Lue keskustelun säännöt.
Ethän huuda? Minusta lapsille ei saa huutaa :(
04.04.2017 |
Lapsille huutaminen on minusta lähinnä henkistä väkivaltaa. Hyvä ystäväni, joka on tällä hetkellä kotiäitinä, on omaksunut tavan huutaa ja "karjua" lapsilleen (alle kouluikäisiä) pienimmästäkin rikkeestä esim. kun lapsi kaataa vahingossa maidon, pukee liian hitaasti, unohtaa jotain tai leikkii kovaäänisesti - ihan siis tilanteissa, joissa minusta voisi sanoa lapselle ihan kauniistikin. Tai, normaalisti. Perheen keskinäinen vuorovaikutus tuntuu olevan yhtä taistelua ja pelkään ilmapiirin ja huutamisen vaikuttavan lasten kehitykseen ja hyvinvointiin. Miten loukkaamatta voisin ottaa asian puheeksi? Itselläni ei vielä ole lapsia, mutta työni puolesta olen paljon tekemisissä lapsiperheiden ja lasten parissa enkä sikäli osaa ajatella kyseistä vuorovaikutuskulttuuria ihan tavanomaiseksi. Vai onko lapsille huutaminen miten yleistä? Mistä se kertoo, väsymyksestäkö?
Kommentit (156)
Kuten täällä on moni ymmärtänytkin, nuo asiat juontavat juurensa omaan lapsuuteen. Vanhemmuus aktivoi kaikenmoisia tunnelukkoja, ja vanhempi huomaa olevansa itse lapsi lapsen paikalla.
Se on jo paljon, että tiedostaa, miksi huutaa. Ja ymmärtää, ettei halua huutaa. Ainakin parempi kuin se, että selittää puutaheinää miten on "räiskyvä temperamentti" (kumma kyllä räiskyvimmätkin meistä osaavat töissä olla huutamatta, jos kollega kaataa maitonsa) tai miten "näyttää isosti myös rakkautta" (oikeasti jos huutamisella ja rakkaudenosoituksilla on korrelaatio, se tuskin on positiivinen sellainen).
T. Itsekin joskus huutanut äiti.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
kun lapsi kaataa vahingossa maidon, pukee liian hitaasti, unohtaa jotain tai leikkii kovaäänisesti - ihan siis tilanteissa, joissa minusta voisi sanoa lapselle ihan kauniistikin.
Puusilmäinen ihanteellisuus ei ole hyväksi, mutta ei myöskään lasta latistava raivoaminen. Vahingoista ei huudeta. Tuli mieleeni kauppareissu 7v poikani kanssa. Ohitsemme kulki toinen perhe kahden pienemmän lapsen kanssa. Äiti työnsi ostoskärryä reippaasti eteenpäin ja toinen lapsista ryntäsi yllättäen juoksuun kärryjen edestä. Äiti ehti huudahtaa puolikkaan varoitusta, mutta törmäsi samalla lapseen. Lapsi kaatui tönäisyn voimasta ja äiti ärjäisi hänelle kiukkuisesti jotakin "siinä se nyt taas nähtiin..." -tyylistä. Lapsi itki ja oma poikani sanoi minulle vaivihkaa, että onpas siinä huono äiti kun huutaa eikä lohduta, kun toinen kaatuu.
Hidas pukija on luultavasti temperamenttinsa uhri. Tai asia, jota varten pitää pukeutua on vastenmielinen. Huutaminen ei varsinaisesti auta. Yksittäistapauksissa se on silti joskus pakko. Jotta ehdittäisiin sinne, minne on pakko ehtiä.
Kovaäänistä leikkiä sen sijaan on monenlaista. Jos esimerkiksi 3-5 ipanan lauma mennä tömistää hullun kiilto silmissä ja tuhoaa kaiken tieltään, niin siinä ei aleta leperrellä yhdelle kerrallaan silmiin katsoen. Vaan huudetaan niin kovaa, että meno lakkaa. Pahimpia pukareita joutuu luultavasti lisäksi tarttumaan kiinni melkoisen kovakouraisesti.
