Lue keskustelun säännöt.
Menee hermot 9-vuotiaan haahuilijan kanssa. Odotanko häneltä liikoja?!
27.04.2017 |
Mulla on alkuvuodesta 9 vuotta täyttänyt lapsi (poika, jos sukupuolella on jotain väliä) ja haluisin tietää odotanko liikoja häneltä, vai onko muutkin saman ikäiset samanlaisia??
Mulla on vapaapäivä ja pääsin seuraamaan hänen kouluun lähtöänsä. Pojan luokalla on tänään ulkoilupäivä ja kun yöllä satoi lunta, niin kerroin aamupalapöydässä mitkä vaatteet pukee päälle, että pysyy kuivana ja lämpimänä. Lähti pukemaan ja hetken päästä ilmestyi mun eteen haahuilemaan just niissä housuissa, mitä ei pitänyt laittaa (eivät pidä kosteutta) ja yöpaita edelleen päällä. Patistelin takaisin pukemaan ja muistutin, että mitä pitää pukea. Kuluu n. 10min, luulin että on pukenut ja on esim. lukemassa kun on ihan hiljaista. Menin katsomaan, niin oli EDELLEEN niissä samoissa vaatteissa ja haahuili edelleen vaan ympäriinsä oikein mitään tekemättä. Kivahdin sitten jo, että nyt on kiire, myöhästyt koulusta! Sai lopultakin sisävaatteet päälle, oli menossa avaamaan telkkaria ja jouduin taas menemään väliin, että hei, sun pitäis olla ihan just menossa!! Meni eteiseen ja alkoi etsiä kuorihousuja ja muisti, että oli unohtanut ne edellisenä päivänä kouluun. Etsittiin sitten pikaisesti muuta tilalle. Veti lenkkarit jalkaan ja taas jouduin muistuttamaan, että ei niitä vaan ne veden pitävät. Tietää kyllä kummat pitää vettä. Sai vaatteensa päälle, ojensin repun ja kysyin, että onhan nyt eväät? -Joojoo, onon (vähän myöhemmin huomasin juomapullon keittiössä, joka sitten jäi matkasta). Sitten siinä kun laittoi reppua selkään, muisti, että vihko ja penaali jäi koulupöydälle. Ryntäsi niitä hakemaan ja tietenkin kengät jalassa ja kuivanutta kuraa vaan rapisi pitkin lattioita, ja kun noin miljoona kertaa siitäkin sanottu! Tähän samaan kuuluu myös kirjojen ja vihkojen unohtelua niin kouluun kuin kotiin. Kokeiden unohtelua reppuun -ei muista näyttää niitä meille tai ei muista palauttaa kouluun. Vaatteet ja tavarat ovat noin pääsääntöisesti hukassa. Harrastusvälineet unohtuu milloin minnekin.
Aikuisella tuollainen käytös tarkoittaisi univajetta ja/tai stressiä/huolia. Mutta tällä lapsella kuitenkin menee koulussa ihan todella hyvin, on kavereita ja harrastuksia, on terve, nukkuu 9,5-10h yössä, vapaa-aikaakin on runsaasti koulun ja harrastusten päälle.
Kuulostaako tutulta? Olenko vain kohtuuton, kun odotan että tuollaiset asiat sujuisi jo ilman montaa muistutusta? Ja että pikkuhiljaa niistä omista tavaroista oppisi pitämään huolta?
Kommentit (68)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Eikö olisi helpompaa laittaa ne vaatteet pinoon lapsen nenän eteen ja käskeä pukea ne, kun kuitenkin sen päätät? On selvästi liian nuori vielä valitsemaan itse, eikä ole vaatteista kiinnostunut. Vaihtoehtoja taitaa olla liikaa myös.
Kyllä se parin vuoden päästä sujuu jo.
Älä myöskään heti korvaa hukkunutta lippistä tms uudella. Viikon päästä ehkä ja uusi ei niin mieleinen.
