Lue keskustelun säännöt.
Yli kolmekymppiset sinkut - ajatuksia ja mietteitä?
Miten te yli kolmekymppiset sinkut koette elämänne ja laajemmin suhtaudutte siihen, että ette ole parisuhteessa?
Nyt en halua vastauksia niiltä, jotka surkuttelevat omaa tilaansa ja sitovat oman onnellisuutensa siihen, että joku toinen ihminen teitä lohduttaisi ja toimisi jonkinlaisena emotionaalishenkisenä sohvatyynynä elämän eri tilanteissa.
Haluan vastauksia ja ajatuksia naisilta ja miehiltä, jotka seisovat omilla jaloillaan, jotka ovat löytäneet itsensä ja aktiivisesti kehittävät itseään sen sijaan, että eläisivät katkeraa "sitku"-elämää katsellen muiden todellista tai kuviteltua onnea parisuhteiden muodossa.
Aloittaja on itse kohta 31 vuotta täyttävä korkeakoulutettu mies Helsingistä. Olen asunut useamman vuoden ulkomailla työn ja opiskelujen puolesta, ollut kerran noin viisi vuotta kestäneessä parisuhteessa (ikävuodet 20-25) ja tämän jälkeen elänyt yksin.
Elän aktiviista elämää, pidän huolen itsestäni ja olen kaikinpuolin tyytyväinen siihen mitä minulla on. Uskon, että asiat ovat juuri sillä tavalla kuin ne voisivat olla. Nykyhetkeni on looginen ja vääjäämätön seuraus aiemmasta elämänhistoriastani ja hyväksyn sen ilman minkäänlaisia vastalauseita.
Parisuhdetta minulla ei kuitenkaan ole ja uskoisin, että suurin syy sille on:
- Sattuma (en ole tavannut vastakappalettani) ja jos olen, he eivät ole tunteneet samoin
- Oma nirsouteni, ottajia olisi kyllä, mutta vaikka kuinka haluaisinkin, en vain koe sellaista hullaantumista kehenkään, että parisuhteeseen meneminen olisi reilua ja symmetristä (toinen tykkäisi minusta enemmän kuin minä toisesta). Saan kyllä naisilta huomiota ja he yleisesti ottaen pitävät minusta.
- Naisten (sanoisin kylläkin, että ihan vain ihmisten!) henkinen kypsymättömyys, kovin moni on täysin kiinni ihmeellisissä peloissa ja muiden miellyttämisen sekä ulkoisten ehtojen täyttämiseen perustavassa elämäntavassa.
Miten teillä muilla, jotka yhteiskunnan mielipide tuomitsee jollain tavalla epäonnistuneiksi?
Kommentit (150)
Ei sinkkuus kolmikymppisenä tarkoita sitä, ettei ole koskaan seurustellut. Minä olen ollut parisuhteissa melkein koko aikuisikäni. Olen ns. parisuhdeihminen ja selvästi onnellisempi, kun saan jakaa elämäni jonkun toisen kanssa. Sinkkuuudessa ei ole mitään hyviä puolia verrattuna hyvään parisuhteeseen, mutta huonoon suhteeseen ei tietenkään kannata tyytyä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei tarvitse näitä uusfemakkojen ja älykääpiönaisten kansoittamia foorumeja kauan lukea, kun tajuaa että suomalaisen naisen markkina-arvo parisuhdemarkkinoilla on saavuttamassa nollan lukuunottamatta poikkeuksellisen viehättäviä yksilöitä joilla on sentään viihdearvoa maks.35-40 ikävuoteen asti, tosin yleensä viehättävyys on suoraan verrannollinen kusipäisyyteen ja kääntäen verrannollinen älyn määrään joten lehmähermoisuutta niidenkin kanssa tarvitaan ensimmäisten parin vuoden jälkeen.
Parempi tehdä omia juttuja, tehdä tarpeet epätoivoisiin yhden illan keikkoihin tai tinderhoitoihin. Jos on pakko hakea puoliso, niin missään nimessä ei pohjoismaalaista.
Olen kohta jo 40v. nainen, mutta parisuhteeni päätyttyä olen nyt taas tutkailemassa deittimarkkinoita. Yksi vaikeuttava piirre minusta on tuttavuuksien kehkeytymisen pikaisuus. Tehdään ehkä nopeita päätelmiä ihmisten pikku virheistä (en nyt sano, että ei voisi myös olla aitoja dealbrakereita) ja sitten vaan siirrytään seuraavaan. Itsessäni on ainakin sellaisia vikoja, että pinnallisessa kontekstissa voin saada helpommin pakit, paremmin tutustuttuaan taas minuun tutustuvat ovat tyytyväisiä.
