"Ero lapsenlapsesta on kuolemaakin pahempi"

Vierailija kirjoitti:

Sitten sekin tuntuu olevan nykyajan ilmiö että nämä isovanhemmat ei kestä yhtään jos lapsi itkee ja väittää ettei heidän aikanaan vauvat itkenyt. Minun äitini käy hermoille kun aina tekee niin ison numeron jos vauvani itkee ja koettaa tunkea väliin heti haukkana ja ihmettelee kovasti ja keksii kaikenlaisia outoja selityksiä kuten että varmaan pitää kylvettää taas kun onhan se paha olla likaisena, kun kyse oli ihan normaalista väsymysitkusta. Olen koettanut puhua sille että monet vauvat itkee enemmänkin ja se on normaalia mutta aina alkaa sama show ja siihen olennaisesti kuuluu se että hänen täytyy se vauva viedä minulta koska hän osaa kaiken ja oikein koettaa näytellä että hän on niin äidillinen että.

Kumminkin muistan sen kuinka hän minua taaperona jo nöyryytti ja alisti muun muassa siitä itkemisestä ja pilkkasi aina jos joku harmitti.

Juu, sama. Anoppi on kertonut suvulle niin jäätäviä tarinoita mitä kaikkia sairauksia olen lapseen tartuttanut kun on niin itkuinen. Netistä sitten tutkitaan ja vauvalla on ollut kaikki ruususta hiv.iin.. Et näin.

Vierailija kirjoitti:

Hyvää henkisesti tervettä isovanhempaa ei eroteta lapsenlapsestaan.

Minun äitini on henkisesti sairas, epävakaa ja vaarallinen narsisti. Tasan ei saastuta enää lapsenlapsiaan.

Ja ne on näitä epäterveitä, epävakaita isovanhempia, jotka kirjoittelee tuommoisia artikkeleita lehteen ja mustamaalaa koko tämänhetken vanhempisukupolven.

Meillä anoppi oli enemmän kuin tervetullut lapsen elämään.

Vaan kun minulle tuli anopin kanssa riitaa, niin otti lapsen tähän pelinappulaksi ja lapsen kautta yritti kiristää haluamaan lopputulosta.

Niin oksettavaa toiminta, ettei ole tänne enää tervetullut.

Minusta lasten ja isovanhempien tapaamisten estäminen ei ole vain vanhempien oikeus vaan tietyissä tilanteissa jopa velvollisuus. Ei tietysti mistään "annoit perunaa sille vaikka ei syödä hiilareita"-syistä, vaan oikeasti painavista, lapsen terveyttä uhkaavista, syistä. Luojan kiitos asioihin kiinnitetään tarpeeksi huomiota nykyään, kiitos teille 'sota-ajan sukupolven kiltiksi piiskattujen jälkeläiset(en jälkeläiset)'! 

Ja korostan, että loistavia isovanhempia on paljon (suurin osa?), ainakin meille sattunut molemmille puolille, tämä ei koske nyt heitä. 

Onko muuten mitään tukiryhmää tai vastaavaa vertaistukipaikkaa vanhemmille, jotka on joutuneet ottamaan etäisyyttä lapsensa isovanhempaan tai laittamaan jopa ne välit vallan poikki?

Mitä tehdä kun alkaa itselle tulla joskus kovia ahdistushetkiä ja alkaa tuntua, että olisi ollut parempi kaikille, jos ei olisi itse syntynyt tai ainakaan lasta tehnyt? Vaikka siis lasta rakastaa yli kaiken, eikä ikimaailmassa pois haluaisi vaihtaa. Se vain kun henkinen ahdistus ja tuska tämän tilanteen takia käy joskus niin kovaksi ja sitä pelkää omankin mielenterveytensä puolesta ja että miten tämä tilanne vaikuttaa lapseen, jolla tulisi olla huoleton lapsuus ja onnelliset vanhemmat. Terapiaan olen menossa, mutta ei se tätä pattitilannetta ratkaise.

Ihmettelen tässä itse neljän isoäitinä(elokuussa viiden),että mistä näitä kauheita isovanhempia nyt oikein sikiää.

Itse olin lapsena vähän surullinen,kun mulla ei enää ollut isovanhempia,kaikki olivat kuolleet.Äidin isä kuolin. vuosi ennen syntymääni.Tiedän,että he kaikki olisivat olleet ihania isovanhempia,erityyppisiä niin mummot kuin vaaritkin,mutta kaikki olisivat rakastaneet ja heitä olisi ollut helppo rakastaa.

Kaikki isovanhempani olivat 1800-luvulla syntyneitä.Kadehdin koulukavereitani vähän siitä että monilla oli isovanhemmat,ainakin osa elossa.Osa oli toki nuorempia kuin minun mutta oli sellaisiakin jotka olivat jo vanhoja.En koskaan kuullut kenestäkään joka ei olisi tullut isovanhempien kanssa toimeen.

