Kun suuri suru kohtaa, kaiken lisäksi harmittaa 2 parhaan ystäväni reaktio asiaan.

Vierailija kirjoitti:

Ihmisiä on alkanut pelottaa surun kokeneen kohtaaminen, kun saa lukea, miten väärin sen voi tehdä tahtomattaan. Ymmärrän, että on surija on herkillä, mutta vahingossa voi sanoa, että tiedän miltä sinusta tuntuu, ja niin ei saa sanoa, eikä edes että voin kuvitella miltä sinusta tuntuu. Ei saa tai ei uskalla. Tottahan se on ettei ehkä tiedä miltä tuntuu, mutta tarkoitus ei kuitenkaan ole loukata.

Lohduttelu ja rohkaisu jatkaa elämää surun jälkeen voidaan kokea taas hänen surunsa  väheksymiseksi.

Jotkut haluavat toipua suhteellisen omissa oloissaan, toisilla pitäisi olla tukija koko ajan paikalla.

Minusta on hyvä, jos läheinen sanoo, että olen tavattavissa 24 h, jos haluat puhua.

Tämä!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Hmm. Itse menetin kaikkein läheisimmän ihmiseni yllättäen onnettomuudessa muutama vuosi sitten. Ei ollut kuitenkaan lapseni (olen lapseton). Se oli tietysti kauhea shokki.. Ei onnettomuuteen osaa varautua. Olin ihan sekaisin pari päivää, saikulla (teen työtä missä pitää olla 100% skarppina ja ihmisten edessä eli itkuisena ei sinne voi mennä). Luulin ennen sitä että minulla on useita ystäviä. Ilmoitin kaikille ystäville viestillä, että mitä on käynyt. Osa vastasi nätillä viestillä takaisin ja kysyi miten jaksan. Osasta en kuullut mitään (enkä ole sen jälkeenkään kuullut, mitään edes pientä viestiä ei ole tullut), joten se niistä ystävistä. Mutta että olisin vaatinut että joku tulee käymään?? Ei olisi edes mieleeni tullut sellainen vaatimus. Kukaan ei ehdottanut, että tulisi käymään, enkä kellekään mitään tuntuu yksinäiseltä -vihjailuja viestitellyt. En saanut kukkasia, vain yhden osanottokortin, jossa muutama kaveri oli yhdessä laittanut nimensä siihen. Kun viikko oli kulunut, pyysin itse, että saan tulla käymään yhden henkilön luona, ja kävelin sinne aika pitkän matkan, ja istuin tunnin juttelemassa (se teki päälle hyvää, kun pääsi pois kotoa ja tuli käveltyä). Niillä ystävilläni, jotka edes jonkun pienen viestin laittoi minulle takaisin (kun laitoin viestin että mitä on tapahtunut), heillä on oma kiireinen elämänsä töineen, työmatkoineen, lapsineen jne. En minä kuvitellut, että kukaan heistä tekisi työaikoihinsa tai kotikuvioihinsa aikataulumuutoksia ja rientäisi luokseni. Mutta kyllä olisin niiltä eräiltä edes pienen osanottotekstarin kaivannut.

Mikä ihme on läheisin ihminen?

Ei mulle tullut mueleenkään lähettää viestiä isäni/ mummuni/ pappani/ tätini kuolemasta kenellekään, jolle asia ei kuulunut. Eteenpäin suvulle ilmoitin.

Miksi te olette noin huomionkipeitä????

Tuota noin... Jos sinä olisit ihan shokissa puolisosi kuolemasta, eikö se sinun shokki (sinun kuulumiset) kuuluisi yhtään ystävillesi???

Jaa niin että mä lähettäisin siitä heti viestin kaikille jotka keksin.. Joo ei. Kyllä mulle tuli sellainen että kerron kun ja jos sopiva tilaisuus tulee ja itsestä tuntuu siltä. Ei se ollut mulle mikään hiphei katsokaa mua juttu.

Kysyin että jos puolisosi kuolisi niin etkö kertoisi siitä heti ystävillesi esim. viestillä. Vastasit, että et kertoisi, kertoisit vasta kun sopiva tilaisuus tulee ja itsestäsi tuntuu siltä. Kuulostaa kyllä aika oudolta. Joko sinulla ei ole yhtään ystävää, tai sitten olet aivan harvinaislaatuisen kylmä ihminen. Tai sitten et osaa tippaakaan eläytyä tilanteeseen, jossa se läheisin kuolee.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Hmm. Itse menetin kaikkein läheisimmän ihmiseni yllättäen onnettomuudessa muutama vuosi sitten. Ei ollut kuitenkaan lapseni (olen lapseton). Se oli tietysti kauhea shokki.. Ei onnettomuuteen osaa varautua. Olin ihan sekaisin pari päivää, saikulla (teen työtä missä pitää olla 100% skarppina ja ihmisten edessä eli itkuisena ei sinne voi mennä). Luulin ennen sitä että minulla on useita ystäviä. Ilmoitin kaikille ystäville viestillä, että mitä on käynyt. Osa vastasi nätillä viestillä takaisin ja kysyi miten jaksan. Osasta en kuullut mitään (enkä ole sen jälkeenkään kuullut, mitään edes pientä viestiä ei ole tullut), joten se niistä ystävistä. Mutta että olisin vaatinut että joku tulee käymään?? Ei olisi edes mieleeni tullut sellainen vaatimus. Kukaan ei ehdottanut, että tulisi käymään, enkä kellekään mitään tuntuu yksinäiseltä -vihjailuja viestitellyt. En saanut kukkasia, vain yhden osanottokortin, jossa muutama kaveri oli yhdessä laittanut nimensä siihen. Kun viikko oli kulunut, pyysin itse, että saan tulla käymään yhden henkilön luona, ja kävelin sinne aika pitkän matkan, ja istuin tunnin juttelemassa (se teki päälle hyvää, kun pääsi pois kotoa ja tuli käveltyä). Niillä ystävilläni, jotka edes jonkun pienen viestin laittoi minulle takaisin (kun laitoin viestin että mitä on tapahtunut), heillä on oma kiireinen elämänsä töineen, työmatkoineen, lapsineen jne. En minä kuvitellut, että kukaan heistä tekisi työaikoihinsa tai kotikuvioihinsa aikataulumuutoksia ja rientäisi luokseni. Mutta kyllä olisin niiltä eräiltä edes pienen osanottotekstarin kaivannut.

Mikä ihme on läheisin ihminen?

Ei mulle tullut mueleenkään lähettää viestiä isäni/ mummuni/ pappani/ tätini kuolemasta kenellekään, jolle asia ei kuulunut. Eteenpäin suvulle ilmoitin.

Miksi te olette noin huomionkipeitä????

No läheisin ihminen on esimerkiksi puoliso. Tai jollain se voi olla vaikka äiti, jos on lapseton sinkku ilman sisaruksia. Tänne palstalle kirjoitetaan se termillä "läheisin ihminen", jos ei haluta kertoa kuka.

Niin, mulla on mennyt isä/ mummu/pappa ja täti vuoden aikana, ei tietty kovin läheisiä mut en mä silti lähettänyt tapahtuneesta " kaikille" viestiä ja odottanut jotain sympatia aaltoa.

Kumma juttu, ei kaikilla ole tarvetta saada jotain empatiatulvaa.

Töistä olin pois muutaman päivän kun järkkäsin isäni hautajaisia ja ilmoitin niille joille asia ja hautajaiset kuuluivat.

En mä olis kehdannut ruveta kerjäämään huomiota.

Olen se, jonka viestiä tuossa aiemmin kommentoit, eli se joka niitä viestejä ystävilleen laittoi. Jos sinulta on kuollut ihmisiä, jotka eivät ole sinulle sukusidoksesta huolimatta ollut kovin läheisiä, niin et voi verrata sitä tilanteeseen, jossa joltain muulta kuolee se kaikkein läheisin (ehkä elämän ainoa läheinen) ihminen. 

Kokeileppa kerran sitä, että ainoa lapsesi kuolee, ja katso miltä se tuntuu. Äläkä odota keltään mitään osanottoa tai kuulumisesi kyselyä silloin. Sillä se olisi "huomion kerjäämistä", eikös niin.