Vierailija kirjoitti:
Olen kohta jo 40v. nainen, mutta parisuhteeni päätyttyä olen nyt taas tutkailemassa deittimarkkinoita. Yksi vaikeuttava piirre minusta on tuttavuuksien kehkeytymisen pikaisuus. Tehdään ehkä nopeita päätelmiä ihmisten pikku virheistä (en nyt sano, että ei voisi myös olla aitoja dealbrakereita) ja sitten vaan siirrytään seuraavaan. Itsessäni on ainakin sellaisia vikoja, että pinnallisessa kontekstissa voin saada helpommin pakit, paremmin tutustuttuaan taas minuun tutustuvat ovat tyytyväisiä.
Mitä pikkuvirheitä? Anonyyminä voinet paljastaa.
Vierailija kirjoitti:
Olen kohta jo 40v. nainen, mutta parisuhteeni päätyttyä olen nyt taas tutkailemassa deittimarkkinoita. Yksi vaikeuttava piirre minusta on tuttavuuksien kehkeytymisen pikaisuus. Tehdään ehkä nopeita päätelmiä ihmisten pikku virheistä (en nyt sano, että ei voisi myös olla aitoja dealbrakereita) ja sitten vaan siirrytään seuraavaan. Itsessäni on ainakin sellaisia vikoja, että pinnallisessa kontekstissa voin saada helpommin pakit, paremmin tutustuttuaan taas minuun tutustuvat ovat tyytyväisiä.
Anteeksi, en vastannut kysymykseesi. Koska erosin suhteesta, jossa itse olisin halunnut jatkaa, pidän tietysti suhteessa oloani parempana vaihtoehtoa kuin nykyistä tilannetta. Ja siis vaikka itse keksinkin kivaa tekemistä ja on kivoja harrastuksia. Ja vaikka kaipaan myös omaakin tilaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen varmaan nirsokin, mutta työ on mulle kaikki kaikessa ja eikä elämääni tällä hetkellä mahdu parisuhdetta. Olen onnellinen näin, lapsia en aio koskaan hankkia. Parisuhdetta saatan harkita joskus tulevaisuudessa, nyt 1,5v sinkkuna ja todellakin nautin. Vapaa-ajallakin käyn salilla, ratsastamassa ja tapaan ystäviä. Kalenterini on täynnä. N32, kauneusalan yrittäjä ja personal trainer
En jotenkin ymmärrä tuota aloitusta ollenkaan. Ylistetään vaan itseä kuinka hieno mies olenkaan, onhan ihan korkeakoulututkinto ja asuttu ulkomailla. Kuinka naiset kiinnostuu aina tuollaisesta kultakimpaleesta, mutta itse nirsoilen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen kohta jo 40v. nainen, mutta parisuhteeni päätyttyä olen nyt taas tutkailemassa deittimarkkinoita. Yksi vaikeuttava piirre minusta on tuttavuuksien kehkeytymisen pikaisuus. Tehdään ehkä nopeita päätelmiä ihmisten pikku virheistä (en nyt sano, että ei voisi myös olla aitoja dealbrakereita) ja sitten vaan siirrytään seuraavaan. Itsessäni on ainakin sellaisia vikoja, että pinnallisessa kontekstissa voin saada helpommin pakit, paremmin tutustuttuaan taas minuun tutustuvat ovat tyytyväisiä.
Mitä pikkuvirheitä? Anonyyminä voinet paljastaa.
Ehkä pikkuvirhe on väärä ilmaisu. Nämä on joillekin asioita, jotka on heille ok ja joillekin ei.
Olen koulutettu, mutta en tee koulutustani vastaavaa työtä. En siis elä keskiluokkaista unelmaa siinä mielessä. Minulla ei myöskään ole asuntolainaa (oman ikäisilläni on jo). En ole kauniskasvoinen. Minulla on sairaus, joka ei näy ystäville, mutta näkyy arjessani, jos elää arkea kanssani.