Yhden tytön muistan,joka tutustui äitinsä puoleiseen vaariin vasta ala-kouluiässä.Äitinsä vanhemmat olivat eronneet ja tämä oli joutunut vain äidin ja myöhemmin isäpuolen hoivattavaksi.40-luvulla ei vielä pidetty tärkeänä vanhempien ja lasten suhteita erossa sen lähteneen tai ulos ajetun,useimmin isän,kannalta.

Niinpä lapsenlapsikin eli tämä luokkakaverini löysi vaarinsa vasta kouluikäisenä.En tiedä miten juttu oli edennyt,mutta tyttö kertoi onnellisena aina kun oli ollut viikonloppuja vaarin ja tämän vaimon luona.

Koko tyttö hehkui kun oli niin iloinen.

Myös minun tyttäreni ei kauaa saanut pitää isovanhempiaan.Isänsä vanhemmat olivat jo kuolleet,isänsä on huomattavasti minua vanhempi.Eivätkä eläneet kauaa minunkaan.Lapseni oli kolme kun mummo kuoli ja neljä kun vaari.Mutta se aika,mikä yhteistä oli,oli yhteistä sanan täydessä merkityksessä.Mummolla oli muistisairaus,joka eteni tänä aikana,mutta aina hän lapsenlapsestaan välitti ja rakasti.

Nyt itse olen ns."nuori"mummo.Tulin mummoksi 42-vuotiaana ja nyt kun syntyy viides,olen 58.Vaari on jo vanha ja sairaaloinen,mutta toivon että tämä nuorinkin saa vielä pysyvän muistikuvan meistä molemmista.

Olen hoitanut lapsenlapsiani niin "pakollisten"asioiden vuoksi kuin antaakseni nuorille välillä"omaa" aikaa.Niin he jaksavat arjen ryöpytystä paremmin.

Toivon että näin menee jatkossakin,kun vain pysyn terveenä.

Lapsilla on myös toinen ihana mummu,mutta hän vaikuttaa ja työskentelee toisella puolella Suomea,etteivät voi tavata niin usein.Kesällä siellä mummun luona aika taas kuluu nopsasti.

Siis vain ihmettelen,mistä ne hirveät isovanhemmat sikiää,vai onko osa vain väärinymmärrystä puolin ja toisin.

Mielestäni isovanhemmat toimivat viisaasti, jos alusta alkaen pitävät etäisyyttä lastensa perheisiin. Silloin on ihan se ja sama, missä lapsenlapset ovat ja mitä tekevät, koska heistä ei tiedä mitään.

Vierailija kirjoitti:

Ihmettelen tässä itse neljän isoäitinä(elokuussa viiden),että mistä näitä kauheita isovanhempia nyt oikein sikiää.

Itse olin lapsena vähän surullinen,kun mulla ei enää ollut isovanhempia,kaikki olivat kuolleet.Äidin isä kuolin. vuosi ennen syntymääni.Tiedän,että he kaikki olisivat olleet ihania isovanhempia,erityyppisiä niin mummot kuin vaaritkin,mutta kaikki olisivat rakastaneet ja heitä olisi ollut helppo rakastaa.

Kaikki isovanhempani olivat 1800-luvulla syntyneitä.Kadehdin koulukavereitani vähän siitä että monilla oli isovanhemmat,ainakin osa elossa.Osa oli toki nuorempia kuin minun mutta oli sellaisiakin jotka olivat jo vanhoja.En koskaan kuullut kenestäkään joka ei olisi tullut isovanhempien kanssa toimeen.

Yhden tytön muistan,joka tutustui äitinsä puoleiseen vaariin vasta ala-kouluiässä.Äitinsä vanhemmat olivat eronneet ja tämä oli joutunut vain äidin ja myöhemmin isäpuolen hoivattavaksi.40-luvulla ei vielä pidetty tärkeänä vanhempien ja lasten suhteita erossa sen lähteneen tai ulos ajetun,useimmin isän,kannalta.

Niinpä lapsenlapsikin eli tämä luokkakaverini löysi vaarinsa vasta kouluikäisenä.En tiedä miten juttu oli edennyt,mutta tyttö kertoi onnellisena aina kun oli ollut viikonloppuja vaarin ja tämän vaimon luona.

Koko tyttö hehkui kun oli niin iloinen.

Myös minun tyttäreni ei kauaa saanut pitää isovanhempiaan.Isänsä vanhemmat olivat jo kuolleet,isänsä on huomattavasti minua vanhempi.Eivätkä eläneet kauaa minunkaan.Lapseni oli kolme kun mummo kuoli ja neljä kun vaari.Mutta se aika,mikä yhteistä oli,oli yhteistä sanan täydessä merkityksessä.Mummolla oli muistisairaus,joka eteni tänä aikana,mutta aina hän lapsenlapsestaan välitti ja rakasti.

