pahempi kuin ero lapsenlapsesta: se että joutuu sietämään henkistä ja fyysistä väkivaltaa omien vanhempien kohdalta, ja vielä eron jälkeenkin korjaamaan aiheutettua vahinkoa, jopa loppuikänsä. Kukaan ei päädy tällaiseen tilanteeseen omilla valinnoillaan ja teoillaan.

Voin myös kertoa mikä on pahempi kuin kuolema: oman lapsen kuolema.

Molemmat näistä olen kokenut.

Marttyyri-isovanhemmat.

Oma äitini manipuloi kaikkia, puhuu lähisuvulleni aina minusta todella julmaan sävyyn, esimerkiski "Meidän ___ sai kunnon pikkuvauva kohtauksen ja piti juosta äidin helmoihin itkemään!" naureskeli koko suvun edessä, sukuillallisen alussa. Kaikki menivät vähän vaikeiksi, ihmettelivät varmaan, mistäs tuo nyt tuli ja mihin se edes liittyi, kun tuli niin yllättäen.

Itse olin luottamuksellisesti äidille yrittänyt puhua, kun oli parisuhdekriisi päällä, pettämisepäilyjä ja itsellä todella rankkaa. Itkin, kuten uskon että moni muukin siinä tilanteessa itkisi.

Tätä on ollut koko elämäni, olen aina ollut se maalitaulu. "Katsokaa "erikaa(nimimuutettu)", se suuttui!! KATSOKAA HAHAHAHA voi että jaksoi suuttua!!"

ja sitten koko perhe nauraa, toiselle kun itkettää.

En ikinä halua lapseni joutuvan kokemaan samaa, enkä näinollen koskaan halua lastani hänelle hoitoon viedä. Perhepäivälliset ok, minne tulee kaikki muutkin. Hirveää olisi, jos hänellä olisi vielä valta viedä minut oikeuteen siitä, että yritän suojella lastani häneltä.

No, mun äiti, lasten mummu suuttui useampi vuosi sitten ihan typerästä asiasta. Ei ole neljään vuoteen noteerannu lapsenlapsiaan. Nuorimmat eivät edes tiedä että niillä on toinenkin mummu. Ei edes korttia lähettänyt näinä vuosina, nuorinta joka 3v ei ole ikinä tavannut edes. Joten hänen kohdallaan tuskin kuolemalta ainakaan tuntuu.

Samaa mieltä kuin ap. Meillä mies on katkaissut välit vanhempiinsa eikä halua lapsiaankaan sinne päästä. Vanhempansa toki puhuvat siitä kuinka hirveitä me olemme, mutta totuus on ihan muuta.

Jo omassa lapsuudessaan mies on kokenut henkistä laiminlyöntiä ja äitinsä kanssa joutunut olla itse aikuinen, esim. riitatilanteissa äitinsä on aloittanut mykkäkoulun joka katkeaa vasta kun lapsi (mieheni) pyytää anteeksi. Kun saimme ensimmäisen lapsemme, isovanhempien suunnalta oli järkyttävää asioihin puuttumista johon ei auttanut mikään. Kyseenalaistettiin kaikki meidän kasvatustavat ja piiloviittuiltiin. Kerran vuodessa erehdymme käymään heidän luonaan ja joka kerta ladellaan pitkä lista, mitä kaikkea meidän pitäisi tehdä ja keiden kaikkien luona käydä kylässä. Sitten alkaa haukkuminen kun emme ikinä käy ja pitäisi meidän antaa heidän olla lastenlastensa kanssa.

No eihän me siellä haluta käydä eikä mies luota heihin sen vertaa, että uskaltaisi lapsia antaa keskenään sinne kylään. Tätä epäluottamusta tukee esim. se että niinä kertoina kun lapsi vauvaikäisenä on ollut muutaman tunnin heillä hoidossa, häntä on salaa viety kaikenmaailman kaukaisille sukulaisille näytille.

Joissakin Yhdysvaltain osavaltioissa isovanhemmilla on joitakin oikeuksia, ja englanninkielisiä palstoja lukiessani olen sitä paljon kauhistellut. Siellä voi henkisesti väkivaltaiset isovanhemmat viedä vanhemman oikeuteen, yrittää esittää siellä olevansa mitä parhaimpia kultaisia ihmisiä, ja saada tapaamisoikeudet.

