Lue keskustelun säännöt.
Kun suuri suru kohtaa, kaiken lisäksi harmittaa 2 parhaan ystäväni reaktio asiaan.
25.04.2017 |
Läheiseni kuoli äkillisesti..minulle erityinen ihminen. Toinen uutisen kuultuaan laittoi useamman viestin, ihana. Kuitenkaan nyt viikko on kulunut eikä ole tullut käymään eikä ottanut yhteyttä. Olisin odottanut edes viestiä, miten voit? Jos käymään ei pääse..ei asu kaukana ja auto käytössä. Toinen ystäväni on soitellut ja laittanut viestiä mutta "mies tarvitsee autoa" en pääsekkään kylään saa surun pintaan. Itse tulisin 40min matkan vaikka bussilla, autolla nopeampi siis. Molemmat tietävät kuinka läheinen olin kuolleen kanssa ja että olen ollut sairaslomalla ja jatkuu vielä. Olen myös yksin, sukuni asuu muualla ja miestä ei ole. Ystävien tuki on siis suuri.
Kommentit (228)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En käsitä kuka haluaa tulla yksin jätetyksi kriisin kohdatessa, jos muuten ollaan läheisiä. Ilot kuuluu läheisille, mutta surut ei? En tiennyt mitä haluat on jälkikäteen muka hyvä puolustus olla tukematta. Kun ei se nyt ole niin vaikeaa kysyä.
Ystävien syyllistäminen on tosi kurjaa.
Eihän ketään voi velvoittaa tai edes pyytää jättämään oma elämänsä koska ystävällä on surua. Tukea tottakai voi mutta jos se ei ole tuttua niin onhan se vaikeaa, ei löydä oikeita sanoja jne. Olkaa vähän armollisempia.
Ai se on oman elämän jättämistä jos käy kylässä ystävällään jolta on läheinen kuollut, just!
Mun ystävän lapsi kuoli niin todellakin ajoin sinne aina töiden jälkeen ja vein ruokaa, juttelin ja autoin kotiaskareissa.
Tottakai minuakin pelotti ja mietin mitä sanoisin mutta tiesin että hän tarvitsee minua ja sitä varten ystävät ovat!
Lapsen kuolema on hieman eri asia. Kirjoituksen perusteella kyse ei ole lapsesta...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kun isäni kuoli, käytti äitini isäni kuolemista syynä kaikkeen mahdolliseen. Muut koittivat jaksaa huolehtia perheestään ja järkätä hautajaiset ja perukirjat ym. Äitini makaa 1/2 vuoden jälkeen sängyssä ja ryyppää ja käyttää voimakkaita lääkkeitä ja odottaa kaikkien passaavan ja säälivän ja hoitavan hänelle kaiken, kun hän on niin surullinen. Mitään asiaa ei pysty tekemään kun on niin niin niin surullinen ja masentunut. Se rupeaa pitemmän päälle vituttamaan...
Olen menettänyt äitini ja isäni saman kuukauden aikana. Saman vuoden aikana vielä yhden ystävän. Sen lisäksi isovanhemmat ja läheisen kummitädin. Välillä tuntui, että kuolema seurasi kantapäillä ja kaatoi väkeä ympärillä. Olin siis +- 30v näihin aikoihin.
Suru on jokaisella omanlaisensa, ja tarpeet erilaiset. Samoin kuin niillä ihmisillä, jotka meitä lohduttaa ja tukee. Osalla ei ole kykyä kohdata surevaa. Osalla taas ei voimia tai sitten halua. Maallikko on paha pakottaa omaksi suruterapeutiksi.
Ja en voi mitään sille, että ap kirjoituksista välittyi se ajatus, että koska hänen maailmassa tapahtui jotain pysäyttävää, niin muidenkin pitäisi pysähtyä mukana. Minusta ystäväsi on toimineet ihan ok. Myötäelämistä ja kuulumisen kyselyä. Ihmisillä on kuitenkin omat elämät, stressit ja ristit kannettavina. Aika harvalla on voimia toisten surun kantajaksi. Varsinkin jos kuollut on lähes tuntematon itselle eikä tapaus sinällään kosketa.