Enkä minäkään mitään sympatia-aaltoa kerjännyt. Lähetin ystäville neutraalin viestin, että xx kuoli äsken onnettomuudessa. Samalla lailla kun laitan ystäville viestin, jos vaikka yllättäen saan uuden työpaikan tms. Minulla on tapana ilmoitella ystäville kuulumisiani, samaten heillä minulle.

" kokeileppa sitä kun ainoa lapsesi kuolee"

Herranjumala että sinä olet lapsellinen. Joo, kyllä on läheisiä kuollut ja läheisen kuolemat vielä aiheuttaneet työtä, ei ole edes pystynyt jäämään laakereilleen makaamaan ja suremaan ja odottelemaan vaan huomiota.

Kyllä ne, joiden tietoon on asia mennyt ovat soittaneet ja ottaneet osaa, enkä ole odottanutkaan mitään marttyyrin asemaa.

Kas kun tiedän mainiosti, että ympärilläni on ihmisiä joilta on rakkaita kuollut ja he tietävät ja ymmärtävät, enkä todellakaan(!!!) kuvittele olevani mitenkään lapsekkaasti erityinen ja ainutlaatuinen pikkulapsi, jota täytyy erityisesti huomioida.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Hmm. Itse menetin kaikkein läheisimmän ihmiseni yllättäen onnettomuudessa muutama vuosi sitten. Ei ollut kuitenkaan lapseni (olen lapseton). Se oli tietysti kauhea shokki.. Ei onnettomuuteen osaa varautua. Olin ihan sekaisin pari päivää, saikulla (teen työtä missä pitää olla 100% skarppina ja ihmisten edessä eli itkuisena ei sinne voi mennä). Luulin ennen sitä että minulla on useita ystäviä. Ilmoitin kaikille ystäville viestillä, että mitä on käynyt. Osa vastasi nätillä viestillä takaisin ja kysyi miten jaksan. Osasta en kuullut mitään (enkä ole sen jälkeenkään kuullut, mitään edes pientä viestiä ei ole tullut), joten se niistä ystävistä. Mutta että olisin vaatinut että joku tulee käymään?? Ei olisi edes mieleeni tullut sellainen vaatimus. Kukaan ei ehdottanut, että tulisi käymään, enkä kellekään mitään tuntuu yksinäiseltä -vihjailuja viestitellyt. En saanut kukkasia, vain yhden osanottokortin, jossa muutama kaveri oli yhdessä laittanut nimensä siihen. Kun viikko oli kulunut, pyysin itse, että saan tulla käymään yhden henkilön luona, ja kävelin sinne aika pitkän matkan, ja istuin tunnin juttelemassa (se teki päälle hyvää, kun pääsi pois kotoa ja tuli käveltyä). Niillä ystävilläni, jotka edes jonkun pienen viestin laittoi minulle takaisin (kun laitoin viestin että mitä on tapahtunut), heillä on oma kiireinen elämänsä töineen, työmatkoineen, lapsineen jne. En minä kuvitellut, että kukaan heistä tekisi työaikoihinsa tai kotikuvioihinsa aikataulumuutoksia ja rientäisi luokseni. Mutta kyllä olisin niiltä eräiltä edes pienen osanottotekstarin kaivannut.

Mikä ihme on läheisin ihminen?

Ei mulle tullut mueleenkään lähettää viestiä isäni/ mummuni/ pappani/ tätini kuolemasta kenellekään, jolle asia ei kuulunut. Eteenpäin suvulle ilmoitin.

Miksi te olette noin huomionkipeitä????

Tuota noin... Jos sinä olisit ihan shokissa puolisosi kuolemasta, eikö se sinun shokki (sinun kuulumiset) kuuluisi yhtään ystävillesi???

Jaa niin että mä lähettäisin siitä heti viestin kaikille jotka keksin.. Joo ei. Kyllä mulle tuli sellainen että kerron kun ja jos sopiva tilaisuus tulee ja itsestä tuntuu siltä. Ei se ollut mulle mikään hiphei katsokaa mua juttu.

Kysyin että jos puolisosi kuolisi niin etkö kertoisi siitä heti ystävillesi esim. viestillä. Vastasit, että et kertoisi, kertoisit vasta kun sopiva tilaisuus tulee ja itsestäsi tuntuu siltä. Kuulostaa kyllä aika oudolta. Joko sinulla ei ole yhtään ystävää, tai sitten olet aivan harvinaislaatuisen kylmä ihminen. Tai sitten et osaa tippaakaan eläytyä tilanteeseen, jossa se läheisin kuolee.

Ei, en ole katsonut tarpeelliseksi hakea huomiota läheiseni kuolemalla.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Hmm. Itse menetin kaikkein läheisimmän ihmiseni yllättäen onnettomuudessa muutama vuosi sitten. Ei ollut kuitenkaan lapseni (olen lapseton). Se oli tietysti kauhea shokki.. Ei onnettomuuteen osaa varautua. Olin ihan sekaisin pari päivää, saikulla (teen työtä missä pitää olla 100% skarppina ja ihmisten edessä eli itkuisena ei sinne voi mennä). Luulin ennen sitä että minulla on useita ystäviä. Ilmoitin kaikille ystäville viestillä, että mitä on käynyt. Osa vastasi nätillä viestillä takaisin ja kysyi miten jaksan. Osasta en kuullut mitään (enkä ole sen jälkeenkään kuullut, mitään edes pientä viestiä ei ole tullut), joten se niistä ystävistä. Mutta että olisin vaatinut että joku tulee käymään?? Ei olisi edes mieleeni tullut sellainen vaatimus. Kukaan ei ehdottanut, että tulisi käymään, enkä kellekään mitään tuntuu yksinäiseltä -vihjailuja viestitellyt. En saanut kukkasia, vain yhden osanottokortin, jossa muutama kaveri oli yhdessä laittanut nimensä siihen. Kun viikko oli kulunut, pyysin itse, että saan tulla käymään yhden henkilön luona, ja kävelin sinne aika pitkän matkan, ja istuin tunnin juttelemassa (se teki päälle hyvää, kun pääsi pois kotoa ja tuli käveltyä). Niillä ystävilläni, jotka edes jonkun pienen viestin laittoi minulle takaisin (kun laitoin viestin että mitä on tapahtunut), heillä on oma kiireinen elämänsä töineen, työmatkoineen, lapsineen jne. En minä kuvitellut, että kukaan heistä tekisi työaikoihinsa tai kotikuvioihinsa aikataulumuutoksia ja rientäisi luokseni. Mutta kyllä olisin niiltä eräiltä edes pienen osanottotekstarin kaivannut.

Mikä ihme on läheisin ihminen?

Ei mulle tullut mueleenkään lähettää viestiä isäni/ mummuni/ pappani/ tätini kuolemasta kenellekään, jolle asia ei kuulunut. Eteenpäin suvulle ilmoitin.

Miksi te olette noin huomionkipeitä????

No läheisin ihminen on esimerkiksi puoliso. Tai jollain se voi olla vaikka äiti, jos on lapseton sinkku ilman sisaruksia. Tänne palstalle kirjoitetaan se termillä "läheisin ihminen", jos ei haluta kertoa kuka.

Niin, mulla on mennyt isä/ mummu/pappa ja täti vuoden aikana, ei tietty kovin läheisiä mut en mä silti lähettänyt tapahtuneesta " kaikille" viestiä ja odottanut jotain sympatia aaltoa.

Kumma juttu, ei kaikilla ole tarvetta saada jotain empatiatulvaa.

Töistä olin pois muutaman päivän kun järkkäsin isäni hautajaisia ja ilmoitin niille joille asia ja hautajaiset kuuluivat.

En mä olis kehdannut ruveta kerjäämään huomiota.

Olen se, jonka viestiä tuossa aiemmin kommentoit, eli se joka niitä viestejä ystävilleen laittoi. Jos sinulta on kuollut ihmisiä, jotka eivät ole sinulle sukusidoksesta huolimatta ollut kovin läheisiä, niin et voi verrata sitä tilanteeseen, jossa joltain muulta kuolee se kaikkein läheisin (ehkä elämän ainoa läheinen) ihminen. 