Ei ole varmaan täydellistä, mutta ei elämän pidäkään olla sitä.
- Viiden äiti
Näin, kiitos.
Neljän äiti. Ja kyllä, välillä joutuu karjaisemaan niin että pikkulinnut tippuu puista.
En kestä noita tunteettomia kova kasvoja jotka ei lohduta sitä lastaan eikä vastaa hätään. Se on sitä väsymystä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Yritän parhaani etten huutaisi. Itse kasvoin fyysisellä ja henkisellä väkivallalla, ja kyllähän siihen se huutaminenkin kuului, eikä sen "kasvatuksen" lopputulos ole kovin hääppöinen. Olen hermoraunio ja säikyn vieläkin kovia ääniä. Muutaman kerran olen itse suuttuessani korottanut ääntä, mutta se on loppunut kuin seinään heti kun tajuan lapsen pelkäävän. Tiedostan olevani vihaisena kovaääninen ja uhkaava. Mitä se muutenkaan auttaa 2-vuotiaalle kiljua pää punaisena. Ei se ratkaise mitään että heittäytyy uhmaikäiseksi uhmaikäistä vastaan. Paljon parempi että vanhemman syli on turvallinen ja tämän kanssa voi puhua niinkuin ihmisten kuuluu, silloinkin kun on tullut tehtyä tyhmyyksiä. Olen huomannut että kyllä vain se taaperokin rauhoittuu ja kuuntelee, kun näyttää esimerkkiä miten niitä vaikeita tunteita käsitellään.
Ymmärrän nyt miksi vanhempani huusivat. Ei siksi että me lapset olisimme olleet ihan kauheita, kuten he sen selittivät. Äiti oli samanlainen hermoraunio kuin minä nyt ja isä väkivallalla kasvatettu. Heillä ei ollut mallia toimia toisin. Ikävä kyllä heidän rakkautensa meitä lapsia kohtaan ei riittänyt yrittämään toimia oikealla tavalla. Totuttujen toimintamallien muuttaminen on vaikeaa, tiedän sen nyt omasta kokemuksesta, mutta hyviä uutisia kaikille: se on kuitenkin mahdollista.
Tässäkin mahtava esimerkki. Karjut sitten 2 vuotiaalle JO, ja kuvittelet selviäväsi sen kanssa ilman äänen korottamista? No heh heh. Tokkopa.
Olen huutanut muutaman kerran, JO, ja vain sen takia että se on se malli jonka olen omilta vanhemmiltani oppinut. Kyse ei siis ollut siitä mitä lapsi teki, vaan siitä etten osannut sillä hetkellä käsitellä omia vaikeita tunteitani. Tunteiden käsittely on taito, jonka jokainen terve aikuinen jo hallitsee, ja uhmaikäiset vasta opettelee. Sinä ja minä olemme siis jääneet uhmaikäisten tasolle, mutta minä olen edennyt vaiheeseen jossa myönnän ongelman ja pyrin kasvamaan aikuiseksi.
Tiedän selviäväni ilman äänen korottamista ja varsinkin ilman väkivaltaa, enkä edes koe raivoamisen olevan tarpeen kun tämä uusi terve toimintamalli toimii niin paljon paremmin. En olisi varmaan minäkään uskonut jos en olisi kokeillut, vaan jatkanut "perinnettä", koska onhan se maidon kaatuminen pöydälle riittävä syy rähjätä.Kirjoituksestasi välittyy vahvasti kuva että defenssit on päällä. Jos lasket ne, saatat oppia jotain uutta, mikä on hyväksi sinulle ja erityisesti lapsellesi.
Johan osui ja upposi. Sori siitä. Ei mun ole tarvinnut 2 veelle huutaa, mutta joo, joskus kiroan ja joskus karjaisen että nyt loppuu se juokseminen.
Ehkä sulla on nyt tunteet vähä turhan herkillä.
