Kun suuri suru kohtaa, kaiken lisäksi harmittaa 2 parhaan ystäväni reaktio asiaan.

Vierailija kirjoitti:

Ei täällä kukaan ole sanonut, että surevaa ei tuettaisi. Eikö soittele ja suruvalittelut ole tätä?

Mutta ap odottaa, että joku ajaa hänen luokseen ja istuu illan sohvalla myötäelämässä. Viikko jo kulunut eikä bussissa ole tultu 40 min matkaa...

Kuulostaa joo ikävältä, mutta valitettavasti se menee niin, että joitakin ihmisiä on helpompi tukea kuin toisia. Joillekin ei riitä millään mikään ja he käyttävät kaikki tällaiset tilanteet saadakseen lisähuomiota. Joku tais kirjoittaa äidistään.

Jonkun toisen ihmisen vuoksi on valmis ajamaan vaikka 400km suuntaansa.

Ehkä tätä ei pitäis sanoa näin ääneen, mutta en usko, että oon ainoa, joka aattelee näin. Jotkut ihmiset vaan uuvuttaa.

Näin juuri.

Herranjumala!!!!!!

Kerro nyt kuka on kuollut, vai onko se salaisuus niille sun ystävillekin?!?!?

Kuka on kuollu?

Voisi vähän valoittaa tilannetta.

Ymmärräthän että jos sun täti kuoli, ei sen takia ole " suotavaa" olla viikkoja saikulla tai olettaa ystävien ajelevan bussilla tunteja?

Kai sinä ymmärrät?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En käsitä kuka haluaa tulla yksin jätetyksi kriisin kohdatessa, jos muuten ollaan läheisiä. Ilot kuuluu läheisille, mutta surut ei? En tiennyt mitä haluat on jälkikäteen muka hyvä puolustus olla tukematta. Kun ei se nyt ole niin vaikeaa kysyä.

Ystävien syyllistäminen on tosi kurjaa. 

Eihän ketään voi velvoittaa tai edes pyytää jättämään oma elämänsä koska ystävällä on surua. Tukea tottakai voi mutta jos se ei ole tuttua niin onhan se vaikeaa, ei löydä oikeita sanoja jne. Olkaa vähän armollisempia. 

Ai se on oman elämän jättämistä jos käy kylässä ystävällään jolta on läheinen kuollut, just!

Mun ystävän lapsi kuoli niin todellakin ajoin sinne aina töiden jälkeen ja vein ruokaa, juttelin ja autoin kotiaskareissa.

Tottakai minuakin pelotti ja mietin mitä sanoisin mutta tiesin että hän tarvitsee minua ja sitä varten ystävät ovat!

Ei, vaan se että jos toinen ystävä ei saa autoa niin pitäisi se 40 min bussi ottaa alle ja laittaa omat aikataulunsa uusiksi. Itse en todellakaan sitä odottaisi. 

Niin ajatella että kahden viikon aikana pitäis yhden kerran uhrata omasta ajasta muutama tunti ystävälle, kun tämän läheinen on kuollut, on kyllä liikaa pyydetty..

Nimenomaan tuo uhraus sana tuolla taas paistaa.. Onko ystävyys siis vaatimista, uhrautumista ja velvoitteita?

Itse olen ollut terapiassa, niin pari- kuin omassakin. Pariterapiassa terapeutti painosti sitä, että se parisuhteen toinen osapuoli ei ole terapeutti, vaikka helppo se on purkaa omaa sydäntään toiselle. Myöskään kaverit eivät ole terapeutteja eivätkä akuutteja kriisihoitajia.  He ovat siinä, he tuovat positiivisuutta ja hyvää elämään, heiltä kuulee neuvoja ja heidän kanssaan voi jutella pitkälle yöhön, vaikka niistä painavistakin asioista. Aikansa ja paikkansa kaikella, ja ne velvoitteet pitäisi osata jättää vaan omaan päähän. Töissä pomo voi velvoittaa tekemään jotain, ja se on tehtävä. Äiti voi velvoittaa lastaan tekemään jotain. Voiko ystävä velvoittaa ystävää tulemaan ahdistavaan ja vaikeaan tilanteeseen?