Aina niitä lukiessani olen ollut onnellinen, että Suomi on vielä valtio, joka ymmärtää maalaisjärjen päälle, ja sen, että VANHEMPI on vastuussa lapsestaan (ja näinollen myös ainoa, jolla on lapseen oikeus), ei isovanhemmat.

Vierailija kirjoitti:

Joissakin Yhdysvaltain osavaltioissa isovanhemmilla on joitakin oikeuksia, ja englanninkielisiä palstoja lukiessani olen sitä paljon kauhistellut. Siellä voi henkisesti väkivaltaiset isovanhemmat viedä vanhemman oikeuteen, yrittää esittää siellä olevansa mitä parhaimpia kultaisia ihmisiä, ja saada tapaamisoikeudet.

Aina niitä lukiessani olen ollut onnellinen, että Suomi on vielä valtio, joka ymmärtää maalaisjärjen päälle, ja sen, että VANHEMPI on vastuussa lapsestaan (ja näinollen myös ainoa, jolla on lapseen oikeus), ei isovanhemmat.

Tämä olisi varmaan aika monen vanhemman painajainen.

Kertookaa muuten mistä ihmeestä johtuu tämä nykyajan ilmiö että tuoreita vanhempia pidetään osaamattomina ja virlä liian nuorina vaikka olisi esikoisen saanut kypsässä 26 vuoden iässä? Pitää sitten yrittää puuttua kaikkeen ja lytätä tuoreen äidin vanhemmuus jo synnäriltä lähtien viemällä vauda äidiltä ja lässyttämällä sille kuin omalleen?

Tuli tässä mieheen aiheeseen liittymättömästi; oletetaan että pariskunnalla on vain yksi lapsi, aikuinen poika joka ei halua omia lapsia. Jollain lomareissullaan toisella puolen Suomea tai jopa toisessa maassa pökkäisee lomaromanssinsa paksuksi, saa tietää lapsen syntymästä muttei halua olla lapsen kanssa missään tekemisissä eikä suostu antamaan isovanhemmilleen lapsen äidin yhteystietoja.

Onko isovanhemmilla tällaisessa tapauksessa minkäänlaisia oikeuksia tai mahdollisuuksia saada yhteyttä lapsenlapseensa? Varmaan vaikuttaa onko isyys tunnustettu vai ei?

Sori ot. :D

Onnellisi lapset, joilla on mummit ja papat vanhempien lisäksi turvanaan.

Vierailija kirjoitti:

Oma äitini manipuloi kaikkia, puhuu lähisuvulleni aina minusta todella julmaan sävyyn, esimerkiski "Meidän ___ sai kunnon pikkuvauva kohtauksen ja piti juosta äidin helmoihin itkemään!" naureskeli koko suvun edessä, sukuillallisen alussa. Kaikki menivät vähän vaikeiksi, ihmettelivät varmaan, mistäs tuo nyt tuli ja mihin se edes liittyi, kun tuli niin yllättäen.

Itse olin luottamuksellisesti äidille yrittänyt puhua, kun oli parisuhdekriisi päällä, pettämisepäilyjä ja itsellä todella rankkaa. Itkin, kuten uskon että moni muukin siinä tilanteessa itkisi.

Tätä on ollut koko elämäni, olen aina ollut se maalitaulu. "Katsokaa "erikaa(nimimuutettu)", se suuttui!! KATSOKAA HAHAHAHA voi että jaksoi suuttua!!"

ja sitten koko perhe nauraa, toiselle kun itkettää.

En ikinä halua lapseni joutuvan kokemaan samaa, enkä näinollen koskaan halua lastani hänelle hoitoon viedä. Perhepäivälliset ok, minne tulee kaikki muutkin. Hirveää olisi, jos hänellä olisi vielä valta viedä minut oikeuteen siitä, että yritän suojella lastani häneltä.

Täällä samaa. Vähätellään muiden tunteita, nolataan ja pilkataan.