Hyvä kun tutkit itseäsi.. Mä en tilannettani näe ihan noin vakavana..;)
Ei ole tarvinnut huutaa kun lapsi ei ole ollut tilanteissa jotka on täytynyt saada äkkiä loppumaan. Eli siis tilanteessa jossa on vaaraksi aiheuttaa vahinkoa itsellensä tai muille, tai jonkun omaisuudelle. Vähän kyllä pistää miettimään minkälainen kasvatus niissä perheissä ylipäätään on, joissa pitää huutaa jatkuvasti että saadaan tällaiset tilanteet loppumaan. Jos lapsi vaikka koulussa lyö jatkuvasti toisia, niin mistä se on opittu jos ei kotoa. Paljonko se huuto siinä enää auttaa.
Kaunis ajatus, että lapset kasvatettaisiin väkivallattomaan maailmaan, keijupölyllä, kevyellä lässytyksellä ja loppumattomalla hellyydellä ja rakkaudella.
Maailma on äärettömän väkivaltainen, koulussa on kiusaamista ja työelämässäkin törmää epämiellyttäviin ihmisiin. Rikoksen uhriksikin voi elämän varrella joutua.
On ihan hyvä, jos lapsi oppii jo pienenä, että tietynlaisesta käytöksestä seuraa epämiellyttävä reaktio. Aikuisena ei portsari kyykisty katsomaan silmiin ja lässytä, että nyt olisi syytä poistua ravintolasta. Poliisi ei kauniisti pyydä pysähtymään ja toistele pyyntöä kolmesti. Työelämässä voi saada varoituksia tai potkut.
Haluan kasvattaa lapseni niin, että he uskaltavat puolustaa itseään vaikka huutamalla apua tai käskemällä lopettaa. Haluan, että lapseni jopa uskaltavat fyysisesti puolustaa omaisuuttaan ja terveyttään. Kiusaaja ei kuuntele piipitystä, mutta todennäköisesti lopettaa, kun ei suostuta uhriksi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Yritän parhaani etten huutaisi. Itse kasvoin fyysisellä ja henkisellä väkivallalla, ja kyllähän siihen se huutaminenkin kuului, eikä sen "kasvatuksen" lopputulos ole kovin hääppöinen. Olen hermoraunio ja säikyn vieläkin kovia ääniä. Muutaman kerran olen itse suuttuessani korottanut ääntä, mutta se on loppunut kuin seinään heti kun tajuan lapsen pelkäävän. Tiedostan olevani vihaisena kovaääninen ja uhkaava. Mitä se muutenkaan auttaa 2-vuotiaalle kiljua pää punaisena. Ei se ratkaise mitään että heittäytyy uhmaikäiseksi uhmaikäistä vastaan. Paljon parempi että vanhemman syli on turvallinen ja tämän kanssa voi puhua niinkuin ihmisten kuuluu, silloinkin kun on tullut tehtyä tyhmyyksiä. Olen huomannut että kyllä vain se taaperokin rauhoittuu ja kuuntelee, kun näyttää esimerkkiä miten niitä vaikeita tunteita käsitellään.
Ymmärrän nyt miksi vanhempani huusivat. Ei siksi että me lapset olisimme olleet ihan kauheita, kuten he sen selittivät. Äiti oli samanlainen hermoraunio kuin minä nyt ja isä väkivallalla kasvatettu. Heillä ei ollut mallia toimia toisin. Ikävä kyllä heidän rakkautensa meitä lapsia kohtaan ei riittänyt yrittämään toimia oikealla tavalla. Totuttujen toimintamallien muuttaminen on vaikeaa, tiedän sen nyt omasta kokemuksesta, mutta hyviä uutisia kaikille: se on kuitenkin mahdollista.
Tässäkin mahtava esimerkki. Karjut sitten 2 vuotiaalle JO, ja kuvittelet selviäväsi sen kanssa ilman äänen korottamista? No heh heh. Tokkopa.