Jos muut läheiset ja sukulaiset puuttuu, niin ulkopuolista apua kannattaa käyttää.
Mun molemmat vanhemmat kuoli aika nuorena. Varsinkin äidin menetys oli suuri, eikä mulla ole sisaruksiakaan. Itse en jäänyt sairauslomalle, koska se yksin märehtiminen olisi vain pahentanut asiaa. Ystäville sain soittaa, jos siltä tuntui. Mulle riitti jo se tieto, että ovat saatavilla, mikäli tulee tarve jutella. Ei olisi tullut mieleenkään syyllistää siitä, etteivät olleet fyysisesti mun luona.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ihmiset ei vaan osaa. Kun mieheni kuoli, osa ns. ystävistäni katosi kuin tuhka tuuleen. Olen ajatellut nyt että se on heidän valintansa. Eipähän tarvitse odottaa tukea täältäpäin jos itse joutuvat vastaavaan tilanteeseen. Varsinkin kun yksi heistä oli yhteiselle ystävälleni sanonut että surussa rypeminen on täysin turhaa ja elämässä pitää mennä eteenpäin. Sivusta on niin helppo huudella.
Jep, surun keskellä on parasta laatia hyvä sotasuunnitelma.
En tiedä mitä tarkoitit mutta mieheni kuolemasta on yli kaksi vuotta joten pahin suru on ohi ja nyt totuttelen vaan elämään näin. Paljon olen asiaa pohtinut koska ystäväni olen kuitenkin tuntenyt yli 30 vuotta. Että näinkö vähän he musta välittivät vai eivätkö vain halua tai osaa ajatella millaista tämä on. Kun tämä ei ole mikään suru joka vaan surraan pois. Ei, surun kanssa oppii elämään mutta todella muuttuneena ihmisenä.
Oletko ladannut liian suuria odotuksia ystäviäsi kohtaan? Itse olen lohduttanut ystävääni surussa, se tuli luonnostaan, mutta uskoisin että sinun luoksesi olisi vaikea tulla.
Oman menetykseni jälkeen en todellakaan vahdannut että kuka laittoi miten suppean viestin tai ei tullut käymään. Niillä asioilla ei ollut siinä tilanteessa niin suurta merkitystä. Joku haluaa olla yksin surussaan ja uskon että tällainen henkilö helposti antaa sitä tilaa myös ystävilleen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ensinäkään kyse ei ole siitä että pitäisi heti siltä istumalta tulla. Aloituksessa sanottin että on kulunut jo viikko. Itse sanoisin, "tänään en valitettavasti pääse mutta sopisiko jokin muu päivä. Ylihuomenna saan autonkin niin voisin tulla jos vain jaksat." Hakisin kukkia vaikka tai veisin ruokaa. Surevalle kun ei ruoka tahdo maistua eikä ole voimaa valmistaakkaan ruokaa. Äitini mies kuoli. Olin hänen luonaan pari päivää. Ihanaa oli huomata miten ihmiset toivat kukkia, toiset ovelle ja antoivat hakauksen. Ihan ne lähimmät tulivat sisälle, istuivat alas..puolikin tuntia teki äidille hyvää ja kertoikin miten ihania ystäviä hänellä on. Moni ystävä sanoi että äitini suru on heilläkin mielen päällä ja nyt tarvitaan kaikkien tukea. Sitä on lähimmäisen rakkaus. Hyi miten itsekkäitä olette!!