Kokeileppa kerran sitä, että ainoa lapsesi kuolee, ja katso miltä se tuntuu. Äläkä odota keltään mitään osanottoa tai kuulumisesi kyselyä silloin. Sillä se olisi "huomion kerjäämistä", eikös niin.

Enkä minäkään mitään sympatia-aaltoa kerjännyt. Lähetin ystäville neutraalin viestin, että xx kuoli äsken onnettomuudessa. Samalla lailla kun laitan ystäville viestin, jos vaikka yllättäen saan uuden työpaikan tms. Minulla on tapana ilmoitella ystäville kuulumisiani, samaten heillä minulle.

" kokeileppa sitä kun ainoa lapsesi kuolee"

Herranjumala että sinä olet lapsellinen. Joo, kyllä on läheisiä kuollut ja läheisen kuolemat vielä aiheuttaneet työtä, ei ole edes pystynyt jäämään laakereilleen makaamaan ja suremaan ja odottelemaan vaan huomiota.

Kyllä ne, joiden tietoon on asia mennyt ovat soittaneet ja ottaneet osaa, enkä ole odottanutkaan mitään marttyyrin asemaa.

Kas kun tiedän mainiosti, että ympärilläni on ihmisiä joilta on rakkaita kuollut ja he tietävät ja ymmärtävät, enkä todellakaan(!!!) kuvittele olevani mitenkään lapsekkaasti erityinen ja ainutlaatuinen pikkulapsi, jota täytyy erityisesti huomioida.

En oikein tiedä mitä sinulle kannattaisi vastata. Teet reippaita paikkaansapitämättömiä tulkintoja, ja lisäksi nimeät kaiken huomionhakuisuudeksi. En usko, että saan sinua ymmärtämään toista näkökulmaa, vaikka mitä sinulle kirjoittaisin ja yrittäisin selittää sitä toista näkökulmaa. Tuota huomionhakuisuus-juttuasi en siksi jaksa kommentoida enää. Sinulla on oikeus mielipiteeseesi. Mutta tuo että väität minun jääneen makaamaan laakereilleni odottamaan huomiota, niin mistä sellaisen keksit? En nimittäin sellaisesta maininnut mitään. Mutta kerrottakoon nyt, että jouduin yksin järjestämään ne 100 hlön hautajaiset, ja perunkirjoituksen, sulkemaan kaikki puhelinliittymät ym mitä kuoleman jälkeen nyt hoidettavaa on..  Sinun ehkä kannattaa miettiä miksi teet muista ihmisistä hyvin negatiivisia tulkintoja, jotka eivät pidä paikkansa, ja joiden suuntaan ei ole mitenkään rivien välistä edes vihjattu, vaan keksit niitä ihan omasta päästäsi.

Jos olisin itse sukulaisilleni/ ystävilleni ilmoittanut viestillä kaikille erikseen, että isäni kuoli ja olisin sitä kyynelehtinyt ja surenut ja parkunut kuin itkijänainen, olisin todellakin loukannut veljensä/ miehensä/ isänsä menettäneitä sukulaisia ja tuttavia. Meillä on suvussa/ ystäväpiirissä kuollut ihan jäätävästi porukkaa pienellä aikaa, enkä todellakaan näe olevani siinä asemassa, että kaikkien pitää nyt huomioida minua. Elämä jatkuu, ihmisiä syntyy ja kuolee.

Olen menettänyt useammankin rakkaan ja läheisen ihmisen. Minulla ensimmäiset viikot meni jokaosella kerralla hieman sumussa, en vielä oikeastaan edes surrut. Ajatukseen totuttelua vei päiviä. Lisäksi hautajaisjärjestelyt, ihmisille hautajaisista ilmoittaminen ja muut hommat työllistivät pari ekaa viikkoa.

Minua lohdutti kun etsin muistorunoja tai mietin mistä vaatteista ja kukista kuollut oli pitänyt.

Jos olisin vain istunut kotona niin olisi ihan varmaan pää seonnut.

Sen olen oppinut, että oikeaa tapaa selvitä ei ole. Pääasia, että selviää. Ja suru on yksin kannettava ja yksin käsiteltävä ja se kestää pitkään. Vuosi on lyhyt aika isossa surussa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Hmm. Itse menetin kaikkein läheisimmän ihmiseni yllättäen onnettomuudessa muutama vuosi sitten. Ei ollut kuitenkaan lapseni (olen lapseton). Se oli tietysti kauhea shokki.. Ei onnettomuuteen osaa varautua. Olin ihan sekaisin pari päivää, saikulla (teen työtä missä pitää olla 100% skarppina ja ihmisten edessä eli itkuisena ei sinne voi mennä). Luulin ennen sitä että minulla on useita ystäviä. Ilmoitin kaikille ystäville viestillä, että mitä on käynyt. Osa vastasi nätillä viestillä takaisin ja kysyi miten jaksan. Osasta en kuullut mitään (enkä ole sen jälkeenkään kuullut, mitään edes pientä viestiä ei ole tullut), joten se niistä ystävistä. Mutta että olisin vaatinut että joku tulee käymään?? Ei olisi edes mieleeni tullut sellainen vaatimus. Kukaan ei ehdottanut, että tulisi käymään, enkä kellekään mitään tuntuu yksinäiseltä -vihjailuja viestitellyt. En saanut kukkasia, vain yhden osanottokortin, jossa muutama kaveri oli yhdessä laittanut nimensä siihen. Kun viikko oli kulunut, pyysin itse, että saan tulla käymään yhden henkilön luona, ja kävelin sinne aika pitkän matkan, ja istuin tunnin juttelemassa (se teki päälle hyvää, kun pääsi pois kotoa ja tuli käveltyä). Niillä ystävilläni, jotka edes jonkun pienen viestin laittoi minulle takaisin (kun laitoin viestin että mitä on tapahtunut), heillä on oma kiireinen elämänsä töineen, työmatkoineen, lapsineen jne. En minä kuvitellut, että kukaan heistä tekisi työaikoihinsa tai kotikuvioihinsa aikataulumuutoksia ja rientäisi luokseni. Mutta kyllä olisin niiltä eräiltä edes pienen osanottotekstarin kaivannut.

Mikä ihme on läheisin ihminen?

Ei mulle tullut mueleenkään lähettää viestiä isäni/ mummuni/ pappani/ tätini kuolemasta kenellekään, jolle asia ei kuulunut. Eteenpäin suvulle ilmoitin.

Miksi te olette noin huomionkipeitä????

No läheisin ihminen on esimerkiksi puoliso. Tai jollain se voi olla vaikka äiti, jos on lapseton sinkku ilman sisaruksia. Tänne palstalle kirjoitetaan se termillä "läheisin ihminen", jos ei haluta kertoa kuka.

Niin, mulla on mennyt isä/ mummu/pappa ja täti vuoden aikana, ei tietty kovin läheisiä mut en mä silti lähettänyt tapahtuneesta " kaikille" viestiä ja odottanut jotain sympatia aaltoa.

Kumma juttu, ei kaikilla ole tarvetta saada jotain empatiatulvaa.

Töistä olin pois muutaman päivän kun järkkäsin isäni hautajaisia ja ilmoitin niille joille asia ja hautajaiset kuuluivat.

En mä olis kehdannut ruveta kerjäämään huomiota.

Olen se, jonka viestiä tuossa aiemmin kommentoit, eli se joka niitä viestejä ystävilleen laittoi. Jos sinulta on kuollut ihmisiä, jotka eivät ole sinulle sukusidoksesta huolimatta ollut kovin läheisiä, niin et voi verrata sitä tilanteeseen, jossa joltain muulta kuolee se kaikkein läheisin (ehkä elämän ainoa läheinen) ihminen. 

Kokeileppa kerran sitä, että ainoa lapsesi kuolee, ja katso miltä se tuntuu. Äläkä odota keltään mitään osanottoa tai kuulumisesi kyselyä silloin. Sillä se olisi "huomion kerjäämistä", eikös niin.

Enkä minäkään mitään sympatia-aaltoa kerjännyt. Lähetin ystäville neutraalin viestin, että xx kuoli äsken onnettomuudessa. Samalla lailla kun laitan ystäville viestin, jos vaikka yllättäen saan uuden työpaikan tms. Minulla on tapana ilmoitella ystäville kuulumisiani, samaten heillä minulle.