Kuka kuoli?

Hmm. Itse menetin kaikkein läheisimmän ihmiseni yllättäen onnettomuudessa muutama vuosi sitten. Ei ollut kuitenkaan lapseni (olen lapseton). Se oli tietysti kauhea shokki.. Ei onnettomuuteen osaa varautua. Olin ihan sekaisin pari päivää, saikulla (teen työtä missä pitää olla 100% skarppina ja ihmisten edessä eli itkuisena ei sinne voi mennä). Luulin ennen sitä että minulla on useita ystäviä. Ilmoitin kaikille ystäville viestillä, että mitä on käynyt. Osa vastasi nätillä viestillä takaisin ja kysyi miten jaksan. Osasta en kuullut mitään (enkä ole sen jälkeenkään kuullut, mitään edes pientä viestiä ei ole tullut), joten se niistä ystävistä. Mutta että olisin vaatinut että joku tulee käymään?? Ei olisi edes mieleeni tullut sellainen vaatimus. Kukaan ei ehdottanut, että tulisi käymään, enkä kellekään mitään tuntuu yksinäiseltä -vihjailuja viestitellyt. En saanut kukkasia, vain yhden osanottokortin, jossa muutama kaveri oli yhdessä laittanut nimensä siihen. Kun viikko oli kulunut, pyysin itse, että saan tulla käymään yhden henkilön luona, ja kävelin sinne aika pitkän matkan, ja istuin tunnin juttelemassa (se teki päälle hyvää, kun pääsi pois kotoa ja tuli käveltyä). Niillä ystävilläni, jotka edes jonkun pienen viestin laittoi minulle takaisin (kun laitoin viestin että mitä on tapahtunut), heillä on oma kiireinen elämänsä töineen, työmatkoineen, lapsineen jne. En minä kuvitellut, että kukaan heistä tekisi työaikoihinsa tai kotikuvioihinsa aikataulumuutoksia ja rientäisi luokseni. Mutta kyllä olisin niiltä eräiltä edes pienen osanottotekstarin kaivannut.

Eli se oli joku kumminkaimankoirankusettajantutuntutuntuttu ja sä vaan käytät tilaisuuden hyväksesi. Se siitä..

Vierailija kirjoitti:

Hmm. Itse menetin kaikkein läheisimmän ihmiseni yllättäen onnettomuudessa muutama vuosi sitten. Ei ollut kuitenkaan lapseni (olen lapseton). Se oli tietysti kauhea shokki.. Ei onnettomuuteen osaa varautua. Olin ihan sekaisin pari päivää, saikulla (teen työtä missä pitää olla 100% skarppina ja ihmisten edessä eli itkuisena ei sinne voi mennä). Luulin ennen sitä että minulla on useita ystäviä. Ilmoitin kaikille ystäville viestillä, että mitä on käynyt. Osa vastasi nätillä viestillä takaisin ja kysyi miten jaksan. Osasta en kuullut mitään (enkä ole sen jälkeenkään kuullut, mitään edes pientä viestiä ei ole tullut), joten se niistä ystävistä. Mutta että olisin vaatinut että joku tulee käymään?? Ei olisi edes mieleeni tullut sellainen vaatimus. Kukaan ei ehdottanut, että tulisi käymään, enkä kellekään mitään tuntuu yksinäiseltä -vihjailuja viestitellyt. En saanut kukkasia, vain yhden osanottokortin, jossa muutama kaveri oli yhdessä laittanut nimensä siihen. Kun viikko oli kulunut, pyysin itse, että saan tulla käymään yhden henkilön luona, ja kävelin sinne aika pitkän matkan, ja istuin tunnin juttelemassa (se teki päälle hyvää, kun pääsi pois kotoa ja tuli käveltyä). Niillä ystävilläni, jotka edes jonkun pienen viestin laittoi minulle takaisin (kun laitoin viestin että mitä on tapahtunut), heillä on oma kiireinen elämänsä töineen, työmatkoineen, lapsineen jne. En minä kuvitellut, että kukaan heistä tekisi työaikoihinsa tai kotikuvioihinsa aikataulumuutoksia ja rientäisi luokseni. Mutta kyllä olisin niiltä eräiltä edes pienen osanottotekstarin kaivannut.