Kuinka usein muuten tapaatte ystäviä? Itse tapaan kuukausittain, joskus tiheämmin. Olisi outoa jos kukaan ei tulisi kun kokisin jonkun ison mullistuksen/surun.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Se on jännä tunne, tuo suru. Meiltä kuoli perheestä koira ja sitä harmitusta itkettiin monta päivää, oli sellaista harmitus surua. Kun meiltä meni lapsi kesken, oli suru repivää ja tukehduttavaa eikä siitä ole toipunut 8 vuoden aikana. Kun isovanhempia kuoli, oli suru sellaista puuduttavaa surua, menetyksen ja elämän jakson loppumisen harmittelua. Kun isä kuoli oli suru tylppää ja masentavaa ja harmitti että minulta vietiin jotain tärkeää..
En kuitenkaan ikinä kuvittelisi, että olisin soitellut ystäville ja kerjännyt huomiota..
Olin 12 kun äiti kuoli, menin seuraavana päivänä kouluun ihan kormaalisti. Ei tullut kukaan koskaan kysymään että miten voit, ei edes oma isä.
Ehkä sinua auttaisi jokin sururyhmä/vertaistuki, seurakunnatkin järjestävät tällaisia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sanonta "vaikeuksien keskellä huomaat ketkä todelliset ystävät ovat" pitää paikkansa
Vierailija kirjoitti:
Ensinäkään kyse ei ole siitä että pitäisi heti siltä istumalta tulla. Aloituksessa sanottin että on kulunut jo viikko. Itse sanoisin, "tänään en valitettavasti pääse mutta sopisiko jokin muu päivä. Ylihuomenna saan autonkin niin voisin tulla jos vain jaksat." Hakisin kukkia vaikka tai veisin ruokaa. Surevalle kun ei ruoka tahdo maistua eikä ole voimaa valmistaakkaan ruokaa. Äitini mies kuoli. Olin hänen luonaan pari päivää. Ihanaa oli huomata miten ihmiset toivat kukkia, toiset ovelle ja antoivat hakauksen. Ihan ne lähimmät tulivat sisälle, istuivat alas..puolikin tuntia teki äidille hyvää ja kertoikin miten ihania ystäviä hänellä on. Moni ystävä sanoi että äitini suru on heilläkin mielen päällä ja nyt tarvitaan kaikkien tukea. Sitä on lähimmäisen rakkaus. Hyi miten itsekkäitä olette!!
En mielestäni ole itsekäs jos olen sanonut että ymmärtäisin hyvin ystäviltäni sen etteivät ole tulleet kylään.
Me ihmiset olemme erilaisia, suhtaudumme eri tavalla asioihin eikä siitä oikein voi kiistellä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ihmiset ei vaan osaa. Kun mieheni kuoli, osa ns. ystävistäni katosi kuin tuhka tuuleen. Olen ajatellut nyt että se on heidän valintansa. Eipähän tarvitse odottaa tukea täältäpäin jos itse joutuvat vastaavaan tilanteeseen. Varsinkin kun yksi heistä oli yhteiselle ystävälleni sanonut että surussa rypeminen on täysin turhaa ja elämässä pitää mennä eteenpäin. Sivusta on niin helppo huudella.
Jep, surun keskellä on parasta laatia hyvä sotasuunnitelma.
En tiedä mitä tarkoitit mutta mieheni kuolemasta on yli kaksi vuotta joten pahin suru on ohi ja nyt totuttelen vaan elämään näin. Paljon olen asiaa pohtinut koska ystäväni olen kuitenkin tuntenyt yli 30 vuotta. Että näinkö vähän he musta välittivät vai eivätkö vain halua tai osaa ajatella millaista tämä on. Kun tämä ei ole mikään suru joka vaan surraan pois. Ei, surun kanssa oppii elämään mutta todella muuttuneena ihmisenä.
Silmään paistaa lause "näinkö vähän he musta välittävät vai eivätkö vain halua tai osaa ajatella millaista tämä on."