Vaihtoehtoja on varrelliset goretexlenkkarit ja ihan tavalliset juoksulenkkarit. Sitten on kuorihousut ja toiset, jotka on tarkoitettu jalkapalkotreeneihin, joilla nyt meni. On myös puuvillaiset, vuorilliset housut (jotka ei pidä koosteutta ja yöllä oli satanut lunta), joita tykkää käyttää mieluummin kuin collareita + kuorihousuja. Että vaihtoehtoja on käytännössä kaksi, joista sanoin kummat pukee.
Toivon myös, että alkaa sujua. :)
Mulla on 8-vuotias haahuilija. Lapsi lähtee keskenään kouluun ja soittelee usein aamuisin, kun tavarat on hukassa, vaikka ne illalla katsottu paikoilleen. Välillä on lähdetty liian kevyin varustein ja on paleltu, mutta eihän siihen kuole. Tavarat unohtuu kouluun/kotiin/kavereille ja koulusta tulleet laput unohdetaan näyttää. Mutta koulu menee ihan hyvin ja opettajan mukaan keskittyminen koulussa edistyy koko ajan. Välillä olen etäpäivällä kotona ja pääsen seuraamaan sitä lapsen kouluunvalmistautumista, joka on ihan kaaosta kun olen siinä paikalla. Olen useasti ihmetellyt, että miten homma voi toimia kun olen töissä, mutta kyl se vaan toimii. Musta tuntuu, että mun lapsen kohdalla kyse on siitä, että lapsi jotenkin hämmentyy mun paikallaolosta, ei oikein tiedä, että kuka nyt ottaa vastuun aamutoimista ja vetää ihan läskiksi koko homman.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Se oppii sitten, kun seuraukset alkaa kaatua omaan niskaan. Siloittelet nyt liikaa. Jos esim. poika olisi joutunut palelemaan liian ohuissa vaatteissa (ja pahimmillaan ollut syy retken peruuntumiseen), olisi seuraavalla kerralla varmasti ollut muistissa että miksi niillä vaatteilla on väliä. Tai kun ei ole juomapulloa ja penaalia, niin kyllä se koulussa huomaa niiden puutteen ja seuraukset (ja jos seurauksia ei ole, niin sittenhän sillä ei ollut niin väliäkään ovatko mukana vai ei).
Nyt sinä triplavarmistat kaiken, jolloin lapselle se kuulostaa vain turhalta motkotukselta, eikä hän todennäköisesti sisäistä ITSE sitä, että MIKSI niillä asioilla on merkitystä. Anna tuon ikäisen jo oppia yrityksen ja erehdyksen kautta, niin kauan kun ei ole mitään ihan hengenvaarallista tekemässä.
Noh, ajattelin asiaa vähän laajemmin: yksi vääränlaisissa kamoissa ja kylmissään olisi voinut aiheuttaa sen, että koko luokka palaa koululle ennen päivän päättymistä tai mukana oleva avustaja lähtee tämän yhden kanssa koululle. Ollaan ihan vasta oltu kipeinä, joten vilustuminen olisi ehkä aiheuttanut uudestaan sairastumisen? Ja juomapullohan nyt jo jäi kotiin...
Enkä motkottanut. Tämä oli nyt vain tämä yksi aamu, kun sattumalta olin kotona. Muulloin lähtee yksin ja kamat on mukana tai hukassa, milloin mitenkin. Olen ihan samaa mieltä, että erehdyksen kautta lopulta oppii, joissakin tilanteissa on vain ajateltava muutakin kuin omaa napaa ja että se oma unohtelua voi aiheuttaa harmia myös muille.