Mikä ihme on läheisin ihminen?

Ei mulle tullut mueleenkään lähettää viestiä isäni/ mummuni/ pappani/ tätini kuolemasta kenellekään, jolle asia ei kuulunut. Eteenpäin suvulle ilmoitin.

Miksi te olette noin huomionkipeitä????

Hmm..mitä merkitystä sillä on, kuka on kuollut? Vain sillä on merkitystä millainen tunneside tähän ihmiseen on ollut. Ihmiset helposti ajattelee että äiti ja isää voi surra enemmän kuin mummoa tai pappaa. Kummia tai tätiä ei ole syytä surra niinkö? Kuulkaas kun toisille se oma täti voi olla vaikka äitiä vastaava, hyvin hyvin läheinen, tiiviisti elämässä ja tunne ja side molemmin puolista. sitten kun täti kuolee on suru suuri..vaikka joku voi ajatella että "minun tätini kun kuoli en edes itkenyt". Jokaisen suru on henkilökohtainen ja sen suurruutta ei voi verrata eikä väheksyä. Kaikilla ei edes ole muita rakkaita kuin oma mies ja lapset. Itselleni henkilökohtaisesti oma äiti, mummo ja kummini (mummon sisko) on todella todella tärkeitä,rakkaita ja läheisiä.paljon olemme tekemisissä juhlina ja arjessa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Hmm. Itse menetin kaikkein läheisimmän ihmiseni yllättäen onnettomuudessa muutama vuosi sitten. Ei ollut kuitenkaan lapseni (olen lapseton). Se oli tietysti kauhea shokki.. Ei onnettomuuteen osaa varautua. Olin ihan sekaisin pari päivää, saikulla (teen työtä missä pitää olla 100% skarppina ja ihmisten edessä eli itkuisena ei sinne voi mennä). Luulin ennen sitä että minulla on useita ystäviä. Ilmoitin kaikille ystäville viestillä, että mitä on käynyt. Osa vastasi nätillä viestillä takaisin ja kysyi miten jaksan. Osasta en kuullut mitään (enkä ole sen jälkeenkään kuullut, mitään edes pientä viestiä ei ole tullut), joten se niistä ystävistä. Mutta että olisin vaatinut että joku tulee käymään?? Ei olisi edes mieleeni tullut sellainen vaatimus. Kukaan ei ehdottanut, että tulisi käymään, enkä kellekään mitään tuntuu yksinäiseltä -vihjailuja viestitellyt. En saanut kukkasia, vain yhden osanottokortin, jossa muutama kaveri oli yhdessä laittanut nimensä siihen. Kun viikko oli kulunut, pyysin itse, että saan tulla käymään yhden henkilön luona, ja kävelin sinne aika pitkän matkan, ja istuin tunnin juttelemassa (se teki päälle hyvää, kun pääsi pois kotoa ja tuli käveltyä). Niillä ystävilläni, jotka edes jonkun pienen viestin laittoi minulle takaisin (kun laitoin viestin että mitä on tapahtunut), heillä on oma kiireinen elämänsä töineen, työmatkoineen, lapsineen jne. En minä kuvitellut, että kukaan heistä tekisi työaikoihinsa tai kotikuvioihinsa aikataulumuutoksia ja rientäisi luokseni. Mutta kyllä olisin niiltä eräiltä edes pienen osanottotekstarin kaivannut.

Mikä ihme on läheisin ihminen?

Ei mulle tullut mueleenkään lähettää viestiä isäni/ mummuni/ pappani/ tätini kuolemasta kenellekään, jolle asia ei kuulunut. Eteenpäin suvulle ilmoitin.

Miksi te olette noin huomionkipeitä????

