Miten suhtaudut siihen, että 100 vuoden päästä sun päällä on muutama metri multaa?

Pitää olla luomumultaa :p

Helpottunut olen.

En pelkää kuolemaa itsessään, uskon että senkin jälkeen on elämää. Eli siirryn vain olotilasta toiseen. Se joskus mietitytti, että toivottavasti en kuole mitenkään hitaasti ja kärsien, esim. kivuliaaseen syöpään. Mutta siinäkin pelottaa se tapahtumaketju mikä johtaa lopulta kuolemaan, joka on vapautus kaikesta mahdollisesta kärsimyksestä.

Toivon polttohautausta. Toivoisin, että voisin jo lakata olemasta. Kuolema ei pelota, kaikki vaan lakkaa. En ollut olemassa ennen syntymää, joten en ole olemassa kuolemankaan jälkeen.

Jos vasta 100 vuoden päästä päälläni on multaa. Olen aika hemmetin yllättynyt! Ikää  on jo 39 vuotta...

Kyllä minä olisin valmis lähtemään tuossa 20 vuoden sisällä. Jestas sata vuotta tätä...

Sielu menee jonnekin - toivottavasti paljon järkevämpään paikkaan -, joten elämä jatkuu fyysisen kuoleman jälkeen.

Kenenkään fyysinen ja biologinen elämähän ei ole ikuista.

Muu 'jälkipolville eläminen ' riippuu ko. yksilön elämänaikaisista jostain ansioistaan tulla muistetuksi. (esim. säveltäjät, kirjailijat, laulajat yms. nk. 'kansakunnan muistiin'  muistiin pysyvämmin jäävät, jonkun alan  merkkihenkilöt)

Nk. tavallista kansalaista sensijaan eivät edes hänen suorat jälkeläisensä sadan vuoden päästä tule muistamaan . (... vai miten paljon tiedätte sata vuotta sitten eläneistä omista esivanhemmistanne? )

Jostain isoisänisästään ja hänen puolisostaan  kaikki eivät välttämättä tiedä edes heidän nimiään.

Sukututkijoille ne esivanhempien nimet ja kuvat  taas  ovat kuin jotain: 'perhosia hyvinhoidetussa perhoskokoelmassa'.

Noup, ei oo. Mut heitetään leikkeihin ja palan tuhkaksi. 

Olen 22v ja oma kuolema tuntuu jotenkin tosi etäiseltä asialta, joten se ei oikein herätä myöskään minkäänlaisia tunteita. Toki jos saisin kuulla, että kuolen vaikka muutaman vuoden sisällä niin se herättäisi aika paljon surua ja vihaa. En ole myöskään toistaiseksi joutunut varsinaisesti käsittelemään sukulaisen kuolemaa, sillä omat vanhempani sekä kaikki isovanhempani, sedät ja tädit ovat vielä elossa. Kuitenkin jos olen 100 vuoden päästä kuollut, niin en halua olla mullan alla, vaan tuhkattuna.

Vierailija kirjoitti:

Noup, ei oo. Mut heitetään leikkeihin ja palan tuhkaksi. 

Kuumat leikit siellä päin, pyromaanien?

Niin... Ihminen poltetaan krematoriossa niin usein se tuhka laitetaan maahan. Eli silloin ollaan myös siellä multakerroksen alla.

Nykyään toivotaan polttohautausta koska tila hautausmailla alkaa loppumaan.

Eu siihen mene kuin tuollaiset 40 v. Koska minut tuhkataan, multaa ei tule kovin paljon jos yhtään (mikäli en päädy sukuhautaan vaan jämät sirotellaan lehtoon tms).

Ihan sama, huojentavaa tietää että reilu puolet on jo takanapäin.

No niin se vaan on että en halua olla kauhean kauan vanha kääkkä, enkä usko että elänkään kovin vanhaksi, joten ei tässä montaa kymmentä vuotta enää keikuta. Toivon vaan että näen lapsenlapset ennen kuolemaani, että lapsillani olisi perhe ja kaikki hyvin... mitäpä sitä muuta. Raihnainen olen jo nyt, joten kyllä sitä sitten varmasti kun aika on, on jo siihen valmis. Jos huomenna tietäisin kuolevani niin sitten tulisi paniikki.

No se nyt on väistämätöntä, turha ainakaan pelätä. Jopa odotan sitä kuoleman hetkeä, miltä se mahtaakaan tuntua. Ainut mitä pelkään, on se että kuolen lapseni ollessa pieni, kun isänsä on jo mullan alla.

Elämä on.   ...ja kuolema. Minkäs sille mahtaa. Minut tuhkataan ja jos laki sallisi niin tuhka siroteltaisiin mereen (ei Itämereen vaan valtamereen).

Voi olla ihan mukavakin kokemus. Olen lähinnä utelias, mutta jossain määrin myös pelottaa. Kuoleman sopisi olla nopea ja kivuton ja tapahtuvan noin 75 vuoden iässä.

Ei haittaa. Yksi ihminen on vain pieni osa tätä maapalloa, ja jokaisen yksilön elämä tulee aikanaan päätökseen. Tästä muistuu käynti Pariisin katakombeissa, jossa on noin kuuden miljoonan ihmisen ruumiit. Pysäyttävä kokemus nähdä niin monen ihmisen jäänteet - joista jokaisella on ollut oma henkilöhistoria, ystävät ja perhe.  Toinen pysäyttävä kokemus oli roomalaisessa museossa, jossa pari tuhatta vuotta vanhaan kiveen oli pariskunta kaivertanut muistokirjoituksen heidän kuusivuotiaana kuolleesta pojastaan. Kehottivat kävelemään kevyesti ohittaessaan heidän elämäniloisen poikansa. Kaukana ajassa, mutta lähellä myös nykyihmisen sydäntä.

En pelkää kuolemaa, enkä elämääkään. 100vuoden päästä mun maalliset jäännökset on kukkineet ja kuihtuneet jo moneen kertaan elämän kiertokulussa. Mut tuhkataan ja tuhka laitetaan luontoystävälliseen, helposti hajoavaan uurnaan. Minne se uurna sitten laitetaan on vielä auki, vaihtoehtoja on muutama. 

Lähinnä mua mietityttää että onko kuoleman jälkeen mitään? Ja pelottaa että kuolema on pitkä ja kivulias. 

Minulla on toiveita omaan kuolemaani liittyen, mutta multa ei liity niihin millään tavalla. Haluan polttohautauksen ja että tuhkani sirotellaan mereen. Mahdollisesti vielä itse toivomassani paikassa. 

Suhtaudun kuolemaan luottavaisesti ja pidän sitä luonnollisena asiana. Onneksi on Jeesus ja ikuisuus!