Ja kun lapsi huomaa että omasta hölmäilystä kärsii sekä itse että muut, niin se voi kannustaa kiinnittämään asioihin huomiota enemmän. Tämähän se nimenomaan oli se pointti, että niinkauan kuin lapsi saa haahuilla ilman seurauksia, ei hän yritä muuttaa käytöstään. Tarvitaan ne seuraukset, että käytös muuttuu. Ja ikävä kyllä ne seuraukset todellakin on negatiivisia, jotta niistä oppii. Tässä on nyt äidillekin kasvun paikka, että opettaako lapsen ns. oikeaan maailmaan vaikka se välillä tuntuu pahalta, vai curlaako siinä edessä koko ajan töyssyjä sileäksi (ja vain pahentaa alkuperäistä ongelmaa).
Poika 14 v edelleen vähän haahuilija, isänsä 54 v. Myös. He oppivat selviytymään, mutta heistä ei ikinä tule tällä tavalla tarkkoja. Toisenlaisilla tavoilla kyllä, tavoilla joita minä taas en ole.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Jos koulussa ei ole mitään ongelmia, vaan pelkästään kotona, niin jotenkin ajattelisin, että vika ei ole lapsessa vaan äidissä, joka paapoo liikaa. Tietenkään lapsi ei aamulla kotona huolehdi asioistaan, miksi vaivautua kun äiti kulkee perässä vahtimassa. Koulussa sitten pakko kun ei äiti olekaan huolehtimassa.
Tämä äiti oli poikkeuksellisesti vain tänä aamuna vahtimassa. ;) Ja kirjat ym. unohtuu kouluun, kun kukaan ei ole vahtimassa.
Kuulostaa normaalilta pojalta! Niin tuttua on, vaikka meillä minä olen suurpiirteinen ja poika on niuho.
Ei muuta kuin pitkää pinnaa ja kyllä joku hoivaviettinen sen joskus nappaa miehekseen ja äidin vastuu siirtyy eneenpäin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Se oppii sitten, kun seuraukset alkaa kaatua omaan niskaan. Siloittelet nyt liikaa. Jos esim. poika olisi joutunut palelemaan liian ohuissa vaatteissa (ja pahimmillaan ollut syy retken peruuntumiseen), olisi seuraavalla kerralla varmasti ollut muistissa että miksi niillä vaatteilla on väliä. Tai kun ei ole juomapulloa ja penaalia, niin kyllä se koulussa huomaa niiden puutteen ja seuraukset (ja jos seurauksia ei ole, niin sittenhän sillä ei ollut niin väliäkään ovatko mukana vai ei).
Nyt sinä triplavarmistat kaiken, jolloin lapselle se kuulostaa vain turhalta motkotukselta, eikä hän todennäköisesti sisäistä ITSE sitä, että MIKSI niillä asioilla on merkitystä. Anna tuon ikäisen jo oppia yrityksen ja erehdyksen kautta, niin kauan kun ei ole mitään ihan hengenvaarallista tekemässä.
Noh, ajattelin asiaa vähän laajemmin: yksi vääränlaisissa kamoissa ja kylmissään olisi voinut aiheuttaa sen, että koko luokka palaa koululle ennen päivän päättymistä tai mukana oleva avustaja lähtee tämän yhden kanssa koululle. Ollaan ihan vasta oltu kipeinä, joten vilustuminen olisi ehkä aiheuttanut uudestaan sairastumisen? Ja juomapullohan nyt jo jäi kotiin...
Enkä motkottanut. Tämä oli nyt vain tämä yksi aamu, kun sattumalta olin kotona. Muulloin lähtee yksin ja kamat on mukana tai hukassa, milloin mitenkin. Olen ihan samaa mieltä, että erehdyksen kautta lopulta oppii, joissakin tilanteissa on vain ajateltava muutakin kuin omaa napaa ja että se oma unohtelua voi aiheuttaa harmia myös muille.
Ja kun lapsi huomaa että omasta hölmäilystä kärsii sekä itse että muut, niin se voi kannustaa kiinnittämään asioihin huomiota enemmän. Tämähän se nimenomaan oli se pointti, että niinkauan kuin lapsi saa haahuilla ilman seurauksia, ei hän yritä muuttaa käytöstään. Tarvitaan ne seuraukset, että käytös muuttuu. Ja ikävä kyllä ne seuraukset todellakin on negatiivisia, jotta niistä oppii. Tässä on nyt äidillekin kasvun paikka, että opettaako lapsen ns. oikeaan maailmaan vaikka se välillä tuntuu pahalta, vai curlaako siinä edessä koko ajan töyssyjä sileäksi (ja vain pahentaa alkuperäistä ongelmaa).
