Miten vanhemmat jaksaa tällaista joka päivä?

Kun lapselle antaa aidosti huomiota, ei elämä ole tuollaista. Kun vähän muistelee, nuoren ihmisen luulisi muistavan, millaista oli olla lapsi, elämä lapsen kanssa on kivaa, oli tämä minkä ikäinen tahansa.

Mietipä tilannetta, sinut raahataan jättiläisten kahvilaan. Päällesi puetaan 200cm/150kg kokoiselle tarkoitettu untuvahaalari, kolme numeroa liian suuret kuomat tai vaihtoehtoisesti tyllihame ja villasukkahousut, jotka kutittavat, kiristävät ja ahdistavat. Okey, voi olla että saat tulla pelkissä kalsareissa.

Hämärästi tutun näköinen jättiläinen moikkaa sinua tai vain mulkaisee vihaisesti. Ainoa turvasi istuttaa sinut kiikkerän pöydän viereen, jonka reunalle leukasi yltää, eteesi saat jotain, itse et saa valita, joka tapauksessa saavista, jonka ympäri kätesi eivät yllä, pilliin yllät jos nouset haalarit vyötäröllä kuomissasi kiikkerälle tuolille seisomaan.

Tuoli, pöytä tai juoma kaatuu päällesi tai itse tiput tuolilta ja koko ajan turvasi kälättää vieraan kanssa käsittämätöntä atomifysiikkaa.

Menisikö hermot?

Vierailija kirjoitti:

Tällaisia huomiota olen tehnyt seuratessani lapsia lähipiirissäni:

-lapsi janoaa huomiotani koko ajan, kun esim. istumme kahvilla ystäväni luona (keskeyttää juttelumme, tulee ihan kasvoihini kiinni, kutittaa, kysyy kahden minuutin välein joko olen valmis että pääsen leikkimään) Lapsi pitää sinusta. Anna aikaa lapselle jo heti kun tulet ovesta sisään, sitten on aikuisten aikaa. Ja lopuksi taas lapselle aikaa. Sämpylä-malli. Toimii :D

-lapsi saattaa sata kertaa päivässä heittäytyä itkemään pienistä asioista (väärän värinen muki, rikki repäisemänsä paperi jne), joka kerta pitää juosta lohduttamaan vartiksi itkevää lasta. Joo tätä se on. Kasvaminen. Pettymyksiä. Ei maailma onneksi tähän kaadu..

-jos kiellät lasta, joudut kuuntelemaan "oot ihan tyhmä, en tykkää susta" puheita, lasta täytyy myös kieltää ja opettaa joskus. Lapsen sanoista ei kannata loukkaantua tai ottaa itseensä. Oikeastaan, lapsi ei sanoisi näin jollei tuntisi olevansa turvallisessa ja välittävässä seurassa.

-järjetät toisen lapselle kivaa tekemistä: mukavia leluja, kahvipöytään lapselle omia herkkuja, leikit lapsen kanssa. Jossain vaiheessa lapsi esim. juostessaan kaatuu ja loppuaika meneekin siihen, kun lapsi huutaa kurkku suorana nirhaumaa polvessaan ja kaikki päivän kivat asiat unohtuu mielestä. Joo elämää. Välillä lapset itkevät ja niidne muistikin on ihan älyttömän lyhyt...

-kaikki tuntuu menevän lapsen ehdoilla, kykyä odottaa ei juuri ole. Vanhempine elämä menee valitettavasti lasten ehdoilla. Pienten lasten kyky odottaa ja malttaa on olematon. Siitä se sitten kehittyy...

-uhmaiässä tappelet kaiken mahdollisen kanssa vaatteiden pukemisesta alkaen. Ja teini-iässä tappalu jatkuu parin suvantovuoden jälkeen. Tästäkään ei kannata aikuisen vedellä herneitä nenukkiin, korvasta sisään ja toisesta ulos. Jotkut asiat vaan täytyy tehdä kuten aikuinen sanoo.

Näin vain muutamia mainitakseni. Miten te vanhemmat jaksatte tällaista? Onko vanhemmuuden ilot tuota arkea suuremmat? Olen siis itse (vielä) lapseton ja ihan vakavissaan mietin, jaksanko ryhtyä tuollaiseen rumbaan.