Minä poikkean vähän näistä tällaisten ketjujen ikisinkuista. En ole korkeakoulutettu, enkä varakas maailmanmatkaaja, enkä mitenkään huippusaalis, eikä ottajiakaan ole jonoksi asti, mutta silti olen onnellinen sinkkuna, enkä etsi parisuhdetta. Ulkoinen paine vain on melkoinen, koska sinkkuja pidetään epäonnistuneina ja säälittävinä, etenkin tällaisia tavallisia tallaajia, joten aika kovan kuoren tässä on saanut kasvattaa että on jaksanut pysyä positiivisena.
Nyt menossa neljäs vuosi ilman parisuhdetta, ja uskon että ainakin toiset neljä vuotta haluan olla yksin, mutta ehkä sitten joskus vielä löydän jonkun kenen kanssa voidaan elää tällaista rauhallista ja tavallista elämää yhdessä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sä olet mies ja sulla on käytännössä vielä pari vuosikymmentä aikaa perustaa perhe.
Vierailija kirjoitti:
Minä en ole mitenkään parisuhdehakuinen ihminen ja tarvitsen paljon omaa tilaa, joten sinkkuuteni ei ole minulle millään tapaa ongelma. Muille ihmisille se toisinaan tuntuu olevan jotenkin vaivaannuttavaa, kun en koskaan lörpöttele mitään miesjuttuja tai huokaile oman rakkaan perään. Varsinaista painostusta ja päsmäröintiä en ole onneksi kokenut vuosiin.
En kuitenkaan sulje pois sitä mahdollisuutta, että joskus saattaisin ollakin parisuhteessa. Tiedostan kuitenkin, että en välttämättä ole sitä helpoiten pariutuvaa tyyppiä. En halua lapsia ja heteroseksuaalina naisena olen aiemmissa seurusteluviritelmissäni törmännyt siihen, että toinen osapuoli odottaa minun olevan lähinnä hänen statistinsa ja mukautuvan perinteisen naisen rooliin. Mikään räväkkä hyvä jätkä -tyyppi en ole mutta odotan kylläkin toiselta samankaltaista arvo- ja ajatusmaailmaa sekä tietynlaista itsenäisyyttä ja kykyä kunnioittaa partnerin yksilöllisyyttä. Tosin kyllä naisissakin on näitä barbivaiheeseen jämähtäneitä, joille mies on lähinnä statussymboli, jota on kiva pukea oman mielen mukaan ja näytellä kavereille. Ehkä olen senkin takia niin kyyninen parisuhteiden suhteen, kun olen nähnyt niin paljon tapauksia, joissa parin yhdessäolo tuntuu perustuvan aivan muille seikoille, kuin sille, että toisen seurassa on hyvä ja luonteva olla.
Minulla on sama kokemus kuin sinulla eli miehet haluavat naisen statistiksi suhteeseen. Mies ilmoittaa että viettää loman ajamalla route66 moottoripyörällä läpi. Sanon, että kuulostaapa kivalta, minä menen kavereiden kanssa harrastelomalle. Mies sanoo, että menee poikien kanssa kalaan pitkäksi viikonlopuksi. Sanon että sattuipa hyvin, minä menen kavereiden kanssa mökkeilemään ja seuraavan viikon olen työmatkalla, joten nähdään reilun viikon päästä. Jne jne. Kaiken tämän jälkeen olen kylmä ja välinpitämätön nainen, koska en huuda, nalkuta ja vaadi miestä viettämään aikaa kanssani. Minun kokemuksen mukaan mies haluaa, että nainen on odottamassa ja viettää aikaa miehen kanssa silloin kun mies niin haluaa. Jos naisella on oma elämä ja omat menot yhteisten hetkien lisäksi, niin nainen ei ole suhteeseen soveltuva. Olen siis tyytyväinen sinkku kunnes löydän miehen, joka hyväksyy sen että naisella on myös oma elämä ja omat menot.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen 36-vuotias nainen ja seurustellut viimeksi seitsemän vuotta sitten (asuimme yhdessä kymmenen vuotta, mutta erosimme kun tajusimme kasvaneemme ihan eri suuntiin). Yksi pitkähkö tapailusuhde oli viitisen vuotta sitten, sen jälkeen en ole tavannut ketään tarpeeksi kiinnostavaa, että lähtisin edes harkitsemaan seurustelua. Sitä on niin tottunut omaan kotiin, rauhaan, aikaan, tilaan, rutiineihin... Ei sitä osaa eikä jaksa lähteä yrittämään kenenkään kanssa, jos ei tosiaan tapaa jotakuta joka vie jalat alta ja silloinhan vaihtoehtoja ei ole.
