Ihmetyttää nämä "ei olisi pitänyt tehdä lapsia/perustaa perhettä"

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En ymmärrä en ymmärrä en ymmärrä. Joka päivä samanlaisia aloituksia. En ymmärrä miksi on vaikea laihduttaa, lopettaa tupakointi, lähteä huonosta suhteesta, kasvattaa lapset paremmin, ennustaa mitä elämältään tulee kymmenen vuoden päästä haluamaan. Lista on yhtä loputon kuin ymmärryksen puutekin.

Pitäisiköhän luovuttaa suosiolla ja todeta, ettei se oma ymmärrys ja myötäelämisen taito kertakaikkiaan ole sillä tasolla, että pystyisi jonkun toisen housuihin asettumaan? Huokaista vaan helpotuksesta, että oma itsetuntemus ja elämänhallinta on erehtymätön, itsekuri rautainen ja onnetarkin hymyilee aurinkoisesti vuodesta toiseen. Jätetään ne ymmärtämiset niille joille se ymmärtäminen ei ole luonnostaan niin ylivoimaista.

Kyllä minä ymmärrän ihan hyvin, että kaikilla ei ole itsetuntemusta nimeksikään. Ei minun tarvitse siitä silti pitää. Kyllä se turhauttaa niin kuin muiden tyhmyys ja itsekkyyskin turhauttavat.

Saahan se muiden epätäydellisyys toki ärsyttää, kyllä se ärsyttää joskus minuakin. Kuten nyt tässäkin aloituksessa. Jos ei aikuinen ihminen ymmärrä, miten erilaiset ihmiset voivat ajautua erilaisiin elämäntilanteisiin, niin tuskin se selittämällä hänelle aukeaa. Ehkä ap:lle on annettu sitten sitä itsetuntemusta isommalla kauhalla, mutta muun maailman käsittäminen onkin sitten jäänyt vähemmälle kun noita lahjakkuuksia on jaettu.

Kun itse olin lapsi, lapset hoidatettiin isovanhemmilla, meillä oli kunnan kotiapulainenkin ja vanhemmat elivät osittain pääomatuloilla. :D Joo, tervetuloa 2010-luvulle.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Nyt itse äitinä huomaa, että ei se leipä tai mustikkapiirakka itsestään siihen nenän eteen tule. Siihen vaaditaan aikaa ja vaivaa. Eikä koti ole siisti tuosta noin vaan, simsalabim.

Mutta ei kai tuon huomaamiseen äitiyttä tarvita. Minä olen lapseton, mutta olen todennut nuo ihan samat asiat sen jälkeen, kun olen muuttanut pois kotoa ja joutunut itse huolehtimaan kaikki asiat, mitä vanhemmat huolehtivat ennen puolestani. Ja osaan kyllä soveltaa tätä toteamustani tilanteeseen, jossa minulla olisi vielä lapsiakin huolehdittavana. Osaan kuvitella miten paljon raskaampaa se olisi kuin huolehtia vain itsestään, ja siksi en olekaan hankkinut lapsia.

Kyllä äitiys on kuitenkin eri asia kuin yksin eläminen. Yksin kun asuu, kämppä pysyy siistinä, ei tarvitse kuin kerran viikossa siivota. Kerran viikossa leipoa sämpylää ja mustikkapiirakkaa halutessaan.

Lapsiperhearki on tämä x100. Jatkuvasti siivoamista, jatkuvasti leipomista, jatkuvasti tiskaamista.

Ei yksin elämistä ja lapsiperhearkea voi mitenkään verrata keskenään.

Totta kai voi verrata. Voi verrata ja todeta, että lapsiperhearki olisi vielä sata kertaa intensiivisempää, ei sellaista minulle. (Sitä vertaaminen tarkoittaa.) Ainakin hyvällä itsetuntemuksella varustettu ihminen voi. Se oli tuon kirjoittajan pointti tässä.

Vierailija kirjoitti:

Sitä minäkin ihmettelen,kun monet introvertit äidit valittavat lapsiajan rankkuutta kun "ei saa enää koskaan nukkua pitkään" ja "kokoajan on hirveä meteli ja joku vaatimassa jotain". Siis mitä? Minä,yhden lapsen äiti nukuin tänäänkin oikein pitkään ja nauttien.

Eivätkö he ymmärrä, että nuo vaikeudet johtuvat ihan siitä että on tehty monta lasta pienellä ikäerolla. Yhden lapsen jälkeen voi vanhemmuuden vaativuus yllättää, mutta sen lapsiluvun voi sitten jättää siihen yhteen. Tai tehdä lapset isolla ikäerolla.