Vanhemmuus on aika paljon kuvailemasi kaltaista. Pienet lapset ovat itsekkäitä. Empatiakyky kehittyy kasvaessa ja aikuisten kasvattaessa lasta. Elämä ei ole niin vakavaa, kaikista lapsen sanomisista ei kannata pahoittaa mieltään. Lapset myös osoittavat pitämisesnä avoimesti.  He harvoin teeskentelevät.. No senkin taidon toki oppivat kasvaessaan... Lasten vanhempien elämä kulkee lasten ehdoilla. Omista haluistaan ja toiveistaan vaan täytyy joskus joustaa.  Mutta nikään ei ole ihanampaa kuin pienet kädet kietoutuneena kaulan ympärille ja märkä suukko poskella ja sanat "mä tykkään susta".  Eikä pidä unohtaa, että omat lapset ovat aina omia. Niiden juttuja jaksaa paremmin kuin ehkä muiden? Vaikka nyt kun omat lapset ovat isoja jo, niin onhan noi kavereiden lapset ihania. Ja mikä parasta, niistä voi ottaa aina vain rusinat pullasta!

Jaa a. Ihmeellistä kasvatusta jos lasta lohdutetaan vartti aina kun ei saa mitä haluaa, kai siihen sitten tottuukin että kiukuttelu kannattaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Heh. Ei meillä ole tuollaista, koska lapset tietää ettei meitä voi pompottaa tuolla lailla. Sinua vedetään nyt höplästä.😂

Nää on eri perheiden lapsia/lapsenlapsia. Osa vanhemmista on koulutettuja ja osa ei.

Ap

Koulutettuja, mihin? Lastenhoitajiksi, vai peräti lastentarhanopettajiksi?

Tuo asia minuakin kiinnostaisi. Onko jossain koulu, jossa koulutetaan vanhempia olemaan vanhempia?

Aivan käsittämätön juttu. AP, voisitko valaista asiaa?

En mäkään tuollaista varmaan jaksaisi, mulla tosin on vaan kuuden oman lapsen kokemus lapsiperhearjesta. ;)

Vierailija kirjoitti:

Jaa a. Ihmeellistä kasvatusta jos lasta lohdutetaan vartti aina kun ei saa mitä haluaa, kai siihen sitten tottuukin että kiukuttelu kannattaa.

Niinpä. On niin helppoa taipua (ja sitten joutua) kaikkeen jos ei viitsi edes yrittää. Laiskuus on huono kasvatusmetodi.

Vierailija kirjoitti:

Mietippä jos se ystävä, jolle menet kylään, sanoisi sinulle ihan joka kerta, että nyt suu kiinni ja odota vuoroasi, ja etkö keksisi jotain tekemistä yksin toisessa huoneessa kun se lapsi tulee puhumaan jotain? Oikein äkäisesti tiuskaisisi että nyt hiljaa kun lapsella juttu kesken.

Onhan niitä sellasiakin aikuisia, joilla ei nuo käyttäytymistaidot ole hallinnassa. On he sitten muutenkin vielä ison lapsen kaltaisia. Tuskin kuitenkaan ap tuolle tasolle ole jäänyt.

Up

Tutultahan tuo kuulostaa. Mutta se on myös vanhemmasta kiinni onko se elämä pelkkää tällaista lasten järjestämää sirkusta. Jos näihin lasten oikkuihin lähtee täysillä mukaan, niin varmasti on. Esim. tuo vanhemman haukkuminen, kun lapsi ei saa jotain periksi. Mä olen aina vastannut, että ihan sama olenko tyhmä vai ei - silti et saa nyt haluamaasi. Ei se lapsi kauan jaksa tuota haukkumista, kun ei saa siihen mitään vastakaikua. Loukkaantunutta lasta pitää tietysti lohduttaa, mutta vanhemmissa on tässä melkoisia eroja. Eräässä tuttavaperheessä jokaisesta lapsen kommelluksesta nostetaan hätätila. Pikku ihonaarmuun juostaan paniikissa lapsi sylissä hakemaan laastaria tai jääkaapista sellainen kylmäpakkaus. Ja voivotellaan iänkaiken pikkureppanaa, kun näin kamalasti kävi. Ylläri et lapsi sitten itkee tuntitolkulla jokaista töytäisyä. Meillä halataan ja pyyhitään kyyneleet, katsotaan se yhdessä haaveripaikka, todetaan et eipä käynyt pahasti ja sitten jatketaan. 