Yrittää tehdä tätä myös lapselleni (tosi tervettä sanoa itsensä loukanneelle kaksivuotiaalle, ettei noin isot pojat enää itke). "Mitäs sinä naurat?" kysytään ja tekonauretaan päälle kun lapsi itkee. Vanhempien yli yritetään kävellä jatkuvasti joka asiassa, ja tarkoituksella aiheutetaan lapselle pahaa mieltä, jotta päästään valittamaan lapselle että "kun sun tyhmä äitis kieltää".

Sitten uhriudutaan ja valitetaan kuinka lapsenlapsia ei saada hoitoon ja haukutaan toiset isovanhemmat yhteisille tuttaville.

Vedin rajat ja pysyn niissä. Tällä hetkellä ollaan tosi vähän tekemisissä, ja hyvä niin.

Näinhän se on isovanhempiakin on niitä kilttejä ja sitten on hirviöitä. Siihen keskellekkin riittää porukkaa.

Ero viinasta on kuolemakin pahempi on meilläoäin tilanne. 

Isoisä saa juoda rauhassa, lapsia suojelen kärtyiseltä juopolta. 

Toivottavasti isoisä pian kuolee.

Hyvää henkisesti tervettä isovanhempaa ei eroteta lapsenlapsestaan.

Minun äitini on henkisesti sairas, epävakaa ja vaarallinen narsisti. Tasan ei saastuta enää lapsenlapsiaan.

Vanhempiakin on erilaisia.

Niin... Joillekin isovanhemmille alkoholi on kovin tärkeä asia. Ongelmaa ei omasta mielestä ole. Ilman pystyisi kuulemma ihan hyvin olemaan, jos haluaisi. Ongelma vain kun ei tunnu haluavan olla ilman... On kyllä päällepäin siisti, työssäkäyvä ihminen, eikä sitä hänestä ehkä heti uskoisi. "Jotain iloa pitää elämässä olla". Saa kuulostamaan kuin olisi minun vikani, että juo eikä hänen elämässään ole muita iloja, kun ei lastanikaan näe?

Jotkut isovanhemmat myös uhkailee omia lapsiaan itsemurhalla. Heittää, että "tekis mieli hypätä junaradalle". Jälkikäteen asiasta sanottaessa, korjailee, että "en mä sillä oikeasti mitään tarkoittanut, en ikinä voisi tehdä niin"... Mistä tiedän, ettei lapsenlapselleenkin puhuisi tuollaisia, jos omalle lapselleenkin saattaa niin sanoa? Vaikkei mitään tarkoitakaan tuollaisilla...

Puolisonsa kanssa saattaa riidellä kovaan ääneen ja alkaa ykskaks raivota jostain asiasta.

Sitten vielä tähän päälle nämä muut vanhempien lyttäämiset ja ylikävelyt... Ja jos ja kun niistä sanot, niin "en minä millään pahalla tarkoita".