Juuri näin. Minä olen aina ollut illanvirkku ja aamuntorkku, eikä käynyt pienessä mielessäkään että olisin tehnyt kaksi lasta peräkkäin. Toki tuli sitten kaksoset, mutta aika samaan aikaan nekin on aina nukkuneet. Nyt kun ovat koululaisia, niin niille voi sanoa että olkaa hiljaa niin kauan kun minä ja mies nukutaan vapaapäivinä. Esikoinen oli pitkään ainoa lapsi, ja se oli helppoa elämää. Ja taas kun kaksoset on jo ekalla koulussa, huomaan usein olevani yksin kotona. Työ on rankkaa ja joskus on miehen kanssa sukset ristissä, mutta lasten kanssa ei ole mitenkään erityisen rankkaa ollut sen jälkeen kun toivuin sektiosta ja kaksoset alkoi nukkua pidempiä yöunia ja lopetin imettämisen, se rankka kausi oli n. 3-4kk.

ap

Vierailija kirjoitti:

Kyllä äitiys on kuitenkin eri asia kuin yksin eläminen. Yksin kun asuu, kämppä pysyy siistinä, ei tarvitse kuin kerran viikossa siivota. Kerran viikossa leipoa sämpylää ja mustikkapiirakkaa halutessaan.

Lapsiperhearki on tämä x100. Jatkuvasti siivoamista, jatkuvasti leipomista, jatkuvasti tiskaamista.

Ei yksin elämistä ja lapsiperhearkea voi mitenkään verrata keskenään.

Pointti oli kuitenkin, että miten tätä ei muka ymmärrä ennen niiden lapsien hankkimista? 

Jotkut ei mieti mitään ennen lapsia --> ongelmia.

Osa taas miettii pahimmat skenaariot ja varautuu niihin --> jos kaikki ei mene niinkin Strömsössä, on mietitty juttuja valmiiksi että on tukiverkko (tai rahaa maksaa hoitajalle), on vakuutukset kunnossa ja talous siinä kunnossa että esim. työttömyys tmv. ei kaada korttitaloa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Nyt itse äitinä huomaa, että ei se leipä tai mustikkapiirakka itsestään siihen nenän eteen tule. Siihen vaaditaan aikaa ja vaivaa. Eikä koti ole siisti tuosta noin vaan, simsalabim.

Mutta ei kai tuon huomaamiseen äitiyttä tarvita. Minä olen lapseton, mutta olen todennut nuo ihan samat asiat sen jälkeen, kun olen muuttanut pois kotoa ja joutunut itse huolehtimaan kaikki asiat, mitä vanhemmat huolehtivat ennen puolestani. Ja osaan kyllä soveltaa tätä toteamustani tilanteeseen, jossa minulla olisi vielä lapsiakin huolehdittavana. Osaan kuvitella miten paljon raskaampaa se olisi kuin huolehtia vain itsestään, ja siksi en olekaan hankkinut lapsia.

Kyllä äitiys on kuitenkin eri asia kuin yksin eläminen. Yksin kun asuu, kämppä pysyy siistinä, ei tarvitse kuin kerran viikossa siivota. Kerran viikossa leipoa sämpylää ja mustikkapiirakkaa halutessaan.

Lapsiperhearki on tämä x100. Jatkuvasti siivoamista, jatkuvasti leipomista, jatkuvasti tiskaamista.

Ei yksin elämistä ja lapsiperhearkea voi mitenkään verrata keskenään.

Totta kai voi verrata. Voi verrata ja todeta, että lapsiperhearki olisi vielä sata kertaa intensiivisempää, ei sellaista minulle. (Sitä vertaaminen tarkoittaa.) Ainakin hyvällä itsetuntemuksella varustettu ihminen voi. Se oli tuon kirjoittajan pointti tässä.

En minä ainakaan siivoa jatkuvasti, enkä varsinkaan leivo. Toki siivoamista olisi vähemmän jos asuisin yksin. Mutta kun en asu yksin, se tarkoittaa sitä että täällä on muitakin siivoamassa kuin minä. Minä pesen pyykkiä viikonloppuna 2-4 koneellista, ja mies tiskaa joka päivä, ei siinä silläkään mene kuin ehkä 15 minuuttia. Ruokaa laitetaan yksinkertaisesti, siinä ei mene juurikaan aikaa. Imuroidaan ja pestään lattiat aina silloin tällöin kun inspiraatio iskee. Paremmin siivoan silloin harvoin kun tulee vieraita, jos jaksan, jos en jaksa, niin sitten en siivoa. Kissat meillä aiheuttaa siivoamista, elämä olisi helpompaa ilman niitä.

ap

Vierailija kirjoitti:

Kun itse olin lapsi, lapset hoidatettiin isovanhemmilla, meillä oli kunnan kotiapulainenkin ja vanhemmat elivät osittain pääomatuloilla. :D Joo, tervetuloa 2010-luvulle.