En kyllä usko, että kukaan sinua on loukkaamalla halunnut loukata. Suru on vaikea asia, kuten itse sen tiedät. Suru on monelle äärimmäisen henkilökohtainen, ja yleensä siihen on pelottavaa ulkopuolelta tulla.
Ajattelutavallasi sait itsellesi katkeruutta ja luultavasti menetit kavereita (mikä tuskin haittaa, kun eivät olleet sen arvoisia mitä sinä olisit halunnut).
Kukaan ei voi kenenkään puolesta päättää, että tämä suru on nyt surettava, vaikka se ei sinua kosketa.
Itse en ikinä jättäisi ystävääni yksin surun kanssa. Kuten ap sanoi, hänellä ei ole miestä kenen kanssa kotona puida asiaa. Erityisesti jos ystävän tietäisin olevan yksin, menisin käymään. Eikö surevaa pääse edes kerran moikkaamaan? Käymmehän kylässä esim ystävän lapsen synnyttyä, juhlimme kihlausta, häitä, tupareita. Juhlimme kesäkauden avajaisia..vietämme aikaa yhdessä muutenkin..ihan arkena. ERITYISESTI myös surun keskellä. Väitän että näillä komentoijilla ei oikeasti ole ystävänä sellaista sielun siskoa, tärkeää ihanaa ystävää josta aidosti välittää. Minulla on useampi ja miehelläni myös. Hirveä ajatus jättää ystäväni yksin. Kyllä omia menojanikin peruisin, jumppaan tai kirjastoon ehtii myöhemminkin, sureva ystävä tarvitsee minua nyt, päivästäni ei mene kuin tunti ja se on surevalle paljon.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ihmiset ei vaan osaa. Kun mieheni kuoli, osa ns. ystävistäni katosi kuin tuhka tuuleen. Olen ajatellut nyt että se on heidän valintansa. Eipähän tarvitse odottaa tukea täältäpäin jos itse joutuvat vastaavaan tilanteeseen. Varsinkin kun yksi heistä oli yhteiselle ystävälleni sanonut että surussa rypeminen on täysin turhaa ja elämässä pitää mennä eteenpäin. Sivusta on niin helppo huudella.
Jep, surun keskellä on parasta laatia hyvä sotasuunnitelma.
En tiedä mitä tarkoitit mutta mieheni kuolemasta on yli kaksi vuotta joten pahin suru on ohi ja nyt totuttelen vaan elämään näin. Paljon olen asiaa pohtinut koska ystäväni olen kuitenkin tuntenyt yli 30 vuotta. Että näinkö vähän he musta välittivät vai eivätkö vain halua tai osaa ajatella millaista tämä on. Kun tämä ei ole mikään suru joka vaan surraan pois. Ei, surun kanssa oppii elämään mutta todella muuttuneena ihmisenä.
Silmään paistaa lause "näinkö vähän he musta välittävät vai eivätkö vain halua tai osaa ajatella millaista tämä on."
En kyllä usko, että kukaan sinua on loukkaamalla halunnut loukata. Suru on vaikea asia, kuten itse sen tiedät. Suru on monelle äärimmäisen henkilökohtainen, ja yleensä siihen on pelottavaa ulkopuolelta tulla.
Ajattelutavallasi sait itsellesi katkeruutta ja luultavasti menetit kavereita (mikä tuskin haittaa, kun eivät olleet sen arvoisia mitä sinä olisit halunnut).
Kukaan ei voi kenenkään puolesta päättää, että tämä suru on nyt surettava, vaikka se ei sinua kosketa.
Joo ja katkeruus ei auta tuossa nyt yhtään. Emmätiä, jotenkin se, että ajattelee kostavansa kun tilaisuus tulee.. Noh, kukin suree tavallaan.
Ei täällä kukaan ole sanonut, että surevaa ei tuettaisi. Eikö soittele ja suruvalittelut ole tätä?
