Mikä on ollut hirvein "tutustumisleikki", johon olet aikuisena joutunut?

Joo onhan näitä ollut, eri työpaikkojen virkistys tai tiimipäivinä, joka kerta yhtä kamalia. Rippileiriltä muistan kun mentiin isoon rinkiin ja sitten piti vuorotellen esitellä itsensä ja sanoa mikä eläin olisi ja perustella miksi. V-tti jo silloin niin pahasti että kun oma vuoro tuli niin esittelin itseni ja sitten täräytin että lehmä, enkä perustellut. Ohjaaja näytti happamalta (niinkuin minäkin) mutta suurin osa muista nuorista kyllä röhähti nauruun.

Vierailija kirjoitti:

Pääsääntöisesti näihin laitetaan ihmisiä, joilla on ongelmia elämänhallinnassa, terveydessä tai haasteita ylipäätään. Jostain syystä silpaisivat minut erääseen ryhmään, jossa oli hyvin erilaisissa elämäntilanteissa olevia henkilöitä. Olin aivan pihalla ja en ollut kuullutkaan jostain kuntouttavista toimista. Aluksi aloitettiin juuri pallojen heittelyllä. Luulin olevani piilokamerassa. 

Koko kurssi oli vähättelevää, ennakkoasenteista ja nujertavaa. Ohjaajilla oli selvästi pääasiallinen tarkoitus saada palkat ja palkkiot, ei muuta.

Keskustelujen aiheet olivat naurettavia. Annettiin jotakin itsestään selviä elämänohjeita tyyliin, älä pelaa uhkapelejä. Maksa aina ensin vuokra ja osta vasta sitten iltapäivälehti. Älä käy ulkona syömässä, älä ota pikavippejä. jne. jne.

Heti aamusta oli melkoista revittelyä lammasmaisella äänellä : Miten se on Pertin aamu lahtenyt käyntiin?

Ne olivat pettyneitä, kun ainoa ongelmani oli olla ikääntynyt työtön. Ei kerta kaikkiaan mitään muuta. Koko elämä hallinnassa ja pankkitilillä hyvä summa rahaa. Saksasta hakemani auto niitä oikein riepoi. 

En saanut siltä kurssilta yhtään mitään, en kertakaikkiaan mitään. En edes vertaistukea, joillekin saatoin sellaista ehkä antaa. 

Ymmärrän, että on ihmisiä, joille on opetettava aamuheräämisen ihme, mutta tuskin se tapahtuu noilla kursseilla. 

Vieläkin kismittää ne alasajon tunne jota koin. En elämässäni ole kohdannut sellaista nöryytystä. Onneksi monella muulla oli se tilanne, että vain venkoilivat, vähän kuin tajuamatta, mihin olivat tulleet. Osa poloisimmista kävi kurssin sanomatta sanaakaan. 

Niinkuin monesti tässä ketjussa on mainittu, miten tällainen voi olla nykymaailmassa mahdollista.

Ihan järkyttävää. Olen sanaton.

Kaikki missä täytyy ottaa vieraita ihmisiä käsistä kiinni. Jännitän todella paljon kaikkia sosiaalisia tilanteita ja käteni hikoavat litimäriksi aina. Todella nöyryyttävää joutua olemaan jossain piirissä käsikkäin ja miettiä, kuinka ällöttyneitä vieruskaverini mahtavat olla minusta. Korona on ollut tässä mielessä ihana.

Vierailija kirjoitti:

Ystävänpäivänä oli peruskoulussa yläasteaikana sellainen leikki, jossa tyttöjen piti kerätä poikien nimiä pahvisydämeen ja päinvastoin. Lopussa nämä laskettiin. Voimakas väheksyntä ja ihmettely aina kohdistui niihin, jotka eivät joko halunneet kerätä tai nimiä oli muuten vähän. Olin ruma ja yksinäinen juoppoperheen tytär ja pojat kieltäytyivät laittamasta nimiä. Jännä, miten tämä sama tunne, mikä tuosta aiheutui, on seurannut koko elämän. Surua, ahdistusta ja voimakasta merkityksettömyyden tunnetta.

Meillä myytiin yläasteella oppilastoimikunnan puolesta liimapaperista leikeltyjä sydämiä, tyyliin 10 penniä kappale, joita sitten jaeltiin toisille. Oppilaat yleensä liimasivat ne reppuun tai vaatteisiin, koska tarkoitus oli näyttää miten monta sydäntä sai.

