Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Yli kolmekymppiset sinkut - ajatuksia ja mietteitä?
Miten te yli kolmekymppiset sinkut koette elämänne ja laajemmin suhtaudutte siihen, että ette ole parisuhteessa?
Nyt en halua vastauksia niiltä, jotka surkuttelevat omaa tilaansa ja sitovat oman onnellisuutensa siihen, että joku toinen ihminen teitä lohduttaisi ja toimisi jonkinlaisena emotionaalishenkisenä sohvatyynynä elämän eri tilanteissa.
Haluan vastauksia ja ajatuksia naisilta ja miehiltä, jotka seisovat omilla jaloillaan, jotka ovat löytäneet itsensä ja aktiivisesti kehittävät itseään sen sijaan, että eläisivät katkeraa "sitku"-elämää katsellen muiden todellista tai kuviteltua onnea parisuhteiden muodossa.
Aloittaja on itse kohta 31 vuotta täyttävä korkeakoulutettu mies Helsingistä. Olen asunut useamman vuoden ulkomailla työn ja opiskelujen puolesta, ollut kerran noin viisi vuotta kestäneessä parisuhteessa (ikävuodet 20-25) ja tämän jälkeen elänyt yksin.
Elän aktiviista elämää, pidän huolen itsestäni ja olen kaikinpuolin tyytyväinen siihen mitä minulla on. Uskon, että asiat ovat juuri sillä tavalla kuin ne voisivat olla. Nykyhetkeni on looginen ja vääjäämätön seuraus aiemmasta elämänhistoriastani ja hyväksyn sen ilman minkäänlaisia vastalauseita.
Parisuhdetta minulla ei kuitenkaan ole ja uskoisin, että suurin syy sille on:
- Sattuma (en ole tavannut vastakappalettani) ja jos olen, he eivät ole tunteneet samoin
- Oma nirsouteni, ottajia olisi kyllä, mutta vaikka kuinka haluaisinkin, en vain koe sellaista hullaantumista kehenkään, että parisuhteeseen meneminen olisi reilua ja symmetristä (toinen tykkäisi minusta enemmän kuin minä toisesta). Saan kyllä naisilta huomiota ja he yleisesti ottaen pitävät minusta.
- Naisten (sanoisin kylläkin, että ihan vain ihmisten!) henkinen kypsymättömyys, kovin moni on täysin kiinni ihmeellisissä peloissa ja muiden miellyttämisen sekä ulkoisten ehtojen täyttämiseen perustavassa elämäntavassa.
Miten teillä muilla, jotka yhteiskunnan mielipide tuomitsee jollain tavalla epäonnistuneiksi?
Kommentit (150)
Vierailija kirjoitti:
Olen 30-vuotias hyvätuloinen FM ja seurustelin myös lähes kokonaan ikävuodet 20-29. Syitä miksi olen nyt omasta tahdostani sinkku:
- En ole löytänyt miestä, joka ei haluaisi olla kanssani 24/7. Tarvitsen paljon aikaa itselleni ja työlleni, en jaksa että joku kiehnää vieressä jatkuvasti ja haluaa tehdä kokoajan jotain yhdessä. Olen työssä, jossa pitää olla sosiaalinen ja tiiviisti vuorovaikutuksessa jatkuvasti, joten töiden jälkeen haluan vain olla rauhassa. Viikonloput käytän mieluiten lepäämiseen ja urheiluun.
- Haluan matkustella mahdollisimman paljon ja juuri silloin, kun se omiin aikatauluihini sopii, mielellään yksin. Taloudellinen tilanteeni on niin hyvä, että voin matkustaa sen enempää säästämättä ja miettimättä. Aiemmin miehet ovat joko olleet huomattavasti enemmän kiinni töissään (= eivät saa lomaa silloin, kun minä) ja myös pahoittaneet mielensä, jos lähden johonkin yksin.
- Ajatus yhteenmuutosta on äärimmäisen ahdistava. Olen asunut nuorempana viisi vuotta entisen mieheni kanssa ja se oli ok, mutta sen jälkeen ei ole tullut vastaan ihmistä, jonka kanssa olisin voinut kuvitellakaan asuvani.