No läheisin ihminen on esimerkiksi puoliso. Tai jollain se voi olla vaikka äiti, jos on lapseton sinkku ilman sisaruksia. Tänne palstalle kirjoitetaan se termillä "läheisin ihminen", jos ei haluta kertoa kuka.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Hmm. Itse menetin kaikkein läheisimmän ihmiseni yllättäen onnettomuudessa muutama vuosi sitten. Ei ollut kuitenkaan lapseni (olen lapseton). Se oli tietysti kauhea shokki.. Ei onnettomuuteen osaa varautua. Olin ihan sekaisin pari päivää, saikulla (teen työtä missä pitää olla 100% skarppina ja ihmisten edessä eli itkuisena ei sinne voi mennä). Luulin ennen sitä että minulla on useita ystäviä. Ilmoitin kaikille ystäville viestillä, että mitä on käynyt. Osa vastasi nätillä viestillä takaisin ja kysyi miten jaksan. Osasta en kuullut mitään (enkä ole sen jälkeenkään kuullut, mitään edes pientä viestiä ei ole tullut), joten se niistä ystävistä. Mutta että olisin vaatinut että joku tulee käymään?? Ei olisi edes mieleeni tullut sellainen vaatimus. Kukaan ei ehdottanut, että tulisi käymään, enkä kellekään mitään tuntuu yksinäiseltä -vihjailuja viestitellyt. En saanut kukkasia, vain yhden osanottokortin, jossa muutama kaveri oli yhdessä laittanut nimensä siihen. Kun viikko oli kulunut, pyysin itse, että saan tulla käymään yhden henkilön luona, ja kävelin sinne aika pitkän matkan, ja istuin tunnin juttelemassa (se teki päälle hyvää, kun pääsi pois kotoa ja tuli käveltyä). Niillä ystävilläni, jotka edes jonkun pienen viestin laittoi minulle takaisin (kun laitoin viestin että mitä on tapahtunut), heillä on oma kiireinen elämänsä töineen, työmatkoineen, lapsineen jne. En minä kuvitellut, että kukaan heistä tekisi työaikoihinsa tai kotikuvioihinsa aikataulumuutoksia ja rientäisi luokseni. Mutta kyllä olisin niiltä eräiltä edes pienen osanottotekstarin kaivannut.

Mikä ihme on läheisin ihminen?

Ei mulle tullut mueleenkään lähettää viestiä isäni/ mummuni/ pappani/ tätini kuolemasta kenellekään, jolle asia ei kuulunut. Eteenpäin suvulle ilmoitin.

Miksi te olette noin huomionkipeitä????

Tuota noin... Jos sinä olisit ihan shokissa puolisosi kuolemasta, eikö se sinun shokki (sinun kuulumiset) kuuluisi yhtään ystävillesi???

Isäni teki itsurhan. Tätä ennen minulla ei ole ollut mitään hajua miten kohdata sureva. Nyt tiedän.

Suru on pitkä prosessi ja sitä riittää. Kaikkea surua ei voi käydä ystävien kanssa läpi. Hae ammattiapua.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Hmm. Itse menetin kaikkein läheisimmän ihmiseni yllättäen onnettomuudessa muutama vuosi sitten. Ei ollut kuitenkaan lapseni (olen lapseton). Se oli tietysti kauhea shokki.. Ei onnettomuuteen osaa varautua. Olin ihan sekaisin pari päivää, saikulla (teen työtä missä pitää olla 100% skarppina ja ihmisten edessä eli itkuisena ei sinne voi mennä). Luulin ennen sitä että minulla on useita ystäviä. Ilmoitin kaikille ystäville viestillä, että mitä on käynyt. Osa vastasi nätillä viestillä takaisin ja kysyi miten jaksan. Osasta en kuullut mitään (enkä ole sen jälkeenkään kuullut, mitään edes pientä viestiä ei ole tullut), joten se niistä ystävistä. Mutta että olisin vaatinut että joku tulee käymään?? Ei olisi edes mieleeni tullut sellainen vaatimus. Kukaan ei ehdottanut, että tulisi käymään, enkä kellekään mitään tuntuu yksinäiseltä -vihjailuja viestitellyt. En saanut kukkasia, vain yhden osanottokortin, jossa muutama kaveri oli yhdessä laittanut nimensä siihen. Kun viikko oli kulunut, pyysin itse, että saan tulla käymään yhden henkilön luona, ja kävelin sinne aika pitkän matkan, ja istuin tunnin juttelemassa (se teki päälle hyvää, kun pääsi pois kotoa ja tuli käveltyä). Niillä ystävilläni, jotka edes jonkun pienen viestin laittoi minulle takaisin (kun laitoin viestin että mitä on tapahtunut), heillä on oma kiireinen elämänsä töineen, työmatkoineen, lapsineen jne. En minä kuvitellut, että kukaan heistä tekisi työaikoihinsa tai kotikuvioihinsa aikataulumuutoksia ja rientäisi luokseni. Mutta kyllä olisin niiltä eräiltä edes pienen osanottotekstarin kaivannut.