" kokeileppa sitä kun ainoa lapsesi kuolee"

Herranjumala että sinä olet lapsellinen. Joo, kyllä on läheisiä kuollut ja läheisen kuolemat vielä aiheuttaneet työtä, ei ole edes pystynyt jäämään laakereilleen makaamaan ja suremaan ja odottelemaan vaan huomiota.

Kyllä ne, joiden tietoon on asia mennyt ovat soittaneet ja ottaneet osaa, enkä ole odottanutkaan mitään marttyyrin asemaa.

Kas kun tiedän mainiosti, että ympärilläni on ihmisiä joilta on rakkaita kuollut ja he tietävät ja ymmärtävät, enkä todellakaan(!!!) kuvittele olevani mitenkään lapsekkaasti erityinen ja ainutlaatuinen pikkulapsi, jota täytyy erityisesti huomioida.

En oikein tiedä mitä sinulle kannattaisi vastata. Teet reippaita paikkaansapitämättömiä tulkintoja, ja lisäksi nimeät kaiken huomionhakuisuudeksi. En usko, että saan sinua ymmärtämään toista näkökulmaa, vaikka mitä sinulle kirjoittaisin ja yrittäisin selittää sitä toista näkökulmaa. Tuota huomionhakuisuus-juttuasi en siksi jaksa kommentoida enää. Sinulla on oikeus mielipiteeseesi. Mutta tuo että väität minun jääneen makaamaan laakereilleni odottamaan huomiota, niin mistä sellaisen keksit? En nimittäin sellaisesta maininnut mitään. Mutta kerrottakoon nyt, että jouduin yksin järjestämään ne 100 hlön hautajaiset, ja perunkirjoituksen, sulkemaan kaikki puhelinliittymät ym mitä kuoleman jälkeen nyt hoidettavaa on..  Sinun ehkä kannattaa miettiä miksi teet muista ihmisistä hyvin negatiivisia tulkintoja, jotka eivät pidä paikkansa, ja joiden suuntaan ei ole mitenkään rivien välistä edes vihjattu, vaan keksit niitä ihan omasta päästäsi.

Ja meissä on se ero, että ymmärrän muidenkin joutuvan tekemään näitä asioita, ja olen todellakin tarjonnut monille ihmisille lähipiirissä apua jotka nyt tekevät samoja asioita kuin minä vuosi sitten.

Mutta en todellakaan myöskään empatiseeraa ihmistä, joka poraa ja kirkuu omaa asiaansa, vaikka muilla on ihan samanlaista.

Kaikilla kuolee läheisiä ja vanhemmat ja puoliso kuolee kaikilta suurinpiirtein saman ikäisenä. Ei se tee siitä yhdestä mitenkään erityistä.

Emmätiä, ehkä nautit huomiosta, minä en nauti.

Vierailija kirjoitti:

Olen menettänyt useammankin rakkaan ja läheisen ihmisen. Minulla ensimmäiset viikot meni jokaosella kerralla hieman sumussa, en vielä oikeastaan edes surrut. Ajatukseen totuttelua vei päiviä. Lisäksi hautajaisjärjestelyt, ihmisille hautajaisista ilmoittaminen ja muut hommat työllistivät pari ekaa viikkoa.

Minua lohdutti kun etsin muistorunoja tai mietin mistä vaatteista ja kukista kuollut oli pitänyt.

Jos olisin vain istunut kotona niin olisi ihan varmaan pää seonnut.

Sen olen oppinut, että oikeaa tapaa selvitä ei ole. Pääasia, että selviää. Ja suru on yksin kannettava ja yksin käsiteltävä ja se kestää pitkään. Vuosi on lyhyt aika isossa surussa.

Näin, enkä itse nähnyt tarvetta asiaa purkaa tutuille ja tuntemattomille.

Äiti porasi asiaa joka taksikuskille ja koitti saada matkoja ilmaiseksi ja veljeni soitteli kännissä ihmisille ja koitti saada sympatiaa kun hän jäi 50 veenä ORVOKSI.

Jostain syystä meni maku ihmisten suremiseen...

Itse menetin rakkaan isäni, jota edelleen suren ja ihan hiljaa itsekseni.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen menettänyt useammankin rakkaan ja läheisen ihmisen. Minulla ensimmäiset viikot meni jokaosella kerralla hieman sumussa, en vielä oikeastaan edes surrut. Ajatukseen totuttelua vei päiviä. Lisäksi hautajaisjärjestelyt, ihmisille hautajaisista ilmoittaminen ja muut hommat työllistivät pari ekaa viikkoa.

Minua lohdutti kun etsin muistorunoja tai mietin mistä vaatteista ja kukista kuollut oli pitänyt.

Jos olisin vain istunut kotona niin olisi ihan varmaan pää seonnut.

Sen olen oppinut, että oikeaa tapaa selvitä ei ole. Pääasia, että selviää. Ja suru on yksin kannettava ja yksin käsiteltävä ja se kestää pitkään. Vuosi on lyhyt aika isossa surussa.

Näin, enkä itse nähnyt tarvetta asiaa purkaa tutuille ja tuntemattomille.

Äiti porasi asiaa joka taksikuskille ja koitti saada matkoja ilmaiseksi ja veljeni soitteli kännissä ihmisille ja koitti saada sympatiaa kun hän jäi 50 veenä ORVOKSI.

Jostain syystä meni maku ihmisten suremiseen...

Itse menetin rakkaan isäni, jota edelleen suren ja ihan hiljaa itsekseni.

Ja tämän kaiken keskellä järkkäsin hautajaiset ym. tuhat asiaa jotka täytyy tehdä, kun ihminen kuolee.. Muut soittelivat ja surivat.. Itse löin jo sukulaisille luuria korvaan pahimpina päivinä, kun en vaan kerennyt/ jaksanut heitä kuunnella.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Hmm. Itse menetin kaikkein läheisimmän ihmiseni yllättäen onnettomuudessa muutama vuosi sitten. Ei ollut kuitenkaan lapseni (olen lapseton). Se oli tietysti kauhea shokki.. Ei onnettomuuteen osaa varautua. Olin ihan sekaisin pari päivää, saikulla (teen työtä missä pitää olla 100% skarppina ja ihmisten edessä eli itkuisena ei sinne voi mennä). Luulin ennen sitä että minulla on useita ystäviä. Ilmoitin kaikille ystäville viestillä, että mitä on käynyt. Osa vastasi nätillä viestillä takaisin ja kysyi miten jaksan. Osasta en kuullut mitään (enkä ole sen jälkeenkään kuullut, mitään edes pientä viestiä ei ole tullut), joten se niistä ystävistä. Mutta että olisin vaatinut että joku tulee käymään?? Ei olisi edes mieleeni tullut sellainen vaatimus. Kukaan ei ehdottanut, että tulisi käymään, enkä kellekään mitään tuntuu yksinäiseltä -vihjailuja viestitellyt. En saanut kukkasia, vain yhden osanottokortin, jossa muutama kaveri oli yhdessä laittanut nimensä siihen. Kun viikko oli kulunut, pyysin itse, että saan tulla käymään yhden henkilön luona, ja kävelin sinne aika pitkän matkan, ja istuin tunnin juttelemassa (se teki päälle hyvää, kun pääsi pois kotoa ja tuli käveltyä). Niillä ystävilläni, jotka edes jonkun pienen viestin laittoi minulle takaisin (kun laitoin viestin että mitä on tapahtunut), heillä on oma kiireinen elämänsä töineen, työmatkoineen, lapsineen jne. En minä kuvitellut, että kukaan heistä tekisi työaikoihinsa tai kotikuvioihinsa aikataulumuutoksia ja rientäisi luokseni. Mutta kyllä olisin niiltä eräiltä edes pienen osanottotekstarin kaivannut.

Mikä ihme on läheisin ihminen?

Ei mulle tullut mueleenkään lähettää viestiä isäni/ mummuni/ pappani/ tätini kuolemasta kenellekään, jolle asia ei kuulunut. Eteenpäin suvulle ilmoitin.

Miksi te olette noin huomionkipeitä????

No läheisin ihminen on esimerkiksi puoliso. Tai jollain se voi olla vaikka äiti, jos on lapseton sinkku ilman sisaruksia. Tänne palstalle kirjoitetaan se termillä "läheisin ihminen", jos ei haluta kertoa kuka.

