Kertokaa pelottavin/erikoisin/selittämättömin kokemuksenne!

Vierailija kirjoitti:

Ajoin kyläraittia ja näin pienen ehkä ekaluokkalaisen tytön hypähtelevän samaan suuntaan viereistä jalkakäytävää. Olin saavuttamassa tyttöä kun hän äkkiä kääntyi poikki tien katsomatta tuleeko autoja. En tiedä ehdinkö nostaa edes jalkaa jarrulle kun tyttö pysähtyi kuin seinään kohdallani. Ihan kuin joku olisi ottanut häntä tiukasti olkapäistä. Tyttö pelästyi kovin ja purskahti itkemään kun tajusi miten lähellä törmäys oli. Tämä tapaus sai minut uskomaan enkeleihin.

Minulle sattui vähän samanlainen tapahtuma ollessani 7 v. Olin koulun jälkeen matkalla mummulle kävellen. Oli talvi ja lunta oli tosi paljon. Kävelin tien pientareella korkean lumikasan päällä. Tiessä oli mutka juuri siinä kohtaa. Pieni kuorma-auto (pick-up tyyppinen) tuli ja kuski sai pysäytettyä auton noin käden mitan päähän minusta. Meinas vissiin mennä mutka vähän pitkäksi. Muistan kuskin kauhistuneen ilmeen, sillä kasan päällä ollessani olin suunnilleen ajohytin korkeudella ja näin suoraan kuljettajan silmiin. Itse en ehtinyt tai tajunnut pelätä, vaikka näin auton tulevan suoraan kohti. Jostain syystä tiesin, että auto pysähtyy ennen kuin osuu minuun.

Monta kertaa myöhemmin olen miettinyt miten vaarallinen tilanne oli ja miettinyt mikä sen auton sai pysähtymään juuri ennen kuin se osui minuun. Mummuni

mielestä se oli suojelusenkeli joka auton pysäytti.

Vierailija kirjoitti:

Mielenkiintoisia tapahtumia. Kylmiä väreitä kulkee pitkin kehoa lähes koko ajan, kun näitä lukee.

Minusta mielenkiintoisinta on, etta ketju on nakojaan yhden henkilon kasaan kyhaama ja tykkayksetkin ovat ihan hatusta vedetyt.

Mä näin lapsena aina makuuhuoneen ovella tummia ihmisenmuotoisia hahmoja, ne oli mustia ja väreili, naisen muotoinen ja sitten joku mies, joka alkoi venyä ja kurottua mua kohti. Aloin hysteerisenä huutaa, että äiti joku on tuossa ovella (olin tosi pieni, koska nukuin vanhempien huoneessa) ja äiti otti kädestä kiinni ja sanoi, että ei siellä ketään ole. Ja ne hahmot hävisi. Ja näitä hahmoja näin useana yönä. Olin tosi ahdistunut lapsi. Monesti istuin olohuoneen sohvalla ja lähdin nousemaan ylöspäin. Joskus räpyttelin käsiä ja nousin kuin lintu. Näin ikkunassa jonkun pahan miehen kasvot. Yms. En tiedä sitten, oliko mulla vilkas mielikuvitus, mutta silloin ne oli todellisia, lentäminen ja ne hahmot. Oletteko te nähneet lapsena tällaisia?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kun mummon arkku laskettiin hautaan, sateinen päivä kirkastui ja haudan viereisessä puussa alkoi lintu livertää.

Kun sairauden murtamaa ja paljon kärsinyttä, uskovaisen pappani arkkua oltiin viemässä kirkkoon, oli hyvin harmaa ja sateinen sää.

Kun arkku sitten asetettiin alttarin eteen kirkossa, merkillisen kirkas valonsäde tulvahti kirkon ikkunasta, heijastuen vain pappani arkkuun - tästä on todisteena vielä valokuvakin.

Työkaveri kuoli yllättäen. Kun asiaa duunissa vatvottiin, olin näkevinäni ruskean perhosen lentävän huoneen halki ikkunaan. Menin avaamaan sen, että perhonen pääsisi ulos, muttei siellä mitään perhosta ollutkaan.

Oikea perhonen räpisteli ikkunassa naapurin vaarin hautajaisissa. Oli keskitalvi ja pakkanen.