Minä sain 3 vuoden aikana yhden sydämen, senkin toiselta oppilaskunnan opiskelijalta, joka osti sydämen kaikille oppilaskunnan jäsenille.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olisi kivaa ja rohkaisevaakin kuulla, miten olette onnistuneet kieltäytymään näistä simputuksista. Mitä teitte ja mitä siitä seurasi? Miten perustelitte? Lähdittekö pois paikalta vai jäittekö tilanteeseen? Jatkoivat muut leikkimistä sen jälkeen vai loppuiko se? Oliko muitakin kieltäytyjiä? Menikö kieltäytyminen hyvin vai seurasiko jotain pahempaa? Miltä tuntui? Vinkkejä jakoon, kiitos!

Koulutuksessa kieltäydyin. Olisi pitänyt kertoa omasta elämästä (perhe,lasten lukumäärä, mahdolliset sairaudet jne) ja kerroin suoraan,että en mielelläni jää yksityisiä asioitani. Sen jälkeen kukaan ryhmästä ei enää puhunut minulle ja jäin ryhmätöissä yksin. Tämä tapahtui aikuiskoulutuksessa viimeisen vuoden sisällä.

Aika humoristinen juttu, sillä en ajatellut aikuisten enää toimivan näin.

Tuttu kokemus, näin kävi minullekin aikuiskoulutuksessa. Kun en avautunut tutustumisleikeissä, niin kaikki vältteli loppukoulutuksen ajan. Eivät suoraan mitään sanoneet, mutta juttelu oli väkinäistä.

Miten onnistua viestimään, että vaikka en NYT haluan kertoa KAIKILLE KAIKESTA, voin kyllä sopivassa tilanteessa kertoa jotain joillekin. Sillätavalla tutustua NORMAALISTI, epämuodollisen jutustelun avulla esim. tauoilla. Ihmetyttää, kun kaikki on jokotai, joko hölötät tai jäät yksin.

Valitsisin silti jatkossa samoin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Oon ollu "kerro kuka olet, mistä tuut ja elämäntarinasi"

Muut kertoo iloisia asioita, sitten sun vuoro ja saat kaikki kaivamaan nenäliinat esille ja itkemään silmät punaisiksi. Ja jos et kaikkea kerro niin itseä alkaa ahdistamaan kun et purkanut koko tarinaa.

Tekisi mieli välillä vaan valehdella jotain iloisia juttuja.

Aika kaamea. Voisin kuvitella ehkä jossain AA-kerhossa tai pahoinpideltyjen ihmisten terapiaryhmässä elämäntarinan kertominen on hyödyllistä, mutta kaikissa muissa retriiteissä on täysin asiatonta vaatia ketään kertomaan elämäntarinaansa tai muita yksityisasioitaan. Tai pakottaa valehtelemaan jos ei halua jakaa.

Tuollaisesta on lupa kategorisesti kieltäytyä. Itse sanoisin nykyään että "olen erittäin hämmästynyt että edes kyselette tuosta, elämäntarina on jokaisen yksityisasia, ja minä päätän itse koska ja kenen kanssa sen jaan ja se päivä ei ole tänään". Piste.

 Olet aivan oikeassa. Muistakaa, että teillä on lupa  kieltäytyä tuollaisesta huuhaasta. Mutta miksi me sitten huomaamme että loikimme  sammakoina tai järsimme silmät sidoittuina porkkanaa toisten sepaluksista?

 Meihin on kai iskostettu jo penskoina  auktoriteetin kunnioitus, jopa pelko. Kun tarpeeksi vakuuttava räkänokka tulee käskemään meitä työilmapiirin nimissä ja hyväksi hieromaan takapuoliamme yhteen, me tottelemme.

 Lisäksi on ryhmän paine, jopa painostus. " En kai minä kehtaa nyt kieltäytyä...erotun muuten joukosta, mitä nuo muutkin ajattelee".

 En tiedä onko näin, mutta tuli vain mieleen. Olen tuo kommentoija nro. 395.

Rippileirillä oltiin kaikki piirissä istumassa ja piirin keskellä olevan piti esittää kissaa niin kauan, kunnes sai jonkun nauramaan. Tällöin vuoro vaihtui. Säälistä jotkut "nauroivat" kiusaantuneesti.