Antaisin mitä vain, jos tämä vanhempani olisi ns. normaali ihminen ja lapsellani olisi myös minun puolelta ihana isovanhempi ja minulla minua henkisesti tukeva vanhempi, joka tsemppaisi vanhemmuudessani. Mutta aina se ei mene kaikilla niin. Minä uskon siihen, että vaikka hyvät isovanhemmat onkin ehdottomasti rikkaus, niin kaikki isovanhemmat ei automaattisesti ole hyviä ja kultaisia ihmisiä, vaikka he itsensä sellaisena näkisivätkin. Joskus vanhemman täytyy suojella lasta tämän omalta isovanhemmalta lapsen parhaaksi. Siinä joutuu laittamaan sen isovanhemman tunteet kakkoseksi. :-( Minunkin vanhempani on varmaan mennyt vain enemmän sekaisin tästä kaikesta. Kirjoittelee viestejä "miten EN VOI ymmärtää tätä", "MITÄ olen tehnyt ansaitakseni tällaisen kohtelun", "Toivon sydämestäni, että ette koskaan joudu kokemaan samaa hirveää kohtaloa" (miten muuten tämän käsitätte, onko tämä sellaista marttyyrisyyllistystä ja tavallaan toivoo, että meillekin kävisi näin aikanaan?), vaikka monta kertaa on puhuttu ja selitetty. Hän on varmaan jossain tilassa, missä ei oikeasti voikaan ymmärtää? Ihmismieli suojelee itseään näin, ettei särkyisi pirstaleiksi? Tämä ei ole hyvä vaihtoehto, mutta kahdesta pahasta se vähemmän paha. Vaikka ainakin luulen tekeväni oikein, on minulla silti kova syyllisyys. Ajanko hänet lopullisesti rappiolle? Onko minun syyni, jos hän joskus ajautuu juomaan enemmän ja kuolee? Tiedän, ettei ole, mutta silti tuntuu, että tavallaan on. Itsesyytöksiä ja epäilyksiäkin tulee ajoittain. Onko tämä nyt oikein varmasti? Olenko sittenkin vain joku mielensäpahoittajanirppanokka, joka ei kykene aikuismaisesti puhumaan asioista? Toisaalta tuntuu, että vaikka miten puhuisin, niin ei se auta. Vanhempani aina vain sanoo, että ei tarkoita mitään. Siitäkin tulee kyllä aina hassu olo. Voinko käsittää näin paljon asioita väärin, että olemme ajautuneet tähän pisteeseen? Mutta ei tällainen oman lapsensa (ja itsensä) suojelureaktio kai ihan tyhjänpäiväisistä väärinkäsityksistä synny? Kun tuntuu, että haluaisi vain yrittää elää ja kasvattaa lapsensa rauhassa ilman mitään henkistä väkivaltaa ym.

Oho, tulipas tästä romaaniavautuminen...

Omat vanhemmat on juoppoja ja miehen äiti pojastaan mustasukkainen päällepäsmäri, et ei ihan hyvin mene.

Sitten sekin tuntuu olevan nykyajan ilmiö että nämä isovanhemmat ei kestä yhtään jos lapsi itkee ja väittää ettei heidän aikanaan vauvat itkenyt. Minun äitini käy hermoille kun aina tekee niin ison numeron jos vauvani itkee ja koettaa tunkea väliin heti haukkana ja ihmettelee kovasti ja keksii kaikenlaisia outoja selityksiä kuten että varmaan pitää kylvettää taas kun onhan se paha olla likaisena, kun kyse oli ihan normaalista väsymysitkusta. Olen koettanut puhua sille että monet vauvat itkee enemmänkin ja se on normaalia mutta aina alkaa sama show ja siihen olennaisesti kuuluu se että hänen täytyy se vauva viedä minulta koska hän osaa kaiken ja oikein koettaa näytellä että hän on niin äidillinen että.

Kumminkin muistan sen kuinka hän minua taaperona jo nöyryytti ja alisti muun muassa siitä itkemisestä ja pilkkasi aina jos joku harmitti.

Vierailija kirjoitti:

Niin... Joillekin isovanhemmille alkoholi on kovin tärkeä asia. Ongelmaa ei omasta mielestä ole. Ilman pystyisi kuulemma ihan hyvin olemaan, jos haluaisi. Ongelma vain kun ei tunnu haluavan olla ilman... On kyllä päällepäin siisti, työssäkäyvä ihminen, eikä sitä hänestä ehkä heti uskoisi. "Jotain iloa pitää elämässä olla". Saa kuulostamaan kuin olisi minun vikani, että juo eikä hänen elämässään ole muita iloja, kun ei lastanikaan näe?

Jotkut isovanhemmat myös uhkailee omia lapsiaan itsemurhalla. Heittää, että "tekis mieli hypätä junaradalle". Jälkikäteen asiasta sanottaessa, korjailee, että "en mä sillä oikeasti mitään tarkoittanut, en ikinä voisi tehdä niin"... Mistä tiedän, ettei lapsenlapselleenkin puhuisi tuollaisia, jos omalle lapselleenkin saattaa niin sanoa? Vaikkei mitään tarkoitakaan tuollaisilla...

Puolisonsa kanssa saattaa riidellä kovaan ääneen ja alkaa ykskaks raivota jostain asiasta.

Sitten vielä tähän päälle nämä muut vanhempien lyttäämiset ja ylikävelyt... Ja jos ja kun niistä sanot, niin "en minä millään pahalla tarkoita".