Olen huutanut muutaman kerran, JO, ja vain sen takia että se on se malli jonka olen omilta vanhemmiltani oppinut. Kyse ei siis ollut siitä mitä lapsi teki, vaan siitä etten osannut sillä hetkellä käsitellä omia vaikeita tunteitani. Tunteiden käsittely on taito, jonka jokainen terve aikuinen jo hallitsee, ja uhmaikäiset vasta opettelee. Sinä ja minä olemme siis jääneet uhmaikäisten tasolle, mutta minä olen edennyt vaiheeseen jossa myönnän ongelman ja pyrin kasvamaan aikuiseksi.
Tiedän selviäväni ilman äänen korottamista ja varsinkin ilman väkivaltaa, enkä edes koe raivoamisen olevan tarpeen kun tämä uusi terve toimintamalli toimii niin paljon paremmin. En olisi varmaan minäkään uskonut jos en olisi kokeillut, vaan jatkanut "perinnettä", koska onhan se maidon kaatuminen pöydälle riittävä syy rähjätä.Kirjoituksestasi välittyy vahvasti kuva että defenssit on päällä. Jos lasket ne, saatat oppia jotain uutta, mikä on hyväksi sinulle ja erityisesti lapsellesi.
Johan osui ja upposi. Sori siitä. Ei mun ole tarvinnut 2 veelle huutaa, mutta joo, joskus kiroan ja joskus karjaisen että nyt loppuu se juokseminen.
Ehkä sulla on nyt tunteet vähä turhan herkillä.
Hyvä kun tutkit itseäsi.. Mä en tilannettani näe ihan noin vakavana..;)
Niinhän se menee, että se koira älähtää.
Itsensä tutkiskelusta ei ole mitään muuta kuin hyötyä, suosittelen sitä ihan jokaiselle. Omat vanhempanikaan eivät varmasti nähneet tilannetta vakavana, mikä johti siihen että se peruuttamaton vahinko oli aiheutettu jo varhaislapsuudessa. Toivottavasti sinä pystyt näkemään sen oman tilanteesi lisäksi myös lapsesi tilanteen.
Vierailija kirjoitti:
Kaunis ajatus, että lapset kasvatettaisiin väkivallattomaan maailmaan, keijupölyllä, kevyellä lässytyksellä ja loppumattomalla hellyydellä ja rakkaudella.
Maailma on äärettömän väkivaltainen, koulussa on kiusaamista ja työelämässäkin törmää epämiellyttäviin ihmisiin. Rikoksen uhriksikin voi elämän varrella joutua.
On ihan hyvä, jos lapsi oppii jo pienenä, että tietynlaisesta käytöksestä seuraa epämiellyttävä reaktio. Aikuisena ei portsari kyykisty katsomaan silmiin ja lässytä, että nyt olisi syytä poistua ravintolasta. Poliisi ei kauniisti pyydä pysähtymään ja toistele pyyntöä kolmesti. Työelämässä voi saada varoituksia tai potkut.
Haluan kasvattaa lapseni niin, että he uskaltavat puolustaa itseään vaikka huutamalla apua tai käskemällä lopettaa. Haluan, että lapseni jopa uskaltavat fyysisesti puolustaa omaisuuttaan ja terveyttään. Kiusaaja ei kuuntele piipitystä, mutta todennäköisesti lopettaa, kun ei suostuta uhriksi.
Mitä tapahtuu jos huutaa sille portsarille? Tai poliisille? Tai pomolle?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Aika jännä, että monen mielestä vaihtoehdot tuntuvat olevan perkeleen huutaminen TAI kevyt lässytys. Se, että ei huuda, ei tarkoita etteikö osaisi komentaa ja pitää lasta kurissa.
On myös eri tavalla hyväksyttyä korottaa ääntään, jos lapsi on vaarassa itselleen tai ympäristölleen (=on pakko saada lapsen huomio ja reaktio nopeasti). Vrt. vahingosta huutaminen
Vierailija kirjoitti:
Ei ole tarvinnut huutaa kun lapsi ei ole ollut tilanteissa jotka on täytynyt saada äkkiä loppumaan. Eli siis tilanteessa jossa on vaaraksi aiheuttaa vahinkoa itsellensä tai muille, tai jonkun omaisuudelle. Vähän kyllä pistää miettimään minkälainen kasvatus niissä perheissä ylipäätään on, joissa pitää huutaa jatkuvasti että saadaan tällaiset tilanteet loppumaan. Jos lapsi vaikka koulussa lyö jatkuvasti toisia, niin mistä se on opittu jos ei kotoa. Paljonko se huuto siinä enää auttaa.