Niin, mulla on mennyt isä/ mummu/pappa ja täti vuoden aikana, ei tietty kovin läheisiä mut en mä silti lähettänyt tapahtuneesta " kaikille" viestiä ja odottanut jotain sympatia aaltoa.

Kumma juttu, ei kaikilla ole tarvetta saada jotain empatiatulvaa.

Töistä olin pois muutaman päivän kun järkkäsin isäni hautajaisia ja ilmoitin niille joille asia ja hautajaiset kuuluivat.

En mä olis kehdannut ruveta kerjäämään huomiota.

Olen se, jonka viestiä tuossa aiemmin kommentoit, eli se joka niitä viestejä ystävilleen laittoi. Jos sinulta on kuollut ihmisiä, jotka eivät ole sinulle sukusidoksesta huolimatta ollut kovin läheisiä, niin et voi verrata sitä tilanteeseen, jossa joltain muulta kuolee se kaikkein läheisin (ehkä elämän ainoa läheinen) ihminen. 

Kokeileppa kerran sitä, että ainoa lapsesi kuolee, ja katso miltä se tuntuu. Äläkä odota keltään mitään osanottoa tai kuulumisesi kyselyä silloin. Sillä se olisi "huomion kerjäämistä", eikös niin.

Enkä minäkään mitään sympatia-aaltoa kerjännyt. Lähetin ystäville neutraalin viestin, että xx kuoli äsken onnettomuudessa. Samalla lailla kun laitan ystäville viestin, jos vaikka yllättäen saan uuden työpaikan tms. Minulla on tapana ilmoitella ystäville kuulumisiani, samaten heillä minulle.

" kokeileppa sitä kun ainoa lapsesi kuolee"

Herranjumala että sinä olet lapsellinen. Joo, kyllä on läheisiä kuollut ja läheisen kuolemat vielä aiheuttaneet työtä, ei ole edes pystynyt jäämään laakereilleen makaamaan ja suremaan ja odottelemaan vaan huomiota.

Kyllä ne, joiden tietoon on asia mennyt ovat soittaneet ja ottaneet osaa, enkä ole odottanutkaan mitään marttyyrin asemaa.

Kas kun tiedän mainiosti, että ympärilläni on ihmisiä joilta on rakkaita kuollut ja he tietävät ja ymmärtävät, enkä todellakaan(!!!) kuvittele olevani mitenkään lapsekkaasti erityinen ja ainutlaatuinen pikkulapsi, jota täytyy erityisesti huomioida.

En oikein tiedä mitä sinulle kannattaisi vastata. Teet reippaita paikkaansapitämättömiä tulkintoja, ja lisäksi nimeät kaiken huomionhakuisuudeksi. En usko, että saan sinua ymmärtämään toista näkökulmaa, vaikka mitä sinulle kirjoittaisin ja yrittäisin selittää sitä toista näkökulmaa. Tuota huomionhakuisuus-juttuasi en siksi jaksa kommentoida enää. Sinulla on oikeus mielipiteeseesi. Mutta tuo että väität minun jääneen makaamaan laakereilleni odottamaan huomiota, niin mistä sellaisen keksit? En nimittäin sellaisesta maininnut mitään. Mutta kerrottakoon nyt, että jouduin yksin järjestämään ne 100 hlön hautajaiset, ja perunkirjoituksen, sulkemaan kaikki puhelinliittymät ym mitä kuoleman jälkeen nyt hoidettavaa on..  Sinun ehkä kannattaa miettiä miksi teet muista ihmisistä hyvin negatiivisia tulkintoja, jotka eivät pidä paikkansa, ja joiden suuntaan ei ole mitenkään rivien välistä edes vihjattu, vaan keksit niitä ihan omasta päästäsi.

Ja meissä on se ero, että ymmärrän muidenkin joutuvan tekemään näitä asioita, ja olen todellakin tarjonnut monille ihmisille lähipiirissä apua jotka nyt tekevät samoja asioita kuin minä vuosi sitten.

Mutta en todellakaan myöskään empatiseeraa ihmistä, joka poraa ja kirkuu omaa asiaansa, vaikka muilla on ihan samanlaista.

Kaikilla kuolee läheisiä ja vanhemmat ja puoliso kuolee kaikilta suurinpiirtein saman ikäisenä. Ei se tee siitä yhdestä mitenkään erityistä.

Emmätiä, ehkä nautit huomiosta, minä en nauti.

Kerrohan nyt mikä saa sinut tulkitsemaan asiat huomionhakuisuudeksi? Tai sellaiseksi, että joku nauttii huomiosta?

Kirjoitit, että meissä on se ero, että sinä ymmärrät, että muutkin joutuvat tekemään kuolemaan liittyviä järjestelyjä, ja minä en ilmeisesti mielestäsi sitä ymmärrä. Ja että sinä tarjoat muille apua (ja minä mielestäsi ilmeisesti en tarjoa).

Teet taas aika reippaita ja mielestäni myös aika ilkeitä tulkintoja minusta. En tuotakaan aihetta missään vaiheessa kommentoinut itsestäni, joten et voi tietää. Mutta voin sen sinulle kyllä kertoa. Minun pienessä lähisuvussa ei ole kukaan kuollut sen jälkeen kun olin 8-vuotias, paitsi nyt se henkilö, josta olen tänne kirjoittanut (jonka osalta hoidin ne järjestelyt yksin), joten sukuni osalta en ole voinut auttaa ketään. Ystäviltäni ei ole kuollut lapsia eikä puolisoita. Kolmelta ystävältä on kuollut toinen vanhemmista. Kaikille on tarjonnut siihen konkreettista apua, ja kahden kohdalla itse asiassa tehnyt paljonkin järjestelyitä heitä auttaakseen. Erään ystävän siskon puoliso kuoli yllättäen. Tätä siskoa en edes tunne, mutta ystäväni oli niin järkyttynyt siitä, että hänen siskon mies kuoli, niin ystäväni takia autoin siinäkin tekemällä heidän avuksi muutaman käytännön jutun. Se, että minä itken menetettyäni läheisimmän ihmiseni, ei tarkoita "poraamista ja kirkumista" eikä sitä, etten muka auttaisi muita ihmisiä jos heiltä kuolee joku.

Lisäksi kirjoitit, että kaikilta kuolee suunnilleen samanikäisenä puoliso ja vanhemmat. Tottakai, jos asiat menee normaalisti ja ihminen kuolee vanhuuteen. Mutta jos puoliso kuolee onnettomuudessa ja alle kolmikymppinen jää leskeksi, niin ei se nyt ihan tavanomaista ja odotettavaa ole.

Sometimes we expect too much from others, because we would be willing to do that much for them.

Olisi ehkä hyvä muistaa, että ihmiset ovat erilaisia siinä, minkälaista tukea tarvitsevat surun hetkellä. Minulle muiden ihmisten näkeminen ja asian käsittely varsinkin tuttujen ihmisten kanssa olisi todella vaikea ajatus. En haluaisi ystäviä kylään lohduttamaan, en kukkia, en höösäämistä, riittää, että tiedän, että ystävät ottavat osaa suruuni ajatuksissaan. Minun pitää siis yksin itse käsitellä asioita ennen kuin pystyn niistä edes puhumaan. 

Voihan olla, että ap:n ystävät ovat vähän samanlaisia ja heille on sen takia vaikeaa tulla lähelle, vaikka ap on sitä pyytänyt. Toisaalta surevan ihmisen kohtaaminen on joka tapauksessa vaikeaa, sen takia varmaan monet sitä välttelevät. Pelätään, että ei tiedä, mitä sanoa tai tehdä. 

Jos mä kerron mun läheiselle, vaikka et ole ottanut koiranpennun-->kuulumisien kertomista ja haluan jakaa elämääni ja asioita, jotka siihen vaikuttaa. Samalla tavalla mä oletan, että voin kertoa myös surullisia asioita, jotka vaikuttavat mun elämään /tapahtumia mitä mulle on sattunut.