Mikä ihme on läheisin ihminen?

Ei mulle tullut mueleenkään lähettää viestiä isäni/ mummuni/ pappani/ tätini kuolemasta kenellekään, jolle asia ei kuulunut. Eteenpäin suvulle ilmoitin.

Miksi te olette noin huomionkipeitä????

No läheisin ihminen on esimerkiksi puoliso. Tai jollain se voi olla vaikka äiti, jos on lapseton sinkku ilman sisaruksia. Tänne palstalle kirjoitetaan se termillä "läheisin ihminen", jos ei haluta kertoa kuka.

Niin, mulla on mennyt isä/ mummu/pappa ja täti vuoden aikana, ei tietty kovin läheisiä mut en mä silti lähettänyt tapahtuneesta " kaikille" viestiä ja odottanut jotain sympatia aaltoa.

Kumma juttu, ei kaikilla ole tarvetta saada jotain empatiatulvaa.

Töistä olin pois muutaman päivän kun järkkäsin isäni hautajaisia ja ilmoitin niille joille asia ja hautajaiset kuuluivat.

En mä olis kehdannut ruveta kerjäämään huomiota.

Vierailija kirjoitti:

Hmm..mitä merkitystä sillä on, kuka on kuollut? Vain sillä on merkitystä millainen tunneside tähän ihmiseen on ollut. Ihmiset helposti ajattelee että äiti ja isää voi surra enemmän kuin mummoa tai pappaa. Kummia tai tätiä ei ole syytä surra niinkö? Kuulkaas kun toisille se oma täti voi olla vaikka äitiä vastaava, hyvin hyvin läheinen, tiiviisti elämässä ja tunne ja side molemmin puolista. sitten kun täti kuolee on suru suuri..vaikka joku voi ajatella että "minun tätini kun kuoli en edes itkenyt". Jokaisen suru on henkilökohtainen ja sen suurruutta ei voi verrata eikä väheksyä. Kaikilla ei edes ole muita rakkaita kuin oma mies ja lapset. Itselleni henkilökohtaisesti oma äiti, mummo ja kummini (mummon sisko) on todella todella tärkeitä,rakkaita ja läheisiä.paljon olemme tekemisissä juhlina ja arjessa.