No kyllä tuo on ollut erittäin harvinaista. Mikä ihmeen kunnan kotiapulainen? Ei meille saanut apua vaikka äitini raskaana ollessa kaatui ja loukkasi itsensä, ja se vaiva oli paha vielä kun vauva oli syntynyt. Enkä ole tuntenut koskaan ketään jolla olisi pääomatuloja. Velkainen omakotitalo kuten nykyäänkin oli kaikilla.

ap

Vierailija kirjoitti:

"Elämää ei voi suunnitella" on näiden tiedottomien hölmöläisten lempihokemia.

Jep, lapsiluvusaa kun sen voi (näin päin) suunnitella. Monikkoraskaudet tietty erikseen.

Pienen ikäeron trendiä en ole käsittänyt. Omani nyt vuosi ja neljä kuukautta, eikä mitään kiirettä vielä toiseen.

Miksi pitäis olla niin pienellä ikäerolla, että lopulta äiti on stressikimppu?Meillä kun on lapsen kanssa mukavaa näin ja toinen saa olla rauhassa se perheen pieni. Toinen ehkä sitten, kun eka pääsee vaipoista.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Nyt itse äitinä huomaa, että ei se leipä tai mustikkapiirakka itsestään siihen nenän eteen tule. Siihen vaaditaan aikaa ja vaivaa. Eikä koti ole siisti tuosta noin vaan, simsalabim.

Mutta ei kai tuon huomaamiseen äitiyttä tarvita. Minä olen lapseton, mutta olen todennut nuo ihan samat asiat sen jälkeen, kun olen muuttanut pois kotoa ja joutunut itse huolehtimaan kaikki asiat, mitä vanhemmat huolehtivat ennen puolestani. Ja osaan kyllä soveltaa tätä toteamustani tilanteeseen, jossa minulla olisi vielä lapsiakin huolehdittavana. Osaan kuvitella miten paljon raskaampaa se olisi kuin huolehtia vain itsestään, ja siksi en olekaan hankkinut lapsia.

Kyllä äitiys on kuitenkin eri asia kuin yksin eläminen. Yksin kun asuu, kämppä pysyy siistinä, ei tarvitse kuin kerran viikossa siivota. Kerran viikossa leipoa sämpylää ja mustikkapiirakkaa halutessaan.

Lapsiperhearki on tämä x100. Jatkuvasti siivoamista, jatkuvasti leipomista, jatkuvasti tiskaamista.

Ei yksin elämistä ja lapsiperhearkea voi mitenkään verrata keskenään.

Totta kai voi verrata. Voi verrata ja todeta, että lapsiperhearki olisi vielä sata kertaa intensiivisempää, ei sellaista minulle. (Sitä vertaaminen tarkoittaa.) Ainakin hyvällä itsetuntemuksella varustettu ihminen voi. Se oli tuon kirjoittajan pointti tässä.

En minä ainakaan siivoa jatkuvasti, enkä varsinkaan leivo. Toki siivoamista olisi vähemmän jos asuisin yksin. Mutta kun en asu yksin, se tarkoittaa sitä että täällä on muitakin siivoamassa kuin minä. Minä pesen pyykkiä viikonloppuna 2-4 koneellista, ja mies tiskaa joka päivä, ei siinä silläkään mene kuin ehkä 15 minuuttia. Ruokaa laitetaan yksinkertaisesti, siinä ei mene juurikaan aikaa. Imuroidaan ja pestään lattiat aina silloin tällöin kun inspiraatio iskee. Paremmin siivoan silloin harvoin kun tulee vieraita, jos jaksan, jos en jaksa, niin sitten en siivoa. Kissat meillä aiheuttaa siivoamista, elämä olisi helpompaa ilman niitä.

ap

Minun lapseton arkeni on niin virtaviivaistettua, ettei lapsen hankkiminen voi tehdä muuta kuin moninkertaistaa kotitöiden määrän. Sinun käsityksesi siitä, mitä "ei juurikaan aikaan", "siivota jatkuvasti" ja "siivota paremmin" tarkoittavat, voi olla aivan eri kuin jonkin toisen. Tämän ymmärtäminen on juuri sitä itsetuntemusta.