Kyllä mun ystävät ainakin tietää, että ne voi soittaa mulle millon vaan eikä se ole huomion hakemista jos kertoo, että joku on kuollut. Kamala ajatus. Aivan ku kisattais siit kuka pärjää yksi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ihmiset ei vaan osaa. Kun mieheni kuoli, osa ns. ystävistäni katosi kuin tuhka tuuleen. Olen ajatellut nyt että se on heidän valintansa. Eipähän tarvitse odottaa tukea täältäpäin jos itse joutuvat vastaavaan tilanteeseen. Varsinkin kun yksi heistä oli yhteiselle ystävälleni sanonut että surussa rypeminen on täysin turhaa ja elämässä pitää mennä eteenpäin. Sivusta on niin helppo huudella.

Jep, surun keskellä on parasta laatia hyvä sotasuunnitelma.

En tiedä mitä tarkoitit mutta mieheni kuolemasta on yli kaksi vuotta joten pahin suru on ohi ja nyt totuttelen vaan elämään näin. Paljon olen asiaa pohtinut koska ystäväni olen kuitenkin tuntenyt yli 30 vuotta. Että näinkö vähän he musta välittivät vai eivätkö vain halua tai osaa ajatella millaista tämä on. Kun tämä ei ole mikään suru joka vaan surraan pois. Ei, surun kanssa oppii elämään mutta todella muuttuneena ihmisenä.

Silmään paistaa lause "näinkö vähän he musta välittävät vai eivätkö vain halua tai osaa ajatella millaista tämä on."

En kyllä usko, että kukaan sinua on loukkaamalla halunnut loukata. Suru on vaikea asia, kuten itse sen tiedät. Suru on monelle äärimmäisen henkilökohtainen, ja yleensä siihen on pelottavaa ulkopuolelta tulla.

Ajattelutavallasi sait itsellesi katkeruutta ja luultavasti menetit kavereita (mikä tuskin haittaa, kun eivät olleet sen arvoisia mitä sinä olisit halunnut).

Kukaan ei voi kenenkään puolesta päättää, että tämä suru on nyt surettava, vaikka se ei sinua kosketa. 

Se mua nyppii varmaan eniten että miten kukaan voisi päättää toisen puolesta miten kauan tai millä tavalla surra. Mä olen saanut selän takana moitteita siitä kun en halua osallistua johonkin esim  mieheni syntymäpäivänä tms. En oletakaan muiden ymmärtävän ajatuksiani mutta en hyväksy paheksumistakaan. En ole enää katkera, asia on mulle aika neutraali tänä päivänä. Tässä tunne-elämän vuoristoradassa ajatuksetkin on kuitenkin muuttuneet.

Siis miten joku voi ajatella, että sen läheisimmän ihmisen (puoliso, oma äiti tai isä, tms vastaava) kuolemasta ystäville viestillä kertominen on huomionhakuisuutta??? Ja siten paheksuttavaa ja lapsellista?? Tai ilmeisesti jopa narsistista? Ihan niinkuin kirkkaimman kruunun saisi se, joka selviää kaikesta yksin, ja se joka haluaa selvitä kaikesta yksin. Se, joka ei vahingossakaan jaa elämän merkittäviä tapahtumia ystävien kanssa. Tai ehkä jakaa vain ne positiiviset, mutta ei vahingossakaan niitä negatiivisia. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Hmm. Itse menetin kaikkein läheisimmän ihmiseni yllättäen onnettomuudessa muutama vuosi sitten. Ei ollut kuitenkaan lapseni (olen lapseton). Se oli tietysti kauhea shokki.. Ei onnettomuuteen osaa varautua. Olin ihan sekaisin pari päivää, saikulla (teen työtä missä pitää olla 100% skarppina ja ihmisten edessä eli itkuisena ei sinne voi mennä). Luulin ennen sitä että minulla on useita ystäviä. Ilmoitin kaikille ystäville viestillä, että mitä on käynyt. Osa vastasi nätillä viestillä takaisin ja kysyi miten jaksan. Osasta en kuullut mitään (enkä ole sen jälkeenkään kuullut, mitään edes pientä viestiä ei ole tullut), joten se niistä ystävistä. Mutta että olisin vaatinut että joku tulee käymään?? Ei olisi edes mieleeni tullut sellainen vaatimus. Kukaan ei ehdottanut, että tulisi käymään, enkä kellekään mitään tuntuu yksinäiseltä -vihjailuja viestitellyt. En saanut kukkasia, vain yhden osanottokortin, jossa muutama kaveri oli yhdessä laittanut nimensä siihen. Kun viikko oli kulunut, pyysin itse, että saan tulla käymään yhden henkilön luona, ja kävelin sinne aika pitkän matkan, ja istuin tunnin juttelemassa (se teki päälle hyvää, kun pääsi pois kotoa ja tuli käveltyä). Niillä ystävilläni, jotka edes jonkun pienen viestin laittoi minulle takaisin (kun laitoin viestin että mitä on tapahtunut), heillä on oma kiireinen elämänsä töineen, työmatkoineen, lapsineen jne. En minä kuvitellut, että kukaan heistä tekisi työaikoihinsa tai kotikuvioihinsa aikataulumuutoksia ja rientäisi luokseni. Mutta kyllä olisin niiltä eräiltä edes pienen osanottotekstarin kaivannut.

Mikä ihme on läheisin ihminen?

Ei mulle tullut mueleenkään lähettää viestiä isäni/ mummuni/ pappani/ tätini kuolemasta kenellekään, jolle asia ei kuulunut. Eteenpäin suvulle ilmoitin.

Miksi te olette noin huomionkipeitä????

No läheisin ihminen on esimerkiksi puoliso. Tai jollain se voi olla vaikka äiti, jos on lapseton sinkku ilman sisaruksia. Tänne palstalle kirjoitetaan se termillä "läheisin ihminen", jos ei haluta kertoa kuka.

Niin, mulla on mennyt isä/ mummu/pappa ja täti vuoden aikana, ei tietty kovin läheisiä mut en mä silti lähettänyt tapahtuneesta " kaikille" viestiä ja odottanut jotain sympatia aaltoa.

Kumma juttu, ei kaikilla ole tarvetta saada jotain empatiatulvaa.

Töistä olin pois muutaman päivän kun järkkäsin isäni hautajaisia ja ilmoitin niille joille asia ja hautajaiset kuuluivat.

En mä olis kehdannut ruveta kerjäämään huomiota.

Olen se, jonka viestiä tuossa aiemmin kommentoit, eli se joka niitä viestejä ystävilleen laittoi. Jos sinulta on kuollut ihmisiä, jotka eivät ole sinulle sukusidoksesta huolimatta ollut kovin läheisiä, niin et voi verrata sitä tilanteeseen, jossa joltain muulta kuolee se kaikkein läheisin (ehkä elämän ainoa läheinen) ihminen. 

Kokeileppa kerran sitä, että ainoa lapsesi kuolee, ja katso miltä se tuntuu. Äläkä odota keltään mitään osanottoa tai kuulumisesi kyselyä silloin. Sillä se olisi "huomion kerjäämistä", eikös niin.

Enkä minäkään mitään sympatia-aaltoa kerjännyt. Lähetin ystäville neutraalin viestin, että xx kuoli äsken onnettomuudessa. Samalla lailla kun laitan ystäville viestin, jos vaikka yllättäen saan uuden työpaikan tms. Minulla on tapana ilmoitella ystäville kuulumisiani, samaten heillä minulle.

" kokeileppa sitä kun ainoa lapsesi kuolee"

Herranjumala että sinä olet lapsellinen. Joo, kyllä on läheisiä kuollut ja läheisen kuolemat vielä aiheuttaneet työtä, ei ole edes pystynyt jäämään laakereilleen makaamaan ja suremaan ja odottelemaan vaan huomiota.

Kyllä ne, joiden tietoon on asia mennyt ovat soittaneet ja ottaneet osaa, enkä ole odottanutkaan mitään marttyyrin asemaa.

Kas kun tiedän mainiosti, että ympärilläni on ihmisiä joilta on rakkaita kuollut ja he tietävät ja ymmärtävät, enkä todellakaan(!!!) kuvittele olevani mitenkään lapsekkaasti erityinen ja ainutlaatuinen pikkulapsi, jota täytyy erityisesti huomioida.