Nyt itse olen ns."nuori"mummo.Tulin mummoksi 42-vuotiaana ja nyt kun syntyy viides,olen 58.Vaari on jo vanha ja sairaaloinen,mutta toivon että tämä nuorinkin saa vielä pysyvän muistikuvan meistä molemmista.

Olen hoitanut lapsenlapsiani niin "pakollisten"asioiden vuoksi kuin antaakseni nuorille välillä"omaa" aikaa.Niin he jaksavat arjen ryöpytystä paremmin.

Toivon että näin menee jatkossakin,kun vain pysyn terveenä.

Lapsilla on myös toinen ihana mummu,mutta hän vaikuttaa ja työskentelee toisella puolella Suomea,etteivät voi tavata niin usein.Kesällä siellä mummun luona aika taas kuluu nopsasti.

Siis vain ihmettelen,mistä ne hirveät isovanhemmat sikiää,vai onko osa vain väärinymmärrystä puolin ja toisin.

Ihana, että olet hyvä mummo. Nähtävästi olit myös hyvä äiti, ja lapsiasi rakastanut, välittänyt niiden elämästä kuitenkin antaen heille tilaa valita oma tiensä suunta..

Valitettavasti kaikilla näin ei ole, ja hieman hämmästyttää se, että et ymmärrä, että muilla ei ole yhtä hyvin kuin sinulla.

Monien vanhemmat ovat olleet jollain tavalla vakavasti ongelmaisia, kuten esimerkiksi alkoholismi, aggressio tai turvallisuuden puute. Nämä asiat ovat mukana elämässä, ellei vanhempi itse ole ymmärtänyt mennä hoitoon, ja mahdollisesti saanut apua ongelmiinsa.

Monille lapsille jää näistä asioista omat arvet, joita pitää itse käydä hoitamassa mielenterveyspalveluilla, kuten terapiassa tai lääkityksellä. Näitä traumoja kokeneita ihmisiä on erittäin paljon, varsinkin laman aikaan ihmiset masentuivat, alkoivat käyttämään paljon päihteitä ja itsemurhat olivat nousussa.

Sinä olet saanut hyvän suvun, ja jatkanut hyvän suvun perintöjä. Minä olen saanut väkivaltaisen alkoholistisuvun, ja joudun rajoittamaan tekemisiäni ja hoidattamaan itse omia traumojani.

Vierailija kirjoitti:

Ihmettelen tässä itse neljän isoäitinä(elokuussa viiden),että mistä näitä kauheita isovanhempia nyt oikein sikiää.

Itse olin lapsena vähän surullinen,kun mulla ei enää ollut isovanhempia,kaikki olivat kuolleet.Äidin isä kuolin. vuosi ennen syntymääni.Tiedän,että he kaikki olisivat olleet ihania isovanhempia,erityyppisiä niin mummot kuin vaaritkin,mutta kaikki olisivat rakastaneet ja heitä olisi ollut helppo rakastaa.

Kaikki isovanhempani olivat 1800-luvulla syntyneitä.Kadehdin koulukavereitani vähän siitä että monilla oli isovanhemmat,ainakin osa elossa.Osa oli toki nuorempia kuin minun mutta oli sellaisiakin jotka olivat jo vanhoja.En koskaan kuullut kenestäkään joka ei olisi tullut isovanhempien kanssa toimeen.

Yhden tytön muistan,joka tutustui äitinsä puoleiseen vaariin vasta ala-kouluiässä.Äitinsä vanhemmat olivat eronneet ja tämä oli joutunut vain äidin ja myöhemmin isäpuolen hoivattavaksi.40-luvulla ei vielä pidetty tärkeänä vanhempien ja lasten suhteita erossa sen lähteneen tai ulos ajetun,useimmin isän,kannalta.

Niinpä lapsenlapsikin eli tämä luokkakaverini löysi vaarinsa vasta kouluikäisenä.En tiedä miten juttu oli edennyt,mutta tyttö kertoi onnellisena aina kun oli ollut viikonloppuja vaarin ja tämän vaimon luona.

Koko tyttö hehkui kun oli niin iloinen.

Myös minun tyttäreni ei kauaa saanut pitää isovanhempiaan.Isänsä vanhemmat olivat jo kuolleet,isänsä on huomattavasti minua vanhempi.Eivätkä eläneet kauaa minunkaan.Lapseni oli kolme kun mummo kuoli ja neljä kun vaari.Mutta se aika,mikä yhteistä oli,oli yhteistä sanan täydessä merkityksessä.Mummolla oli muistisairaus,joka eteni tänä aikana,mutta aina hän lapsenlapsestaan välitti ja rakasti.