Vierailija kirjoitti:

Miksi me aikuiset ihmiset edes alunperin suostutaan tuollaisiin leikkeihin? Jokaisella on ensinnäkin itsemääräämisoikeus siitä kuka fyysisesti koskee häneen ja ketä itse koskettaa. Sen oikeuden yli ei kävele edes työkkärin pupukurssit. Eli ainakin kaikesta koskettamisesta voi yksiselitteisesti kieltäytyä.

Toisekseen, sosiaalinen paine on pato jonka voi halutessaan potkaista nurin. Sanoo vaan kohteliaasti ohjaajalle että kerron toki mielelläni teille ja ryhmälle nimeni mutta en aio osallistua mihinkään piirileikkeihin. Jos tulee huutoa että noniin, reippaasti  vaan, älä ole tosikko, katsoo huutajaa pitkään kuin vähäjärkistä ja ilmoittaa uudelleen kohteliaasti että ehkä et kuullut kun sanoin jo etten osallistu piirileikkeihin enkä laulukokeisiin. Että jospa siirrytään nyt niihin esittäytymisiin.

En myöskään oikein usko että ylempää johtoa painostetaan jossain retriiteissä halailemaan tai kuvailemaan itseään eläimenä tai syömään banaaneja tai makkaroita toistensa jalkovälistä (puistatus). Heitä kohdellaan korrektisti ja kunnioituksella kuten aikuisia ihmisiä ainakin. Vai oletteko nähneet tai kuulleet että vaikkapa Brysselissä laitettaisiin mepit leikkimään pulleaa ponia tai laulaa lurittamaan?

Sori, huomasin vasta nyt, että olihan tätä pohdittu jo ed. kommentoijan puolesta. Vähän turhaan  tuli siis kirjoitettua tuo kommenttini. Nro 395

Ehdin käydä lukion yhdellä tutustumisleikillä (piti toistaa oikealla puolella olevien nimet, kunnes vetäjätkin tajusivat ettei siitä tule mitään noin 10 hengen jälkeen, jakauduttiin sitten ryhmiin), tutor-kurssin muutamalla, yliopiston ilman yhtäkään leikkiä. Työelämässä vietin 10 vuotta ilman leikin leikkiä, koska koulutuspäivät olivat pelkkää tiukkaa asiaa tai massiivisia tapahtumia joissa ei ollut siihen mitään mahdollisuuksia. Sitten sairastuin, olin sairauslomalla, vähän kävin "kuntoutumassa" ja vaihdoin alaa. Siellä niitä leikkejä tulikin.

Piti muistaa nimiä, oli lihavia poneja ja eläimen esittämistä, piti sanoa nimen alkukirjaimella alkava verbi ja seuraavan esittää sitä, luottamusharjoituksia joissa toinen otetaan kiinni, piti mennä verkon läpi nostettuna ja pahimpana halipassi, jolla opeteltiin nimiä. Halipassiin kirjoitettiin oma nimi ja se sanottiin kun halattiin. Erityisen kivaa se oli, kun oman sairastumisen taustalla oli seksuaalinen väkivalta johon liittyi se että tekijä halasi väkisin ennen ja jälkeen. Seisoin vaan joukon keskellä kykenemättä puhumaan, liikkumaan, minuun ei saanut mitään kontaktia ja vietin koko ajan dissosioiden ja flashbackien kanssa.

Työkykyarvioon kehdattiin vielä laittaa, etten ole osallistunut arvioon täysipainoisesti, vaan olen "mököttänyt" läpi monien osuuksien. Mököttänyt. Siis elänyt elämäni traumaattisimpia hetkiä yhä uudelleen ja uudelleen kykenemättä tekemään mitään. Sanottiin vielä, että näitä taitoja tullaan työelämässä tarvitsemaan, "jos joskus sinne pääsen aloittelemaan".

Pitkän terapian jälkeen kuntouduin, aloitin opiskelut (ilman leikkejä), tein hetken sen alan koulutuksen töitä, mutta lopulta palasin sille alalle jolle alun perin lähdin. Kas kummaa, ei tähän päivään mennessä ole tullut niitä leikkejä uudelleen vastaan, vaikka kaikenlaisen heittäytymisen ja leikkimielisyyden tärkeyttä painostettiin. Vielä en ole tervehtinyt potilaita aasia esittäen tai huudellut kaikkien päivän listalla olevien nimiä läpi jokaisen kohdalla, mutta jos mielenterveys pirstaloituu uudelleen, on ainakin mistä ammentaa sekoilua tuon "kuntoutus"ruljanssin jälkeen.