- En ihastu helposti, ja jos ihastun, henkilö paljastuu usein varatuksi, enkä näissä tilanteissa tietenkään lähde tekemään minkäänlaista aloitetta.
- Haluan loppuelämäni kumppaniksi miehen, joka on hauska ja jolla on samanlainen huumorintaju. Arvostan hyvin korkealle sitä, että olemme "samalla taajuudella". Hauskan miehen löytäminen on kuitenkin osoittautunut vaikeaksi, suurin osa heistä on jo varattuja.
- En etsi seuraa, koska se ei kiinnosta minua läheskään tarpeeksi. En ole koskaan kuulunut millekään deittisivustolle tai Tinderiin. Minua kyllä lähestytään somessa aika usein, mutta harvoin sitten itse kiinnostun heistä. En viihdy baareissa, työssä en tapaa miehiä, ja myös harrastukseni ovat naispainotteisia.
- Rehellisesti sanottuna: en tiedä, olenko päässyt ensimmäisestä miehestäni täysin yli vieläkään. Itse lopetin suhteen aikoinaan, mutta jälkeen päin ajateltuna se on tuntunut ehkä aavistuksen hätiköidyltä ratkaisulta. Olimme pitkään yhdessä, ja olen varma, että olisimme päässeet niistä vastoinkäymisistä yli, jos olisin ollut valmis nuorena ja malttamattomana yrittämään edes vähän. Yhteen palaaminen näin pitkän ajan jälkeen tuntuu kuitenkin jotenkin luonnottomalta, vaikka olemmekin hyvät ystävät edelleen.
Hyvän tarinan kerroit ja selkeästi. On noita samanlaisia miehiäkin, mille oma aika on tärkeää ja omissa oloissa viihtyy. Etsi sellainen, niin ei tule mitään ogelmia parisuhteeseen. Monilla on erilaiset käsitykset parisuhteesta, ei ole yhtä ja oikeaa systeemiä. Monesti olette siten jo valmiiksi samalla aaltopituudella, kun oikealainen tyyppi löytyy. Itsekään en ole koskaan tajunnut sitä, miksi parisuhteessa pitäisi olla samalaiset menot ja harrastukset. Eikö se parisuhde perustu siihen kuitenkin että jotan yhteenkuuluvuutta kokee ja mutta toimii aina erilailla omissa asioissa, ainakin tarvittaessa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ei tarvitse näitä uusfemakkojen ja älykääpiönaisten kansoittamia foorumeja kauan lukea, kun tajuaa että suomalaisen naisen markkina-arvo parisuhdemarkkinoilla on saavuttamassa nollan lukuunottamatta poikkeuksellisen viehättäviä yksilöitä joilla on sentään viihdearvoa maks.35-40 ikävuoteen asti, tosin yleensä viehättävyys on suoraan verrannollinen kusipäisyyteen ja kääntäen verrannollinen älyn määrään joten lehmähermoisuutta niidenkin kanssa tarvitaan ensimmäisten parin vuoden jälkeen.
Parempi tehdä omia juttuja, tehdä tarpeet epätoivoisiin yhden illan keikkoihin tai tinderhoitoihin. Jos on pakko hakea puoliso, niin missään nimessä ei pohjoismaalaista.
Viisaita sanoja veljeni. Kyllä se järjen ääni välillä kuuluu täälläkin telaketjufemujen ulinaforumilla.
Mä aloin seurustella teininä ja erottiin 22-vuotiaina. Nyt olen ollut kohta kymmenen vuotta sinkkuna.
En ajattele tätä minkäänlaisena kannanottona mihinkään poliittiseen tai sosiaaliseen ilmiöön. En vain yksinkertaisesti ole enää missään vaiheessa priorisoinut kumppanin ja parisuhteen löytämistä. En tapaa uusia miehiä treffailumielessä, en flirttaile baareissa enkä ole harrastanut seksiäkään pariin vuoteen.
Nyt kun olen jo niin pitkään elänyt yksin ja rakentanut elämäni yksin, niin en oikein tiedä mistä järjestäisin tilaa parisuhteelle. Parisuhteet kuitenkin vaativat huomattavasti enemmän ylläpitoa kuin ystävyyssuhteet.