Niimpä. Ja jollakin ei ehkä edes ole niitä lapsia ja puolisoa.. ja suku etäinen. Ei sisaruksiakaan. Silloin ne omat vanhemmat saattaa olla se kaikkein läheisin.. Vaikka olisi jo 30-vuotias. Jokaiselle ihmiselle joku on äärettömän läheinen ja rakas. Ei muut voi tietää, että onko vaikka täti se ainoa läheinen ihminen. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Hmm. Itse menetin kaikkein läheisimmän ihmiseni yllättäen onnettomuudessa muutama vuosi sitten. Ei ollut kuitenkaan lapseni (olen lapseton). Se oli tietysti kauhea shokki.. Ei onnettomuuteen osaa varautua. Olin ihan sekaisin pari päivää, saikulla (teen työtä missä pitää olla 100% skarppina ja ihmisten edessä eli itkuisena ei sinne voi mennä). Luulin ennen sitä että minulla on useita ystäviä. Ilmoitin kaikille ystäville viestillä, että mitä on käynyt. Osa vastasi nätillä viestillä takaisin ja kysyi miten jaksan. Osasta en kuullut mitään (enkä ole sen jälkeenkään kuullut, mitään edes pientä viestiä ei ole tullut), joten se niistä ystävistä. Mutta että olisin vaatinut että joku tulee käymään?? Ei olisi edes mieleeni tullut sellainen vaatimus. Kukaan ei ehdottanut, että tulisi käymään, enkä kellekään mitään tuntuu yksinäiseltä -vihjailuja viestitellyt. En saanut kukkasia, vain yhden osanottokortin, jossa muutama kaveri oli yhdessä laittanut nimensä siihen. Kun viikko oli kulunut, pyysin itse, että saan tulla käymään yhden henkilön luona, ja kävelin sinne aika pitkän matkan, ja istuin tunnin juttelemassa (se teki päälle hyvää, kun pääsi pois kotoa ja tuli käveltyä). Niillä ystävilläni, jotka edes jonkun pienen viestin laittoi minulle takaisin (kun laitoin viestin että mitä on tapahtunut), heillä on oma kiireinen elämänsä töineen, työmatkoineen, lapsineen jne. En minä kuvitellut, että kukaan heistä tekisi työaikoihinsa tai kotikuvioihinsa aikataulumuutoksia ja rientäisi luokseni. Mutta kyllä olisin niiltä eräiltä edes pienen osanottotekstarin kaivannut.

Mikä ihme on läheisin ihminen?

Ei mulle tullut mueleenkään lähettää viestiä isäni/ mummuni/ pappani/ tätini kuolemasta kenellekään, jolle asia ei kuulunut. Eteenpäin suvulle ilmoitin.

Miksi te olette noin huomionkipeitä????

Tuota noin... Jos sinä olisit ihan shokissa puolisosi kuolemasta, eikö se sinun shokki (sinun kuulumiset) kuuluisi yhtään ystävillesi???

Jaa niin että mä lähettäisin siitä heti viestin kaikille jotka keksin.. Joo ei. Kyllä mulle tuli sellainen että kerron kun ja jos sopiva tilaisuus tulee ja itsestä tuntuu siltä. Ei se ollut mulle mikään hiphei katsokaa mua juttu.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Hmm. Itse menetin kaikkein läheisimmän ihmiseni yllättäen onnettomuudessa muutama vuosi sitten. Ei ollut kuitenkaan lapseni (olen lapseton). Se oli tietysti kauhea shokki.. Ei onnettomuuteen osaa varautua. Olin ihan sekaisin pari päivää, saikulla (teen työtä missä pitää olla 100% skarppina ja ihmisten edessä eli itkuisena ei sinne voi mennä). Luulin ennen sitä että minulla on useita ystäviä. Ilmoitin kaikille ystäville viestillä, että mitä on käynyt. Osa vastasi nätillä viestillä takaisin ja kysyi miten jaksan. Osasta en kuullut mitään (enkä ole sen jälkeenkään kuullut, mitään edes pientä viestiä ei ole tullut), joten se niistä ystävistä. Mutta että olisin vaatinut että joku tulee käymään?? Ei olisi edes mieleeni tullut sellainen vaatimus. Kukaan ei ehdottanut, että tulisi käymään, enkä kellekään mitään tuntuu yksinäiseltä -vihjailuja viestitellyt. En saanut kukkasia, vain yhden osanottokortin, jossa muutama kaveri oli yhdessä laittanut nimensä siihen. Kun viikko oli kulunut, pyysin itse, että saan tulla käymään yhden henkilön luona, ja kävelin sinne aika pitkän matkan, ja istuin tunnin juttelemassa (se teki päälle hyvää, kun pääsi pois kotoa ja tuli käveltyä). Niillä ystävilläni, jotka edes jonkun pienen viestin laittoi minulle takaisin (kun laitoin viestin että mitä on tapahtunut), heillä on oma kiireinen elämänsä töineen, työmatkoineen, lapsineen jne. En minä kuvitellut, että kukaan heistä tekisi työaikoihinsa tai kotikuvioihinsa aikataulumuutoksia ja rientäisi luokseni. Mutta kyllä olisin niiltä eräiltä edes pienen osanottotekstarin kaivannut.

Mikä ihme on läheisin ihminen?