Vierailija kirjoitti:

Minä myös satun katsomaan kelloa aina klo 22.22. Ja tämä numero 22 on seurannut minua jo vuosia. Aina joka paikassa 22. No, päätin alkaa seuraamaan sitä itse. Otin sen merkkinä. Johdatuksen. Kun tapasin rakkaan aviomieheni, hän asui silloin portaassa 22, on syntynyt 22 päivä jne... En edes muista enää kaikkea, mutta tämä numero 22 johdatti mut hänen luokseen. Nyt asumme asunnossa, jonka numero on, mikäs muukaan, kuin 22.

Öh, vilkaisin kelloa luettuani viestisi alun, ja se oli 22:22...

Tapasin baarissa ihmisen jonka kanssa tuli tunne, että ollaan tavattu ennenkin. Entisessä elämässä. Tunne oli huikea. Molemmat oltiin suhteissa joten pidettiin vaan käsistä.. ja aamulla itkettiin. Tiedettiin, että se oli viimeinen kerta. Pyry <3 Jollain lailla sain tuosta voimaa, kun tiedän että hänkin on täällä.

Nuorempana näin aina kuumeeessa samaa outoa painajaista. Tuntui aina siltä kuin olisin ollut hereillä, istuin sängyllä jähmettyneenä enkä pystynyt liikkumaan. En ole varma oliko kyseessä uni vai istuinko oikeasti silmät auki sängylläni. Sitten todella kimeän äänen saattelemana kymmenet terävät vanteet tuntuivat puristuvan ympäri kehoani ja kiristyvän. Sitten ne katosivat, hetken tauko ja sama juttu alusta.

Kerran kuumeessa heräsin ja näin punaisia rumia siivekkäitä pikku paholaisia lentelemässä ylläni ja tuli fiilis, että kuolen. Siinä sitten huusin äitini hereille ja kiljuin vain, että kuolen ja itkin.

Nuo kaksi pelottavia kokemuksia, tosin ovat selitettävissä unen ja kuumeen avulla.

Vierailija kirjoitti:

Kun olin lukiossa niin yhtenä päivänä näkökykyni sumeni täysin ja lähdin kotiin.

Näin on tapahtunut vain kerran 31 vuotiaan elämäni aikana ja joskus ihmettelen mikä tuon aiheutti, mitään päänsärkyä/migreeniä ei ole koskaan ollut. Ei ollut myöskään mikään jännitykseen tai ahdistukseen liittyvä.

Näkökyky palautui normaaliksi myöhemmin. Suhteellisen jännä ja selittämätön kokemus.

Varmaan aurallinen migreeni / aivoverenkiertohäiriö, itselle tulee aina silloin tällöin, kun niskat jumissa yms. , kestää 15-20 min. Oletko nähnyt myös kirkkaita pisteitä tai siksak-kuviota, vai menikö vain näkökenttä sumeaksi, juuri se kohta mihin katseensa kohdistaa, eli ei pysty lukemaan mitään? 

Vierailija kirjoitti:

Tuosta käsittämättömän pieni todennäköisyys-viestistä tuli mieleen...mieheni äidin sotun loppuosa on minun syntymäpäiväni, ja minun äitini sotun loppuosa on mieheni syntymäpäivä. Lisäksi miehen äidin sotussa on kirjain, jolla oma sukunimeni alkaa ja äitini sotun kirjain on se, millä mieheni sukunimi alkaa.

Ja meitä on 5,4 miljoonaa....

Jotain outoa minun ja siskonikin sotuissa. Meillä on neljä vuotta ikäeroa ja ns. peräkkäiset sotut, eli tyyliin numerot 024 ja 026 ja sama kirjain. Ymmärtääkseni sisarusten sotut ei pitäisi olla peräkkäiset, vai osaako joku sanoa, olenko väärässä?

Vierailija kirjoitti:

Minä myös satun katsomaan kelloa aina klo 22.22. Ja tämä numero 22 on seurannut minua jo vuosia. Aina joka paikassa 22. No, päätin alkaa seuraamaan sitä itse. Otin sen merkkinä. Johdatuksen. Kun tapasin rakkaan aviomieheni, hän asui silloin portaassa 22, on syntynyt 22 päivä jne... En edes muista enää kaikkea, mutta tämä numero 22 johdatti mut hänen luokseen. Nyt asumme asunnossa, jonka numero on, mikäs muukaan, kuin 22.