En tiedä osaisinko esimerkiksi jakaa kotiani jonkun kanssa, kun olen jo niin tottunut toimimaan ja järjestelemään asiani ihan oman harkintani mukaan sen suuremmin ajattelematta. Olisi aikamoinen kulttuurishokki joutua neuvottelemaan, tekemään kompromisseja ja olemaan tilivelvollinen omasta elämästäni jollekin toiselle. Se tuntuu todella vieraalta ajatukselta.
Ei ole oikeaa tai väärää, on vain mielipiteitä ja perseenreikiä joita jokaiseltä ihmisapinalta löytyy :D
Vierailija kirjoitti:
"Ei tarvitse näitä uusfemakkojen ja älykääpiönaisten kansoittamia foorumeja kauan lukea, kun tajuaa että suomalaisen naisen markkina-arvo parisuhdemarkkinoilla on saavuttamassa nollan lukuunottamatta poikkeuksellisen viehättäviä yksilöitä joilla on sentään viihdearvoa maks.35-40 ikävuoteen asti, tosin yleensä viehättävyys on suoraan verrannollinen kusipäisyyteen ja kääntäen verrannollinen älyn määrään joten lehmähermoisuutta niidenkin kanssa tarvitaan ensimmäisten parin vuoden jälkeen.
Parempi tehdä omia juttuja, tehdä tarpeet epätoivoisiin yhden illan keikkoihin tai tinderhoitoihin. Jos on pakko hakea puoliso, niin missään nimessä ei pohjoismaalaista."
Sitten tulee näitä katkeroituneita ilmanjääneitä purkamaan pettymystään.
Uskon että ihan takuulla saat olla rauhassa, ei ole missään nimessä pakko etsiä ketään.
Tuolla asenteella jäät lehdellä soittelemaan taatusti.
Minäkin asun ulkomailla kuten aloittaja, asunut jo melko kauan. Valmistumiseni jälkeen lähdin tänne töihin ja tänne jäin.
Olen erittäin työorientoitunut, introvertti ja siitä johtuen paljon omaa aikaa ja tilaa vaativa. En voi hyvin jos minun on oltava koko ajan sosiaalinen ja jakaa aikani ja kotini jonkun toisen kanssa. Ottaa huomioon ja tehtävä kompromisseja. Olen sosiaalinen ystävien kanssa, mutta jatkuvaa läsnäoloa ja huomioon ottamista en kyllä kestäisi. En halua jakaa kotiani kenenkään kanssa. Haluan olla oman elämäni herra ja kotinti on linnani.
Jos pakottaisin itseni parisuhteeseen, olisin varmasti varsin ikävä ihminen. Elämässään pahoinvoivan ihmisen kanssa on kyllä taatusti raskas elää, ja siinä kärsisimme molemmat osapuolet.
Se mitä ihmettelen on, että miksi täysin ulkopuolisia ihmisiä loukkaa se miten joku toinen haluaa elää? Eihän heitä pakoteta mitenkään mihin eivät halua.
Ole onnellinen oman valintasi kanssa, niin ainakin minäkin olen.
N. 33
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olisi mukava, että näistä asioista pystyisi keskustelemaan ilman, että keskusteluun eksyy trolleja lässyttämään nykypäivän femakoista, seksityöläisistä ja kullankaivajista.
Luin toistaiseksi vain aloituksen, kun en halunnut, että muiden vastaukset edes alitajuisesti vaikuttaisivat omaani, lol.
Olen itse 30-vuotias ikisinkku, ja sinkkuuteni on minulle täysin luonnollista. En osaa arjessa edes kaivata toista ihmistä rinnalleni, ja sen kerran kun olen näin aikuisiällä päässyt kokemaan nk. vastakaikua, se puolestaan on tuntunut täysin "luonnottomalta".
Minuun on oltu ihastuttu, kuulemma ihan rakastuttukin, ja rehellisyyden nimissä olen itsekin suht ihastusherkkä. Mutta olen typerästi SEKÄ romantikko ETTÄ realisti; vaikka kuinka "kaipaisin" sellaista vuoret siirtävää satujen tosirakkautta, tiedostan, ettei sellainen täällä tosielämässä ole kovin todennäköistä.