Antaisin mitä vain, jos tämä vanhempani olisi ns. normaali ihminen ja lapsellani olisi myös minun puolelta ihana isovanhempi ja minulla minua henkisesti tukeva vanhempi, joka tsemppaisi vanhemmuudessani. Mutta aina se ei mene kaikilla niin. Minä uskon siihen, että vaikka hyvät isovanhemmat onkin ehdottomasti rikkaus, niin kaikki isovanhemmat ei automaattisesti ole hyviä ja kultaisia ihmisiä, vaikka he itsensä sellaisena näkisivätkin. Joskus vanhemman täytyy suojella lasta tämän omalta isovanhemmalta lapsen parhaaksi. Siinä joutuu laittamaan sen isovanhemman tunteet kakkoseksi. :-( Minunkin vanhempani on varmaan mennyt vain enemmän sekaisin tästä kaikesta. Kirjoittelee viestejä "miten EN VOI ymmärtää tätä", "MITÄ olen tehnyt ansaitakseni tällaisen kohtelun", "Toivon sydämestäni, että ette koskaan joudu kokemaan samaa hirveää kohtaloa" (miten muuten tämän käsitätte, onko tämä sellaista marttyyrisyyllistystä ja tavallaan toivoo, että meillekin kävisi näin aikanaan?), vaikka monta kertaa on puhuttu ja selitetty. Hän on varmaan jossain tilassa, missä ei oikeasti voikaan ymmärtää? Ihmismieli suojelee itseään näin, ettei särkyisi pirstaleiksi? Tämä ei ole hyvä vaihtoehto, mutta kahdesta pahasta se vähemmän paha. Vaikka ainakin luulen tekeväni oikein, on minulla silti kova syyllisyys. Ajanko hänet lopullisesti rappiolle? Onko minun syyni, jos hän joskus ajautuu juomaan enemmän ja kuolee? Tiedän, ettei ole, mutta silti tuntuu, että tavallaan on. Itsesyytöksiä ja epäilyksiäkin tulee ajoittain. Onko tämä nyt oikein varmasti? Olenko sittenkin vain joku mielensäpahoittajanirppanokka, joka ei kykene aikuismaisesti puhumaan asioista? Toisaalta tuntuu, että vaikka miten puhuisin, niin ei se auta. Vanhempani aina vain sanoo, että ei tarkoita mitään. Siitäkin tulee kyllä aina hassu olo. Voinko käsittää näin paljon asioita väärin, että olemme ajautuneet tähän pisteeseen? Mutta ei tällainen oman lapsensa (ja itsensä) suojelureaktio kai ihan tyhjänpäiväisistä väärinkäsityksistä synny? Kun tuntuu, että haluaisi vain yrittää elää ja kasvattaa lapsensa rauhassa ilman mitään henkistä väkivaltaa ym.

Oho, tulipas tästä romaaniavautuminen...

Tiedän niin tuon tunteen. Alkoholistit on mestareita syyllistämään! Ei niiden kanssa pysty olemaan.

Äiteni juuri on ryypännyt ja ryypännyt ja terveys reistaa ja kaikki huonosti ja selkääkin särkee.. Viinapiruja päälle.. Sit ihmettelee miks ei käydä siellä. Soittelee keskellä yötä vaikka meillä pieni vauva ja kun tietää että mulla vaikka täällä lapsen synttärit ja touhua niissä, soittelee ja jaarittelee jostain kaupan mainoksesta.. Heillä on se minä minä minä niin vahvana

Sodan jälkeen syntyneet on kyllä itsekkäin ikäluokka. Näiden lapset sysättiin isovanhemmille hoitoon, mutta isovanhemmuus näitä itseä harvoin oikeasti kiinnostaa. Ei viitsitä auttaa lasten hoidossa, koska 'itse omatkin lapset kasvatettiin'. Mutta kun ei kasvatettu. Sitten on näitä säälittäviä valittajia, kuten aloituksen linkin sisältämä kirjoitus, jotka ei näe mitään hyvää omissa lapsissa. Ja tällaisille tunnevammaisille pitäisi vielä saada oikein oikeudet lapsen lapsiin. Huh