Kello oli 22.20 kun luin tämän viestin. Vain parin minuutin heitto :)

Nuorempana kävelin aika paljon unissani. Olin kävellessäni aina tavallaan hereillä mutta enimmäkseen unessa, eli muistin jälkikäteen mitä olin tehnyt ja havahduin unesta hereille aina jossain vaiheessa ja menin takaisin nukkumaan. Kerran havahduin siskoni huoneesta siskon sängyn vierestä seisomasta, muistin seisoneeni ja heijanneeni edes takaisin siinä aika kauan vain tuijottamassa nukkuvaa siskoa. Onneksi sisko ei herännyt, olisi saattanut kevyesti säikähtää. Itselle tuli friikki olo!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä haistan aina välillä kotonani tai muualla selittämättömän ihanan ruusuntuoksun. Se ei ole hajuvesi, vaan selvä puhdas ruusu. Ko. kukka oli edesmenneen äitini lempikukka ja ajattelen, että hän on luonani käymässä.

Olen kuullut erään toisenkin haistaneen yhtäkkiä autolla ajaessaan ruusun tuoksun, eikä voinut tulla  ulkoakaan mistään, koska ei ollut kesäaikakaan, eikä kevätkään. Hajuvettä tämä henkilö ei kätä, koska on allerginen hajuille.

Olemattomien tuoksujen haistaminen ei ole mitenkään harvinaista. Meillä vain kerran kävi niin, että haistimme kaikki vanhan tupakan hajun. Emme polta. Haju tuntui tietyssä kohdassa huonetta. Asuimme siihen aikaan vanhassa talossa, jonka ex-asukas oli tupakoinut vain lasikuistilla, eikä siellä haissut ikinä.

Tupakan haju hävisi yhtä nopeasti kuin oli ilmestynytkin, mutta lapseni väitti että oli myöhemmin aistinut saman tuoksun kuin hänen edesmenneen isänsä luona oli ollut. Tämän miehen erikoisuuksista ja hänen ympärillään pyörineistä ilmiöistä saisi vaikka kuinka pitkän jutun.

Tämä on puhdasta sattumaa, mutta jostakin syystä meidän suvussa kuollaan usein klo 10.02. Tämä on merkitty monen sukulaiseni kuolinajaksi. Joskus ollaan suvun parissa ihmetelty tätä asiaa.

Tää kuulostaa uskomattomalta enkä itsekään välttämättä uskoisi jos joku kertoisi mutta tosi on. Muutama vuosi sitten isäni kuoli. Tästä parin päivän päästä kutsuin ystäväni luokseni nollaamaan yksiööni. Vietimme iltaa ja yöllä kävimme samaan aikaan nukkumaan. Kumpikaan ei ollut kovassa humalassa ja muistaa kaiken hyvin. Seuraavana aamuna heräsin ja olin kävelemässä eteisen kautta vessaan kun astuin matolle ja se oli aivan läpimärkä. Matto oli pitkä käytävämatto, ja siitä puolet oli aivan litimärkänä eli iso alue. Kumarruin haistamaan mattoa jos kissani onkin virtsannut sen päälle yön aikana useasti, synnyttäen ison läikän. Matto haisi vain vedelle, märälle matolle. Tässä vaiheessa säikähdin että mikä tämän on aiheuttanut. Kutsuin ystäväni katsomaan ja hänkin pysähtyi silmät suurena katsomaan. Nostimme maton vessaan kuivumaan ja maton alla oli muutama täysin kirkas vesi lätäkkö. Koitimme etsiä syytä tähän, katosta ei ollut vuotanut mitään eikä kumpikaan siihen vettä ollut heittänyt. Tarkistimme vielä siivousämpärini jos jompikumpi on kävellyt unissaan ja heittänyt ämpärillisen vettä päälle. Ämpäri oli täysin kuiva ja imurin takana siivouskomerossa missä se olikin ollut. Muutamana päivänä hissinkin valot olivat välkkyneet minun astuessani sinne, mutta samassa talossa asuva ystäväni ei tällaista koskaan kokenut mennessään hissiin. Matto on edelleen arvoitus jota pohdimme usein, luonnollista syytä löytämättä. Luulen että isäni ehkä vieraili luonani sinä yönä. Isänihän siis kuoli hukkumalla pudottuaan veneestä.

