Yli kolmekymppiset sinkut - ajatuksia ja mietteitä?

Olin itse sinun iässäsi samassa tilanteessa! Olin opiskellut ja asunut ulkomailla pitkään ja nirsoillut kumppanien suhteen. Tosin, onko se nirsoilua, että haluaa löytää sen oikean, eikä tyytyä vain johonkin? Ts. olin päättänyt, etten ala suhteeseen ennen kuin voin luvata itseni sille kokonaan. Ulkomailla oleskeluni sattui juuri siihen elämänkohtaan, jossa ihmiset yleensä löytävät pitkäaikaisen kumppanin. Olin ulkomailla toppuutellut miehiä, että ei kannata kiintyä minuun, kun lähden kuitenkin joskus pois. Joten eihän sillä tavalla mitään pitkäkestoista syntynytkään. Sinun iässäsi olin siis juuri palannut Suomeen ja sillä välin olin "menettänyt" monta kaveria täältä - heillä oli nyt lapsia ja aviomiehet. Kaikki sinkkukaverit jäivät toiseen maahan. Tuntuihan se aluksi kolkolta. Mutta päätin tietoisesti, etten ota mitään paineita asiasta. Suomeen paluu ja uuden elämän aloitus oli niin iso valaistumisen paikka minulle, että halusin vain löytää itseni ja keskittyä siihen. Niinpä tein kaikkea sitä, mitä olin aina halunnut tehdä. Otin uusia harrastuksia työn alle ja opin arvostamaan itseäni ja vahvuuksiani. Meni päälle vuosi, ja tapasin näiden harrastusten kautta, ihan todella sattumalta, elämäni miehen. Olemme menossa naimisiin pian, muutaman vuoden seurustelun jälkeen. Hän on aivan ihmeellinen helmi, jollaista en olisi uskonut koskaan löytäväni. Kun kysyin aikoinaan, miksi hän ihastui minuun, sanoi hän että säteilin jotenkin. Ja tottahan se oli, säteilin varmasti sitä onnea, jonka itsensä löytäminen ja rakastamiensa asioiden tekeminen tuo. En olisi koskaan uskonut sitä todeksi, kunnes itse sen näin ja koin: kun ei etsi sitä oikeaa, niin se kyllä tulee, kun olet siihen valmis. Olen tajunnut myöhemmin, että ennen tämän miehen tapaamista en yksinkertaisesti ollut valmis. 31-vuotias on todella nuori, kaikki tulee vielä järjestymään elämässäsi. Luota itseesi ja elämään, ja ole ihmisille armollinen vaikkeivät he vastaisi juuri sinun ihannettasi. Tsemppiä!

Arvostan sellaista muista riippumatonta elämäntyyliä,jos se tekee eläjänsä onnelliseksi.En tarkoita tuomita,mutta liian moni turvautuu johonkin puolivillaiseen kompromissiin isoissa asioissa kärvistellen joka päivä elämäntilanteessa jossa ei 100% halua olla ja etsien omin silmin epätoivoisesti jotakin muuta korviketta..Ettäpä viva la sinkkuus kolmi- ja vaikka nelikymppisinäkin.Molempia vaihtoehtoja sivusta seuranneena itsenäisenä ja paljolti samassa tilanteessa olevana,molemmissa on puolensa,mutta tilanteensa kanssa pitää olla sinut ja onnellinen.Et ole epätoivoinen ap 🙂

Mikä tämän aloituksen pointti oli? "En tarvitse ketään, miksiköhän en ole parisuhteessa?"

Olette vastanneet omaan kysymykseenne. Olkaa tyytyväisiä ja eläkää elämäänne.