Jos saat lapsiperhearjen pyöritettyä niin, että kotitöihin ja lapsen asioiden hoitamiseen menee kaksikymmentä minuuttia tai vähemmän päivässä, olet kohta lastensuojelun asiakas.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ensinnäkin, eivätkö he muista omasta lapsuudenkodistaan minkälaista on kun on perhe? Vanhemmat joutuu tekemään asioita lasten eteen, suurimmaksi osaksi silloin kun lapset on pieniä, ja sitten kun lapset on isoja ne voi laittaa tekemään kotitöitä sen eteen että heidän kuluihinsa menee enemmän rahaa. Ja sekin pitäisi olla hyvässä muistissa että ne lapset kasvaa aika nopeasti ja on koko ajan enemmän itsenäisiä ja pois kotoa, ja lähtevät opiskelemaan 15-18 vuotiaana, eivätkä sen jälkeen vaivoina ole jos olet heidät kasvattanut oikein. Ei kai sitä itsekukin itsekään ole äidin helmoissa pyörinyt kymmeniä vuosia.

Toiseksi, miksi niitä lapsia tehdään heti monta ja liian pienellä ikäerolla, kuten oikein haluttaisiin tahallaan maksimoida kaikki pikkulapsiarjen huonot asiat?

Ja kolmanneksi, missä se mies eli lasten isä sitten aina luuraa näissä kuvioissa? En ymmärrä miten perhe-elämä voi olla niin rankkaa kotitöiden ja lasten takia, jos mies on normaali aikuinen ihminen joka tekee osuutensa.

Ja neljänneksi, mitään suorittamista ei tarvita, sinä olet se (miehesi kanssa) jotka laaditte säännöt kotiin, ja kasvatatte ne lapset sellaiseksi kuin haluatte, ja teidän geeneistä heidät on tehty, joten ovat varmasti melko samanlaisia kuin te itse. Jos itse olette hankalia, teidän lapsennekin ovat hankalia.

Muuten samaa mieltä, mutta:

– En ole samanlainen kuin puolisoni, joten miksi lapsikaan olisi?

– Itse olen aiheuttanut vanhemmilleni kuluja ja huolta vielä 30-vuotiaana, joten miksi lapsenikin ei aiheuttaisi?

– Yksikin lapsi aiheuttaa massiivisen muutoksen DINK-elämään verrattuna.

– Ihmisillä on eri määrä resursseja, joten perhe-elämä voi olla rankkaa, vaikka molemmat vanhemmat osallistuivat.

– Pikkulapsiperheen ekstrakauheudet ovat vaivan arvoisia vain, jos kokee ne myöhemmät ikävaiheet jotenkin palkitseviksi.

Et tietenkään ole samanlainen kuin puolisosi, mutta lapsesi perii kaiken joko häneltä tai sinulta, niin hyvät kuin huonot piirteetkin. Jos sinä et ole hankala, mutta miehesi on, niin lapsesi voi olla hankala tai sitten ei, riippuen kumpaan vanhempaan tulee siinä asiassa.

Et varmaan kuitenkaan ole kotona ollut sotkemassa ja herättelemässä aikaisin aamulla vanhempiasi vielä kolmekymppisenä?

Mikä helvetin DINK?

Kyllä ne omat resurssit pitää tietää ennen lasten tekoa, ja varsinkin ennen toisen lapsen tekoa. Miksi sitä perhe-elämää ei voi katsella rauhassa muutaman vuoden yhden lapsen kanssa, että miten menee, miten resurssit riittää missäkin vaiheessa.

Kyllä toisen ihmisen kanssa, jota rakastaa, jatkuvasti on myös hyviä hetkiä jotka palkitsee. Se että pikkulapsiaika olisi pelkkää helvettiä 24/7 on jo todella harvinaista, täytyy olla jotain tosi pahasti pielessä ja siihen tarvitaan sitten jo ammattiapua.

ap

Pienen ikäeron trendiin vaikuttaa myös sosiaalipolitiikka: samat vanhempainrahat kuin esikoisesta saa, jos ikäero on alle 3 vuotta. Lisäksi jos on saanut ensimmäisen lapsen vaikka 36-vuotiaana, alkaa olla vähän kiire, jos haluaa vielä toista.

En ymmärrä kuka voi nauttia lapsiperhe-elämästä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Nyt itse äitinä huomaa, että ei se leipä tai mustikkapiirakka itsestään siihen nenän eteen tule. Siihen vaaditaan aikaa ja vaivaa. Eikä koti ole siisti tuosta noin vaan, simsalabim.

Mutta ei kai tuon huomaamiseen äitiyttä tarvita. Minä olen lapseton, mutta olen todennut nuo ihan samat asiat sen jälkeen, kun olen muuttanut pois kotoa ja joutunut itse huolehtimaan kaikki asiat, mitä vanhemmat huolehtivat ennen puolestani. Ja osaan kyllä soveltaa tätä toteamustani tilanteeseen, jossa minulla olisi vielä lapsiakin huolehdittavana. Osaan kuvitella miten paljon raskaampaa se olisi kuin huolehtia vain itsestään, ja siksi en olekaan hankkinut lapsia.