Vierailija kirjoitti:

Tällaisia huomiota olen tehnyt seuratessani lapsia lähipiirissäni:

-lapsi janoaa huomiotani koko ajan, kun esim. istumme kahvilla ystäväni luona (keskeyttää juttelumme, tulee ihan kasvoihini kiinni, kutittaa, kysyy kahden minuutin välein joko olen valmis että pääsen leikkimään)

-lapsi saattaa sata kertaa päivässä heittäytyä itkemään pienistä asioista (väärän värinen muki, rikki repäisemänsä paperi jne), joka kerta pitää juosta lohduttamaan vartiksi itkevää lasta

-jos kiellät lasta, joudut kuuntelemaan "oot ihan tyhmä, en tykkää susta" puheita, lasta täytyy myös kieltää ja opettaa joskus

-järjetät toisen lapselle kivaa tekemistä: mukavia leluja, kahvipöytään lapselle omia herkkuja, leikit lapsen kanssa. Jossain vaiheessa lapsi esim. juostessaan kaatuu ja loppuaika meneekin siihen, kun lapsi huutaa kurkku suorana nirhaumaa polvessaan ja kaikki päivän kivat asiat unohtuu mielestä

-kaikki tuntuu menevän lapsen ehdoilla, kykyä odottaa ei juuri ole

-uhmaiässä tappelet kaiken mahdollisen kanssa vaatteiden pukemisesta alkaen

Näin vain muutamia mainitakseni. Miten te vanhemmat jaksatte tällaista? Onko vanhemmuuden ilot tuota arkea suuremmat? Olen siis itse (vielä) lapseton ja ihan vakavissaan mietin, jaksanko ryhtyä tuollaiseen rumbaan.

Tuo on aivan käsittämättömän raivostuttavaa. 

Aikansa kutakin.

No ainakin tämä vauva-aika on aivan järkyttävää ja helvetillistä. Muusta ei oo vielä kokemusta. Jos tää tosiaan jatkuu vielä vuosikausia tällaisena, en varmaan yksinkertaisesti kestä tätä. Ei olisi pitänyt ryhtyä tähän, en vaan tiennyt miten kauheata tämä on.

Vierailija kirjoitti:

Voi ap...normaalia lasten huomionhakua, kiukuttelua yms. ei edes huomaa. Siis normaalia, joka kuuluu asiaan, ei mitään jatkuvaa kitinää tai riehumista. Se on vaan elämää, ei siitä rasitu. Ja kun joskus väsyy, niin kun lapsi tulee syliin, kietoo kätensä kaulaasi ja kuiskaa korvaasi, että "äiti, mää lakastan sua, sää oot ihanin maailmassa", niin kaikki väsymys ja ärtymys on kerralla poispyyhkäisty. Kun sulla on lapsi, kaikki asiat muuttuvat, saavat uuden merkityksen. Se lapsen rakentama legohärveli on tuhat kertaa mielenkiintoisempi, kuin sun löpinä jonkun tositv-ohjelman uusimmista käänteistä tai riidasta poikaystäväs kans, tai sun työasiat. Niitäkin voi kuunnella, mutta ne ei ole kovinkaan tärkeitä. Sua on ihan kiva nähdä joskus ja voi välillä höpistä jotain tyhjänpäiväistäkin, mutta se lapsi, perhe ja koti, ne on tärkeää elämää. Sori, näin se vaan on.

Tjaah, tuo nyt on taas tätä "kaikenkattavaa äidinrakkautta" -höpinää.. se ei kuule kaikilla mene noin. itse en yksinkertaisesti jaksais mun lapsia ollenkaan, mutta pakko teeskennellä kun ei niistä enää eroonkaan pääse. Oma rauha ja elämä on ikuisesti mennyttä ja se lasten vaativuus 24/7 on henkiseti ja fyysisesti niin uuvuttavaa, että joskus kauppareissulla pysäköi auton tien varteen ja miettii josko tästä ajais vaikka lappiin ja sieltä eteenpäin karkuun, for ever.