Minä teen töitä ja samalla opiskelen uutta alaa, matkustelen, lenkkeilen, tapaan ystäviä ja käyn kulttuuririennoissa. En ymmärrä, millä ajalla edes seurustelisin kenenkään kanssa? Ihmiset kyselevät välillä ihan suoraankin, että kuinka en ole kelvannut kellekään ja tuntuvat ottavan edellisen kappaleen perustelut tekosyinä. Koska totta kai jokainen oikeasti haluaisi seurustella. Joidenkin ihmisten koko elämän tarkoitus tuntuu olevan parisuhteen löytäminen, ja no niin no, minä nyt sitten poikkean heistä. Olen todella onnellinen ja elämääni tyytyväinen näin, en keksi mitään mistä valittaa.
Lisääntyä aion kyllä, mutta sekään ei vaadi parisuhdetta mitenkään välttämättä. Mikäli kukaan ei tosiaan kolahda kunnolla seuraavien vuosien kuluessa niin teen lapsen joko yksin tai esim. homopariskunnan kanssa. Olen ihan valmistautunut tähän.
Olen 37-vuotias nainen ja sinkku ollut viimeiset kuusi vuotta. Syyt ovat moninaiset: ei ole osunut sopivaa kohdalle, epäedullinen ulkonäköni ei houkuta liikaa miehiä, tutustuminen miehiin on vaikeaa arkuuden takia ja nörttinaista harvemmin miehet tahtoo.
Isoin syy on kuitenkin, että kaipaan sitä ns. sielunkumppanuutta ja halua tyytyä vähempään parisuhteessani. Tiedostan ajattelutapani riskit ja on hyvin mahdollista että olen sinkkuna loppuelämäni. Harmillisesti ihmiset syyllistävät tästä minua, vaikka tämä on minun elämäni ja kannan itse valintojeni seuraukset.
Lähinnä ajattelen, että mukavan elämäni kiva bonus olisi löytää samanhenkinen kumppani. Jos sielunkumppania ei löydy, niin elämäni on silti mukavaa. Ja tämä ei ole mikään ohjenuora; jokainen tekee päätöksiä omien arvojensa perusteella. Kaveripiirissäni on henkilöitä, joille onni on nimenomaan parisuhteessa, että saa jakaa elämäänsä. Eikä tässä ole mitään väärää.
Ylipäätään moni asia tässä maailmassa olisi paremmin, jos hyväksyttäisiin erilaisia elämänvalintoja.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Miten niin epäonnistuneiksi? Täh. Eieiei kannata vatvoa tuollaista.
Sinkku ja 34 vuotias, kyllä sitä välillä kokee olevansa joku väliinputoaja sinkkuuden vuoksi. Toisaalta ei ole mitään turhaa ressiä mistään, toisaalta kaipaa kumppania ja perheen jo ympärille. Yksinäistä välillä, silti koetan nauttia jokaisesta päivästä, en mieti liikaa. Ottajia olisi myös, mutta etsin edelleen oikeata henkilöä. Baarikuviot ei innosta samalla tavalla kuin ennen.
Käyttäjä4030 kirjoitti:
Olen 36-vuotias nainen ja seurustellut viimeksi seitsemän vuotta sitten (asuimme yhdessä kymmenen vuotta, mutta erosimme kun tajusimme kasvaneemme ihan eri suuntiin). Yksi pitkähkö tapailusuhde oli viitisen vuotta sitten, sen jälkeen en ole tavannut ketään tarpeeksi kiinnostavaa, että lähtisin edes harkitsemaan seurustelua. Sitä on niin tottunut omaan kotiin, rauhaan, aikaan, tilaan, rutiineihin... Ei sitä osaa eikä jaksa lähteä yrittämään kenenkään kanssa, jos ei tosiaan tapaa jotakuta joka vie jalat alta ja silloinhan vaihtoehtoja ei ole.
Minä teen töitä ja samalla opiskelen uutta alaa, matkustelen, lenkkeilen, tapaan ystäviä ja käyn kulttuuririennoissa. En ymmärrä, millä ajalla edes seurustelisin kenenkään kanssa? Ihmiset kyselevät välillä ihan suoraankin, että kuinka en ole kelvannut kellekään ja tuntuvat ottavan edellisen kappaleen perustelut tekosyinä. Koska totta kai jokainen oikeasti haluaisi seurustella. Joidenkin ihmisten koko elämän tarkoitus tuntuu olevan parisuhteen löytäminen, ja no niin no, minä nyt sitten poikkean heistä. Olen todella onnellinen ja elämääni tyytyväinen näin, en keksi mitään mistä valittaa.