Kyllä oikeassa olet, tämä on äidillekin kasvun paikka, mutta ei curlata. Paremminkin varmasti vaadin liikaa.
Vierailija kirjoitti:
Kuulostaa normaalilta pojalta! Niin tuttua on, vaikka meillä minä olen suurpiirteinen ja poika on niuho.
Ei muuta kuin pitkää pinnaa ja kyllä joku hoivaviettinen sen joskus nappaa miehekseen ja äidin vastuu siirtyy eneenpäin.
Hih, tuota jälkimmäistä minä aina vitsailenkin miehelleni. ;)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kuulostaa ihan omalta lapsuudelta ja muilta osin nykyisyydeltä mutta enää kukaan ei ole vahtimassa. T. ADD
Vierailija kirjoitti:
Älä huolehdi. Kokemuksen kautta olen huomannut, että tuollainen on ihan tavallaista. Toki sitä voi harjoitella. Kannattaa ottaa asia rauhallisessa tilanteessa puheeksi ja kertoa, miten kannattaisi toimia. Poikasi kuulostaa aivan normaalilta, te olette vain erilaisia luonteita ja poika kuitenkin vielä pieni. Sinäkin reagoit tyypillisen äidin tavoin ja on ymmärrettävää, että ihmettelet tilannetta. Poika ei ilmeisesti kuuntele sinua, vaan mielessä ovat muut asiat. Sinun pitää varmistaa, että lapsi oikeasti kuuntelee. Sitten edistystä voi tapahtua.
Kiitos sanoistasi. :)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
ADD. Ja ennen kuin joku tulee huutelemaan että kaikki lapset on hajamielisiä tai että "kyllä minä olin ihan samanlainen ja olen nyt normaali aikuinen", totta. Lapset on hajamielisiä ja jotkut kasvaa siitä hajamielisyydestä pois, mutta jos jollakin on se ADD se ei katoa iän myötä.
Toki AP:n lapsi voi olla ihan normaali, mutta jos kyseessä on neurologinen poikkeavuus niin se tulee havaita ajoissa. Olin itse se hajamielinen lapsi jolle sanottiin että kyllä se katoaa kun kasvat, yrität vaan keskittyä. Ja sitten olin se hajamielinen teini jolle sanottiin että kyllä se katoaa kun kasvat, ryhdistäydy. Ja sitten olin se hajamielinen aikuinen jonka kohdalla ihmeteltiin että oho, mites tässä nyt näin kävi.
Jos poikasi pärjää hyvin koulussa, on kavereita ym. niin en nää mitään syytä miksi häntä pitäisi alkaa lääkitsemään. Mielestäni ADD:n mahdollisuus kannattaisi kuitenkin tutkia. Sillä voi olla hänen itsetunnolleen vaikutusta, kun tajuaa jo ettei kaikki asiat ole ns. välttämättä hänen käsissään. Kokemuksesta sanon, että vaikka lapsena voi pärjätä hyvin. Poikasi on varmasti älykäs ja siksi pystyy kompensoimaan tarkkaavaisuuden puutteita. Mutta toi voi kaatua niskaan siinä kohtaa, kun hän alkaa esim. opettelemaan omaa elämää. Kun yhtäkkiä pitäisikin hoitaa myös koti ja laskut ym. Siinä kohtaa voi tulla romahdus, että miksi ei kenties pystykään samaan kuin muut.
Niin ehkä hyvä, että tiedostaisi että hänellä saattaa olla tällainen neurologinen ongelma ettei sitä tarvitse myöhemmin ihmetellä.