Ongelma keski-ikäisillä miehillä uuden parisuhteen muodostuksessa on se, että he etsivät uudesta kumppanistaan samoja ominaisuuksia, joihin he olivat ihastuneet alunperin ex-puolisossaan. Sanotaan nyt vaikka 45-vuotias mies eronnut mies on ihastunut aikoinaaan urheillulliseen 25-vuotiaaseen Annaan, joka on elämänpositiivinen, hoikan lihaksikas keikkapeppu ja kulkee korkokengissä. Nyt miehen pitäisi ikään kuin tyytyä hänen äitiinsä noin 45-50 -vuotiaaseen keski-ikäiseen naiseen, johon on tullut 10 kiloa lisää rasvaa ja lihakset ja peppu ovat kadonneet sekä jalkineet ovat vaihtuneet Kuoma-kenkiin. Mies katsoo korkeintaan kaihoten tämän uuden potentiaalisen kumppanin tytärtä, jonka hän oikeasti haluasi kumppanikseen, mutta ei saa. 

Yritä nyt siinä sitten muodostaa uutta rakkautta ja onnellista parisuhdetta, jos et kuuluu siihen alle 10 prosentin vähemmistöön, joka on rikas, komea, pitkä ja hyvä supliikkimies ns. kukko. Pitää valita näistä jäljellä olevista keski-ikäisistä naisista se, joka vähiten ahdistaa ja on edes siedettävän näköinen. Tämän kanssa sitten yritetään rakentaa sitä suurta rakkautta ja leikkiä onnellista parisuhdetta. Välillä voi jopa saada itsensä manipuloitua edes sellaiseen vähän kiihottuneeseen tilaan, että edes puoliksi seisoo ja ne hommat onnistuvat ehkä pari kertaa kuukaudessa. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sä olet mies ja sulla on käytännössä vielä pari vuosikymmentä aikaa perustaa perhe.

Tälle ja erälle toisellekin vastaajalle aikaisemmin ketjussa: luitteko edes aloittajan koko tekstiä? Kyseessä on  nainen. Miksi oletitte olevan mies, varsinkin, kun hän mainitsee olevansa hetero nainen ihan itse tekstissä? Ja sellainen vaikutelma minullekin siitä jäi.

Hä, luitko itse? Nimittäin aloittajahan mainitsee ihan selvästi olevansa mies?

En välitä v.ittuakaan yhteiskunnasta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen kohta jo 40v. nainen, mutta parisuhteeni päätyttyä olen nyt taas tutkailemassa deittimarkkinoita. Yksi vaikeuttava piirre minusta on tuttavuuksien kehkeytymisen pikaisuus. Tehdään ehkä nopeita päätelmiä ihmisten pikku virheistä (en nyt sano, että ei voisi myös olla aitoja dealbrakereita) ja sitten vaan siirrytään seuraavaan. Itsessäni on ainakin sellaisia vikoja, että pinnallisessa kontekstissa voin saada helpommin pakit, paremmin tutustuttuaan taas minuun tutustuvat ovat tyytyväisiä.

Mitä pikkuvirheitä? Anonyyminä voinet paljastaa.

Ehkä pikkuvirhe on väärä ilmaisu. Nämä on joillekin asioita, jotka on heille ok ja joillekin ei.

Olen koulutettu, mutta en tee koulutustani vastaavaa työtä. En siis elä keskiluokkaista unelmaa siinä mielessä. Minulla ei myöskään ole asuntolainaa (oman ikäisilläni on jo). En ole kauniskasvoinen. Minulla on sairaus, joka ei näy ystäville, mutta näkyy arjessani, jos elää arkea kanssani.

Eli jos ollaan tylyn rehellisiä: koska et ole kauniskasvoinen, saat helposti pakit _niiltä miehiltä joita tavoittelet_. Tuossa ikäluokassa älykkäillä ja sivistyneillä, etenkin formaalin tutkinnon omaavilla, miehillä alkaa olemaan kysyntää.

Matalamman statuksen ammattisi ei takuulla ole este, et ole mies. Eikä myöskään asunnon puuttuminen, samasta syystä. Ja sairaus, kuten itsekin sanoit, ei näy päälle päin.

Miehen taso: raha, status (ammatti/koulutus/sosiaaliset piirit), etupäässä geneettinen komeus

Naisen taso: kauneus, nuoruus

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei sinkkuus kolmikymppisenä tarkoita sitä, ettei ole koskaan seurustellut. Minä olen ollut parisuhteissa melkein koko aikuisikäni. Olen ns. parisuhdeihminen ja selvästi onnellisempi, kun saan jakaa elämäni jonkun toisen kanssa. Sinkkuuudessa ei ole mitään hyviä puolia verrattuna hyvään parisuhteeseen, mutta huonoon suhteeseen ei tietenkään kannata tyytyä.