Äitini kanssa katsottiin televisiota, yhtäkkiä kuului että joku/jokin olisi raapinut ovea. Ei siellä ketään ollut. 

Etiäisiä olen kokenut monen monta kertaa.

Äitini asuu rintamamiestalossa jossa on yläkertaan menevä vanha luukku jossa ollut portaat joskus, mutta nyt niitä ei enää ole. Yöllä herättiin  siihen, kuin joku olisi aukaissut sitä luukkua, kuului kova meteli.

sukulaiset muutkin kertovat samantapasia tarinoita juurikin tuosta talosta. 

Vierailija kirjoitti:

Olin muutama vuosi sitten kavereiden kanssa baarissa, kun siellä tuli tappelu. Kaksi isoa, ainakin 100-kiloista jätkää nuiji toisiaan ihan kunnolla. Toinen tönäisi toisen minua päin niin, että kaaduin ja jäin jumiin seinän ja tuon jätkän väliin. Lisäksi jalkani oli hänen allaan niin, etten päässyt nousemaan. Toinen tyyppi oli hyökkäämässä uudelleen hänen päälleen, ja minä olisin jäänyt alle - siinä olisi oikeasti voinut käydä huonosti. Viime tingassa joku tarttui minuun kainaloideni alta ja kiskaisi minut pois.

Kauempana kaverit kysyivät minulta kauhuissaan, olinko kunnossa. Vakuutin olevani ja kysyin, kuka veti minut turvaan. Kaverit vastasivat ihmeissään, ettei kukaan - itsehän minä olin ryöminyt alta pois. Sanoin, että en kyllä ryöminyt, olin jäänyt jumiin enkä olisi päässyt liikkumaan itse. Tähän kaverit sanoivat, että he olivat nähneet koko tilanteen, eikä siinä ollut ketään neljättä. Tilanne oli niin nopea, ettei kukaan olisi ehtinyt  tulla auttamaan minua - eikä kukaan olisi varmaan uskaltanutkaan puuttua siihen.

Tuo oli outo juttu, sillä tunsin selkeästi, että joku oli tarttunut minuun. Kaverit eivät olleet kuitenkaan nähneet ketään, kaikki olivat päinvastoin menneet kauemmas tappelijoista. Selvyyden vuoksi vielä, että emme olleet tuolloin edes juoneet vielä mitään.

Ihmisen puolustusmekanismit saa aikaan sen, että aistii auttajia ja enkeleitä ja pystyy kävelemään pitkät matkat vaikka murtuneella nilkalla. Olen nähnyt asiasta mielenkiintoisen amerikkalaisdokkarin joskus. Siinä lumimyrskystä ihmepelastuneet sekä kolariautosta selvinneet kertoivat samankaltaisia asioita. Lumimyrskyyn sisältyi sellainenkin juttu, että kertoja vannoi käyneensä järven majatalossa lämmittelemässä. Se oli kuitenkin talvisin suljettu....

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kun olin lukiossa niin yhtenä päivänä näkökykyni sumeni täysin ja lähdin kotiin.

Näin on tapahtunut vain kerran 31 vuotiaan elämäni aikana ja joskus ihmettelen mikä tuon aiheutti, mitään päänsärkyä/migreeniä ei ole koskaan ollut. Ei ollut myöskään mikään jännitykseen tai ahdistukseen liittyvä.

Näkökyky palautui normaaliksi myöhemmin. Suhteellisen jännä ja selittämätön kokemus.

tyypillinen TIA kohtaus, eli aivoverenkiertohäiriö. Olisi heti pitänyt mennä ensiapuun soittaa 112 ja liuotushoidot aloittaa. Näkö palautuukin yleensä itsestän muutamassa minuutissa. Ennakoi yleensä tulevaa isoa aivohalvausta tai sydäriä. Mene nyt edes hoitoon, marevanit siihen.

No ei nyt sentään. Mulla oli 20 vuotta sitten eka  (aurallinen migreenikohtaus tms) ja vieläkin olen hengissä. Mainitsin kerran optikollekin tästä ja hän sanoi että hänellä on samaa vaivaa. Niskat vaan niin jumissa. Mutta jos tunnette toisen puolen kasvoista roikkuvan niin sitten tosi kyseessä ja heti apua. Ja jos joku puhuu yhtäkkiä sekavia ja suupieli roikkuu, ambulanssi heti koska se on aivoverenvuoto/verenkiertohäiriö. 