Mielestäni sinun tärkein tehtäväsi on tukea pojan itsetuntoa. Kehua ja ymmärtää, että hän vain toimii ero tavalla. Ei tahallaan tai kiusallaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
ADD. Ja ennen kuin joku tulee huutelemaan että kaikki lapset on hajamielisiä tai että "kyllä minä olin ihan samanlainen ja olen nyt normaali aikuinen", totta. Lapset on hajamielisiä ja jotkut kasvaa siitä hajamielisyydestä pois, mutta jos jollakin on se ADD se ei katoa iän myötä.
Toki AP:n lapsi voi olla ihan normaali, mutta jos kyseessä on neurologinen poikkeavuus niin se tulee havaita ajoissa. Olin itse se hajamielinen lapsi jolle sanottiin että kyllä se katoaa kun kasvat, yrität vaan keskittyä. Ja sitten olin se hajamielinen teini jolle sanottiin että kyllä se katoaa kun kasvat, ryhdistäydy. Ja sitten olin se hajamielinen aikuinen jonka kohdalla ihmeteltiin että oho, mites tässä nyt näin kävi.
Täytyypä perehtyä aiheeseen.
Mutta miten itse olet pärjännyt elämässä? Oletko pystynyt opiskelemaan ja saamaan työn? Oletko joutunut luopumaan esim. jostakin ammatista tuon takia? Entäs ihmissuhteet?
Lapseni on vielä niin pieni (toisella luokalla), etten osaa ajatella tätä nyt muuta kuin omaa pinnaani venyttävänä asiana.
Vierailija kirjoitti:
Mulla on 8-vuotias haahuilija. Lapsi lähtee keskenään kouluun ja soittelee usein aamuisin, kun tavarat on hukassa, vaikka ne illalla katsottu paikoilleen. Välillä on lähdetty liian kevyin varustein ja on paleltu, mutta eihän siihen kuole. Tavarat unohtuu kouluun/kotiin/kavereille ja koulusta tulleet laput unohdetaan näyttää. Mutta koulu menee ihan hyvin ja opettajan mukaan keskittyminen koulussa edistyy koko ajan. Välillä olen etäpäivällä kotona ja pääsen seuraamaan sitä lapsen kouluunvalmistautumista, joka on ihan kaaosta kun olen siinä paikalla. Olen useasti ihmetellyt, että miten homma voi toimia kun olen töissä, mutta kyl se vaan toimii. Musta tuntuu, että mun lapsen kohdalla kyse on siitä, että lapsi jotenkin hämmentyy mun paikallaolosta, ei oikein tiedä, että kuka nyt ottaa vastuun aamutoimista ja vetää ihan läskiksi koko homman.
Ihan kuin minä töissä, tai kotonakin.
Jos saan tehdä omalla tutulla tavallani, keskityn ja homma tulee hoidettua. Jos pomo (tai mies) tulee sen oloisena, että tuo meni väärin, ja tästä ei tule mitään, niin tulen yhtäkkiä kauhean epävarmaksi ja suunnilleen tavarat alkaa putoilla käsistä ja hämmennyn.
Heillä on molemmilla vaikea luottaa että kukaan muu osaa mitään, joten heillä on tapana olla kärsimättömiä, ja tehdä nekin mitä voisi delegoida, ja tehdä muiden puolesta.
Itsensätoteuttava ennuste.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
ADD. Ja ennen kuin joku tulee huutelemaan että kaikki lapset on hajamielisiä tai että "kyllä minä olin ihan samanlainen ja olen nyt normaali aikuinen", totta. Lapset on hajamielisiä ja jotkut kasvaa siitä hajamielisyydestä pois, mutta jos jollakin on se ADD se ei katoa iän myötä.