Kyllä äitiys on kuitenkin eri asia kuin yksin eläminen. Yksin kun asuu, kämppä pysyy siistinä, ei tarvitse kuin kerran viikossa siivota. Kerran viikossa leipoa sämpylää ja mustikkapiirakkaa halutessaan.

Lapsiperhearki on tämä x100. Jatkuvasti siivoamista, jatkuvasti leipomista, jatkuvasti tiskaamista.

Ei yksin elämistä ja lapsiperhearkea voi mitenkään verrata keskenään.

Totta kai voi verrata. Voi verrata ja todeta, että lapsiperhearki olisi vielä sata kertaa intensiivisempää, ei sellaista minulle. (Sitä vertaaminen tarkoittaa.) Ainakin hyvällä itsetuntemuksella varustettu ihminen voi. Se oli tuon kirjoittajan pointti tässä.

En minä ainakaan siivoa jatkuvasti, enkä varsinkaan leivo. Toki siivoamista olisi vähemmän jos asuisin yksin. Mutta kun en asu yksin, se tarkoittaa sitä että täällä on muitakin siivoamassa kuin minä. Minä pesen pyykkiä viikonloppuna 2-4 koneellista, ja mies tiskaa joka päivä, ei siinä silläkään mene kuin ehkä 15 minuuttia. Ruokaa laitetaan yksinkertaisesti, siinä ei mene juurikaan aikaa. Imuroidaan ja pestään lattiat aina silloin tällöin kun inspiraatio iskee. Paremmin siivoan silloin harvoin kun tulee vieraita, jos jaksan, jos en jaksa, niin sitten en siivoa. Kissat meillä aiheuttaa siivoamista, elämä olisi helpompaa ilman niitä.

ap

Minun lapseton arkeni on niin virtaviivaistettua, ettei lapsen hankkiminen voi tehdä muuta kuin moninkertaistaa kotitöiden määrän. Sinun käsityksesi siitä, mitä "ei juurikaan aikaan", "siivota jatkuvasti" ja "siivota paremmin" tarkoittavat, voi olla aivan eri kuin jonkin toisen. Tämän ymmärtäminen on juuri sitä itsetuntemusta.

Jos saat lapsiperhearjen pyöritettyä niin, että kotitöihin ja lapsen asioiden hoitamiseen menee kaksikymmentä minuuttia tai vähemmän päivässä, olet kohta lastensuojelun asiakas.

No menee mulla se aika kun herätän ne aamulla, katson että syövät aamupalan ja pesevät hampaat ja että alkavat pukea ulkovaatteita ja lähtevät kouluun (n.20-25min.), siinäkään en fyysisesti tee mitään, joten ei se nyt rasita hirveästi kuin kahdeksanaamuna, sitten menen takaisin nukkumaan pariksi tunniksi ennen töihin lähtöä. Mies laittaa ruokaa iltapäivällä, ja meistä jompi kumpi katsoo että läksyt tulee tehtyä, siinä menee 5-10 min. per kersa. Sitten illalla sanotaan miehen kanssa että nyt syötte iltapalan, ja jos pitää siinä jotenkin auttaa niin jompi kumpi meistä auttaa, siinäkään ei montaa minuuttia mene. Sitten mies lukee iltasadun, ja minä katson että pesevät hampaansa. Toki lasten kanssa keskustelee kuten muidenkin normaalien ihmisten kanssa päivän mittaan, sellaista se on kun asuu useamman ihmisen kanssa samassa taloudessa. Välillä joudun siivoamaan lasten kanssa niiden huoneita, mutta suurimmaksi osaksi tekevät itse ja mies tosiaan sitten imuroi yleensä. Rasittavampaa olis jos olis koira.

ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ensinnäkin, eivätkö he muista omasta lapsuudenkodistaan minkälaista on kun on perhe? Vanhemmat joutuu tekemään asioita lasten eteen, suurimmaksi osaksi silloin kun lapset on pieniä, ja sitten kun lapset on isoja ne voi laittaa tekemään kotitöitä sen eteen että heidän kuluihinsa menee enemmän rahaa. Ja sekin pitäisi olla hyvässä muistissa että ne lapset kasvaa aika nopeasti ja on koko ajan enemmän itsenäisiä ja pois kotoa, ja lähtevät opiskelemaan 15-18 vuotiaana, eivätkä sen jälkeen vaivoina ole jos olet heidät kasvattanut oikein. Ei kai sitä itsekukin itsekään ole äidin helmoissa pyörinyt kymmeniä vuosia.