Ahaa, huhtikuussa olen kirjoittanut näin. Ilmeisesti perusonnellisuuteni on lisääntynyt, tai sitten olen ainakin tottunut sinkkuuteen. Saan enemmän seksiä kuin viime keväänä, ja sen merkitystä ei pidä aliarvioida. -33

Sulla on seksisuhde tai jotain?

Olen tapaillut enemmän, sellaisella kevyellä otteella, ja siihen kuuluu myös seksi. -33

En jaksa yhtään ihmissuhdepaskaa. En yhtään.

Huvitti, kun katsoin yhtä brittidekkaria, ja huusin ääneen kesken ohjelman, että älkää nyt tätäkin pilatko jollain päälleliimatulla pakollisella päähenkilöiden ihmissuhdenuhraamisella. Ei onneksi. Toistaiseksi. Pelko on silti olemassa.

Grantchesterkin olisi paljon siedettävämpi, jos suhdekyynelehdinnät jäisi poisi. Virkistystä toisi päähenkilön ja kappalaisen tuneeton homojyystö. 

Vierailija kirjoitti:

En välitä v.ittuakaan yhteiskunnasta.

Tämä. 30 täytettyään ja perheettömänä sitä ei enää tunne kuuluvansa tähän maailmaan. Yhteiskunta ja sen ongelmat eivät enää kosketa itseä, kun ei sitä lopputulosta ole näkemässä tai siitä kärsimässä. Ei itse, eikä lapset.

Käyttäjä4030 kirjoitti:

Olen 36-vuotias nainen ja seurustellut viimeksi seitsemän vuotta sitten (asuimme yhdessä kymmenen vuotta, mutta erosimme kun tajusimme kasvaneemme ihan eri suuntiin). Yksi pitkähkö tapailusuhde oli viitisen vuotta sitten, sen jälkeen en ole tavannut ketään tarpeeksi kiinnostavaa, että lähtisin edes harkitsemaan seurustelua. Sitä on niin tottunut omaan kotiin, rauhaan, aikaan, tilaan, rutiineihin... Ei sitä osaa eikä jaksa lähteä yrittämään kenenkään kanssa, jos ei tosiaan tapaa jotakuta joka vie jalat alta ja silloinhan vaihtoehtoja ei ole.

Minä teen töitä ja samalla opiskelen uutta alaa, matkustelen, lenkkeilen, tapaan ystäviä ja käyn kulttuuririennoissa. En ymmärrä, millä ajalla edes seurustelisin kenenkään kanssa? Ihmiset kyselevät välillä ihan suoraankin, että kuinka en ole kelvannut kellekään ja tuntuvat ottavan edellisen kappaleen perustelut tekosyinä. Koska totta kai jokainen oikeasti haluaisi seurustella. Joidenkin ihmisten koko elämän tarkoitus tuntuu olevan parisuhteen löytäminen, ja no niin no, minä nyt sitten poikkean heistä. Olen todella onnellinen ja elämääni tyytyväinen näin, en keksi mitään mistä valittaa.

Lisääntyä aion kyllä, mutta sekään ei vaadi parisuhdetta mitenkään välttämättä. Mikäli kukaan ei tosiaan kolahda kunnolla seuraavien vuosien kuluessa niin teen lapsen joko yksin tai esim. homopariskunnan kanssa. Olen ihan valmistautunut tähän. 

Et kyllä yksin ala lasta hankkimaan. Varsinkaan millään keinosiemennyksellä, ne touhut pitäisi lopettaa kokonaan. Iäksi.

Vierailija kirjoitti:

En jaksa yhtään ihmissuhdepaskaa. En yhtään.

Huvitti, kun katsoin yhtä brittidekkaria, ja huusin ääneen kesken ohjelman, että älkää nyt tätäkin pilatko jollain päälleliimatulla pakollisella päähenkilöiden ihmissuhdenuhraamisella. Ei onneksi. Toistaiseksi. Pelko on silti olemassa.