Vierailija kirjoitti:

Mietippä jos se ystävä, jolle menet kylään, sanoisi sinulle ihan joka kerta, että nyt suu kiinni ja odota vuoroasi, ja etkö keksisi jotain tekemistä yksin toisessa huoneessa kun se lapsi tulee puhumaan jotain? Oikein äkäisesti tiuskaisisi että nyt hiljaa kun lapsella juttu kesken.

Eikö lapselle voi opettaa, että kun tulee vieraita niin äiti/isä keskustelee sen vieraan kanssa ainakin kunnes kahvi on juotu, koska se on kohteliasta vierasta kohtaan? Ei siis siksi, että lapsen jutut ei kiinnostaisi. Ja sopia vaikka, että sitten kun vieras on lähtenyt niin tehdään jotain lapsen kanssa mitä hän itse haluaa, pelataan pelejä tms. Tietysti lapsilla on silti hirveä houkutus tulla keskeyttämään jutut ja hakea huomiota vanhemmalta/vieraalta, mutta silloin voisi nätisti muistuttaa että mitä puhuttiin ennen vierailua, aikuiset haluaa juoda kahvin rauhassa. Minusta ihan hyvä tilaisuus lapsellekin oppia, että aina ei voi olla kaiken keskipisteenä vaikka tietysti haluaisi :)

Kyllä vanhemmatkin varmasti haluaa välillä jutella toisten aikuisten kanssa, ilman että juttu täytyy jatkuvasti keskeyttää ihaillakseen lapsen piirrustusta. Ja minusta olisi vieraana aika ikävää, jos kertoisin jotain isoa ja ehkä vaikeaakin asiaa omasta elämästä hyvälle ystävälle, mutta minuutin välein pitäisi leikkiä lasten kanssa tai kuunnella mitä heille tapahtui päiväkodissa tänään. Sitten taas jos olisi saatu aikuisten kesken jutella vaikka tunnin verran, niin kuuntelisin ihan mielelläni ja keskittyneesti päiväkodin tapahtumista.

Hahaha, oon miettiny ihan samaa :D Miten ne vanhemmat oikein jaksaa, mutta ilmeisesti jaksaa ihan hyvin! Tai ei kaikki jaksakaan, mutta ehkä suurin osa kuitenkin.

Mut se on kyllä ihan totta, että kyllä melko pientäkin lasta voi opettaa olemaan "ihmisiksi". Siis sellaista 3-6 vuotiasta, joka jo vähän ymmärtää jotain. Lapsen ei tarvitse jatkuvasti olla huomion keskipisteenä, kaikissa keskusteluissa mukana, ja jokaiseen parkuun ei tarvitse rynnätä salamana.

Tuolta se näyttää sivullisen silmin, muistan itsekin ihmetelleeni että kuinka vanhemmat voivat jaksaa sellaista typristä pikkuasioista vääntämistä ja parkumista päivästä toiseen. Omien lasten kanssa on kuitenkin erilaista, ne lapset pikku haavat ja haaverit tuntuvat tärkeiltä ja lapsen fiilis on tärkeämpi kuin oma fiilis, siihen mielellään kiinnittää huomiota. Tottakai se välillä ärsyttää. Pikkulasten kanssa on kuitenkin vastapainona myös ihanaa läheisyyttä, lapsi tulee syliin ja se on maailman ihanin tunne, siinä on sellaiset äitiyden hormonit liikkellä, jollaisia ei muuten koe. Ja kun lapset kasvavat, loppuu pikkuasioista raivoaminen ja heistä tulee tavallaan täysivaltaisia perheenjäseniä, he välittävät vanhempiensa hyvinvoinnista ja tuovat perheeseen oman raikkaan nuoruuden ilonsa ja ihanan tunnelman.

Vierailija kirjoitti:

Voi ap...normaalia lasten huomionhakua, kiukuttelua yms. ei edes huomaa. Siis normaalia, joka kuuluu asiaan, ei mitään jatkuvaa kitinää tai riehumista. Se on vaan elämää, ei siitä rasitu. Ja kun joskus väsyy, niin kun lapsi tulee syliin, kietoo kätensä kaulaasi ja kuiskaa korvaasi, että "äiti, mää lakastan sua, sää oot ihanin maailmassa", niin kaikki väsymys ja ärtymys on kerralla poispyyhkäisty. Kun sulla on lapsi, kaikki asiat muuttuvat, saavat uuden merkityksen. Se lapsen rakentama legohärveli on tuhat kertaa mielenkiintoisempi, kuin sun löpinä jonkun tositv-ohjelman uusimmista käänteistä tai riidasta poikaystäväs kans, tai sun työasiat. Niitäkin voi kuunnella, mutta ne ei ole kovinkaan tärkeitä. Sua on ihan kiva nähdä joskus ja voi välillä höpistä jotain tyhjänpäiväistäkin, mutta se lapsi, perhe ja koti, ne on tärkeää elämää. Sori, näin se vaan on.