Toiseksi, miksi niitä lapsia tehdään heti monta ja liian pienellä ikäerolla, kuten oikein haluttaisiin tahallaan maksimoida kaikki pikkulapsiarjen huonot asiat?

Ja kolmanneksi, missä se mies eli lasten isä sitten aina luuraa näissä kuvioissa? En ymmärrä miten perhe-elämä voi olla niin rankkaa kotitöiden ja lasten takia, jos mies on normaali aikuinen ihminen joka tekee osuutensa.

Ja neljänneksi, mitään suorittamista ei tarvita, sinä olet se (miehesi kanssa) jotka laaditte säännöt kotiin, ja kasvatatte ne lapset sellaiseksi kuin haluatte, ja teidän geeneistä heidät on tehty, joten ovat varmasti melko samanlaisia kuin te itse. Jos itse olette hankalia, teidän lapsennekin ovat hankalia.

Muuten samaa mieltä, mutta:

– En ole samanlainen kuin puolisoni, joten miksi lapsikaan olisi?

– Itse olen aiheuttanut vanhemmilleni kuluja ja huolta vielä 30-vuotiaana, joten miksi lapsenikin ei aiheuttaisi?

– Yksikin lapsi aiheuttaa massiivisen muutoksen DINK-elämään verrattuna.

– Ihmisillä on eri määrä resursseja, joten perhe-elämä voi olla rankkaa, vaikka molemmat vanhemmat osallistuivat.

– Pikkulapsiperheen ekstrakauheudet ovat vaivan arvoisia vain, jos kokee ne myöhemmät ikävaiheet jotenkin palkitseviksi.

Et tietenkään ole samanlainen kuin puolisosi, mutta lapsesi perii kaiken joko häneltä tai sinulta, niin hyvät kuin huonot piirteetkin. Jos sinä et ole hankala, mutta miehesi on, niin lapsesi voi olla hankala tai sitten ei, riippuen kumpaan vanhempaan tulee siinä asiassa.

Et varmaan kuitenkaan ole kotona ollut sotkemassa ja herättelemässä aikaisin aamulla vanhempiasi vielä kolmekymppisenä?

Mikä helvetin DINK?

Kyllä ne omat resurssit pitää tietää ennen lasten tekoa, ja varsinkin ennen toisen lapsen tekoa. Miksi sitä perhe-elämää ei voi katsella rauhassa muutaman vuoden yhden lapsen kanssa, että miten menee, miten resurssit riittää missäkin vaiheessa.

Kyllä toisen ihmisen kanssa, jota rakastaa, jatkuvasti on myös hyviä hetkiä jotka palkitsee. Se että pikkulapsiaika olisi pelkkää helvettiä 24/7 on jo todella harvinaista, täytyy olla jotain tosi pahasti pielessä ja siihen tarvitaan sitten jo ammattiapua.

ap

Onko täällä serveriongelmia, vai poistettiinko täysin asiallinen ja ystävällinen vastaukseni tähän viestiin?

Vierailija kirjoitti:

En ymmärrä kuka voi nauttia lapsiperhe-elämästä.

Eipä se sen kummempaa ole kuin muukaan perhe-elämä. Siinä samassa taloudessa asuu useampi henkilö. Ensin osa henkilöistä on pienenpiä, kasvavat ja muuttuvat koko ajan, ja sitten muutavat pois. Yleensä ihmiset tykkäävät asua yhdessä rakastamiensa henkilöiden kanssa, koska nauttivat viettää aikaa heidän kanssaan, esim. parisuhde. Omien vanhempien ja sisarusten kanssakin on mukava viettää aikaa, mutta ei ole yleensä syytä asua yhdessä aina, itsetehtyjä henkilöitä rakastaa yleensä intensiivisemmin kuin vanhempia ja sisaruksia jotka on tulleet ikäänkuin pyytämättä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ensinnäkin, eivätkö he muista omasta lapsuudenkodistaan minkälaista on kun on perhe? Vanhemmat joutuu tekemään asioita lasten eteen, suurimmaksi osaksi silloin kun lapset on pieniä, ja sitten kun lapset on isoja ne voi laittaa tekemään kotitöitä sen eteen että heidän kuluihinsa menee enemmän rahaa. Ja sekin pitäisi olla hyvässä muistissa että ne lapset kasvaa aika nopeasti ja on koko ajan enemmän itsenäisiä ja pois kotoa, ja lähtevät opiskelemaan 15-18 vuotiaana, eivätkä sen jälkeen vaivoina ole jos olet heidät kasvattanut oikein. Ei kai sitä itsekukin itsekään ole äidin helmoissa pyörinyt kymmeniä vuosia.