Grantchesterkin olisi paljon siedettävämpi, jos suhdekyynelehdinnät jäisi poisi. Virkistystä toisi päähenkilön ja kappalaisen tuneeton homojyystö. 

Moni lupaavasti alkanut sarja tai elokuva on laitettu pilalle niillä parisuhdelässytyksillä. Esimerkiksi The Walking Dead, sen katsomisen lopetin kolmannen kauden alkuun, kun en enää kestänyt sitä ihmissuhdepaskaa.

Filosofian maisteri kirjoitti:

Haluan vastauksia ja ajatuksia naisilta ja miehiltä, jotka seisovat omilla jaloillaan, jotka ovat löytäneet itsensä ja aktiivisesti kehittävät itseään sen sijaan, että eläisivät katkeraa "sitku"-elämää katsellen muiden todellista tai kuviteltua onnea parisuhteiden muodossa.

---

Miten teillä muilla, jotka yhteiskunnan mielipide tuomitsee jollain tavalla epäonnistuneiksi?

Minusta nuo mainitut seikat ovat ristiriidassa. Jos seisoo omilla jaloillaan eikä surkuttele itseään, niin miksi tulee edes mieleen, että yhteiskunnan silmissä olisi epäonnistunut.

Kaiken lisäksi tuo yhteiskunnan tuomio on ihan myytti. Kyllä, jotkut yksilöt pitävät sinkkuja surkimuksina, mutta yhteiskunta kokonaisuudessaan ei. Paitsi ehkä siinä mielessä, että sinäkin puheillasi pidät sellaista (väärää) käsitystä yllä.

Vierailija kirjoitti:

Käyttäjä4030 kirjoitti:

Olen 36-vuotias nainen ja seurustellut viimeksi seitsemän vuotta sitten (asuimme yhdessä kymmenen vuotta, mutta erosimme kun tajusimme kasvaneemme ihan eri suuntiin). Yksi pitkähkö tapailusuhde oli viitisen vuotta sitten, sen jälkeen en ole tavannut ketään tarpeeksi kiinnostavaa, että lähtisin edes harkitsemaan seurustelua. Sitä on niin tottunut omaan kotiin, rauhaan, aikaan, tilaan, rutiineihin... Ei sitä osaa eikä jaksa lähteä yrittämään kenenkään kanssa, jos ei tosiaan tapaa jotakuta joka vie jalat alta ja silloinhan vaihtoehtoja ei ole.

Minä teen töitä ja samalla opiskelen uutta alaa, matkustelen, lenkkeilen, tapaan ystäviä ja käyn kulttuuririennoissa. En ymmärrä, millä ajalla edes seurustelisin kenenkään kanssa? Ihmiset kyselevät välillä ihan suoraankin, että kuinka en ole kelvannut kellekään ja tuntuvat ottavan edellisen kappaleen perustelut tekosyinä. Koska totta kai jokainen oikeasti haluaisi seurustella. Joidenkin ihmisten koko elämän tarkoitus tuntuu olevan parisuhteen löytäminen, ja no niin no, minä nyt sitten poikkean heistä. Olen todella onnellinen ja elämääni tyytyväinen näin, en keksi mitään mistä valittaa.

Lisääntyä aion kyllä, mutta sekään ei vaadi parisuhdetta mitenkään välttämättä. Mikäli kukaan ei tosiaan kolahda kunnolla seuraavien vuosien kuluessa niin teen lapsen joko yksin tai esim. homopariskunnan kanssa. Olen ihan valmistautunut tähän. 

Et kyllä yksin ala lasta hankkimaan. Varsinkaan millään keinosiemennyksellä, ne touhut pitäisi lopettaa kokonaan. Iäksi.

Sinut pitäisi lopettaa.

Iäksi. ":D"

Itse olen sinkku ja 33 vuotta täytän. Olen ollut tähän asti sinkku. Minulla on naispuolinen kaveri, mutta en ole varsinaisesti koskaan seurustellut.  Nyt tosin lähinä rupeaa vasta parisuhde kiinnostamaan. Aikaisemmin ei ole kiinnostunut.  Siksi olen yli 30-vuotiaana sinkku.