MUTTA. Parantumattomana romantikkona tunteeni eivät suuntaudu pelkästään oikeisiin ihmisiin, vaan ihastun jopa useammin (ja kovemmin!) fiktiivisiin hahmoihin. Joten olen siitä onnekas, että pääsen "edes" tuollaisen väylän kautta kokemaan noita Suuria Tunteita.
Ja se onkin minun preferenssini. Fiktio. En ole koskaan esim. pitänyt ketään oikeaa ihmistä *fyysisesti* viehättävänä, vaikka olisin kuinka ihastunut. Fiktiivisten hahmojen kohdalla tätä "ongelmaa" ei ole. Oikeat ihmiset tuntuvat pikemminkin häiriötekijöiltä; minulla ei ole tarjottavana sitä mitä he mahdollisesti haluaisivat, eikä heillä minulle.
Mutta tämä on kyllä ollut jo niin jaarittelevaa tajunnanvirtaa, että jatkan suosiolla erilliseen viestiin jos myöhemmin keksin jotain lisättävää, lol.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Erosin hetki sitten, olen 32v :) Mies olisi halunnut lapsia heti ja mä en vielä, niin erottiin.
Mulla on ollut hauska seikkaileva aikuiselämä, hyviäkin parisuhteita ja tällä hetkellä panostan uraan. Asun ulkomailla tällä hetkellä. Pariudun sitten kun tulee vastaan sellainen tyyppi, jonka kanssa koen, että hyvin mätsätään epätäydellisinä olentoina, joilla molemmilla kaapit täynnä lurkkivia luurankoja
Ei tervekätinen persumies tartte parisuhteita vaivoikseen !
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minä olen 30v mies ja en ymmärrä, missä meitä sinkkuja syrjitään. Siis minunkin kaveriporukasta suurin osa on sinkkuja tai korkeintaan säätää jotain. Ei minua ainakaan ole koskaan sen takia syrjitty.
No itse en pysty olemaan onnellinen ilman parisuhdetta. Seksuaaliset tarpeet on itselle päivittäin niin kovat, että on hankalaa. N30
Sisältö jatkuu mainoksen alla
M49 täällä, koko ikäni sinkku ja vain yksillä treffeillä opiskeluaikoina pettynyt. Olen keskittynyt omiin harrastuksiin ja tiedostan, että en ole varmastikaan helpoin ihminen kanssaelää, joten sinut olen sinkkuuteni kanssa. Olen saanut olla töissä koko aikuisiän, vaikka korkeakoulututkintoakaan ei ole, joka nykyään on olevinaan niin tärkeä. Onneksi on vähän sukua, joiden kanssa viettää pyhäpäiviä, arki menee yksin ja töissä käyden sekä pientä vararahastoa kerryttäen. Kaksio on tullut hankittua omistukseen ja itse asiassa kaipaisi ylimääräistä huonetta, jonne keskittää harrastuksia, mutta yksinelävänä ei ole niin nuukaa miltä kämppä näyttää, vaikka jonkinasteista siisteyttä yritän pitää yllä. Kun ei ole niin läheisiä ystäviä, että voisi purkaa ikäviä asioita keskustelemalla, välillä se menee nautintoaineiden puolelle, jotta saa ajatukset kohdistettua johonkin muuhun (esim. musiikin kuunteluun tai harrasteluun).
Välillä tuntuu, että olisi mukavaa jakaa elämä jonkun kanssa, ja jälkikasvunkin kasvattaminen olisi mielekästä, mutta hyvin äkkiä ajatuksella leikittäessä totean, että oman tilan pitäminen menee konfliktiherkän parisuhteen edelle. Ehkä olen miehenä lapanen, mutta toisaalta muistan eräästä laulusta kohdan, jossa sanotaan, että vain heikot eivät osaa olla yksin.