Huhu kaikkea onkin! Itse olen ollut karsea punastelija ja ujo.

Kun jouduin päiväkodin vanhempainillan kahvinkaatajaksi, olin pyörtyä punaisena kuin tomaatti.

Jopa tupperwaarassa joutui noloihin leikkeihin kaikki piiriin ja lähtee maija torille, rikkinäinen puhelin-leikki.

Olinpa jossain aikuisten päivähoidossa(TE) nyt tutustutaan, jokainen esittelee kuka on, onko diagnoosia, lapsia, mikä eläin haluaisi olla ja mitä se eläin sanoo. Puistattavaa!

Kaikkein rennompia ovat mä nyt tulin moi, se siitä.

Lämmöllä ajattelen savikurssin pitäjiä.

Tälläinen uusi sai rauhassa mokailla, upea yhteishenki.

Mutta pakollinen työharjoittelu oli mielestäni unelmani, mutta miksi mut ois haluttu kassaan? Tai lisäämään tuotteita koneelle, kaikkea mitä en ole ikinä tehnytkään, täytin hyllyjä, vein monen mutkan ja lukon taa pahviroskia, tein miten osasin, mutta työtodistus oli huono, mitä tein sille? Revin sen.

Päätin etten ikinä osallistu yhteenkään piirileikkiin.

Atk opetuksessa piti hipelöidä vieruskaveria, hyi salvia! Vieruskaverini oli mies joka vietti aikaa fb ja putosi kärryiltä. Aikani hipelöityäni sain treffikutsun, hyiiii! Oliko oikeus hänen hiplata mua kahvitauolla!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Esittele itsesi etunimelläsi ja samalla kirjaimella alkavalla adjektiivilla. Esim.olen tomera Terttu. Kiva kun alkukirjain on S.

Saija sukkela/sähäkkä/säihkyvä/suuri. Mikä tuossa oli vaikeaa?

Sydämellinen, sitkeä, säväyttävä, sukelteleva, suloinen, sielukas, salaperäinen, synnitön, sanoinkuvaamaton, seikkaileva, säästeliäs, suurenmoinen, sanavalmis... Ole ihan reippaasti vaikka Seksikäs Satu . Tuohan on ihan pelkkää leikkiä eikä sillä oikeasti ole tosiaan mitään väliä minkä adjetiivin valitset.

Suhahda sitten sanoinkuvaamattoman sähäkästi sipisemään sun salaisuutesi sellaiseen saliin. Suothan sulkeutuneimmille suojan säästää supinansa soppeensa, senkin sössö.

Sori.

Vierailija kirjoitti:

Ehdin käydä lukion yhdellä tutustumisleikillä (piti toistaa oikealla puolella olevien nimet, kunnes vetäjätkin tajusivat ettei siitä tule mitään noin 10 hengen jälkeen, jakauduttiin sitten ryhmiin), tutor-kurssin muutamalla, yliopiston ilman yhtäkään leikkiä. Työelämässä vietin 10 vuotta ilman leikin leikkiä, koska koulutuspäivät olivat pelkkää tiukkaa asiaa tai massiivisia tapahtumia joissa ei ollut siihen mitään mahdollisuuksia. Sitten sairastuin, olin sairauslomalla, vähän kävin "kuntoutumassa" ja vaihdoin alaa. Siellä niitä leikkejä tulikin.

Piti muistaa nimiä, oli lihavia poneja ja eläimen esittämistä, piti sanoa nimen alkukirjaimella alkava verbi ja seuraavan esittää sitä, luottamusharjoituksia joissa toinen otetaan kiinni, piti mennä verkon läpi nostettuna ja pahimpana halipassi, jolla opeteltiin nimiä. Halipassiin kirjoitettiin oma nimi ja se sanottiin kun halattiin. Erityisen kivaa se oli, kun oman sairastumisen taustalla oli seksuaalinen väkivalta johon liittyi se että tekijä halasi väkisin ennen ja jälkeen. Seisoin vaan joukon keskellä kykenemättä puhumaan, liikkumaan, minuun ei saanut mitään kontaktia ja vietin koko ajan dissosioiden ja flashbackien kanssa.