35 täytän kohta enkä ole seurustellut. Eipä ole vastakkainen sukupuoli ollut kiinnostunut, kun en varmaan itseäni osaa tuoda esille oikealla tavalla. Melko vaikeaa seurustella, kun ei edes treffeille pääse. Nuorempana jaksoin yrittää, mutta jatkuvat pakit lannistivat, enkä enää ota kontaktia.

Silti kuin ihmeen kautta joku huomasi minut ja nyt olen syksystä asti koittanut tapailla, mutta koko homma tuntuu jotenkin omituiselta. Toinen haluaa vaikkapa pussailla, ja ihan kivaahan se on, mutta kyllä saattaa vaikka kauppalistakin pyöriä mielessä. Tästäkö ihmiset koko ikänsä haaveilevat? Ei taida olla minun juttuni. Lapsia luonnollisestikaan en halua.

Realisti. Kokemusta on, pituus on ok ja päästäkään ei oo entiset valittanu muutakun töistä tullessa. Vissiin suoritus paineita. Niskat jäykkäny päivästä toiseen, kivaa on.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tää on varmaan monella, että "Hyvä parisuhde/rakastetun löytäminen olisi toki ihanaa", mutta mitään en tee asian eteen. Eli vähän sama kuin välillä miettisi, että lotossa voittaminen olisi kivaa, mutta ikinä en lottoa kuitenkaan laita.

Jos oikeasti, eli ihan oikeasti haluaisi parisuhteen, niin silloin sen eteen tekisi asioita. Ei se itsestään mistään tule. Ja moni tosíaan on tyytyväinen, ettei tulekaan.

Allekirjoitan kyllä tämän. Toisaalta nykyään on paljon vaikeampi tutustua ihmisiin kuin aiemmin. Itse olen nelikymppinen, olen ollut parisuhteissa ja lapsiakin on. Mutta jos ajattelee että haluaisi parisuhteen, siinä missä ennen tutustui helposti baareissa, en edes nykyään käy niissä.

Nettitreffejä kokeilin mutta se on niin hakuammuntaa ja ahdistavaa. Eihän tuolla kadulla ja kaupoissa ketään tapaa ja näiden metoo -juttujen myötä varmaan kukaan uskalla kadulla jutellakaan. No, kuten tuolla joku aiemmin sanoikin, mun on myös helppo sanoa että kaikki aika menee lasten kanssa jos joku ihmettelee sinkkuuttani. Tosin tuskin ketään kiinnostaa ihmetellä. :)

Olen 30-vuotias hyvätuloinen FM ja seurustelin myös lähes kokonaan ikävuodet 20-29. Syitä miksi olen nyt omasta tahdostani sinkku:

- En ole löytänyt miestä, joka ei haluaisi olla kanssani 24/7. Tarvitsen paljon aikaa itselleni ja työlleni, en jaksa että joku kiehnää vieressä jatkuvasti ja haluaa tehdä kokoajan jotain yhdessä. Olen työssä, jossa pitää olla sosiaalinen ja tiiviisti vuorovaikutuksessa jatkuvasti, joten töiden jälkeen haluan vain olla rauhassa. Viikonloput käytän mieluiten lepäämiseen ja urheiluun.

- Haluan matkustella mahdollisimman paljon ja juuri silloin, kun se omiin aikatauluihini sopii, mielellään yksin. Taloudellinen tilanteeni on niin hyvä, että voin matkustaa sen enempää säästämättä ja miettimättä. Aiemmin miehet ovat joko olleet huomattavasti enemmän kiinni töissään (= eivät saa lomaa silloin, kun minä) ja myös pahoittaneet mielensä, jos lähden johonkin yksin. 

- Ajatus yhteenmuutosta on äärimmäisen ahdistava. Olen asunut nuorempana viisi vuotta entisen mieheni kanssa ja se oli ok, mutta sen jälkeen ei ole tullut vastaan ihmistä, jonka kanssa olisin voinut kuvitellakaan asuvani.