Mutta ap odottaa, että joku ajaa hänen luokseen ja istuu illan sohvalla myötäelämässä. Viikko jo kulunut eikä bussissa ole tultu 40 min matkaa...
Kuulostaa joo ikävältä, mutta valitettavasti se menee niin, että joitakin ihmisiä on helpompi tukea kuin toisia. Joillekin ei riitä millään mikään ja he käyttävät kaikki tällaiset tilanteet saadakseen lisähuomiota. Joku tais kirjoittaa äidistään.
Jonkun toisen ihmisen vuoksi on valmis ajamaan vaikka 400km suuntaansa.
Ehkä tätä ei pitäis sanoa näin ääneen, mutta en usko, että oon ainoa, joka aattelee näin. Jotkut ihmiset vaan uuvuttaa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En käsitä kuka haluaa tulla yksin jätetyksi kriisin kohdatessa, jos muuten ollaan läheisiä. Ilot kuuluu läheisille, mutta surut ei? En tiennyt mitä haluat on jälkikäteen muka hyvä puolustus olla tukematta. Kun ei se nyt ole niin vaikeaa kysyä.
Ystävien syyllistäminen on tosi kurjaa.
Eihän ketään voi velvoittaa tai edes pyytää jättämään oma elämänsä koska ystävällä on surua. Tukea tottakai voi mutta jos se ei ole tuttua niin onhan se vaikeaa, ei löydä oikeita sanoja jne. Olkaa vähän armollisempia.
Ai se on oman elämän jättämistä jos käy kylässä ystävällään jolta on läheinen kuollut, just!
Mun ystävän lapsi kuoli niin todellakin ajoin sinne aina töiden jälkeen ja vein ruokaa, juttelin ja autoin kotiaskareissa.
Tottakai minuakin pelotti ja mietin mitä sanoisin mutta tiesin että hän tarvitsee minua ja sitä varten ystävät ovat!Ei, vaan se että jos toinen ystävä ei saa autoa niin pitäisi se 40 min bussi ottaa alle ja laittaa omat aikataulunsa uusiksi. Itse en todellakaan sitä odottaisi.
Niin ajatella että kahden viikon aikana pitäis yhden kerran uhrata omasta ajasta muutama tunti ystävälle, kun tämän läheinen on kuollut, on kyllä liikaa pyydetty..
Vierailija kirjoitti:
Itse en ikinä jättäisi ystävääni yksin surun kanssa. Kuten ap sanoi, hänellä ei ole miestä kenen kanssa kotona puida asiaa. Erityisesti jos ystävän tietäisin olevan yksin, menisin käymään. Eikö surevaa pääse edes kerran moikkaamaan? Käymmehän kylässä esim ystävän lapsen synnyttyä, juhlimme kihlausta, häitä, tupareita. Juhlimme kesäkauden avajaisia..vietämme aikaa yhdessä muutenkin..ihan arkena. ERITYISESTI myös surun keskellä. Väitän että näillä komentoijilla ei oikeasti ole ystävänä sellaista sielun siskoa, tärkeää ihanaa ystävää josta aidosti välittää. Minulla on useampi ja miehelläni myös. Hirveä ajatus jättää ystäväni yksin. Kyllä omia menojanikin peruisin, jumppaan tai kirjastoon ehtii myöhemminkin, sureva ystävä tarvitsee minua nyt, päivästäni ei mene kuin tunti ja se on surevalle paljon.
Joo.. Ap ei ole edelleenkään kertonut kenestä on kyse. Olusiko ollut oma lapsi, kun on viikkoja ollut saikulla
Ymmärrän hyvin, oman lapsen kuolema on rankkaa ja ap.n ystävät tosi sikoja, kun ovat jättäneet ap.n yksin.
Ei, vaan se että jos toinen ystävä ei saa autoa niin pitäisi se 40 min bussi ottaa alle ja laittaa omat aikataulunsa uusiksi. Itse en todellakaan sitä odottaisi.