Työkykyarvioon kehdattiin vielä laittaa, etten ole osallistunut arvioon täysipainoisesti, vaan olen "mököttänyt" läpi monien osuuksien. Mököttänyt. Siis elänyt elämäni traumaattisimpia hetkiä yhä uudelleen ja uudelleen kykenemättä tekemään mitään. Sanottiin vielä, että näitä taitoja tullaan työelämässä tarvitsemaan, "jos joskus sinne pääsen aloittelemaan".

Pitkän terapian jälkeen kuntouduin, aloitin opiskelut (ilman leikkejä), tein hetken sen alan koulutuksen töitä, mutta lopulta palasin sille alalle jolle alun perin lähdin. Kas kummaa, ei tähän päivään mennessä ole tullut niitä leikkejä uudelleen vastaan, vaikka kaikenlaisen heittäytymisen ja leikkimielisyyden tärkeyttä painostettiin. Vielä en ole tervehtinyt potilaita aasia esittäen tai huudellut kaikkien päivän listalla olevien nimiä läpi jokaisen kohdalla, mutta jos mielenterveys pirstaloituu uudelleen, on ainakin mistä ammentaa sekoilua tuon "kuntoutus"ruljanssin jälkeen.

Kuulostaa ihan järkyttävältä. Jäätävää! Tuli paha mieli puolestasi. Tuohon on jotenkin valittu vielä kaikkein karmeimmat harjoitteet (ponileikki, luottamusharjoitus, eläimen esittäminen ja verkon läpi nosto)! Olisi huvittavaa (miten ovatkin osanneet valita pahinta kuraa) ellei olisi niin traagista. Sitten vielä piilovattuileva arvio sinusta, kun et kyennyt halipassiin. Huh huh.

Olen aivan varma, että itse en olisi kyennyt tuohon luottamusharjoitukseen. Olen se, joka muutama sivu sitten kertoi koulupsykologille joutumisesta kieltäytymisen jälkeen. En tee tuota harjoitetta ikinä. Missään olosuhteissa. Ihan samantekevää millainen Reipas Raija kannustaa tai miten pahasti ryhmä kyräilee. On henkistä väkivaltaa pakottaa ihminen luottamaan tuntemattomiin tai koskemaan toisiin.

Onko tutustumisleikit sitä varten, ettei kouluttajat keksi sisältöä, mutta rahastavat mm. kuntia?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ehdin käydä lukion yhdellä tutustumisleikillä (piti toistaa oikealla puolella olevien nimet, kunnes vetäjätkin tajusivat ettei siitä tule mitään noin 10 hengen jälkeen, jakauduttiin sitten ryhmiin), tutor-kurssin muutamalla, yliopiston ilman yhtäkään leikkiä. Työelämässä vietin 10 vuotta ilman leikin leikkiä, koska koulutuspäivät olivat pelkkää tiukkaa asiaa tai massiivisia tapahtumia joissa ei ollut siihen mitään mahdollisuuksia. Sitten sairastuin, olin sairauslomalla, vähän kävin "kuntoutumassa" ja vaihdoin alaa. Siellä niitä leikkejä tulikin.

Piti muistaa nimiä, oli lihavia poneja ja eläimen esittämistä, piti sanoa nimen alkukirjaimella alkava verbi ja seuraavan esittää sitä, luottamusharjoituksia joissa toinen otetaan kiinni, piti mennä verkon läpi nostettuna ja pahimpana halipassi, jolla opeteltiin nimiä. Halipassiin kirjoitettiin oma nimi ja se sanottiin kun halattiin. Erityisen kivaa se oli, kun oman sairastumisen taustalla oli seksuaalinen väkivalta johon liittyi se että tekijä halasi väkisin ennen ja jälkeen. Seisoin vaan joukon keskellä kykenemättä puhumaan, liikkumaan, minuun ei saanut mitään kontaktia ja vietin koko ajan dissosioiden ja flashbackien kanssa.

Työkykyarvioon kehdattiin vielä laittaa, etten ole osallistunut arvioon täysipainoisesti, vaan olen "mököttänyt" läpi monien osuuksien. Mököttänyt. Siis elänyt elämäni traumaattisimpia hetkiä yhä uudelleen ja uudelleen kykenemättä tekemään mitään. Sanottiin vielä, että näitä taitoja tullaan työelämässä tarvitsemaan, "jos joskus sinne pääsen aloittelemaan".