En oikein tiedä mitä sinulle kannattaisi vastata. Teet reippaita paikkaansapitämättömiä tulkintoja, ja lisäksi nimeät kaiken huomionhakuisuudeksi. En usko, että saan sinua ymmärtämään toista näkökulmaa, vaikka mitä sinulle kirjoittaisin ja yrittäisin selittää sitä toista näkökulmaa. Tuota huomionhakuisuus-juttuasi en siksi jaksa kommentoida enää. Sinulla on oikeus mielipiteeseesi. Mutta tuo että väität minun jääneen makaamaan laakereilleni odottamaan huomiota, niin mistä sellaisen keksit? En nimittäin sellaisesta maininnut mitään. Mutta kerrottakoon nyt, että jouduin yksin järjestämään ne 100 hlön hautajaiset, ja perunkirjoituksen, sulkemaan kaikki puhelinliittymät ym mitä kuoleman jälkeen nyt hoidettavaa on..  Sinun ehkä kannattaa miettiä miksi teet muista ihmisistä hyvin negatiivisia tulkintoja, jotka eivät pidä paikkansa, ja joiden suuntaan ei ole mitenkään rivien välistä edes vihjattu, vaan keksit niitä ihan omasta päästäsi.

Ja meissä on se ero, että ymmärrän muidenkin joutuvan tekemään näitä asioita, ja olen todellakin tarjonnut monille ihmisille lähipiirissä apua jotka nyt tekevät samoja asioita kuin minä vuosi sitten.

Mutta en todellakaan myöskään empatiseeraa ihmistä, joka poraa ja kirkuu omaa asiaansa, vaikka muilla on ihan samanlaista.

Kaikilla kuolee läheisiä ja vanhemmat ja puoliso kuolee kaikilta suurinpiirtein saman ikäisenä. Ei se tee siitä yhdestä mitenkään erityistä.

Emmätiä, ehkä nautit huomiosta, minä en nauti.

Kerrohan nyt mikä saa sinut tulkitsemaan asiat huomionhakuisuudeksi? Tai sellaiseksi, että joku nauttii huomiosta?

Kirjoitit, että meissä on se ero, että sinä ymmärrät, että muutkin joutuvat tekemään kuolemaan liittyviä järjestelyjä, ja minä en ilmeisesti mielestäsi sitä ymmärrä. Ja että sinä tarjoat muille apua (ja minä mielestäsi ilmeisesti en tarjoa).

Teet taas aika reippaita ja mielestäni myös aika ilkeitä tulkintoja minusta. En tuotakaan aihetta missään vaiheessa kommentoinut itsestäni, joten et voi tietää. Mutta voin sen sinulle kyllä kertoa. Minun pienessä lähisuvussa ei ole kukaan kuollut sen jälkeen kun olin 8-vuotias, paitsi nyt se henkilö, josta olen tänne kirjoittanut (jonka osalta hoidin ne järjestelyt yksin), joten sukuni osalta en ole voinut auttaa ketään. Ystäviltäni ei ole kuollut lapsia eikä puolisoita. Kolmelta ystävältä on kuollut toinen vanhemmista. Kaikille on tarjonnut siihen konkreettista apua, ja kahden kohdalla itse asiassa tehnyt paljonkin järjestelyitä heitä auttaakseen. Erään ystävän siskon puoliso kuoli yllättäen. Tätä siskoa en edes tunne, mutta ystäväni oli niin järkyttynyt siitä, että hänen siskon mies kuoli, niin ystäväni takia autoin siinäkin tekemällä heidän avuksi muutaman käytännön jutun. Se, että minä itken menetettyäni läheisimmän ihmiseni, ei tarkoita "poraamista ja kirkumista" eikä sitä, etten muka auttaisi muita ihmisiä jos heiltä kuolee joku.

Lisäksi kirjoitit, että kaikilta kuolee suunnilleen samanikäisenä puoliso ja vanhemmat. Tottakai, jos asiat menee normaalisti ja ihminen kuolee vanhuuteen. Mutta jos puoliso kuolee onnettomuudessa ja alle kolmikymppinen jää leskeksi, niin ei se nyt ihan tavanomaista ja odotettavaa ole.

En mä ymmärrä mitä sä olet vailla, jotain marttyyrikruunua? Itsehän sinä kokoajan nostat itseäsi, kuinka sinä olet ainoa joka on menettänyt aivan erityisesti jotakin.

Mieti asiaa sellaisen kannalta joka asuu eri paikkakunnalla kuin muut surevat (muu suku). Itselläni on tilanne että rakas ja hyvin läheinen mummoni kuoli yllättäen ja asun koulu ikäisen tyttöni kanssa 4h matkan päässä. Lohduttaa soitella muiden surevien kanssa mutta kyllä olo on hyvin yksinäinen ja ahdistunut tämän surun keskellä. Mulla ei ole puolisoa kunnolen eronnut. Lapsen on käytävä koulua joten en voi lähteä sukuni luo vaikka itse olen tapahtuneen vuoksi sairaslomalla. Kaipaan perhettäni kovasti ja lohtua tuovat ystävät jotka ovat piipahtaneet...käyty kaupassa yhdessä ja lenkillä. Kahvit juotiin toisen kanssa. Joskus jollakin on tilanne ettei ole ketään siinä lähellä..on lähimmäisen rakkautta tukea ja välittää. Pienet eleet riittää.

Vierailija kirjoitti:

Ihmisiä on alkanut pelottaa surun kokeneen kohtaaminen, kun saa lukea, miten väärin sen voi tehdä tahtomattaan. Ymmärrän, että on surija on herkillä, mutta vahingossa voi sanoa, että tiedän miltä sinusta tuntuu, ja niin ei saa sanoa, eikä edes että voin kuvitella miltä sinusta tuntuu. Ei saa tai ei uskalla. Tottahan se on ettei ehkä tiedä miltä tuntuu, mutta tarkoitus ei kuitenkaan ole loukata.

Lohduttelu ja rohkaisu jatkaa elämää surun jälkeen voidaan kokea taas hänen surunsa  väheksymiseksi.

Jotkut haluavat toipua suhteellisen omissa oloissaan, toisilla pitäisi olla tukija koko ajan paikalla.

Minusta on hyvä, jos läheinen sanoo, että olen tavattavissa 24 h, jos haluat puhua.

Tämä on juuri se yleinen harhaluulo joka ei toimi! Sureva ihminen ei aina osaa pyytää apua vaan tarvitsee ihan konkreettista apua ja tukea. Silloin kun mieheni kuoli, olin niin shokissa ja lamaantunut että tarvitsin jonkun lähes syöttämään mutta en sitä itse tajunnut. Yksi ystävä soitti ja lupasi tulla käymään. Kysyi mitä tuo ja mä keksin jotain mitä voisin syödä. Mun luona hän sanoi että teen sulle nyt leivän ja keitän teetä ok? Se toimi. Itse unohdin tai en huomannut syödä tai juoda.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Hmm. Itse menetin kaikkein läheisimmän ihmiseni yllättäen onnettomuudessa muutama vuosi sitten. Ei ollut kuitenkaan lapseni (olen lapseton). Se oli tietysti kauhea shokki.. Ei onnettomuuteen osaa varautua. Olin ihan sekaisin pari päivää, saikulla (teen työtä missä pitää olla 100% skarppina ja ihmisten edessä eli itkuisena ei sinne voi mennä). Luulin ennen sitä että minulla on useita ystäviä. Ilmoitin kaikille ystäville viestillä, että mitä on käynyt. Osa vastasi nätillä viestillä takaisin ja kysyi miten jaksan. Osasta en kuullut mitään (enkä ole sen jälkeenkään kuullut, mitään edes pientä viestiä ei ole tullut), joten se niistä ystävistä. Mutta että olisin vaatinut että joku tulee käymään?? Ei olisi edes mieleeni tullut sellainen vaatimus. Kukaan ei ehdottanut, että tulisi käymään, enkä kellekään mitään tuntuu yksinäiseltä -vihjailuja viestitellyt. En saanut kukkasia, vain yhden osanottokortin, jossa muutama kaveri oli yhdessä laittanut nimensä siihen. Kun viikko oli kulunut, pyysin itse, että saan tulla käymään yhden henkilön luona, ja kävelin sinne aika pitkän matkan, ja istuin tunnin juttelemassa (se teki päälle hyvää, kun pääsi pois kotoa ja tuli käveltyä). Niillä ystävilläni, jotka edes jonkun pienen viestin laittoi minulle takaisin (kun laitoin viestin että mitä on tapahtunut), heillä on oma kiireinen elämänsä töineen, työmatkoineen, lapsineen jne. En minä kuvitellut, että kukaan heistä tekisi työaikoihinsa tai kotikuvioihinsa aikataulumuutoksia ja rientäisi luokseni. Mutta kyllä olisin niiltä eräiltä edes pienen osanottotekstarin kaivannut.