No joo ei. Oletko tosissasi? Mikään muu tilanne ei tullut mieleen? Ulkoiletko, teetkö ruokaa, pesetkö lastesi kanssa lattioita, korjaatko asioita, liikutko?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Kaunis ajatus, että lapset kasvatettaisiin väkivallattomaan maailmaan, keijupölyllä, kevyellä lässytyksellä ja loppumattomalla hellyydellä ja rakkaudella.
Maailma on äärettömän väkivaltainen, koulussa on kiusaamista ja työelämässäkin törmää epämiellyttäviin ihmisiin. Rikoksen uhriksikin voi elämän varrella joutua.
On ihan hyvä, jos lapsi oppii jo pienenä, että tietynlaisesta käytöksestä seuraa epämiellyttävä reaktio. Aikuisena ei portsari kyykisty katsomaan silmiin ja lässytä, että nyt olisi syytä poistua ravintolasta. Poliisi ei kauniisti pyydä pysähtymään ja toistele pyyntöä kolmesti. Työelämässä voi saada varoituksia tai potkut.
Haluan kasvattaa lapseni niin, että he uskaltavat puolustaa itseään vaikka huutamalla apua tai käskemällä lopettaa. Haluan, että lapseni jopa uskaltavat fyysisesti puolustaa omaisuuttaan ja terveyttään. Kiusaaja ei kuuntele piipitystä, mutta todennäköisesti lopettaa, kun ei suostuta uhriksi.
Eli miten tämä kaunis eetos todellisuudessa toteutetaan? Sä huudat lapsillesi, etteivät he tulevaisuudessa hätkähdä poliisin tai portsarin römeää ääntä. Ja lapset huutavat sulle, jotta uskaltavat sitten tulevaisuudessa huutaa kiusaajalle tai viranomaiselle?
En uskalla edes kysyä, miten tuo terveyden ja omaisuuden fyysinen puolustaminen harjoitellaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minkään lapsettoman besservisserin on muuten ihan turha kuvitella tietävänsä kaikkea.
Sittenkö tietää kaiken, kun on lapsia? Naps vaan ja synnytyksen yhteydessä avautuu pääsy viisauden lähteelle?
Kumma kyllä niitä lapsia vähän väliä huostaanotetaan biologisilta vanhemmiltaan, ja kouluissa paikkaillaan epävakaiden perheiden tarjoamaa kasvatusta.
Pistää vaan silmään tuo asenne lapsettomia kohtaan. Itse olen lapsettomuustaustainen, nykyään on myös omia lapsia. Työskentelen lasten parissa, eivätkä kasvatusajatukseni ja taitoni ole muuttuneet yhtään omien lasten myötä. En kokenut mitään suurta valaistumista. Ketjun aloittaja ilmaisi myös kokemuksensa lasten parista, ei hän ole 'ummikko'.
Pahoittelen avautumista, ärsyttää vaan moinen ylimielinen asenne.
No, tätä asennetta kohtaa paljon. Sillehän ei mitään voi, mutta toivottavasti äänenkäyttöön kasvatuksessa kiinnitettäisiin enemmän huomiota nimenomaan kotona. Ammattikasvattajat kun eivät huuda lapsille. On varmasti pienestä ihmisestä ahdistava ilmapiiri joutua huudon kohteeksi, ei se kyllä ketään rakenna. Ei niidenkään lapsia, jotka sen kasvatusmetodinaam hyväksyvät ja huutoa arjessa käyttävät. Se on huolestuttavaa. Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kyllä mä ainakin korotan usein ääntäni. Alun perin ajattelin, että ei saisi huutaa. Mutta nykyisin huudan harva se päivä.