Lisääntyä aion kyllä, mutta sekään ei vaadi parisuhdetta mitenkään välttämättä. Mikäli kukaan ei tosiaan kolahda kunnolla seuraavien vuosien kuluessa niin teen lapsen joko yksin tai esim. homopariskunnan kanssa. Olen ihan valmistautunut tähän.
Olet siis asunut yhdessä exäsi kanssa 19-vuotiaasta 29-vuotiaaksi. Yhtenä päivänäkö vaan heräsit siihen, että olettekin ihan erityylisiä? Ei ole mielestäni mikään yllätys, että ihminen muuttuu 10 vuodessa, varsinkin noina ikävuosina, mutta yleensä se tapahtuu vähitellen.
Aika moni ehtii tuon kaiken, ja paljon enemmän. Olen nyt 29-vuotias ja ollut vakituisessa kokopäivätyössä yli 5 vuotta. Samalla olen kyllä ehtinyt hyvin mm. saada korkeakoulututkinnon loppuun, opiskella jatko-opintoja, suunnitella häät melko nopealla aikataululla ja tietysti koko ajan kaikki normaalit päivittäiset urheilut, matkustelua, juhlimista, ystävien näkemistä ja muuta sosiaalista elämää. Nyt tosin sain juuri lapsen, joten äitiyslomalla meno on rauhallisempaa, mutta tässä sitä vasta ehtiikin!
Kannattaa varautua siihen, että halutessasi raskaaksitulemisessa saattaa kestää, se on yksilöllistä. Meilläkin meni lähes vuosi, ja olemme molemmat terveitä ja hyväkuntoisia, eikä mitään vikaa ollut kummassakaan.
Vierailija kirjoitti:
Olen varmaan nirsokin, mutta työ on mulle kaikki kaikessa ja eikä elämääni tällä hetkellä mahdu parisuhdetta. Olen onnellinen näin, lapsia en aio koskaan hankkia. Parisuhdetta saatan harkita joskus tulevaisuudessa, nyt 1,5v sinkkuna ja todellakin nautin. Vapaa-ajallakin käyn salilla, ratsastamassa ja tapaan ystäviä. Kalenterini on täynnä. N32, kauneusalan yrittäjä ja personal trainer
Rakennekynsi insinööri ja kuntosalin ohjaaja. Montako tatuointia sulla on?
Kukaan pidä epäonnistuneena. Come on nyt.
Hyvä hyvä! Valitkaa oma tienne ja iloitkaa siitä.
Minä en ole mitenkään parisuhdehakuinen ihminen ja tarvitsen paljon omaa tilaa, joten sinkkuuteni ei ole minulle millään tapaa ongelma. Muille ihmisille se toisinaan tuntuu olevan jotenkin vaivaannuttavaa, kun en koskaan lörpöttele mitään miesjuttuja tai huokaile oman rakkaan perään. Varsinaista painostusta ja päsmäröintiä en ole onneksi kokenut vuosiin.
En kuitenkaan sulje pois sitä mahdollisuutta, että joskus saattaisin ollakin parisuhteessa. Tiedostan kuitenkin, että en välttämättä ole sitä helpoiten pariutuvaa tyyppiä. En halua lapsia ja heteroseksuaalina naisena olen aiemmissa seurusteluviritelmissäni törmännyt siihen, että toinen osapuoli odottaa minun olevan lähinnä hänen statistinsa ja mukautuvan perinteisen naisen rooliin. Mikään räväkkä hyvä jätkä -tyyppi en ole mutta odotan kylläkin toiselta samankaltaista arvo- ja ajatusmaailmaa sekä tietynlaista itsenäisyyttä ja kykyä kunnioittaa partnerin yksilöllisyyttä. Tosin kyllä naisissakin on näitä barbivaiheeseen jämähtäneitä, joille mies on lähinnä statussymboli, jota on kiva pukea oman mielen mukaan ja näytellä kavereille. Ehkä olen senkin takia niin kyyninen parisuhteiden suhteen, kun olen nähnyt niin paljon tapauksia, joissa parin yhdessäolo tuntuu perustuvan aivan muille seikoille, kuin sille, että toisen seurassa on hyvä ja luonteva olla.