- En ihastu helposti, ja jos ihastun, henkilö paljastuu usein varatuksi, enkä näissä tilanteissa tietenkään lähde tekemään minkäänlaista aloitetta.

- Haluan loppuelämäni kumppaniksi miehen, joka on hauska ja jolla on samanlainen huumorintaju. Arvostan hyvin korkealle sitä, että olemme "samalla taajuudella". Hauskan miehen löytäminen on kuitenkin osoittautunut vaikeaksi, suurin osa heistä on jo varattuja.

- En etsi seuraa, koska se ei kiinnosta minua läheskään tarpeeksi. En ole koskaan kuulunut millekään deittisivustolle tai Tinderiin. Minua kyllä lähestytään somessa aika usein, mutta harvoin sitten itse kiinnostun heistä. En viihdy baareissa, työssä en tapaa miehiä, ja myös harrastukseni ovat naispainotteisia.

- Rehellisesti sanottuna: en tiedä, olenko päässyt ensimmäisestä miehestäni täysin yli vieläkään. Itse lopetin suhteen aikoinaan, mutta jälkeen päin ajateltuna se on tuntunut ehkä aavistuksen hätiköidyltä ratkaisulta. Olimme pitkään yhdessä, ja olen varma, että olisimme päässeet niistä vastoinkäymisistä yli, jos olisin ollut valmis nuorena ja malttamattomana yrittämään edes vähän. Yhteen palaaminen näin pitkän ajan jälkeen tuntuu kuitenkin jotenkin luonnottomalta, vaikka olemmekin hyvät ystävät edelleen.

Vierailija kirjoitti:

Käyttäjä4030 kirjoitti:

Olen 36-vuotias nainen ja seurustellut viimeksi seitsemän vuotta sitten (asuimme yhdessä kymmenen vuotta, mutta erosimme kun tajusimme kasvaneemme ihan eri suuntiin). Yksi pitkähkö tapailusuhde oli viitisen vuotta sitten, sen jälkeen en ole tavannut ketään tarpeeksi kiinnostavaa, että lähtisin edes harkitsemaan seurustelua. Sitä on niin tottunut omaan kotiin, rauhaan, aikaan, tilaan, rutiineihin... Ei sitä osaa eikä jaksa lähteä yrittämään kenenkään kanssa, jos ei tosiaan tapaa jotakuta joka vie jalat alta ja silloinhan vaihtoehtoja ei ole.

Minä teen töitä ja samalla opiskelen uutta alaa, matkustelen, lenkkeilen, tapaan ystäviä ja käyn kulttuuririennoissa. En ymmärrä, millä ajalla edes seurustelisin kenenkään kanssa? Ihmiset kyselevät välillä ihan suoraankin, että kuinka en ole kelvannut kellekään ja tuntuvat ottavan edellisen kappaleen perustelut tekosyinä. Koska totta kai jokainen oikeasti haluaisi seurustella. Joidenkin ihmisten koko elämän tarkoitus tuntuu olevan parisuhteen löytäminen, ja no niin no, minä nyt sitten poikkean heistä. Olen todella onnellinen ja elämääni tyytyväinen näin, en keksi mitään mistä valittaa.

Lisääntyä aion kyllä, mutta sekään ei vaadi parisuhdetta mitenkään välttämättä. Mikäli kukaan ei tosiaan kolahda kunnolla seuraavien vuosien kuluessa niin teen lapsen joko yksin tai esim. homopariskunnan kanssa. Olen ihan valmistautunut tähän. 

Et kyllä yksin ala lasta hankkimaan. Varsinkaan millään keinosiemennyksellä, ne touhut pitäisi lopettaa kokonaan. Iäksi.

Onneksi sinä et asiasta päätä. Itse hankin ensimmäisen lapseni juuri keinosiemennyksellä/ koeputkihedelmöityksellä ja toisen aion myös hankkia. En tarvitse miestä tähän perhearkeen. Erosin 34 vuotiaana ja sen jälkeen ei löytynyt sopivaa miestä ja halusin perheen. Onneksi näin se onnistui:)