M34 neitsyt enkä koskaan seurustellut. En ajattele asiaa, tulee vaan paha mieli.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen melkein 33 v mies. Sinkkuus ei huoleta, koska se on oma päätökseni. Tosin nytkin tapailen kevyesti muutamaa naista, joten saan perustarpeet tyydytettyä. Keskityn nyt uraani ja itseni kehittämiseen. En koe kiirettä, sillä olen kaikkiaan nuorekas ja vientiä riittää, mukaan lukien hyvin nuorten naisten keskuudessa (edellinen tyttöystävä oli esim 19). Mutta kunhan saan elämäni ja urani enemmän ruotuun, alan etsiä kumppania tositarkoituksella. Ainoa jotakuinkin konkreettinen tavoite on perustaa perhe ennen kuim täytän 40 v. Mutta en sitäkään stressaa. Olen iloinen siitä, että riittää aikaa omille projekteilleni.
Ällöttävää, kun ihmiset puhuvat tuolla tavalla, että "tapailen naista/naisia, jotta saan tarpeeni tyydytettyä". Tulee tosi luotaantyöntävä vaikutelma.
Vierailija kirjoitti:
Ällöttävää, kun ihmiset puhuvat tuolla tavalla, että "tapailen naista/naisia, jotta saan tarpeeni tyydytettyä". Tulee tosi luotaantyöntävä vaikutelma.
Minua kiinnostaa kuule todella paljon vaikutelmasi... Et tunne minua etkä tiedä, miten kohtelen naisia, ja hyvin kohtelenkin. Ihan yhteisymmärryksessä tapaillaan eikä ole puolin tai toisin harhakuvitelmia tai teeskentelyä kanssakäymisestämme. Mielesi varmaan meni heti likakaivoon ja ajattelit, että puhun pelkästä seksistä, eikö? Kyllä noihin tarpeisiin kuuluu myös muu läheisyys, keskustelu ja yleinen sosiaalinen kanssakäynti ja ajanvietto. Olen vain tehnyt selväksi, ettei minusta ole juuri nyt vakavaan parisuhteeseen. Ja on myös naisia, jotka ainakin omien sanojensa mukaan ovat samoilla linjoilla. :)
Kokemus on opettanut, että yli kolmekymppisissä sinkuissa on aina jokin syy, miksi ovat pätevä syy sinkkuuteen. Tähän mennessä kaikki henkisesti tasapainoiset miehet/naiset ovat jo löytäneet itselleen sopivan kumppanin.
Vierailija kirjoitti:
Kokemus on opettanut, että yli kolmekymppisissä sinkuissa on aina jokin syy, miksi ovat pätevä syy sinkkuuteen. Tähän mennessä kaikki henkisesti tasapainoiset miehet/naiset ovat jo löytäneet itselleen sopivan kumppanin.
Siinä tapauksessa kokemus ei ole opettanut sinulle mitään ja olet edelleen tyhmä. Etenkin miesten kohdalla tuo ei kyllä päde lainkaan, eikä kaikkien naistenkaan. Ymmärräthän että joku on saattanut olla vaikka naimisissa kakskymppisenä ja tullut jätetyksi 29 v. Nyt hän onkin epäonnistunut ihminen, koska 10 v parisuhteen jälkeen onkin taas sinkku 30-vuotiaana? Ok. Tosin jos viittaat ns. ikisinkkuun, eli sellaiseen, joka 30 v mennessä ei ole ollut yhdessäkään vakavassa parisuhteessa, ok, sitten olen samaa mieltä.
Olen sitä mieltä, että vaikka onkin itsenäinen, elää aktiivista ja mielenkiintoista elämää ja pitää huolta itsestään, saattaa silti kaivata sitä kumppania rinnalleen. Toki silti ehdottomasti mieluummin sinkkuna kun huonossa parisuhteessa.
Alue: Aihe vapaa
Jää helposti lapsettomaksi jos tuollaiseen luottaa.
Katso valtaosaa pareista joilla on lapsia: parin vuodenikäero, useimmiten niin että mies vanhempi mutta ei liikaa.
On niitä ikämiesisiäkin, mutta jos valtaosa hakee suunnilleen oman ikäistä puolisoa, niin tarkoittaa raa'asti sitä että yhtä ikämiesiskää kohden on monta vanhempaa miestä jotka eivät lapsia tule koskaan saamaan, halusivat tai eivät.