Ei mulle tullut mueleenkään lähettää viestiä isäni/ mummuni/ pappani/ tätini kuolemasta kenellekään, jolle asia ei kuulunut. Eteenpäin suvulle ilmoitin.

Miksi te olette noin huomionkipeitä????

No läheisin ihminen on esimerkiksi puoliso. Tai jollain se voi olla vaikka äiti, jos on lapseton sinkku ilman sisaruksia. Tänne palstalle kirjoitetaan se termillä "läheisin ihminen", jos ei haluta kertoa kuka.

Niin, mulla on mennyt isä/ mummu/pappa ja täti vuoden aikana, ei tietty kovin läheisiä mut en mä silti lähettänyt tapahtuneesta " kaikille" viestiä ja odottanut jotain sympatia aaltoa.

Kumma juttu, ei kaikilla ole tarvetta saada jotain empatiatulvaa.

Töistä olin pois muutaman päivän kun järkkäsin isäni hautajaisia ja ilmoitin niille joille asia ja hautajaiset kuuluivat.

En mä olis kehdannut ruveta kerjäämään huomiota.

Olen se, jonka viestiä tuossa aiemmin kommentoit, eli se joka niitä viestejä ystävilleen laittoi. Jos sinulta on kuollut ihmisiä, jotka eivät ole sinulle sukusidoksesta huolimatta ollut kovin läheisiä, niin et voi verrata sitä tilanteeseen, jossa joltain muulta kuolee se kaikkein läheisin (ehkä elämän ainoa läheinen) ihminen. 

Kokeileppa kerran sitä, että ainoa lapsesi kuolee, ja katso miltä se tuntuu. Äläkä odota keltään mitään osanottoa tai kuulumisesi kyselyä silloin. Sillä se olisi "huomion kerjäämistä", eikös niin.

Enkä minäkään mitään sympatia-aaltoa kerjännyt. Lähetin ystäville neutraalin viestin, että xx kuoli äsken onnettomuudessa. Samalla lailla kun laitan ystäville viestin, jos vaikka yllättäen saan uuden työpaikan tms. Minulla on tapana ilmoitella ystäville kuulumisiani, samaten heillä minulle.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Hmm..mitä merkitystä sillä on, kuka on kuollut? Vain sillä on merkitystä millainen tunneside tähän ihmiseen on ollut. Ihmiset helposti ajattelee että äiti ja isää voi surra enemmän kuin mummoa tai pappaa. Kummia tai tätiä ei ole syytä surra niinkö? Kuulkaas kun toisille se oma täti voi olla vaikka äitiä vastaava, hyvin hyvin läheinen, tiiviisti elämässä ja tunne ja side molemmin puolista. sitten kun täti kuolee on suru suuri..vaikka joku voi ajatella että "minun tätini kun kuoli en edes itkenyt". Jokaisen suru on henkilökohtainen ja sen suurruutta ei voi verrata eikä väheksyä. Kaikilla ei edes ole muita rakkaita kuin oma mies ja lapset. Itselleni henkilökohtaisesti oma äiti, mummo ja kummini (mummon sisko) on todella todella tärkeitä,rakkaita ja läheisiä.paljon olemme tekemisissä juhlina ja arjessa.

Niimpä. Ja jollakin ei ehkä edes ole niitä lapsia ja puolisoa.. ja suku etäinen. Ei sisaruksiakaan. Silloin ne omat vanhemmat saattaa olla se kaikkein läheisin.. Vaikka olisi jo 30-vuotias. Jokaiselle ihmiselle joku on äärettömän läheinen ja rakas. Ei muut voi tietää, että onko vaikka täti se ainoa läheinen ihminen. 

Joo, mut ei silti kannata odottaa että porukka ymmärtää viikkojen saikkuja ja huomionhakuisuutta.