Pitkän terapian jälkeen kuntouduin, aloitin opiskelut (ilman leikkejä), tein hetken sen alan koulutuksen töitä, mutta lopulta palasin sille alalle jolle alun perin lähdin. Kas kummaa, ei tähän päivään mennessä ole tullut niitä leikkejä uudelleen vastaan, vaikka kaikenlaisen heittäytymisen ja leikkimielisyyden tärkeyttä painostettiin. Vielä en ole tervehtinyt potilaita aasia esittäen tai huudellut kaikkien päivän listalla olevien nimiä läpi jokaisen kohdalla, mutta jos mielenterveys pirstaloituu uudelleen, on ainakin mistä ammentaa sekoilua tuon "kuntoutus"ruljanssin jälkeen.

Kuulostaa ihan järkyttävältä. Jäätävää! Tuli paha mieli puolestasi. Tuohon on jotenkin valittu vielä kaikkein karmeimmat harjoitteet (ponileikki, luottamusharjoitus, eläimen esittäminen ja verkon läpi nosto)! Olisi huvittavaa (miten ovatkin osanneet valita pahinta kuraa) ellei olisi niin traagista. Sitten vielä piilovattuileva arvio sinusta, kun et kyennyt halipassiin. Huh huh.

Olen aivan varma, että itse en olisi kyennyt tuohon luottamusharjoitukseen. Olen se, joka muutama sivu sitten kertoi koulupsykologille joutumisesta kieltäytymisen jälkeen. En tee tuota harjoitetta ikinä. Missään olosuhteissa. Ihan samantekevää millainen Reipas Raija kannustaa tai miten pahasti ryhmä kyräilee. On henkistä väkivaltaa pakottaa ihminen luottamaan tuntemattomiin tai koskemaan toisiin.

Tuo on kauheaa luettavaa. Miten jäätävän typerä tai julma  pitää jonkun ohjaajan olla että painostaa tuollaiseen hiplaus ja halailutoimintaan vieraitten ihmisten kanssa, tai tutumpienkaan. Osallistujan vaihtoehdoiksi jää joko leimautua ja saada huono todistus, tai selittää ja avautua ohjaajille traumaattisesta kokemuksesta joka ei niille ohjaajille muuten pätkääkään kuuluisi. Eli on vain huonoja vaihtoehtoja.

Ohjaajat, pomot, opettajat! Jos luette tätä ketjua niin ottakaa opiksenne, hävetkää ja LOPETTAKAA tuollainen toiminta joka pelkästään nöyryyttää ja traumatisoi monia, eikä auta heitä millään tavalla.

Jos joku asianajaja lukee tätä, pliis kerro onko mitään keinoa että voisi vähintään vedota Suomen lakiin ettei tarvitsisi joutua tuollaiseen nalkkiin? Minne voi valittaa tai joissain tapauksissa suorastaan nostaa syytteen häirinnästä tai vapaudenriistosta?

Ei tutustumisleikki mutta joku ryhmäytyminen tms. Kävellään ympäriinsä pitkin huonetta ja joku huutaa esim "OLLAAN VAUVOJA". Sitten muiden on huudettava että "JOOOO" ja alkaa liikkumaan ja ääntelemään vauvan tavoin. Tätä jatkuu niin kauan kunnes joku muu huutaa vaikka "OLLAAN HEVOSIA". Sitten taas "JOOOO" ja ravataan ja hirnutaan ympäri huonetta. Ja seuraava taas huutaa mitä seuraavaksi ollaan.

Tämä ketju koskee aikuisena koettuja tutustumisleikkihirveyksiä, mutta ehkä mahdun mukaan kokemuksella, joka on nähdäkseni vaikuttanut minuun 70-luvun alusta lähtien.

Olin isolla kesäleirillä kaverini kanssa alakouluikäisenä. Illalla tutustuttiin nuotion ympärillä: tammikuussa syntyneet hyppivät yhdellä jalalla pari kertaa nuotion ympäri, helmikuussa syntyneet esittivät leijonia päiväunilla ja niin edelleen. Minä en muistanut, missä kuussa olin syntynyt, ja kun oltiin menossa myöhäissyksyssä, hätäpäissäni ilmoittauduin syntyneeksi marraskuussa. Meitä oli vain kaksi, se toinen oli ysiluokkalainen eli minuun verrattuna kaikin puolin tosi iso, joten meidän tehtäväksemme annettiin esittää käärmeen synnytys.