Toiseksi, miksi niitä lapsia tehdään heti monta ja liian pienellä ikäerolla, kuten oikein haluttaisiin tahallaan maksimoida kaikki pikkulapsiarjen huonot asiat?

Ja kolmanneksi, missä se mies eli lasten isä sitten aina luuraa näissä kuvioissa? En ymmärrä miten perhe-elämä voi olla niin rankkaa kotitöiden ja lasten takia, jos mies on normaali aikuinen ihminen joka tekee osuutensa.

Ja neljänneksi, mitään suorittamista ei tarvita, sinä olet se (miehesi kanssa) jotka laaditte säännöt kotiin, ja kasvatatte ne lapset sellaiseksi kuin haluatte, ja teidän geeneistä heidät on tehty, joten ovat varmasti melko samanlaisia kuin te itse. Jos itse olette hankalia, teidän lapsennekin ovat hankalia.

Muuten samaa mieltä, mutta:

– En ole samanlainen kuin puolisoni, joten miksi lapsikaan olisi?

– Itse olen aiheuttanut vanhemmilleni kuluja ja huolta vielä 30-vuotiaana, joten miksi lapsenikin ei aiheuttaisi?

– Yksikin lapsi aiheuttaa massiivisen muutoksen DINK-elämään verrattuna.

– Ihmisillä on eri määrä resursseja, joten perhe-elämä voi olla rankkaa, vaikka molemmat vanhemmat osallistuivat.

– Pikkulapsiperheen ekstrakauheudet ovat vaivan arvoisia vain, jos kokee ne myöhemmät ikävaiheet jotenkin palkitseviksi.

Et tietenkään ole samanlainen kuin puolisosi, mutta lapsesi perii kaiken joko häneltä tai sinulta, niin hyvät kuin huonot piirteetkin. Jos sinä et ole hankala, mutta miehesi on, niin lapsesi voi olla hankala tai sitten ei, riippuen kumpaan vanhempaan tulee siinä asiassa.

Et varmaan kuitenkaan ole kotona ollut sotkemassa ja herättelemässä aikaisin aamulla vanhempiasi vielä kolmekymppisenä?

Mikä helvetin DINK?

Kyllä ne omat resurssit pitää tietää ennen lasten tekoa, ja varsinkin ennen toisen lapsen tekoa. Miksi sitä perhe-elämää ei voi katsella rauhassa muutaman vuoden yhden lapsen kanssa, että miten menee, miten resurssit riittää missäkin vaiheessa.

Kyllä toisen ihmisen kanssa, jota rakastaa, jatkuvasti on myös hyviä hetkiä jotka palkitsee. Se että pikkulapsiaika olisi pelkkää helvettiä 24/7 on jo todella harvinaista, täytyy olla jotain tosi pahasti pielessä ja siihen tarvitaan sitten jo ammattiapua.

ap

Onko täällä serveriongelmia, vai poistettiinko täysin asiallinen ja ystävällinen vastaukseni tähän viestiin?

Täältä häipyy kaikki vastaukset ja faktat, joissa ap jää häviölle.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Nyt itse äitinä huomaa, että ei se leipä tai mustikkapiirakka itsestään siihen nenän eteen tule. Siihen vaaditaan aikaa ja vaivaa. Eikä koti ole siisti tuosta noin vaan, simsalabim.

Mutta ei kai tuon huomaamiseen äitiyttä tarvita. Minä olen lapseton, mutta olen todennut nuo ihan samat asiat sen jälkeen, kun olen muuttanut pois kotoa ja joutunut itse huolehtimaan kaikki asiat, mitä vanhemmat huolehtivat ennen puolestani. Ja osaan kyllä soveltaa tätä toteamustani tilanteeseen, jossa minulla olisi vielä lapsiakin huolehdittavana. Osaan kuvitella miten paljon raskaampaa se olisi kuin huolehtia vain itsestään, ja siksi en olekaan hankkinut lapsia.

Kyllä äitiys on kuitenkin eri asia kuin yksin eläminen. Yksin kun asuu, kämppä pysyy siistinä, ei tarvitse kuin kerran viikossa siivota. Kerran viikossa leipoa sämpylää ja mustikkapiirakkaa halutessaan.

Lapsiperhearki on tämä x100. Jatkuvasti siivoamista, jatkuvasti leipomista, jatkuvasti tiskaamista.

Ei yksin elämistä ja lapsiperhearkea voi mitenkään verrata keskenään.

Totta kai voi verrata. Voi verrata ja todeta, että lapsiperhearki olisi vielä sata kertaa intensiivisempää, ei sellaista minulle. (Sitä vertaaminen tarkoittaa.) Ainakin hyvällä itsetuntemuksella varustettu ihminen voi. Se oli tuon kirjoittajan pointti tässä.