Vanha kissani kuoli, kun olin työharjoittelussa. Kun äitini kertoi puhelimessa, että kissa pitää lopettaa, niin koko rakennuksesta jossa työskentelin meni sähköt sillä sekunnilla kun tajusin etten näe kissaani enää koskaan. Isäni työskentelee samalla paikkakunnalla ja sinä päivänä muualla eivät sähköt katkenneet. (Terveisiä vaan niille jotka tunnistavat)

Mummoni näki eläessään joskus enneunia, jotka selvästi kertoivat jostain tulevasta tapahtumasta. Aikoinaan mummoni mies eli ukkini kuoli monta kymmentä vuotta ennen mummoa. Mummo oli ennen ukin tapaturmaista kuolemaa nähnyt unen, jossa olivat ukin kanssa soutamassa, ja ukki oli lähtenytkin sitten toiseen suuntaan soutamaan ja he olivat joutuneet erilleen.

Ennen omaa kuolemaansa (muutamaa kuukautta ennen) mummo näki taas ukkini unessaan. Mummo kertoi, että ukki oli sanonut hänelle unessa, että hän on rakentanut hänelle ja mummolle taloa, ja että se talo on kohta valmis. Mummo oli tuosta tiennyt, ettei ole kauan, kun hän kuolee. Mummo ei pitänyt meteliä kyseisestä unesta (ei halunnut kuulemma kauheasti puhua siitä sen enempää) ja oli kertonut sen vain tädilleni, jolta kuulin unen. Nyt kun mummo on kuollut, on mukavaa ajatella, että hänen ja ukin talo on valmis ja heillä on nyt hyvä olla siellä jossain yhdessä. :)

"Minulle sattui vähän samanlainen tapahtuma ollessani 7 v. Olin koulun jälkeen matkalla mummulle kävellen. Oli talvi ja lunta oli tosi paljon. Kävelin tien pientareella korkean lumikasan päällä. Tiessä oli mutka juuri siinä kohtaa. Pieni kuorma-auto (pick-up tyyppinen) tuli ja kuski sai pysäytettyä auton noin käden mitan päähän minusta. Meinas vissiin mennä mutka vähän pitkäksi. Muistan kuskin kauhistuneen ilmeen, sillä kasan päällä ollessani olin suunnilleen ajohytin korkeudella ja näin suoraan kuljettajan silmiin. Itse en ehtinyt tai tajunnut pelätä, vaikka näin auton tulevan suoraan kohti. Jostain syystä tiesin, että auto pysähtyy ennen kuin osuu minuun.

Monta kertaa myöhemmin olen miettinyt miten vaarallinen tilanne oli ja miettinyt mikä sen auton sai pysähtymään juuri ennen kuin se osui minuun. Mummuni

mielestä se oli suojelusenkeli joka auton pysäytti."

Minä olen myös ollut autokolarissa. Kun äitini oli viemässä minua kouluun autolla ollessani ala-asteella, moottoritierampille mennessä (siinä toinen tie ristesi tietä jolla ajettiin), rekka osui äidin autoon sille puolelle missä minä istuin, ja meidän auton kylki meni sisäänpäin rekan voimasta juuri siitä kohdalta missä minä istuin pelkääjän paikalla. Muistan että vaistomaisesti vähän väistin sisään päin painuvaa peltiä. Kaikki tapahtui tosi nopeasti. Jos äidin auton ja rekan vauhti olisi ollut vähänkin kovempi, olisi varmasti käynyt tosi pahasti. Nyt selvittiin säikähdyksellä, eikä minuunkaan tullut vammoja. Olin huutanut rekan törmättyä autoomme äidille "Ota minut pois tästä!". Oltiin sitten äidin kanssa menty ulos autosta äidin puolen ovesta. Autosta ei ollut enää käyttöön, minun puoleinen kylki oli ihan rytyssä ja sisäänpäin kääntynyt, ja auton etuikkunalasi oli irronnut kokonaan (hyvä ettei rikkoutunut palasiksi meidän päällemme, oli ihmeen kaupalla irronnut kokonaisena ja "pompannut" ulos). Ehkä tässäkin tapauksessa oli suojelusenkeli läsnä.