Naurunrähäkästä päätellen kaikilla muilla oli hauskaa, mutta minulle tilanne oli musertavan häpeällinen. Kieltäydyin osallistumasta, poistuin paikalta ja pysyin poissa nukkumaanmenoon asti, vaikka ohjaajat huutelivat minua pitkään pimeässä metsässä. Seuraavana aamuna lähdin pois koko leiriltä.

En tietenkään voi sanoa varmasti, johtiko tuo kokemus siihen, että olen koko ikäni tuntenut vastenmielisyyttä kaikkia synnytykseen liittyviä asioita kohtaan ja pelännyt pimeää aika vauhkona; myös yhteisöllisyys kaveriporukoita ja nuorisohengailua myöten on minulle epämukavaa. Nuotioilta seurakuntakeskuksessa ei ole unohtunut viiteenkymmeneen vuoteen.

Minusta muuten tuli aikuiskouluttaja. Mitään ryhmäytymisleikkejä ei minun kursseihini kuulu.

Vierailija kirjoitti:

Ei tutustumisleikki mutta joku ryhmäytyminen tms. Kävellään ympäriinsä pitkin huonetta ja joku huutaa esim "OLLAAN VAUVOJA". Sitten muiden on huudettava että "JOOOO" ja alkaa liikkumaan ja ääntelemään vauvan tavoin. Tätä jatkuu niin kauan kunnes joku muu huutaa vaikka "OLLAAN HEVOSIA". Sitten taas "JOOOO" ja ravataan ja hirnutaan ympäri huonetta. Ja seuraava taas huutaa mitä seuraavaksi ollaan.

Siis mitä vettua oikeasti?! Oli tuo sitten työkkärin tai työpaikan hommia niin poistuisin paikalta välittömästi, vaikka työpaikan menetyksen/karenssin uhalla. Pitää oikeasti olla aikuisella ihmisella päässä vikaa jos tykkää tuollaisesta. Sadismia/muuta vakavaa mielenhäiriötä jos nauttii siitä että pistää muita aikuisia tekemään noin. Ei juma..

Vierailija kirjoitti:

Onko tutustumisleikit sitä varten, ettei kouluttajat keksi sisältöä, mutta rahastavat mm. kuntia?

Noilla leikeillä saa kulutettua aikaa ja varsinaiselle asialle jää vähemmän aikaa eli ei tarvitse tehdä kokoaikaista esitelmäpakettia.

Olen ollut töissä Suomessa, Britanniassa, Irlannissa ja Espanjassa. Ainoastaan Suomessa on ollut tätä järkyttävää pelleilyä koulutusten ja virkistyspäivien yhteydessä. Muissa maissa kaikkia on kohdeltu kunnioittavasti ja aikuisina, jotka osaavat kyllä kommunikoida keskenään ja tutustua toisiinsa ilman että ensin pitää mennä jonoon silmien värin mukaan ja näytellä eläintä johon samaistuu eniten. Kaikista ”leikkimielisintä” oli Briteissä kun menimme työporukan kanssa keilaamaan. Kohta taas Suomeen paluu edessä ja tätä ketjua lukiessa ahdistaa jo valmiiksi se mitä töissä on edessä…

Vierailija kirjoitti:

Olen ollut töissä Suomessa, Britanniassa, Irlannissa ja Espanjassa. Ainoastaan Suomessa on ollut tätä järkyttävää pelleilyä koulutusten ja virkistyspäivien yhteydessä. Muissa maissa kaikkia on kohdeltu kunnioittavasti ja aikuisina, jotka osaavat kyllä kommunikoida keskenään ja tutustua toisiinsa ilman että ensin pitää mennä jonoon silmien värin mukaan ja näytellä eläintä johon samaistuu eniten. Kaikista ”leikkimielisintä” oli Briteissä kun menimme työporukan kanssa keilaamaan. Kohta taas Suomeen paluu edessä ja tätä ketjua lukiessa ahdistaa jo valmiiksi se mitä töissä on edessä…

Suomi onkin Euroopan amerikkalaisin maa. Siellä "sosiaalisuus" on kaikki kaikessa, ujous suurin piirtein sairaus ja toisen nimi on pakko osata, kun sitä pitää hokea joka välissä. Kaikkea ei tarvitsisi matkia Yhdysvalloista.