Syinä joskus viestin perillemeno (jonka vuoksi huutamista ei tietenkään suositella), joskus kova väsymys tai sairaus, joskus suuttuminen.
Ja joskus se, että en muutenkaan ole pieniäänisimmästä päästä innostuessani tai ollessani tunteiden vallassa.Voisiko tehokkaampaa olla esim. ystävällisesti lapsen toiminnan pysäyttäminen, katsekontakti ja sitten nätisti asian sanominen?
Minusta siis huutaminen tai huudahdus sopii lähinnä siihen, jos lapsi on vaarassa. Ap
Typeriä neuvoja, ap. Ehkä sinulle on sattunut harvinaisen helppo lapsi, kun tuollaisella keinolla pärjäät. Tuollaiset lässytäjät pilaavat lapsensa. Ilmeisesti kuvittelet, että äänen korottaminen tarkoittaa mielipuolen raivolla karjumista. Jotain suhteellisuudentajua toivoisi näihin aloituksiin. Edes joskus.
Idiootteja vastauksia. Ap:llä ei edelleenkään ole itsellään lapsia. Miten te oikein luette näitä aloituksia ?!
Ja siitä riippumatta jatkuva huutaminen lapselle on henkistä väkivaltaa. Jotkut ilmeisesti pystyvät sen itselleen perustelemaan, mutta yhtä väärin se on kuin luunapit ja tukistus. Se on lapsen kaltoin kohtelua ja tulisi kieltää lapsen kehitystä ja hyvinvointia haittaavana toimintana. Ongelmia ei voi korjata huutamalla lapselle. Ap
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kyllä mä ainakin korotan usein ääntäni. Alun perin ajattelin, että ei saisi huutaa. Mutta nykyisin huudan harva se päivä.
Syinä joskus viestin perillemeno (jonka vuoksi huutamista ei tietenkään suositella), joskus kova väsymys tai sairaus, joskus suuttuminen.
Ja joskus se, että en muutenkaan ole pieniäänisimmästä päästä innostuessani tai ollessani tunteiden vallassa.Voisiko tehokkaampaa olla esim. ystävällisesti lapsen toiminnan pysäyttäminen, katsekontakti ja sitten nätisti asian sanominen?
Minusta siis huutaminen tai huudahdus sopii lähinnä siihen, jos lapsi on vaarassa. Ap
No nykyisin ei kyse ole toiminnan pysäyttämisestä huutamalla, vaan lähinnä se, että kun viideskään nätisti sanottu lause ei saa mitään toimintaa aikaan, niin lopulta tulee huudahdettua.
Onko "vika" tällöin siis ainoastaan lapsessa? Ap
Vikaa ei ole kummassakaan. Missä maailman vaiheessa se on keksitty, että ihminen ei saisi lainkaan huutaa?
Lapsi puolestaan luonnollisesti on uhmaiässä silloin kun on.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Työskentelen lastentarhanopettajana alle 3-vuotiaiden ryhmässä, ja kokemusta on myös työskentelystä isompien lasten kanssa, ihan eskarista kouluikäisiin. Tiedän, ettei arki lasten kanssa ole aina pelkkää päivänpaistetta. Tulee tilanteita, joissa aikuisen on asetettava rajat, komennettava, kiellettävä ja korotettava ääntä. Huutaminen on silti tarpeetonta ja todellakin nähtävissä henkisenä väkivaltana. Ymmärrän, miten raskasta laspsiperheen arki voi olla, enkä tuomitse niitä vanhempia, jotka joskus päätyvät huutamaan lapsilleen, se on ihan inhimillistä.
Mutta jos huutamisesta tulee jatkuva vuorovaikutuksen keino lapsen kanssa, vanhempien tulisi hakea jostakin apua. Aikuisen nimittäin on mahdollista olla auktoriteetti ilman huutamista. Monet tähän keskusteluun vastanneet näkivät vain kaksi mahdollista ääripäätä lasten kasvatuksessa - huutaminen, tai kiltisti lässyttäminen. Oikeastihan tuossa välissä on vaikka mitä mahdollisia äänensävyjä ja äänenvoimakkuuksia.