En minä ainakaan siivoa jatkuvasti, enkä varsinkaan leivo. Toki siivoamista olisi vähemmän jos asuisin yksin. Mutta kun en asu yksin, se tarkoittaa sitä että täällä on muitakin siivoamassa kuin minä. Minä pesen pyykkiä viikonloppuna 2-4 koneellista, ja mies tiskaa joka päivä, ei siinä silläkään mene kuin ehkä 15 minuuttia. Ruokaa laitetaan yksinkertaisesti, siinä ei mene juurikaan aikaa. Imuroidaan ja pestään lattiat aina silloin tällöin kun inspiraatio iskee. Paremmin siivoan silloin harvoin kun tulee vieraita, jos jaksan, jos en jaksa, niin sitten en siivoa. Kissat meillä aiheuttaa siivoamista, elämä olisi helpompaa ilman niitä.

ap

Minun lapseton arkeni on niin virtaviivaistettua, ettei lapsen hankkiminen voi tehdä muuta kuin moninkertaistaa kotitöiden määrän. Sinun käsityksesi siitä, mitä "ei juurikaan aikaan", "siivota jatkuvasti" ja "siivota paremmin" tarkoittavat, voi olla aivan eri kuin jonkin toisen. Tämän ymmärtäminen on juuri sitä itsetuntemusta.

Jos saat lapsiperhearjen pyöritettyä niin, että kotitöihin ja lapsen asioiden hoitamiseen menee kaksikymmentä minuuttia tai vähemmän päivässä, olet kohta lastensuojelun asiakas.

No menee mulla se aika kun herätän ne aamulla, katson että syövät aamupalan ja pesevät hampaat ja että alkavat pukea ulkovaatteita ja lähtevät kouluun (n.20-25min.), siinäkään en fyysisesti tee mitään, joten ei se nyt rasita hirveästi kuin kahdeksanaamuna, sitten menen takaisin nukkumaan pariksi tunniksi ennen töihin lähtöä. Mies laittaa ruokaa iltapäivällä, ja meistä jompi kumpi katsoo että läksyt tulee tehtyä, siinä menee 5-10 min. per kersa. Sitten illalla sanotaan miehen kanssa että nyt syötte iltapalan, ja jos pitää siinä jotenkin auttaa niin jompi kumpi meistä auttaa, siinäkään ei montaa minuuttia mene. Sitten mies lukee iltasadun, ja minä katson että pesevät hampaansa. Toki lasten kanssa keskustelee kuten muidenkin normaalien ihmisten kanssa päivän mittaan, sellaista se on kun asuu useamman ihmisen kanssa samassa taloudessa. Välillä joudun siivoamaan lasten kanssa niiden huoneita, mutta suurimmaksi osaksi tekevät itse ja mies tosiaan sitten imuroi yleensä. Rasittavampaa olis jos olis koira.

ap

Eli kuten sanoin, lasten hankkiminen moninkertaistaa kotitöiden ja kaikenlaiseen säätämiseen kuluvan ajan.

En ymmärrä, miksi yhtäältä sanot, että ihmisten pitäisi ymmärtää, mihin he ovat ryhtymässä, mutta sitten kuitenkin vähättelet vanhemmuuteen liittyvän työn määrää. Ei sinun minulle tarvitse esittää.

Onpa turha ja typerä aloitus.

Lapsuudenkodissa asiat on nähty lapsen silmin, joten ei se kerro vanhempana olosta yhtään mitään.

Tunteita ja ajatuksia ei asioista voi tietää etukäteen. Asioita voi pohtia ja ajatella järjellä, mutta tunteet voivat aina tulla yllätyksenä.

Vai kristallipallostako sinä katsot tulevat tuntemuksesi?

Aloitus kertoo kyllä enemmän sinusta kuin kenestäkään muusta.

Vierailija kirjoitti:

Minulla on lapsesta saakka ollut hyvä itsetuntemus. Olen aina pohtinut sellaisia kysymyksiä kuin minkälainen luonne minulla on, mitkä ovat vahvuuteni ja heikkouteni, mistä tykkään, mitä en voi sietää, millä lailla haluan elää.

Tämän vuoksi en aina jaksa ihmisiä, joilla ei ole minkäänlaista itsetuntemusta, vaan jotka tekevät elämänsä tärkeimpiä päätöksiä kuin sumussa. Se ärsyttää etenkin, kun yhteiskunta ei mitenkään palkitse harkitsevuudesta ja analyyttisyydestä vaan öyhöttämisestä ja poukkoilusta.

Tässä on perää.