Toki AP:n lapsi voi olla ihan normaali, mutta jos kyseessä on neurologinen poikkeavuus niin se tulee havaita ajoissa. Olin itse se hajamielinen lapsi jolle sanottiin että kyllä se katoaa kun kasvat, yrität vaan keskittyä. Ja sitten olin se hajamielinen teini jolle sanottiin että kyllä se katoaa kun kasvat, ryhdistäydy. Ja sitten olin se hajamielinen aikuinen jonka kohdalla ihmeteltiin että oho, mites tässä nyt näin kävi.
Täytyypä perehtyä aiheeseen.
Mutta miten itse olet pärjännyt elämässä? Oletko pystynyt opiskelemaan ja saamaan työn? Oletko joutunut luopumaan esim. jostakin ammatista tuon takia? Entäs ihmissuhteet?
Lapseni on vielä niin pieni (toisella luokalla), etten osaa ajatella tätä nyt muuta kuin omaa pinnaani venyttävänä asiana.
Kun ja jos tietää olevansa ADD-piirteinen tai saa diagnoosin, voi rakentaa elämänsä sellaiseksi että ADD-piirteiden kanssa on mahdollisimman helppo tulla toimeen. Olen itse siis ADD-aikuinen ja minulle on esimerkiksi erittäin tärkeää että kotona on aina siistiä ja tavarat oikeilla paikoillaan. Kaaos lisää kaaosta ja sotkun keskellä tavarat katoavat ja unohtuvat ja jään itse jumittamaan kaiken keskelle enkä saa mitään aikaiseksi. Ennen diagnoosin saamista pidin siisteyden tarvettani epäterveenä perfektionismina ja yritin opettaa itseäni elämään sotkun keskellä, mutta nyt suhtaudun siihen eri tavalla, ikään kuin ADD:n hoitokeinona. Tämä on tietenkin vain yksi esimerkki. Työelämässä, ihmissuhteissa ja muilla elämän osa-alueilla olen diagnoosin jälkeen yrittänyt löytää sen oman tavan toimia, ja se on tehnyt elämästäni helpompaa ja "normaalimpaa" hitaasti mutta varmasti. Oman tavan löytäminen on tietenkin hyödyllistä ihan kaikille, mutta varsinkin ADHD/ADD-piirteisille, joilla elämä luisuu helposti sekasotkuksi jos yrittää pakottaa itsensä toimimaan niin kuin keskiverron ja normaalin ihmisen oletetaan toimivan.
14 v poikani on sitten varmaan myös ADD. Hänellä menee hyvin, kun on vähän tavaroita, vähän vaihtoehtoja, vähän vaatteita, selkeät rutiinit. Minimalistinen koti jossa kaikelle on paikka.
Heti jos tavaraa alkaa kertyä, hän ei pärjää sen kanssa ja joutuu kaaokseen. Ei osaa heittää tavaroita pois.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
ADD. Ja ennen kuin joku tulee huutelemaan että kaikki lapset on hajamielisiä tai että "kyllä minä olin ihan samanlainen ja olen nyt normaali aikuinen", totta. Lapset on hajamielisiä ja jotkut kasvaa siitä hajamielisyydestä pois, mutta jos jollakin on se ADD se ei katoa iän myötä.
Toki AP:n lapsi voi olla ihan normaali, mutta jos kyseessä on neurologinen poikkeavuus niin se tulee havaita ajoissa. Olin itse se hajamielinen lapsi jolle sanottiin että kyllä se katoaa kun kasvat, yrität vaan keskittyä. Ja sitten olin se hajamielinen teini jolle sanottiin että kyllä se katoaa kun kasvat, ryhdistäydy. Ja sitten olin se hajamielinen aikuinen jonka kohdalla ihmeteltiin että oho, mites tässä nyt näin kävi.
Täytyypä perehtyä aiheeseen.
Mutta miten itse olet pärjännyt elämässä? Oletko pystynyt opiskelemaan ja saamaan työn? Oletko joutunut luopumaan esim. jostakin ammatista tuon takia? Entäs ihmissuhteet?
Lapseni on vielä niin pieni (toisella luokalla), etten osaa ajatella tätä nyt muuta kuin omaa pinnaani venyttävänä asiana.