Moni kommentoija ei ole menettänyt ketään rakasta ihmistä.. "no joo ei kovin läheisiä" kommentti kertoo paljon. Itse en ikinä puhisi kuollleesta rakkaasta ihmisestä noin. Ei ole mitään huomion hakua pyytää ystävää kylään surun kohdatessa..se on avun pyyntö. Ystävän ei tarvitse kuin tulla. Ei tarvitse olla hienoja sanoja. Tuki ja läheisyys riittää. Että joku välittää..ettei ole yksin..ettei jäänyt yksin. Huomaan myöskin että kovin vahvaa surua harva on kokenut tai ilm monella on ollut mies kuitenkin..pelkkä läsnäolo kun helpottaa ahdistusta ja sitä pohjatonta tuskaa ja surua. Mieti jos miestä ei olisi? Yksin hiljaisessa kodissa eikä edes ystäväsi viitsi käydä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Hmm. Itse menetin kaikkein läheisimmän ihmiseni yllättäen onnettomuudessa muutama vuosi sitten. Ei ollut kuitenkaan lapseni (olen lapseton). Se oli tietysti kauhea shokki.. Ei onnettomuuteen osaa varautua. Olin ihan sekaisin pari päivää, saikulla (teen työtä missä pitää olla 100% skarppina ja ihmisten edessä eli itkuisena ei sinne voi mennä). Luulin ennen sitä että minulla on useita ystäviä. Ilmoitin kaikille ystäville viestillä, että mitä on käynyt. Osa vastasi nätillä viestillä takaisin ja kysyi miten jaksan. Osasta en kuullut mitään (enkä ole sen jälkeenkään kuullut, mitään edes pientä viestiä ei ole tullut), joten se niistä ystävistä. Mutta että olisin vaatinut että joku tulee käymään?? Ei olisi edes mieleeni tullut sellainen vaatimus. Kukaan ei ehdottanut, että tulisi käymään, enkä kellekään mitään tuntuu yksinäiseltä -vihjailuja viestitellyt. En saanut kukkasia, vain yhden osanottokortin, jossa muutama kaveri oli yhdessä laittanut nimensä siihen. Kun viikko oli kulunut, pyysin itse, että saan tulla käymään yhden henkilön luona, ja kävelin sinne aika pitkän matkan, ja istuin tunnin juttelemassa (se teki päälle hyvää, kun pääsi pois kotoa ja tuli käveltyä). Niillä ystävilläni, jotka edes jonkun pienen viestin laittoi minulle takaisin (kun laitoin viestin että mitä on tapahtunut), heillä on oma kiireinen elämänsä töineen, työmatkoineen, lapsineen jne. En minä kuvitellut, että kukaan heistä tekisi työaikoihinsa tai kotikuvioihinsa aikataulumuutoksia ja rientäisi luokseni. Mutta kyllä olisin niiltä eräiltä edes pienen osanottotekstarin kaivannut.

Mikä ihme on läheisin ihminen?

Ei mulle tullut mueleenkään lähettää viestiä isäni/ mummuni/ pappani/ tätini kuolemasta kenellekään, jolle asia ei kuulunut. Eteenpäin suvulle ilmoitin.

Miksi te olette noin huomionkipeitä????

Tuota noin... Jos sinä olisit ihan shokissa puolisosi kuolemasta, eikö se sinun shokki (sinun kuulumiset) kuuluisi yhtään ystävillesi???

Jaa niin että mä lähettäisin siitä heti viestin kaikille jotka keksin.. Joo ei. Kyllä mulle tuli sellainen että kerron kun ja jos sopiva tilaisuus tulee ja itsestä tuntuu siltä. Ei se ollut mulle mikään hiphei katsokaa mua juttu.

Kaikille jotka keksit? En tiedä vihjailetko nyt jotain kumminkaimanserkuille viestittelyä. Kirjoitin, että lähetin viestin kaikille ystävilleni. Heitä oli kahdeksan. Ja kaikki sellaisia ystäviä, että olin tuntenut heidät vuosia, ja pitänyt tiiviisti yhteyttä ja nähnyt usein. Kyllä minulle on aina tullut ystäviltä viesti, jos heidän esim. vanhempi on yllättäen kuollut.

Täällä taitaa olla joku hieman nuorempi ja lapsellisempi kommentoija..tuo joka jankuttaa huomion hakemisesta. Kun kasvat,ymmärrät mitä empatia ja lähimmäisen rakkaus meinaa.