Pelolla hallitseminen ei koskaan ole oikea ratkaisu.
Äänensävyistä puheen ollen, alan jo epäillä, että minä käsitän huutamisella jotain muuta kuin ap. Tai muuta kuin te henkisen väkivallan/pelon ilmapiirin alla kasvaneet.
Vierailija kirjoitti:
Aika jännä, että monen mielestä vaihtoehdot tuntuvat olevan perkeleen huutaminen TAI kevyt lässytys. Se, että ei huuda, ei tarkoita etteikö osaisi komentaa ja pitää lasta kurissa.
On myös eri tavalla hyväksyttyä korottaa ääntään, jos lapsi on vaarassa itselleen tai ympäristölleen (=on pakko saada lapsen huomio ja reaktio nopeasti). Vrt. vahingosta huutaminen
Minusta taas tuntuu, että ihmiset puhuvat kahdesta asiasta.
Huudanhan minä kadullakin jos näen tutun ja hän muuten katoaisi väkijoukkoon.
" Huhuu heiii.."
Ei se huutaminen ole kuin kovaa ääntä.
Sen saman ilkeän voi sanoa kuiskaten, puheäänellä ja huutaen.
Ihmiset jotka pelkäävät aikuisena kovaäänisiä huuteluja ovat huudon kera kojeneet jotain traumaattista.
Lapsuuteni ei ollut onnela, mutta en pelkää ihmisten huutoja.
Se mitä kuiskaa, puhuu tai huutaa ja mikä on se todellinen sisältä kumpuava tunne...
Mutta pikku vauvat ja pikku taaperot kyllä voivat pelätä huutoa. He pelkäävät pelottavia naamoja samaten.
Mun mielestä lapselle ei saa huutaa turhista asioista. Sen takia, koska lapsi tottuu huutamiseen eli ei enää erota oikeaa ja väärää.
Vierailija kirjoitti:
Työskentelen lastentarhanopettajana alle 3-vuotiaiden ryhmässä, ja kokemusta on myös työskentelystä isompien lasten kanssa, ihan eskarista kouluikäisiin. Tiedän, ettei arki lasten kanssa ole aina pelkkää päivänpaistetta. Tulee tilanteita, joissa aikuisen on asetettava rajat, komennettava, kiellettävä ja korotettava ääntä. Huutaminen on silti tarpeetonta ja todellakin nähtävissä henkisenä väkivaltana. Ymmärrän, miten raskasta laspsiperheen arki voi olla, enkä tuomitse niitä vanhempia, jotka joskus päätyvät huutamaan lapsilleen, se on ihan inhimillistä.
Mutta jos huutamisesta tulee jatkuva vuorovaikutuksen keino lapsen kanssa, vanhempien tulisi hakea jostakin apua. Aikuisen nimittäin on mahdollista olla auktoriteetti ilman huutamista. Monet tähän keskusteluun vastanneet näkivät vain kaksi mahdollista ääripäätä lasten kasvatuksessa - huutaminen, tai kiltisti lässyttäminen. Oikeastihan tuossa välissä on vaikka mitä mahdollisia äänensävyjä ja äänenvoimakkuuksia.
Pelolla hallitseminen ei koskaan ole oikea ratkaisu.
Kiitos! Ap
Jos huutaa joskus lapselle se ei tarkoita, että muuta vuorovaikutusta ei ole.
Ääripäiden maailma.
Sitten heittäisin sellaisen, että lapsi vaistoaa todella hyvin aikuisen todellisen tunteen kommunikoi tämä hiljaa taikka kovaa.
Mikroilmeet kasvoilla paljastavat ihmisen.
Sun täytyy katsoa tuo
Kummelin " etsäviitsiviitsistsä" sketsi!
Just sellaisia lapsia näille umpi rauhallisille puhumalla kasvattajille tulee!