Nyt itse olen ns."nuori"mummo.Tulin mummoksi 42-vuotiaana ja nyt kun syntyy viides,olen 58.Vaari on jo vanha ja sairaaloinen,mutta toivon että tämä nuorinkin saa vielä pysyvän muistikuvan meistä molemmista.

Olen hoitanut lapsenlapsiani niin "pakollisten"asioiden vuoksi kuin antaakseni nuorille välillä"omaa" aikaa.Niin he jaksavat arjen ryöpytystä paremmin.

Toivon että näin menee jatkossakin,kun vain pysyn terveenä.

Lapsilla on myös toinen ihana mummu,mutta hän vaikuttaa ja työskentelee toisella puolella Suomea,etteivät voi tavata niin usein.Kesällä siellä mummun luona aika taas kuluu nopsasti.

Siis vain ihmettelen,mistä ne hirveät isovanhemmat sikiää,vai onko osa vain väärinymmärrystä puolin ja toisin.

Sinullehan ttuo paljon helpotusta se, että vanhimmat lapsenlapset auttavat arjessa. Vanha ja sairas vaari saa tarvitsemaansa apua "vastalahjana" lastenlasten perheiden saamasta avusta. Silloin saat sinäkin omaa aikaa ja lepoa.

Täälläkin on sinulle, nro 26, esimerkkejä siitä, miksi kaikki isovanhemmat ja vanhemmat eivät tule toimeen. Tuskin kukaan vittumaisuuttaan laittaa omiin vanhempiin välejä poikki, joskus se on vain välttämätöntä, jotta pystyy takaamaan oman ja lastensa turvallisuuden. Henkinen väkivalta kantaa vuosikymmentenkin päähän.

Niin joillekin ero omista lapsista (tai välirikko) on kamalin asia, kun taas toisille ero lapsen lapsesta (huomaa tarkoituksellinen välilyönti) on pahempaa kuin kuolema..

Mä oon aina miettinyt, että kuinka kykeneviä tuollaiset marttyyrit ovat aidosti rakastamaan ja välittämään, kun se oma aikuinen lapsi on niin paha ja kamala.. se lapsi jonka itkut on heijailtu keskellä yötä ja jota on lohdutettu peloissa ja kivuissa.. Vai onkohan niin, ettei sitä omaa lasta ole pahemmin lohdutettu ja syliteltykään, kiintymys on jäänyt puolitiehen? Ilmeisesti lapsenlapsi nähdään jonain oikotienä onneen, revanssimahdollisuutena vanhemmuudesta..

Yksi meidän isovanhempi on sanonut, että lapsenlapset ovat rakkaampia kuin omat lapset. Minä vain mietin, että kuinka kyvytön ihminen on sitten rakastamaan, kun toisille ne omat aikuisetkin lapset ovat rakkaimpia ikinä.

Sitä kuulee kyllä paljon, jaksaa lapselleen soitella kysyäkseen lapsenlapsen kuulumiset, mutta muu ei kiinnostakaan. Jos yrittää jotain itsestä sanoa, korotetaan ääntä ja aletaan puhumaan jostain NIIN randomista, esimerkiksi siitä kuinka naapurin veikko sai eilen katiskallaan 5 ahventa.

Kyllästyykö siihen omaan lapseen sitten? Kaikki ei, mutta näyttää olevan monia meitä, jotka kokevat olevansa vanhemmilleen kuin ilmaa, vain lapsenlapsikone..

En minä tarkoittanut ketään loukata,kun ihmettelin,mistä noita kauheita isovanhempia ilmaantuu.No,käytin sanaa "sikiää",se nyt oli sellaista yritettyä kevennystä.

Ihmettelin vain,kun nykyään kuulee niin paljon tällaisia ongelmia.Kyllä minunkin ikätovereillani oli muutamilla eronneet vanhemmat,mutta onneksi olivat yhteydessä kumpiinkin vanhempiin.Tunsin pojan joka asui äidin kanssa ja isä kanssa tapailivat ja tytön,joka asui isän kanssa ja äitiinsä piti muuten yhteyttä.

No hyppäsin aiasta,tässähän oli puhe siis isovanhemmista.Jotenkin vain silloin tuntemani mummot ja vaarit olivat tasapainoisia,kait se joku pappa vähän viinaksiakin välillä kurkusta pulputteli,etenkin kun oli kansalaissodan vankileirillä parkkiintunut.Mutta se ei ollut ongelma,eikä yleensäkään vaistonnut sellaista epäsopua kuin nykyään.

Itsehän en tosiaan isovanhempiani nähnyt,ehkä siksi olen vähän tyrmistynyt.

Jaksamista teille kaikille,jotka näissä ongelmissa mietitte,mitä pitäisi tehdä ja elämää jatkaa.