Kun ja jos tietää olevansa ADD-piirteinen tai saa diagnoosin, voi rakentaa elämänsä sellaiseksi että ADD-piirteiden kanssa on mahdollisimman helppo tulla toimeen. Olen itse siis ADD-aikuinen ja minulle on esimerkiksi erittäin tärkeää että kotona on aina siistiä ja tavarat oikeilla paikoillaan. Kaaos lisää kaaosta ja sotkun keskellä tavarat katoavat ja unohtuvat ja jään itse jumittamaan kaiken keskelle enkä saa mitään aikaiseksi. Ennen diagnoosin saamista pidin siisteyden tarvettani epäterveenä perfektionismina ja yritin opettaa itseäni elämään sotkun keskellä, mutta nyt suhtaudun siihen eri tavalla, ikään kuin ADD:n hoitokeinona. Tämä on tietenkin vain yksi esimerkki. Työelämässä, ihmissuhteissa ja muilla elämän osa-alueilla olen diagnoosin jälkeen yrittänyt löytää sen oman tavan toimia, ja se on tehnyt elämästäni helpompaa ja "normaalimpaa" hitaasti mutta varmasti. Oman tavan löytäminen on tietenkin hyödyllistä ihan kaikille, mutta varsinkin ADHD/ADD-piirteisille, joilla elämä luisuu helposti sekasotkuksi jos yrittää pakottaa itsensä toimimaan niin kuin keskiverron ja normaalin ihmisen oletetaan toimivan.
Kiva kuulla, että olet saanut elämän rullaamaan. :)
En oikein usko, että lapsellani on kyse tästä, mutta hyvä olla silti tietoinen!
Mun lapsi päin vastoin viihtyy tavarakaaoksessa. Muistan, että jo jo joskus 4-5-vuotiaana ensimmäisiä kertoja sanoi, että miksi lelut pitää raivata, kun hän tykkää että huone on sekaisin. Koulupöytäkin on niin täynnä paperia ym lapselle tärkeää, ettei pintaa näy. Siihen se asettelee koulukirjan päälle ja tekee tehtävänsä tyytyväisenä. Olen kuitenkin järjestänyt kaikelle säilytyspaikkansa ja yrittänyt selittää, että kun tavarat on paikallaan, ne pysyy myös ehjinä ja tallessa. Kaaos kun todellakin lisää kaaosta.
Vierailija kirjoitti:
Vähän liikaa tunnut hössöttävän vieressä. Lapsi selviää kai ajoissa muina päivinä kouluun kun et ole vahtimassa?
Tämä. Teinin aivot taantuvat, eli periaatteessa hän on teinin aivojen kanssa tasoissa. Ei se ole väliä mitä on päällä, kunhan pää on hyvää eikä pahaa ilkeyttä ja juoruilua.
Omatoimisuutta. Mietipä miten selviäisit jos tuommoisia käskytettäviä olisi 25. Olisi aika rankkaa. Anna mennä vaikka yöpaidassa, virheistä oppii. On todella iso tuollaiseen.
Noh, ajattelin asiaa vähän laajemmin: yksi vääränlaisissa kamoissa ja kylmissään olisi voinut aiheuttaa sen, että koko luokka palaa koululle ennen päivän päättymistä tai mukana oleva avustaja lähtee tämän yhden kanssa koululle. Ollaan ihan vasta oltu kipeinä, joten vilustuminen olisi ehkä aiheuttanut uudestaan sairastumisen? Ja juomapullohan nyt jo jäi kotiin...
Enkä motkottanut. Tämä oli nyt vain tämä yksi aamu, kun sattumalta olin kotona. Muulloin lähtee yksin ja kamat on mukana tai hukassa, milloin mitenkin. Olen ihan samaa mieltä, että erehdyksen kautta lopulta oppii, joissakin tilanteissa on vain ajateltava muutakin kuin omaa napaa ja että se oma unohtelua voi aiheuttaa harmia myös muille.