Toivottavasti kukaan ei tuu teille kylään... olispa kiva tietää, että mikään mun elämässä ei kiinnosta yhtä paljon kuin se lapsen legohärveli. Ei parisuhteen päättyminen, työpaikan vaihto, työttömäksi jääminen, häät, lähiomaisen kuolema tai yhtään mikään. Vauvauutinen ehkä, kun sitten mäkin tajuaisin lopulta miten tylsiä mun jutut on, kun ihailisin oman Juri-Petterin legohärveliä! Kaltaistesi ihmisten takia sitten ihmetellään, miksi lapsettomat katkaisee yhteydenpidon kun kaveri saa vauvan. Onneks omat ystävät ei (tietääkseni) ole tuollaisia.

Vierailija kirjoitti:

Miksi sinä haluat sen huomion siinä kahvipöydässä? Se huomion halu taitaa olla luonnollista. Kuka sen huomion on oikeutettu saamaan? Aikuinen? Lapselle pitää sitten opettaa, että ihmiset on eriarvoisuus ja toisilla on enemmän oikeuksia. Vauvan ajatellaan hakevan huomion vai tarvittaessa. Mutta pikkulapsen ajatellaan hakevan huomion ilkeyttään, itsekkyyttään tai jollain taka-ajatuksella.

Kuka sen huomion on oikeutettu saamaan? Ei aikuinen, vaan vieras. Koska hänet on kutsuttu, ja hän on nähnyt sen vaivan että tulee kotiinne käymään. Ei ole kyse eriarvoisuudesta lasten ja aikuisten välillä, samalla tavalla jos lapsen kaveri tulee käymään niin eihän häntäkään hylätä nurkkaan yksin istumaan sillä välin kun lapsi hakee huomiota vanhemmaltaan. Kyllä lapset (vähän isommat) tämän ymmärtää. Ja tietysti se on ihan ok jos välillä käy jotain kertomassa tai kysymässä vierailun aikana, mutta jos se on tahallista ja häiritsevää huomion hakemista niin puuttuisin asiaan.

Joskus on tuollaisia päiviä. Yksi ja sama lapsi saattaa tehdä nuo kaikki samana päivänä. Mutta toisinaan hän on helppo ja hyvin käyttäytyvä.

Mutta kaikki tuo on ohimenevää. Minun tyttäreni sanoi minulle 14 vuotiaana: "Äiti ethän sitten puutu mitenkään näihin minun työasioihini?" En ole puuttunut, ja näiden kahden vuoden kuluessa olen oppinut, että saan puuttua hänen asioihinsa vain silloin kun hän pyytää apua tai kysyy neuvoa. Ja hän kyllä kysyy luvan esim. siihen, saako olla illalla kaverin luona myöhään tai voiko jäädä peräti yöksi. Nyt 16 vuotiaana hän on täysin kypsä (sekä omasta että minun mielestäni) muuttamaan omilleen.

Vierailija kirjoitti:

On se jännä kuinka aikuiset ihmiset eivät ymmärrä että lapsi on lapsi ja opettelee vasta kuinka täällä maailmassa toimitaan. Kaikki mitä lapsi tekee on häiriöksi tai tahallista. Kannattaa vähän pohtia ettei se uhmaikäinen ole mikään miniaikuinen, jolle voi järkevästi jokaisen asian perustella ja olettaa että nyt vältytään itkulta ja huudolta. Ei lasten kanssa eläminen mitään rakettitiedettä ole, mutta vaatihan se paljon rakkautta, rajoja ja ymmärrystä. Ja välillä niitä hermojakin.

Minulle on aivan sama, käyttäytyy lapsi kamalalla tavalla ymmärtämättömyyttään, ilkeyttään tai harjoitellakseen jotakin taitoa tai valmiutta. Oli syy mikä tahansa, en halua tuollaista paskaa elämääni.