Mikä ihme on läheisin ihminen?

Ei mulle tullut mueleenkään lähettää viestiä isäni/ mummuni/ pappani/ tätini kuolemasta kenellekään, jolle asia ei kuulunut. Eteenpäin suvulle ilmoitin.

Miksi te olette noin huomionkipeitä????

No läheisin ihminen on esimerkiksi puoliso. Tai jollain se voi olla vaikka äiti, jos on lapseton sinkku ilman sisaruksia. Tänne palstalle kirjoitetaan se termillä "läheisin ihminen", jos ei haluta kertoa kuka.

Niin, mulla on mennyt isä/ mummu/pappa ja täti vuoden aikana, ei tietty kovin läheisiä mut en mä silti lähettänyt tapahtuneesta " kaikille" viestiä ja odottanut jotain sympatia aaltoa.

Kumma juttu, ei kaikilla ole tarvetta saada jotain empatiatulvaa.

Töistä olin pois muutaman päivän kun järkkäsin isäni hautajaisia ja ilmoitin niille joille asia ja hautajaiset kuuluivat.

En mä olis kehdannut ruveta kerjäämään huomiota.

Olen se, jonka viestiä tuossa aiemmin kommentoit, eli se joka niitä viestejä ystävilleen laittoi. Jos sinulta on kuollut ihmisiä, jotka eivät ole sinulle sukusidoksesta huolimatta ollut kovin läheisiä, niin et voi verrata sitä tilanteeseen, jossa joltain muulta kuolee se kaikkein läheisin (ehkä elämän ainoa läheinen) ihminen. 

Kokeileppa kerran sitä, että ainoa lapsesi kuolee, ja katso miltä se tuntuu. Äläkä odota keltään mitään osanottoa tai kuulumisesi kyselyä silloin. Sillä se olisi "huomion kerjäämistä", eikös niin.

Enkä minäkään mitään sympatia-aaltoa kerjännyt. Lähetin ystäville neutraalin viestin, että xx kuoli äsken onnettomuudessa. Samalla lailla kun laitan ystäville viestin, jos vaikka yllättäen saan uuden työpaikan tms. Minulla on tapana ilmoitella ystäville kuulumisiani, samaten heillä minulle.

" kokeileppa sitä kun ainoa lapsesi kuolee"

Herranjumala että sinä olet lapsellinen. Joo, kyllä on läheisiä kuollut ja läheisen kuolemat vielä aiheuttaneet työtä, ei ole edes pystynyt jäämään laakereilleen makaamaan ja suremaan ja odottelemaan vaan huomiota.

Kyllä ne, joiden tietoon on asia mennyt ovat soittaneet ja ottaneet osaa, enkä ole odottanutkaan mitään marttyyrin asemaa.

Kas kun tiedän mainiosti, että ympärilläni on ihmisiä joilta on rakkaita kuollut ja he tietävät ja ymmärtävät, enkä todellakaan(!!!) kuvittele olevani mitenkään lapsekkaasti erityinen ja ainutlaatuinen pikkulapsi, jota täytyy erityisesti huomioida.

En oikein tiedä mitä sinulle kannattaisi vastata. Teet reippaita paikkaansapitämättömiä tulkintoja, ja lisäksi nimeät kaiken huomionhakuisuudeksi. En usko, että saan sinua ymmärtämään toista näkökulmaa, vaikka mitä sinulle kirjoittaisin ja yrittäisin selittää sitä toista näkökulmaa. Tuota huomionhakuisuus-juttuasi en siksi jaksa kommentoida enää. Sinulla on oikeus mielipiteeseesi. Mutta tuo että väität minun jääneen makaamaan laakereilleni odottamaan huomiota, niin mistä sellaisen keksit? En nimittäin sellaisesta maininnut mitään. Mutta kerrottakoon nyt, että jouduin yksin järjestämään ne 100 hlön hautajaiset, ja perunkirjoituksen, sulkemaan kaikki puhelinliittymät ym mitä kuoleman jälkeen nyt hoidettavaa on..  Sinun ehkä kannattaa miettiä miksi teet muista ihmisistä hyvin negatiivisia tulkintoja, jotka eivät pidä paikkansa, ja joiden suuntaan ei ole mitenkään rivien välistä edes vihjattu, vaan keksit niitä ihan omasta päästäsi.

Ja meissä on se ero, että ymmärrän muidenkin joutuvan tekemään näitä asioita, ja olen todellakin tarjonnut monille ihmisille lähipiirissä apua jotka nyt tekevät samoja asioita kuin minä vuosi sitten.

Mutta en todellakaan myöskään empatiseeraa ihmistä, joka poraa ja kirkuu omaa asiaansa, vaikka muilla on ihan samanlaista.

Kaikilla kuolee läheisiä ja vanhemmat ja puoliso kuolee kaikilta suurinpiirtein saman ikäisenä. Ei se tee siitä yhdestä mitenkään erityistä.

Emmätiä, ehkä nautit huomiosta, minä en nauti.

Kerrohan nyt mikä saa sinut tulkitsemaan asiat huomionhakuisuudeksi? Tai sellaiseksi, että joku nauttii huomiosta?

Kirjoitit, että meissä on se ero, että sinä ymmärrät, että muutkin joutuvat tekemään kuolemaan liittyviä järjestelyjä, ja minä en ilmeisesti mielestäsi sitä ymmärrä. Ja että sinä tarjoat muille apua (ja minä mielestäsi ilmeisesti en tarjoa).

Teet taas aika reippaita ja mielestäni myös aika ilkeitä tulkintoja minusta. En tuotakaan aihetta missään vaiheessa kommentoinut itsestäni, joten et voi tietää. Mutta voin sen sinulle kyllä kertoa. Minun pienessä lähisuvussa ei ole kukaan kuollut sen jälkeen kun olin 8-vuotias, paitsi nyt se henkilö, josta olen tänne kirjoittanut (jonka osalta hoidin ne järjestelyt yksin), joten sukuni osalta en ole voinut auttaa ketään. Ystäviltäni ei ole kuollut lapsia eikä puolisoita. Kolmelta ystävältä on kuollut toinen vanhemmista. Kaikille on tarjonnut siihen konkreettista apua, ja kahden kohdalla itse asiassa tehnyt paljonkin järjestelyitä heitä auttaakseen. Erään ystävän siskon puoliso kuoli yllättäen. Tätä siskoa en edes tunne, mutta ystäväni oli niin järkyttynyt siitä, että hänen siskon mies kuoli, niin ystäväni takia autoin siinäkin tekemällä heidän avuksi muutaman käytännön jutun. Se, että minä itken menetettyäni läheisimmän ihmiseni, ei tarkoita "poraamista ja kirkumista" eikä sitä, etten muka auttaisi muita ihmisiä jos heiltä kuolee joku.

Lisäksi kirjoitit, että kaikilta kuolee suunnilleen samanikäisenä puoliso ja vanhemmat. Tottakai, jos asiat menee normaalisti ja ihminen kuolee vanhuuteen. Mutta jos puoliso kuolee onnettomuudessa ja alle kolmikymppinen jää leskeksi, niin ei se nyt ihan tavanomaista ja odotettavaa ole.

En mä ymmärrä mitä sä olet vailla, jotain marttyyrikruunua? Itsehän sinä kokoajan nostat itseäsi, kuinka sinä olet ainoa joka on menettänyt aivan erityisesti jotakin.

Öö tuota.. Miten niin? Missä minä olen väittänyt, että vain minä olen menettänyt erityisesti jotain?

Ihan päinvastaistahan olen kirjoittanut, ja kertonut miten ystäväni ovat menettäneet liian nuorena vanhempiaan jne.